Rippikoulussa käydessäni rippikoulunopettajani Seija Aarto näytti eräänlaisena keventävänä välipalana valokuvan joka oli otettu Jeesuksesta. Kuva oli mustavalkoinen ja se koostui lähinnä erilaisista tummista pilkuista. Jotkut näkivät tässä Jeesuksen kasvot. Itsekin kykenin näkemään sen, kun ensin oltiin annettu vihjeitä. Joukossa oli yksi tai kaksi jotka eivät kyenneet hahmottamaan Jeesuksen kasvokuvaa kyseisestä pisteiden rykelmästä. ; Aarto kertoi kuinka hän ei ollut aluksi huomannut itsekään kasvokuvaa, mutta sitten kun hän oli huomannut sen, oli kokemus ollut mainittavan voimakas. Hieman kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (Tämä oli luultavasti kuvainnollista kieltä joka ei viittaa piilolinsseihin.)
Tämä tarina oli jollain tavalla vetoava. Tämä ei yllätä, sillä uskovaisilla on paljon erilaisia pareidoliapohjaisia kertomuksia joita he pitävät tärkeänä. "Research Digest" viittaakin tuoreeseen tutkimukseen jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen taipumus pareidoliaan, mutta että uskovaisilla ihmisillä tämä on selkeästi voimakkaampi kuin muilla. Uskovaiset näkevät muunlaisia ihmisiä helpommin "kasvoja joita ei edes ole".
Teologiassa tämänlaista lähestymistapaa ei yleensä arvosteta. "Filosofien Jumala" kun on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi antropomorfistinen ja pareidoliaa käyttävä Jumalakokemusten hakeminen näyttäytyykin helposti lapsellisena, epäsofistikoituneena. Samanaikaisesti jos pitää kuvata uskoa ja se mikä vakaumuksellisilla ihmisillä on mielessään, on hyvä huomata että juuri tämä on se joka ihmisiä vetoaa. Esitänkin suoraan että "Filosofien Jumala" ja "sofistikoitunut teologia" itse asiassa rakentaa Jumalakäsityksen joka ei oikeastaan mitenkään aidosti liity esimerkiksi siihen mistä kristinuskovat tekevät ja uskovat. Valtaosa kristityistä ja heidän jumalasuhteistaan on "filosofien jumalaan" heijastettuna pelkkää taikauskoa.
1: Tässä on tosin omituinen kaksoisstandardi. Sillä pareidolia ja antropomorfismi ovat "sofistikoituneiden teologien" käsittelyssä naurettavaa taikauskoa jos ja vain jos he ovat vastaamassa uskontokriitikon näkemyksiin jossa (a) uskonnollisuudelle haetaan selitystä psykologiasta Raamatun ja Herran Ilmoituksen ulkopuolelta (b) kritisoidaan jotain uskonnollisten tapaa tai tekoa tai ideologiaa jossa pohjalla on tämänlainen psykologinen efekti. "Sofistikoituneet teologit" eivät jostain syystä osaa olla niin koherentteja että moittisivat että "juoskaa vittuun kirkosta, te taikauskoiset". Jos puhe kohdistetaan uskovaisiin ei pareidoliassa tai muussa olekaan yht'äkkiä mitään väärää, moitittavaa, naurettavaa tai epäkristillisyyttä tai mitään muutakaan mikä ei kirkkoon ja uskoon nasakkaasti kuuluisi. Eli ilmeisesti nämä eivät kuulu uskontoon jos ja vain jos ateisti sattuu kritisoimaan niitä.
Moni näkee tämän siten että teologit todella oppivat jotain. Itse näkisin enemmänkin niin että "jumalatodistusteologit ja heistä haarautuneet teologiasuuntaukset" eivät ollenkaan kykene tarttumaan käsittelemäänsä ilmiöön. Tämä ei tietysti yllätä koska he ovat valinneet lähtökohdakseen premisseihin perustuvan rationalistisen lähestymistavan, jonka ongelma on vanhastaan ollut se, että se on kyennyt rakentelemaan koherentteja maailmanselityksiä joiden ainoa vika on se, että ne eivät oikeastaan kuvaa kohdettaan.
Toki vastapuolellakin on ongelma. Monille ateisteille pareidolia on jotain joka viittaa siihen että uskovaisuus on ikään kuin mielisairauden jonkinlainen lievämuotoinen ilmentymä. Toisaalta kaikki pareidolian tutkimiseen liittyvä onkin tavattu helposti nähdä hyvin loukkaavana. Pascal Boyer ja muut vastaavat uskontoa psykologian kautta lähestyvien kohtaamaa vastarintaa on kuvattu hyvin hänen kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat", jossa psykologia nähdään uskonnollisesti eineutraalina. (Samoista syistä miksi toiset näkevät psykologian poliittisena. Eli koska puurot ja vellit menevät sekaisin.) Kuitenkin psykologia selittää sen, että minkä kautta ihmiset uskovat Jumalaan ja minkälaiseen Jumalaan he uskovat. Ja millä ehdoin he ovat valmiita uskomaan Jumalaan. (Boyerin kirjaa lukiessa vahvana teemana on se, että usein se mitä ne tosiasiassa ovat, eroaa aivan selkeästi siitä mitä ihmiset kertovat.)
Asiassa on kuitenkin pieni yksityiskohta ; Psykologia kuitenkin antaa induktiivista tukea sille, miksi ihmiset uskovat Jumalaan riippumatta siitä onko tämä olemassa vai ei ole. Uskovaiset eivät tämänlaista selitystä tarvitse, se ei ole heille kiinnostavaa. Ateisteille tämänlaiset ovat elinehto. Näin ollen vaikka data sopiikin sekä ateismiin että teismiin saumattomasti, korroboraation kannalta ateistien teoria vahvistuu jokaisen pareidolian kaltaisen ilmiön kohdalla (pikkuriikkisen) mutta uskovaisille vastaavaa muutosta ei tapahdu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti