Poststrukturalismi elää ja voi hyvin - mutta ei tavalla jota olet tullut ajatelleeksi

"Takkiraudassa" käsiteltiin postmodernismia, filosofiaa ja feminismiä. Näistä rakennettiin varsin erikoinen klimppi. Siinä on paljon kaunista. Se esimerkiksi moittii postmodernismia. Jota itsekin mielelläni moitin. Mutta paljon siinä oli myös ihmeellistä. Karkeasti ottaen siinä on paljon tosia detaljeja joita on käsitelty tavalla jossa johtopäätös ja kokonaisuus on varsin kaamea. Tässä pääsyynä on se, että asioita jotka ovat erilaisia käsitellään samanlaisina. Ja tämä samanlaisuus on sellaista että se on lopputuloksen kannalta oleellisissa kohdissa.

Perustalla on se, että tehtiin tiukka jako kahteen.

Tehtiin jako puhtaasti humanistisiin ja puhtaasti luonnontieteellisiin. Ja tämä määritellään samaksi kuin jako strukturalisteihin ja poststrukturalisteihin. "Luonnontieteilijät, mukaanlukien lääkärit ja insinöörit, ovat polaarisessa oppositiossa poststrukturalismiin nähden. He lähtevät siitä olettamuksesta että on olemassa objektiivinen, subjektiivisesta havainnoitsijasta riippumaton todellisuus, joka toimii omien lainalaisuuksiensa varassa riippumatta siitä, mitä havainnoitsija asiasta ajattelee." Tai oikeastaan tässä ei määritellä että ne ovat kaikki vaihtoehdot mutta tekstissä niitä käytetään kuin ne olisivat sellaisia. "postmodernismi kiistää tämän kaiken. Syystä että vain aniharva heistä a) ymmärtää luonnontieteistä yhtään mitään ja b) vielä harvempi heistä hyppää. Ja ruukinmatruunan silmissä postmodernismi perustuu sekopäisen peikon logiikalle."

Tässä lausutaan varsin omituisia. Esimerkiksi "relativismi ei ole muuta kuin nihilismiä frakki päällä. Juuri tämä relativismi on yksi syy länsimaiden nykyiseen alennustilaan. Menettäessään uskonsa absoluuttiin ja objektiiviseen totuuteen se on menettänyt samalla myös uskon itseensä ja oikeutukseensa." Joka on lähinnä demonstrointia sille, että hän ei (a) tunne kritiikkinsä kohdetta, ennen kaikkea nihilismin ja postmodernismin monenlaisia määritelmiä ja (b) hänen tapanaan on rakentaa argumentteja esittämällä tunteenomaisesti eri asioita synonyymeiksi ja sitten jatkamalla tästä. Ja jos tämän huomaa niin koko kokonaisuus romahtaa kuin korttitalo. Esimerkiksi moraalissa nihilismi on kaikkien arvojen kiistämistä. Relativismi on enemmänkin moniarvoisuutta. Synynymisaatio saadaan varsin omituisilla piilotetuilla aksioomilla joissa relativismi ei ole moraalia koska tosimoraali on määritelty klassisen objektiivisen moraalin mukaan niin että voi olla vain yksi ihmiskunnasta riippumaton oikea moraali ja muut ovat väärässä.
1: Esimerkiksi filosofeja kiinnostaa epistemologian ja ontologian jako eri kategorioiksi. Ja ajatus siitä että relativismi tarkoittaisi nihilismiä on siinä mielessä erikoinen että se vaatii lisäoletuksen siitä että se toimii oletusmaailmassa "jos jostain ei ole tietoa, se ei ole olemassa". Jos uskoo että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta ei mielivaltaisuudesta ei voi päätellä että todisteiden puute on todiste puutteesta. Eli jos meillä on poststrukturalistien teesi jonka mukaan vaikka moraalia koskevat arvioit ovat lähtökohtasidonnaisia ja riippuvat siitä miten sen peruskäsitteet on määritelty, ei voida marssia suoraan ovet paukkuen nihilismiin jonka mukaan mitään moraalia ei ole edes olemassa. Toki on mahdollista olla sellainen, että hänestä todisteiden puute on todiste puutteesta jolloin voidaan tietysti ajatella että mielivaltaisuus on demonstraatio olemattomuudesta. Mutta tämä toimii vain sellaisella "skientisminmakuisella taustaoletuksella" joka on aika vieras poststrukturalisteille.

Sen lopputuloksena on "Ruukinmatruuna on vakaasti sitä mieltä, että yhteiskunta tulisi mainiosti toimeen ilman filosofeja ja humanisteja ja että heidän kouluttamisestaan on lähinnä haittaa. Mutta sellainen yhteiskunta olisi äärimmäisen kylmä ja kova, eikä ruukinmatruuna haluaisi elää putkiaivoisten luonnontieteilijöiden putkiaivoisessa yhteiskunnassa. Mutta kukapa osoittaisi, ettei filosofikeisarilla ole vaatteita?"

Filosofian turhuudesta ; Mitä siitä voisi sanoa?

En jaksa kiinnittää huomiota siihen miten "hyöty" on määritelty. Koska jos putkiaivoisten yhteiskunnassa on ikävää elää niin luulisi että tämän kestäminen olisi "hyötyä" aika monilla "hyödyn" määritteillä. (Koska tiedostan mikä ajatussuuntaus tässä "hyöty" -sanassa on ja pääsen palauttamaan asiasta myöhemmin tässä tekstissä.)

Sen sijaan voidaan lähteä siitä että tosiasiassa filosofia on yliopistossa humanistisessa laitoksessa. Mutta läheskään kaikki filosofit eivät ole poststrukturalisteja. Siellä on esimerkiksi loogikoita. Toisaalta myös löytyy humanisteiksi laskettavia teologeja jotka ovat aika usein ottaneet kantaa esimerkiksi objektiiviseen moraaliin tavalla joka ei ole postmoderni.

Jos otetaan esimerkiksi Ruukinmatruunan arvostama asia joka tässä hänen erikoisessa tekstissään tunnetaan strukturalismina. Hän lähestyy sitä aika validilla määritelmällä. "strukturalismiin, eli ajatuskantaan, jonka mukaan on olemassa tosiasioita joiden pohjalta voidaan muodostaa loogisesti tosia päätelmäketjuja eli struktuureja." Esimerkiksi Duhemin ja Quinen ympärille rakennetussa tieteenfilosofiassa ei hyväksytä ainuttakaan puhtaasti 100% a priorista maailmankuvallista premissiä, ja siinä tiedeverkon ulkopuolella ei ole mitään tietoa. (Joskin hänen maailmassaan on mahdollista rakentaa keskenään yhteismitattomia tiedeverkkoja jotka ovat yhtä tosia, joten se voi vaikuttaa poststrukturalismilta. Ei olekaan tavatonta törmätä ihmiseen joka näkee tässä "nihilismin frakissa".)

Mutta jos katsotaankin asiaa strukturalismin hyödyn kannalta, niin tiedetään että filosofit ovat erityisen hyviä yhdessä asiassa. Kriittisessä ajattelussa. Mitä enemmän filosofiassa on harjaantunut, sitä paremmin tietyt päättelytehtävät sujuvat. Esimerkiksi Jonathan Livengood on tehnyt tähän liittyen tutkimusta. Kriittinen ajattelu liittyy juuri siihen että tunnistetaan ja arvioidaan niitä mitkä "Takkiraudan" -blogin synynymisaatiomyllyssä on kutsuttu struktuureiksi. Itse asiassa filosofian arvosanoilla pärjätään hyvin verrattuna muihin koultuuksiin kun arvioinnissa käytetään LSATia, analyyttistä kirjoittamista, GREä jne.  Itse asiassa se on niitä oppiarvoja jotka pärjäävät hyvin monessa eri osiossa. Filosofiasta on siis hyötyä juuri jos haluaa välttää sitä "sekopäisen trollin logiikkaa" (Terminä Ruukinmatruunan käsissä suunnilleen yhtä akateemisen tarkasti käytetty ja terävä analyysityökalu kuin "nihilismi". Joka erikoista kyllä tässä tapauksessa on tavallaan samanaikaisesti sekä moite että kehu. Tavallaan. Ruukinmatruunan ajattelussa tietyt asiat toimivat ja toiset eivät. Ja ne jotka toimivat toimivat aina. Ja ne jotka eivät toimi eivät näytä toimivan koskaan.)

Syynä tähän on tietenkin se, että filosofia ei ole feminismiä ja poststrukturalismia. Ja tässä mielessä voisi olla hieman asiatonta jatkaa tästä pidemmälle. ; Luultavasti "Takkirauta" on tässä vain määritellyt filosofit uusiksi erikoisella tavallaan. Niin että strukturalistiset loogikot ja tieteenfilosofit ja vastaavat ovat sitten jotenkin "luonnontieteilijöitä tai sellaisiin oleellisesti verrattavissa". (Tämänlainen suvaitseminen vaatii, ironista kyllä, pluralismia juuri sellaisella tavalla jossa on relativismin sävyjä. Relativismissahan asioiden määrittelyä on lähestyttävä siten että kohde voi premissoida ne miten haluaa ja rakentaa niistä lopputuloksen.)

Perinteinen postmodernismi on kuollut ; tjsp.

Kun katsotaan postmodernismiin liittyvää kirjoittelua, voidaan huomata että "Philosophy Now" nostaa esiin Alan Kirbyn jonka mukaan postmodernismi on kuollut. Samassa teemassa kirjoitetaan myös "Prospect" -lehdessä, jossa mietitään mitä postmodernismin jälkeen. Senkin asetelma on siinä että postmodernismin suosio on laskenut jyrkästi. Kysellään jopa, että "muistaako kukaan edes muistamaan postmodernismia"?
1: Omalla tavallaan kuvaavaa onkin että jopa "Ruukinmatruunan" oma blogi muistuttaa tästä hyvin. Hän mainitsee nimeltä tiettyjä postmodernisteja tai sellaisiksi nimettyjä. (Kysymys on kiinnostava koska kaikki heistä eivät itse ole tunnustaneet olleensa postmodernisteja. Mutta heitä kyllä silti on usein kutsuttu sellaisiksi.) Minun ei tarvitse kuin laittaa syntymävuodet tähän yhteyteen ja tätä kautta voidaan nähdä "jotain" ; Jacques Derrida (1930), Jean-François Lyotard (1924), Jacques Lacan (1901), Luce Irigaray (1930), Jean Baudrillard (1929), Michel Foucault (1926) ja Julia Kristeva (1941). Onkin kuvaavaa että postmodernismia nähdään ties missä, mutta sitten kun katsotaan tausta-ajattelijoita ei löydetä kovin tuoretta materiaalia.

Toki puheet postmodernismin kuolemasta ovat liioiteltuja. Ja merkittävin asia on tietekin siinä että ironinen itsetiedostus elää hyvin internetissä riippumatta siitä mitä jotkut akateemiset tekevät uraputkessaan. ; Tosin sielläkin ajatus siitä että ei ole minkäänlaisia struktuureja on enemmänkin muuttunut käytännön elämässä. siihen suuntaan että omasta identiteetistä on tullut dogmaattisuuden lähde. Tässä ollaan itse asiassa käytännössä aivan yhtä ehdottomia kuin esimoderneina aikoina.

Tämän huomaaminen on vaikeaa. Ja ymmärrettävistä syistä. Postmodernismiin liitetään vahvasti ajatusta subjektiivisuudesta ja moniarvoisuudesta. Ja tässä unohdetaan usein se vanha vitsi jonka ateistit muistavat hieroa uskovaisten naamaan kenties tarpeettomankin usein. (Tosin voiko se olla tarpeettoman usein kun huomio ei mene tiedostamisen asteelle? Kenties he hierovat sitä tarpeettoman hellävaraisesti heidän naamaansa! Tai tälläiselle vaihtoehdolle on ainakin annettava tilaa.) Hyvin monessa uskonnossa on dogmaattinen näkemys objektiivisesta moraalista. Ja tätä kautta he näkevät että heidän uskontonsa ulkopuolella ei ole moraalia. Muut uskonnot ovat tietenkin väärässä vaikka ne uskovat omaan objektiiviseen moraaliinsa. Eri uskonnot luovatkin pluralismia jossa eri dogmat riitelevät keskenään. Tässä on hyvin vahva strukturalistinen asenne ilman esimerkiksi luonnontieteellä olevaa pohjaa.

Nykyaika ei ole suinkaan moraalin kieltämistä vaan sitä että moraalia lähestytään oman itsen kautta. Siksi humanistit esimerkiksi tuomitsevat uusnatseja kuin uusnatsit voitaisiin tuomita objektiivisesti tai jotenkin sellaisella tavalla jossa heidän tuomitsemisensa on paremmin perusteltua kuin ei-perusteltua. Nykyajan postmodernina näkyvä mekkalointi - ja näin itsenäisyyspäivän aikaan myös mellakointi - on luonteeltaan samaa mihin objektiiviseen moraaliin nojaavat - ja tätä kautta antiteesissä poststrukturaismin kanssa olleet - eri uskonnot kykenivät.

Kuolleiden hevosten hakkaaminen on tietenkin aina nautinnollista. Ja minäkin esimerkiksi kritisoin kreationismia. Vaikka esimerkiksi itse William Dembskikin on lopettanut ID:seen keskittymistään. (Ja samanaikaisesti jopa ID -puolella on samalla tunnustettu Dembskin argumenttien tiettyjen oleellisten osien tietyt ... sanotaanko suoraan ... kaikkien tuntemat virheet.) Tässä on kuitenkin syvempikin syy.

Anti-intellektuellismi elää.

Anti-intellektuellismilla on melko vankka ja kasvava kannattajakunta. Ja erikoista kyllä poststrukturalismin dekonstruointiin liittyviä menettelytapoja on napattu mukaan kulttuuriin joka on hyvin vahvasti postmodernia vastaan. (Tätä voi olla vaikeaa huomata jos ei osaa ajatella kriittisesti ja analyyttisesti vaan riehuu synynymisaatio edellä teeskennellen että edustaa sellaista persoonallisuustyyppiä joka opettelee asian kunnolla ennen kuin ryntää siitä huutamaan heti kun on lukenut aiheesta pari blogausta. Etenkin jos tämä persoonallisuustyyppi ei ole tieteellisesti validi vaan on vain hieman laadukkaampi kuin horoskoopit. Mutta mikä tahansa on mahdollista ihmiselle jonka mielestä antiikin kreikan Polybiuksen anakykloosi on tämän hetken yhteiskuntatieteiden paradigma, jokin josta jopa hommalaiset kutsuvat "osin todennettavissakin" ja josta ei löydy muuta kuin viittauksia Takkiraudan omaan blogiin. Onhan se, samaan tapaan kuin postmodernismi. Onhan se joskus historian varrella ollut aika suosittu näkemys.)

Karkeasti ottaen "maailmankuvallisuudesta" puhuminen voi olla vaikeaa huomata koska keskiverto konservatiivi tunnistaa postmodernismin nimenomaan feminismin yhteydessä. Eikä huomaa että jos "sukupuoli" korvataan "uskonnolla", "skientistisellä maailmankuvalla" tai "liberalismilla" ja päättelytavat pidetään ennallaan päädytään kohti tiettyjä asioita. Ja kun tämän tekee ei voi olla kovin ihmeissään että vastaan tulee nimenomaan konservatiivi. Joka on postmodernismia vastaan kunnes se uudelleennimetään ja muotoillaan anti-intellektuellismiksi. Tällöin se sopii tietenkin hyvin yhteen USA:n konservativismille tyypilliseen hallituksen epäilyyn. Yliopistokin on vain yksi instanssi jonka kautta tulee maailmaan kaikkia ikäviä ihmisiä jotka väittävät tietävänsä jotain jota arkijärkeään käyttävä omasta mielestään fiksu ja filmaattinen Dunning-Kruger -ihme on erimielinen. Ja sitten puhutaankin siitä miten tiedemaailmassa on liberaali bias.

Syynä on luultavasti ihan se, että konservatiivit ovat jossain määrin "vallankaapanneet" kieltä. ; Kun liberaalien argumentointitapa on selvästi toiminut ja he ovat saaneet aikaan "moraalisia vallankumouksia" sillä tavalla joka merkitsee konservatiiveille (eli poliittisia). Ja kun nämä keinot ovat toimineet niin konservatiivit ovat alkaneet käyttämään niitä itse. Kun asia toimii intressien lobbaamisessa, ei koherenssilla tai kriittisellä ajattelulla ole niin väliä. Ei etenkään jos pitää koherentisoimista "idealismina" jota harrastetaan jossain "tieteen norsunluutornissa". Ja miettii vain "käytäntöä ja hyötyä".

Ajatus on tietenkin itselleni varsin helppo tunnistaa sen takia että olen hakannut kuollutta hevosta nimeltä kreationismi.

Sen ID -muunnoksessa kun oli mukana vahvasti se, että yhteys postmodernismiin on jopa tunnustettu. Liikkeen perustaja Phillip Johnson korostikin että hän dekonstruoi evoluutioteoriaa. Ja hänen puheissaan toistuikin vahvasti teema jossa evoluutio on kulttuurinen maailmanselitys jolla on jalansijaa yliopistoissa ja että se ei halua luopua sille annetusta vallasta. Ja näin esimerkiksi postmodernista dekonstruktiosta tuttu demarkaatio-ongelman ylilaajentaminenkin tuli tätä kautta tutuiksi myös niille jotka eivät perustajajäsenen tapaan tiedostaneet postmoderneja juuriaan vaan nimenomaan dissasivat feministien aikaansaamaa moraalikatoa. - Samaa asennetta kohdistettiin muihinkin asioihin joille he näkivät poliittisesti epämiellyttäviksi. Konservativismi korreloi kreationismin kanssa ja ilmastonmuutokseen liittyvät vaateet olivatkin sitten varsin pian dekonstroinnin kohteita ja "skientistisiä". Kun moni ID -kreationisti teki samaa evoluutiolle ja ilmastonmuutokselle niin tämä kertoi vain siitä miten toisinajattelijoilla oli "nenää harhaopeille".
1: Ja täsmälleen samaa ajattelutapaa harrastavat kreationistitkin. He eivät tosin korosta premisseihin suhtautumisensa asenteen postmoderneja juuria. Ja ID-liikkeestä poiketen heillä mukana oli sekin että dekonstruktiota harrastettiin myös arkeologiaan ja historiantutkimukseen. Kenties siksi että YEC -kreationismissa on vahva ajatus siitä että maapalloa mitataan 10 000 vuoden tai vastaavien aikajanalla eikä eliökuntaa tarkastella esimerkiksi miljoonissa vuosissa.)
2: Tämä toki rapistui ID -piireissäkin herja-argumentaatioksi. On kuitenkin kiinnostavaa huomata miten kristillisissä piireissä ei tarvitse olla edes pesunkestävä kreationisti voidakseen selittää "naturalistisista premisseistä" ja niiden painolasteista. Ja siitä miten näiden premissien lopputuloksena Jumala torjutaan a priori ulkopuolelle ja siksi nämä tulkinnat ovat maailmankuvallisia.

Kreationismi on tietenkin vain filosofisesti äänekkäimpiä fundamentalistis-kristillis-konservatiivis-oikeistollisin maustein pyöriviä liikkeitä. (Oikeistolaisuus, konservatiivisuus ja edes fundamentalistikristillisyys ei ole sinänsä paha asia. Ja kreationisteissa on variaatiota. Kysymys on "tilastollisesti näkyvistä korrelaateista".) Ne kuitenkin heijastavat kannattajakuntansa yleisiä ajatustapoja ja asenteita. Ja tätä kautta ne toivat tutuksi ajatusmalleja. Itse asiassa ne toivat esiin ajatusmalleja jopa hyvin tarkasti koska kreationistit ovat kuitenkin siinä mielessä hyviä tyyppejä että he pitävät pilkunviilaamisesta ja asioiden eksplisiittisesti esiintuomisesta. Joten he usein kuvaavat normaalin konservativiin asenteita paremmalla pieteetillä kuin muutoin konservatiivit tekevät. Kuolleen hevosen piiskaamisesta on tässä mielessä hyötyä. Siitä oppii jotain muuta.

Loppuheitto;

Lopuksi voisin ottaa vielä asenteellisuutta. (Sen jakamisesta tulee hyvä mieli minulle itselleni.) En pidä "postmodernismista" lähinnä siinä osin missä se iskee "skientismiä" vastaan. Sen kritiikeissä on tässä kohden toki jotain filosofista pohjaa, mutta niiden tulokset tulkitaan liian pitkälle.

Karkeasti ottaen olen pitänyt relativismia jokseenkin perusteltuna jos kysymyksessä on metaetiikka. Eli kysymys etiikan taustoista. Siinä taustaoletukset moraalissa ovat mielivaltaisia. Eli a priori päätetään joitain lähtökohtia joita ei kyseenalaisteta ja tästä sitten jatketaan eteenpäin. (Aivan tyylipuhdas nihilismi sen sijaan olettaa että nämä premissit ovat paitsi mielivaltaisia niin myös vääriä. Joka on aivan yhtä mielivaltaista.) En ole pitänyt sitä läheskään yhtä validina luonnontieteissä. (Kritiikit tuntuvat nojaavan oletukseen jossa skientismin tulisi olla samaa kuin looginen positivismi. Joka on vielä astetta vanhempi juttu kuin postmodernismi. Jos viittaa loogiseen positivismiin relevanttina kritiikin kohteena nykyajan maailmankuvissa tai filosofiassa on käytännössä irrelevantti tai syyllistyy olkiukkoon eli siihen että vastapuolesta luodaan valheellinen helposti kritisoitava kohde jonka kritisoimalla ohitetaan se että se oikea vastapuoli ei olekaan yhtä helposti kritisoitavissa.)

Konservatiiveilla on olemassa sellainen siipi jonka mukaan evoluutioteoria ja ilmastonmuutosteoria ovat vääriä. (Tähän klikkiin liittyy, "crank magnetismin tapaan", holokaustin kiistämistä.) Näissä epäillään luonnontieteitä. Onkin huomattavaa että konservatiivien anti-intellektuellismi perustuu siihen että he periaatteessa kunnioittavat tiedettä mutta ovat kuitenkin antistrukturalisteja heti kun joku on heidän kanssaan erimielinen. Ja lopputuloksena on se, että uskontoa koskevat kysymykset ja etiikka ovat objektiivisia ja ehdottomia kun taas luonnontieteet ovat dekonstruoinnin kohteina. Eli heistä uskontoasiat ovat itse asiassa objektiivisempia kuin luonnontieteet. Luonnontieteitä taas koskee relativismi.
1: Tämä on toki jotain josta ääneenlausuttuna he ovat erimielisiä. Hekin ymmärtävät että on aika hoopoa pitää uskonasioita ja moraalia tieteellisempinä aiheina kuin vaikka gravitaatiota. Mutta kun katsoo heidän argumentaatiotaan, tämä on se mitä heidän metodinsa huutavat. Metodi taas on tärkeämpi. Ja jos omat mielipiteet eivät sitten tuolla pintatasolla seuraa omia päättelyjärjestelmiä niin sitten oma ajattelu ei ole ollut reflektoitua ja järkevän ihmisen ajattelua. Järkevä ihminen korjaa metodinsa niin että se vastaa näitä heidän päänäkemyksiään. Tai sitten hylkää päänäkemyksen siksi että hyviksi arvioidut perustelutavat vievät päättelyn sinne minne ne vievät. Jos näin ei tee, ratsastaa kahdella hevosella jotka ovat kulkemassa eri suuntaan.

Tässä kohden kysymys onkin niin että luonnontiededenialismissa ollaan relativisteja nimenomaan "gravitaatiota" ja muita naturalistisia konsepteja kohtaan. Mutta moraalia sen sijaan pidetään ehdottoman objektiivisena ja jonain joka ei ole mielipide- tai maailmankuvakysymys. Vaan joka on olemassa ikuisesti ihmisten mielipiteistä riippumatta. Ja tässä mielessä konservativismissa onkin paljon juuri sitä "sekapäisen trollin logiikkaa". Oman ideologian dogmat ovat objektiivisia moraaliarvoja. Ja jos tiede on niitä vastaan niin sitten sitä vastaan kritisoidaan sananvapauden, poliittisen korrektiuden vastustamisen ja akateemisen vapauden nimissä.

Ja näitä konservatiiveja on paljon. Heitä ei tunnista "postmodernisteiksi" sillä että he tunnustaisivat olevansa postmodernisteja. Sillä näennäisesti he vastustavat "postmodernismia" ja siihen liittyvää moraalikatoa.
1: Ja he voivat tehdä sitä jäämättä kiinni housut kintuissa koska ihmiset eivät jaksa analysoida. Ja heidän identiteettinsä ei luo mielikuvaa poststrukturalistisesta postmodernistista. Kuten kreationisteja koskevassa Salem -hypoteesissakin on todettu, he eivät ole humanisteja vaan insinöörejä. Kuten myös erityisen monet radikalisoituvat, jopa terroristisoituvat, fundamentalistit ovat insinöörejä. Ongelma voisi yllättää kunnes muistaa desisionismin, jossa omiin lähtökohtiin heittäydytään ja tästä tehdään itsen määrittävä valinta. Ja niiden ympärille sitten koherentisoidaan maailmankuva. Joka on hyvinkin täynnä ehdottomuutta ja rakennetta. (Ainoastaan sen lähtökohdat ovat mielivallassa.) Insinöörit, etenkin Diplomi-Insinöörit, joutuvat tankkaamaan monia juttujaan ulkolukuna ja lisäksi heille opetetaan itseluottamusta niin että kun he osaavat sen yhden asiansa, he osaavat monta..

Heidät tunnistetaan siitä että he käyttävät dekonstruoinnin menetelmiä samalla asenteella kuin poststrukturalistit. He vain valikoivat kohteensa niin että dekonstruktio koskee vain vihollisia kun taas heidän omat näkemyksensä ovat oikeita jos ne ovat vain koherentteja. Fiksuimmat heistä kiemurtelevat asian edessä ja viittaavat vaikka "pluralismiin". Mutta menetelmistään poststrukturalisti tunnetaan!

Tiede ja uskonto - kaiken se hyötyy, kaiken se kärsii?

Kun katsoo tieteen historiaa, voi havaita että se on täynnä kiistoja joita on käyty teologissävytteisesti. Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmo":ssa siitä, miten Newtonin yhtälöiden planeettojen pyörittelyssä tuli tuloksia joissa aurinkokunta ei olisi vakaa. Osa teologeista halasi tätä vahvana todisteena Jumalan väliintulosta. Henkenä oli se, että jos luonnonlait eivät voi ylläpitää aurinkokuntaa, se on todiste yliluonnollisesta älystä. Osa esitti, että tosiasiassa mekaaninen ja rukkaamista vaatimaton universumi olisi suorastaan ateistinen. Nykyään, kun havainnot ovat muuttuneet, on myös tulkintatapa muuttunut. Nykyään ajatellaan että se, että aurinkokunta on vakaa tarkoittaa hienosäätöä. Ja että jatkuvaa rukkausta vaativa aurinkokunta viittaisi inkompetenttiin Jumalaan ja olisi jopa jumalanpilkkaa. Sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin ; Kun universumin uskottiin olevan vakaa, viittasi se suvereeniin äärettömyyteen joka herkisti Herralle. Ja kun alkuräjähdysmalli yleistyi, päätti Paavi että tämä ei olekaan ongelma, vaan sen sijaan viittaa erityiseen luomishetkeen.

Itseäni tosin huvittaa evoluutiohistorian maailma. Se kun on itselleni tähtitaivasta tutumpi ja tärkeämpi : Kun Hutton esitti, että sedimentti kerrostuu hitaasti kun maata valuu jokien ja muiden virtausten mukaan veteen, ja että tämä vaatii miljoonia vuosia aikaa, Richard Kirwan vain viittasi Raamattuun ja piti tätä teoriaa suoraan vääränä. Teoriaa ei tarvinnut edes lukea tai sen evidenssiin tutustua. Nykyään teologit - ja jopa suuri osa kreationisteista - viittaa siihen että luomiskertomuksessa kuvatut päivät ovat symbolinen ja vertauskuvallinen päivä eikä kello-ja-kalenteri-päivä. Ja kun fossiiliaineisto sitten viittasi siihen, että menneisyydessä oli ollut hirmuliskojenn ja matelijain aika, William Kirbyn kaltaiset kirkonmiehet tiesivät että tämänlainen olisi mielettömyyttä koska tottakai Jumala ei voisi luoda julmien hirviöiden maailmaa jossa ei olisi yhtään älyllistä Jumalaa rukoilevaa ja palvovaa ihmistä. Pian olikin William Bucklandin kaltaisten teologien vuoro selittää, miten hirmuliskojen julmat raateluhampaat säästävät tuskaa kun niillä tuhotaan toisia nopeasti ja siis humaanisti verrattuna vähemmän vakuuttaviin murhavälineisiin. Ja ajatus kokoaikaista palvontaa vaativasta Jumalasta näytti hassulta.

Tämä ylläoleva on se muoto jossa tarina tavallisesti kerrotaan. Että uskonto tarjoaa taikauskoa, ja tiede on voittoisa siihen nähden ja ainut mitä teologia voi tarjota on pelkkä silmänkääntötemppu jossa Jumala sovitetaan aineistoon joka on aiemmin nähty teologisesti epäkorrektina.

Nähdäkseni asia on vaikeampi.

Ylläoleva rakenne nimittäin pitää sisällään ongelman. Voidaan nimittäin sanoa että teologiaa on monenlaista. Ja niitä tehdään erilaisilla asenteilla. On selvää että nykypäivänäkin on denialistisia uskovaisia jotka vastustavat jotain teoriaa harhaoppina. Ja sitten on teologiaa joka ei väitä tekevänsä tiedettä vaan enemmänkin selittää mitä tieteen löydöt tarkoittavat teistisessä maailmankuvassa.

Kun katsotaan vaikkapa kreationismia, se on nojannut vahvaan pelikentän dualistiseen ansoittamiseen. Tässä kysymyksessä on nimenomaan mysteerin halaaminen, aukkojen jumala -argumenttiin nojaaminen tavalla jossa ollaan lähtökohtaisesti denialistisia. Väitetään a priorisesti että tiede ei voi jotain asiaa selvittää. Ja siksi mysteeri itsessään on todiste Jumalasta. (Rukkausta vaativa kellokone.) Tämä on denialistinen asenne, jossa vain epäillään harhaoppisuudesta. ; Tässä maailmassa tietyt asiat voidaan nähdä myös ilmoituksessa annetuiksi. Eli usko saa ottaa kantaa tieteen maailmaan. Tästä asenteesta esimerkkinä olkoot juuri se, että maan on oltava nuori, joten sedimenttikiven syntyteorian on oltava väärä ja asia olisi selitettävä jotenkin jollain tulvageologialla jossa nojataan sellaisiin ilmotuksessa saatuihin auktoriteetteihin kuin Nooaan. On selvää että tämä asenne on pärjännyt huonosti. Nykymaailmassa heillä onkin aina jokin "uusi mullistava paradigma" jolla menee tiedemaailmassa niin helvetin huonosti että tämä huono menestys itsessään vaatii tekosyyn, yleensä sen että norsunluutornitiede vainoaa aukkojen Jumala -argumenttia ja muita ristiriitoja, kun ovat niin sulkumielisiä että noudattavat logiikan perussääntöjä..

Mutta helposti jää sivuun se, että on aina niitä selittelijöitä. Tämä on toki post hoc -tehtyä käsien vääntelyä ja tulkintaa. Mutta siinä kysymys ei kuitenkaan ole tiedejarrutuksesta. On olemassa paljon teologeja jotka ovat muutosvastarintaisia lähinnä sen takia että heillä on tiettyä nöyryyttä olla päsmäröimättä "uutta mullistavaa paradigmaa". Tämä varovaisuus johtaa siihen, että ensin he ottavat tieteen teoriat ja sitten selittävät miltä ne näyttävät kristityn silmiin. Kysymys on siis maailmankuvallisesta sovittelusta eikä tieteestä. Yleensä tämän sortin esittäjät myös aivan rehellisesti ilmoittavat että kysymys on tästä.

Ja tosiasiassa muutosvastarinta on sellaista, että vastarintatarina syntyy sen takia että aika iso osa teisteistä on jälkimmäistä mallia. Änkyrät eivät tunnetusti muuta mieltään kovin helposti. Ja esimerkiksi nuoren maan kreationisteja on aivan mahdollista löytää nykysuomestakin. Kun suurin osa teologeista sovittelee tieteen tuloksia omiin eksistentiaalisiin malleihinsa, trendi todella näyttää siltä että ensin haukutaan ja sitten kun muutos saadaan läpi, ei tunnusteta virhettä vaan väännellään ovelasti käsiä että ei tarvitsisi luopua siitä Jumalasta jota oli aikaisemmin niin vahvasti sidottu siihen "nyt jo kumottuun vastakohtaansa".

Tässä kulmassa on kuitenkin asken syvempään.

Ylläolevassa mallissa unohtuu nimittäin se, että teologejen "luonnontieteen mentävä aukko" on yllättävän syvä. Nöyryyteen on syytä. Sillä vaikka teologeilla olisikin perustietoja teorioista, itse luonnontieteellisen tiedon luonne on heille yllättävän vieras. Silloin kun sitä tiedostetaan, sitä tupataan lähinnä vastustamaan kammottavana. Tätä kautta syntyy hirvittivä ymmärryskuilu luonnontieteestä kiinnostuneen ja muunlaisen kanssa. Ja väitän että tässä on avainsyy sille miksi nykyajan teologit vierastavat uusateismia. He kokevat että se on huonompaa kuin vanha kunnon Sartrelainen eksistentialismi. Mutta tosiasiassa he eivät hyväksy tiettyjä lähtökohtia ja tätä kautta he eivät edes ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Tämänlainen viaton selitys voi olla syy sille, miksi en ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista uusateismin kritiikkiä joka käsittelisi ateistejen argumentit reilusti ateistejen omilla ehdoin.
1: Toinen selitys on, että asia on ymmärretty mutta sitä ei voida hyväksyä joten keksitään vaikka väkisin jotain. Mutta joku kehotti noudattamaan normia jossa jos tilanne on tulkittava tyhmyydeksi tai pahuudeksi, niin se pitää olettaa typerehtimiseksi ellei toisin saada evidenssiä. Yritän siis olla rakentava aina kun luette tästä blogista sanan idiootti. Tai sitten en. Mutta periaatetta yritän noudattaa ja jengin liivejä kannan.

Muutos ei ole uusi. Se on itse asiassa Newtonin peruja. Tästä saa pientä esimakua Riku Jutin "tiedon filosofia" -kirjasta. Siinä tuotiin esiin se, mikä oli Newtonin suhde ns. kaukovaikutukseen. Kirja valaisi asiaa joka on monien harhaluulojen takana. Itse asiassa ennen tätä aineistoa uskoin näihin myytteihin itsekin. Lähes jokainen on kuullut että Newton kannatti mystistä kaukovaikutusta koska hän itse oli esimerkiksi innokas alkemisti. Newtonilla tosiaan oli okkulttis-alkemistis-velhollisia taipumuksia enemmän kuin  skepsis RY sallii, mutta hän oli kuitenkin samalla melko tarkka siitä mitä hän esitti tieteilijänä ja mitä yksityishenkilönä. Yksityishenkilönä Newton itse asiassa uskoikin kaukovaikutukseen. Mutta julkisuudessa Newton korosti sitä, että hänen voimansa ei tarkoittanut sitä, että jokin selittämätön voima vaikuttaisi ilman kosketusta jokin "tyhjän" etäisyyden päästä. Hän esitti että tämänlaista teemaa ei voisi esittää tieteessä ja että tieteen ominaisuus johtaisi siihen, että (s.247) "kukaan filosofiseen ajatteluun kykenevä ei voinut koskaan sortua" senlaatuiseen ilmiöön vetoamiseen tieteessä ja pitää sitä tietona.

Newton oli siirtynyt ontologiasta deskriptioon. Newtonin termissä "voima" oli vain sana joka tarkoitti sitä että kun kyseisen voiman kaava otetaan esille, se sisältää kuvauksen siitä miten kappaleet käyttäytyvät jossain olosuhteissa. Siitä miten tämä tapahtui Newton ei sanonut mitään. Moni kuitenkin ajatteli että voima viittasi aivan konkreettisesti siihen että olisi ontologinen kappale joka olisi 1:1 tämän kuvauksen kanssa. Newton ei kuvannut maailmaa niin kuin se on, vaan kuinka se toimii. Tämä on valtava epistemologisen perusnäkökannan vaihdos. ; Newtonin alkuunpanema malli on siitä oleellinen että tästä lähtenyt näkökulmanmuutos eräässä mielessä huipentuu kovasti kannattamani Quinen ajattelussa ; Quinen mukaan mikään yksittäinen teoria ei viittaa mihinkään konkreettiseen maailmanselitykseen. Että vasta kun useampi teoria kasautuu, syntyy myös ontologisia viittaussuhteita. Ja maailmankuva olisi sitten vasta kaikkien teorioiden summa, jokin jota ei kenties koskaan täysin saavuteta.

Teologian kannattajien kohdalla tämä ei maistu. Sillä heille kaiken ytimessä on oltava maailmankuva ja sen eksistentiaalinen merkitys. Se on joko tämä tai ei mitään. (Ja samat tyypit moittivat dogmaatikoiksi uusateisteja vain siksi että nämä ovat "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä. Joka on tietyssä mielessä äärimmäisen hupaisaa. Tai olisi jos se ei olisi niin ahdistavaa.) Uskonto ei oikein osaa päästää irti hybriksestä. Se toki syyttää skientistejä hybriksestä, mutta tosiasiassa se vaatii että teoriat viittaisivat ontologiaan eivätkä olisi deskriptiivisiä malleja jotka käsittelevät sellaisia kysymyksiä kuin "Jumala on olemassa?" "Evoluutio on totta?" "Ihmisen aivot koostuvat neuroneista?" "Kivi tipahtaa tyhjiössä vakiokiihtyvyydellä riippumatta kiven painosta?" Uskovainen haluaa että kysymys on aina enemmästä.

Tämä näkyy siinä että teologiapuolella ei tarvitse olla mikään kreationisti ollakseen kiinnostunut apologeetikkojen suosimista jumalatodistuksista. Niiden maine ei toki ole huipussaan, mutta niitä kuitenkin seurataan ja tietyt teologit yrittävät jopa tehtailla niitä. Näistä hyvä esimerkki lienee William Craigin kovasti mainostamasta Kalam -argumentista. Quantum Non-Linearity -blogissa siihen tuotiin muutama kulma jotka voivat olla kiinnostavia.;
1: Ensinnäkin koko argumentti paljastuu aukkojen jumala -todistukseksi, jossa alkusyytä kutsutaan Jumalaksi koska sillä ei ole luonnollista selitystä. Perinteisesti alkusyyargumenttejen perusongelmana on se, että niissä kvanttifluktuaatio ja alkuräjähdys määrittyy Jumalaksi vaikka kyseessä olisi täysin fysikaalinen tapahtuma. Tästä ei välitetä koska alkuun moittimani dualismi tarjoaa a priorisen ajatusloukun joka ei salli vaihtoehtoja.
2: Siinä oletetaan Newtonilainen fysiikka myös kvanttifysiikan tapahtumiin. Argumentti rakentuu määritelmin rakennetun koherenssin varaan ja Kalamin puolustajat ovatkin perinteisesti ihmetelleet syvästi sitä, että kriitikot iskevät siihen mikä heistä on vahvinta koko argumentaatiossa. Heistä saa olla erimielinen premissien kanssa, mutta että rakenne on ehtaa logiikkaa. Kuitenkin vika on juuri siinä, että logiikkaa sovelletaan tavalla jossa se ei päde sen kautta mitä tiedämme fysiikasta. Syyn ja seurauksen määritteet ovat siksi lähtökohdissaan virheelliset ja siksi logiikka pettää hyvin ovelalla tavalla.
    2.1: Tämä tuo mieleen Zenonin nuoliparadoksin jossa nuoli ei voisi liikkua koska muuten sen pitäisi olla kahdessa eri paikassa jos liikettä tarkasteltaisiin äärettömän lyhyen ajan pätkissä. Ajalla on kuitenkin minimiyksikkö, ja siksi nuoli voi liikkua. Toki nuoliparadoksi näyttää miten koherentti logiikka tuottaa teorian jonka arkikokemus falsifioi, ja että eron selittämiseen voidaan tarvita hyvinkin syvällistä fysiikkaa jota Zenon ei voinut paradoksia kehitellessään edes kuvitella. Mutta samalla se muistuttaa siitä että Kalam -argumentti on pohjimmiltaan jotain jossa väitetään että nuoli ei voi liikkua ja tässä nuolen liike vain on jotain jota arkielämässä ei päästä toisintamaan samalla tavalla kuin nuolen ampumista lasten pään päällä oleviin omeniin tai muihin kohteisiin.

Näkisin että Kalamia suositaan sen takia että deskriptiivisyyttä ei oikein suvaita. Että kaikessa pitää olla kysymys maailmankuvista ja eksistentiaalisista merkityksistä. Samalla tiedoissa on fysiikan mentäviä aukkoja. Lopputulos on se, että tieteen ja uskonnon välillä onkin hyvin syvää suhdetta. Mutta se on luonteeltaan hyvin erikoista. Ilkka Pyysiäinen ihmettelee "Jumalaa ei ole" -kirjassaan sitä, miten uskovaiset korostavat että se ja tiede ovat eri puolilla kun tieteellä kuitenkin selvästi on suurikin vaikutus teologiaan. Ja että nykyajan teologit kannattavat aivan säännönmukaisesti sellaisia asioita joita sata vuotta sitten olisi pidetty vakavana harhaoppina. Ja itse asiassa monet teologit kannattavat sellaisia asioita joita vanhoillisemmat teologit pitävät suoraan ateismina. Liberaaliteologia esimerkiksi raivostuttaa vähänkin vanhoillisempaa mieltä. Tieteeseen reagointi on se mitä teologia tekee.

Itse näkisin että tieteen ja uskonnon suhde on hedelmällinen. Mutta tässä huomio keskittyy hyvin ikävästi. Uskonto nähdään jonain tieteen vihollisena ja dogmajarruna. Ja toisaalta uskovaiset kertovat innolla siitä miten he pitävät tieteestä ja miten tiede antaa paljon uskonnolle. Huomiotta jää se, että uskonto on loisimissuhteessa tieteen. Se kyllä ottaa tieteen teorioita ja vääntelee niitä miten haluaa. Kriitikon sanotaan hyvin helposti astuvan uskon alueelle jonnea ei saisi tulla mestaroimaan ilman teologintutkintoa. Samat teologit kuitenkin mielellään ottavat kantaa evoluutioon olematta sen alan professoreja (ja sen kyllä huomaa, laadusta ja olkiukkojen runsaudesta). Keskustelukirjoissa uskova ikään kuin ottaa yleensä viimeisen sanan ja puheenvuoron. Joka peilaa suvaitsevaisesti sen että yhdessä eletään tiede ja usko, ja että uskova saa henkisen ja tieteellisen samalla, eikä tarvitse luopua kummastakaan.

Täysin ohi jää se, mitä tiede saa uskonnolta. Nähdäkseni mitään ei saa siltä. Uskonnon selityssuhde on aina jäljestäpäin sovittava tai ennalta jarruttava. Uskonto tukee vallitsevaa järjestelmää ja on siksi joka ikisen paradigmanmuutoksen kanssa jälkijunassa. Ja jos uskonnon puolelta tulee jokin ennuste tieteestä ja uuden paradigman yritys, se on aina jotain denialismia joka yrittää palauttaa tieteen vanhoilel hyville 1800 -lukuisille urilleen. ; Toki uskova voi tehdä tiedettä, mutta vain jos tekee sen tieteen kautta. Toki uskovaiset heidänkin kohdallaan tykkäävät korostaa että juuri uskonto olisi heissäkin oleellista. Että jotenkin se, että joku on uskova ja tiedemies, johtaisi siihen että se tiedemiespuoli toisi kunniaa sille uskopuolellekin. ; Tässäkin uskonto on kunnialoisena. Ei siitä panosta saada, mutta gloriassa on kivaa paistatella.