Naturalistien outo maailmankuvallinen matematiikka..

Olen seurannut useamman vuoden Mark Chu-Carrollin blogia. Hän kirjoittaa aika usein ns. "Cantor Crankeistä". Eli ihmisiä jotka kyseenalaistavat Cantorin näkemykset äärettömästä. Tämä on kiehtovaa koska Cantor antoi äärettömän käsittelle täsmällisen, matemaattisen merkityksen, mikä on suuresti vaikuttanut nykyaikaisen matematiikan kehitykseen. Cantorin määritelmä ja siihen liittyvä matematiikka osoitti, että äärettömyydellä on eri asteita. Tämä kaikki fasinoi matemaatikkoja ja matematiikkafaneja. Ääretön ei ole numero. Ja ääretön ei ole myöskään yksi asia. On useita erilaisia äärettömiä.

Olen ajatellut että Cantor-Crankeryssä on usein takana nimenomaan crankeillä usein oleva suuri ego ja se että Cantorin tulokset ovat paikoitellen varsin epäintuitiivisia. Tätä kautta Cantor-Crankit ovat muostostaneet mielessäni lähinnä "suuret toisinajattelijat" jotka ajattelevat arkijärjellä. En ollut ajatellut että tällä olisi mitään ideologisia kytköksiä juuri mihinkään. Vieläpä sellaiseen piiristöön joka on minulle jokseenkun tuttu. Vaikka en tätä ryhmää pidä hirveän fiksuna, en odottanut edes heiltä Cantor Crankeyden tapaisia juttuja. Tämä muistuttaa siitä nyrkkisäännöstä että vaikka yleensä ihmisiä ei kannata aliarvioida on joitain ihmisryhmiä joissa on merkittävä määrä yksilöitä joita ei yksinkertaisesti mitenkään voi aliarvioida.

Mark Chu-Carroll on kuitenkin kohdannut sen minkä olisi kenties voinut arvata muutoinkin. Cantor ärsyttää jos on tietynlainen näkemys äärettömästä. Ja ääretön taas sidotaan usein eri asioihin ideologisella taustalla. Tällöin sitä ei niinkään määritellä matemaattisesti. Chu-Carroll onkin ollut tilanteessa jossa hänen kommenttilaatikkoonsa ollaan tultu sillä aenteella että Cantorin matematiikan on oltava uskonnonvastaista ja Jumalaa vastaan. Ja tässä ei tehdä niin kuin he yleensä tekevät; Jos jokin matemaattinen todistus osoittaa Jumalan olemassaolon on matematiikka ehdotonta ja täysin läpivarmaa. Tässä he näkevät että Cantorin todistus salakuljettaa pahaa materiaalista maailmankuvaa. "There is only one infinity, and that is God." Eli perspektiivi oli se että Cantor yritti korvata taivaallisen maallisilla numeroilla ja filosofialla.

Suurimmalle osalle kristityistä Cantorin näkemys on yhtä suuri ongelma kuin evoluutioteorian hyväksyminen. Kahdella tavalla; Suurille massoille kumpikaan ei ole mikään ongelma. Esimerkiksi Chu-Carroll on itse uskonnollinen juutalainen joka puolustaa Cantorin näkemystä ja evoluutiota fundamentalisticrankejen kritiikkejä availlen. Ja sitten ovat ne fundamentalisticrankit joilla on kova tarve vastustaa molempia koska ilmeisesti heidän näkemyksensä on niin virheellinen että se on kaikkialla suojattava kritiikiltä. Ja kritiikki tuppaa olemaan suosittua tiedettä, logiikkaa ja matematiikkaa.

Tämä on osana sitä että kristityillä muodostuu USA:n kristillisissä yksityiskouluissa varsin sisäänpäinlämpiäviä kuplia. Koulutus on siellä paikoitellen hyvin hämmentävää. Tähän liittyen aiheesta on kirjoitettu melko kuvaavasti. Itse kristillisen koulun käynyt reagoi kristilliseen Cantorin matemaattisen todistuksen dissaamiseen siten, että se taipuisi varsin helposti yleisesti käytettyyn sabluunaan. "If you're raised in Christian fundamentalist culture, all of that—every last bit—absolutely reeks of modernism. It's easy to see how somebody at A Beka would look at set theory and conclude that it's really just modernist propaganda. To them, set theory is just a step on the road to godless atheism. Add in the historical fact that Georg Cantor's ideas weren't terribly popular at first, and they can easily create a narrative where true math is being suppressed so that false, modernist math can corrupt the minds of children." Tämä muistuttaakin että aina kun puhutaan "maailmankuvallisuudesta" ja "intresseistä" ollaan postmodernin ytimessä. Ja tässä ytimessä ei yleisesti ottaen sanota että vastapuolen argumentit olisivat vääriä tai virheellisiä. Niissä kun puhutaan asian sijaan asiasta uskovista. Tätä kautta ne pitäisi aina kohdata pelkällä naurulla ja ad hominemilla. Sillä tämä henkilöön käyminen tuntuu todellakin olevan se yleinen sabluuna jossa "ismeistä ja sen seuraajista puhuminen" korvaa näkemysten kritiikin hyvin usein. Ja näitä esitetään jonkinlaisina älyllisinä argumentteina. Itsekin tykkään pilkata ihmisiä. Mutta en leiki että tämä on jotain älyllistä analyysiä. Se on sellaista vittuilevaa terävyyttä joka vaatii juoksevaa mieltä. Mutta ei tieteellistä mieltä. Kreationisteilla nämä kaksi tuntuvat menevän yhteen.

Kuten viittaamani kirjoittaja alleviivasikin, kysymys on yleensä nimenomaan siitä että fundamentalisti ei ole tyhmä vaan hänellä on koherentti ja toistuva ajatusrakenne. Joka nojautuu viholliskuvan varaan. Kristityn on oltava tietynlainen koska muuten hän on "postmoderni", "moderni", "kommunisti" tai muu vastaava paha vihollinen joka voi mennä ja tappaa kaikkia koska moraali on suhteellista. Jumalan kyseenalaistaminen millä tahansa asialla on siksi kytköksessä uhkaan ja vaaraan jossa tuhoutuu yhteiskunta ja murhatuiksi tulevat kanssaihmiset. Heillä on sisäisesti koherentti asenne, jossa koko ajan on uhkaa. Ja tätä mielentilaa voi järkyttää mikä tahansa. Myös ajatus siitä että matemaattisen määrittelyn mukaan äärettömiä on useita erilaisia.

Tässä tietenkin korostuu että "uskonto aikaansaa uskontovainoa". Että "homot saa tulla avoimesti kaapista mutta uskovaisia pilkataan ja heille nauretaan". Näen että tässä kohden esimerkiksi Cantor Crankit eroavat homoseksuaaleista sitä kautta että homoseksuaalisuus koskee moraalia ja sitä mitä saa tehdä. Cantor Crank taas väittää virheasioita siitä miten matematiikka toimii. Jos joku hölmöilee faktojen tai numeroiden kanssa, hän on epä-älyllinen. Ja virheitä on turhaa oikeuttaa "mielipiteinä" tai "makukysymyksinä". Nauran homoille heti kun he väittävät että 1+1=2 on virheellinen koska siinä on heteronormatiivisia dogmia.

Behe ja ID:n julkaisutahti

Behen historia on täynnä vaikeuksia "publish or perish" -lausunnon kanssa. Hän on nimittäin aikanaan korostanut miten evoluutikoiden kohdalla olisi seinä vastassa koska heidän olisi julkaistava tai tuhouduttava. "In effect, the theory of Darwinian molecular evolution has not published, and so it should perish." Tuntui varmasti vakuuttavalta näpäytykseltä kirjaa kirjoittaessa. Behe joutui kuitenkin kohtaamaan Doverin oikeudenkäynnissä sitä miten ID ei ole julkaissut. Ongelmana oli se, että "And you also propose tests such as the one we saw in "Reply to My Critics" about how those Darwinians can test your proposition?" mutta "But you don't do those tests?" Tämä ironisuus ei saanut medianäkyvyyttä ja muistan tämän lähinnä sen vuoksi että jostain mielisairaasta syystä luin koko oikeudenkäynnin alusta loppuun. Ja lakijargon ja lakimiesten solmuunsaamisyritykset lakkaavat olemasta kiinnostavia varsin pian. Ne kun eivät ole oikein tiedettä eivätkä filosofiaa vaan ... jotain ihan muuta.

Tämä oli tarpeen sillä Larry Moran kuvaa blogissaan sitä miten Behe on astunut esiin haasteella. Hänestä evoluutikot ovat suurisuisia koska pitää laittaa numerot sinne missä suu on. (Linkin takana on haasteen lisäksi vastaus, ja ne antavat todellakin paljon erilaisia tuloksia. Behen ongelma on kuitenkin se, että hän lainailee varsin kliseisiä laskentatapoja joiden mukaan ainut mikä universumissa tapahtuu on puhdasta kombinatoriikkaa. Hän ei ota huomioon juuri mitään aiheeseen liittyviä ilmiöitä. Hänen ideanaan näyttääkin olevan se, että kun esiin laittaa laiskasti numeroita, ei tarvitse välittää esimerkiksi tosiasioista. Tiede kuitenkin vaatii paitsi numeroita, myös oikeat numerot ja oikeat kaavat. Ja tässä Behe on, kuten aiemmin olenkin argumentoinut, todella ontto. Behe toistaa näitä laskelmia. Ja sitten ihmettelee että "publish or perish" -ironia seuraa hänen kantapäillään kuin rotta. Huomiotaherättävää onkin, että Behe on yhä liikenteessä tutun IC -argumenttilaskelmatapansa kanssa. Ja samalla asenteella kuin ennen Doveria. Hän ei siis ole oppinut yhtään mitään kaikkina vuosinaan. Totisesti ID edistyy harvinaisella tavalla toistamalla vähälukuista määrää korkeintaan marginaalisesti muuttuvia perusargumentteja.

Näkisin Behelle oikeasti enää yhden roolin. Sen, että hän ottaisi Dembskiin yhteyttä. Syynä on se, että
1: Dembskiltä on tullut lausumia jossa behen "Irreducible Complexity" (IC) on jotain jossa on hänen Complex Specified Information:iaan (CSI). Ja Dembski pyörittelee numeroita. Syytökseni olisi ikävä jos laskelmia olisikin tehty paljon ja osuvasti. Silloin olisi julkaistu (publish) joten ei olisi syytä laittaa turpaa kiinni ja poistua tiedemiehiä häititsemästä nollatiedehumpuukilla (perish).
2: No, Dembski on itse asiassa ollut hiton laiska juuri sen suhteen että hän mielellään laittaa sanoja ja statementteja ties mihin, mutta hän ei laita numeroitaan missä hänen suunsa on. Ja kuluttaa ns. saatanasti aikaa kiemurteluun juuri sillä että suuta pitää laittaa moneen paikkaan ja laskeminen on sen sijaan vain sitä varten että sen avulla voidaan suoltaa sivistyssanoja joiden taustaa enemmistö ei ymmärrä tai jaksa seuloa niin että he eivät huomaa että hän ei laita numeroita sinne missä hänen suunsa on. Publish or Perish -lausunto ja Behen sarkasmi, ollessaan perusteltua argumentointia, iskeekin siis tätäkin kautta hänen omaan nilkkaana, ikään kuin uudestaan nurkan takaa. Tai sitten Behe puhuu paskaa käyttäessään näitä haasteitaan, joka kuvaakin sitten sitä mitä ID on ilmiönä noin tieteellisten argumenttiensa lisäksi ja sen ulkopuolella (sosiologisena valtapelinä).

Dembski kun kirjoitti aikanaan IC -konseptia ja spesifisyyttä koskevan argumentin. Tätä kuvasi erikoinen epäselvyys ja epämääräisyys. Itse asiassa päällimmäisin asia koko artikkelissa on se, että vaikka sen aiheena on spesifin kompleksin informaation spesifikaation määritteleminen, siinä itse asiassa pääasiassa vältetään koko asian määrittelemistä. Hän selittää "voi ollaa", mutta ei koskaan iske määritelmää pöytään. Saati että loisi tästä kaavan jonka avulla voitaisiin laskea onko kohteessa CSI -informaatiota ja kuinka paljon. (Dembski on tosin hyvin epäselvä siitäkin onko CSI vain jotain jota ilmennetään ja jota ei siis mitata määrällisesti. Vai onko se todella mitattava suure joka voi olla suurempi ja pienempi.)

Dembskin erikoisin puute on siinä että hänen määritelmänsä ovat väärin. Ja tämä on oikeastaan melko ainutlaatuista. Normaalisti filosofiassa ajatellaan että jokaisella on valta tehdä määritelmiä ja johtopäätökset ovat sitten suhteessa niihin vääriä. Mutta Dembskin teoria on tässä hyvin erikoinen. Syynä on se, että hän soveltaa vakiintuneita informaatioteorian käsitteitä. Ja tätä kautta on selvää että niissä on määritelmällinen virhe.

Dembskin spesifin kompleksisuuden idea on siinä että ID:n tuottamalla piirteellä - joka ei ole ehdottomasti luonnollinen vaan varmasti älyn tuotos - on piirteinä spesifisyys ja kompleksisuus. Jos siis törmätään kohteeseen jolla on molemmat ominaisuudet ei kohde ole voinut syntyä muuta kuin älyllisellä interventiolla. Mutta hän kirjoittaa muualla kompleksisuudesta. Ja näin kokonaiskuva selviää kyllä. ; Itse asiassa kaikki kilahtaa siihen miten hän käsittelee Kolmogorov-Chaitinin näkemystä algoritmisesta informaatioteoriasta. Dembski puhuu paljon myös todennäköisyyksistä. Että tapahtuman todennäköisyys tulee olla sellainen että se ei synny sattumalta.

Oleellinen huomio onkin siinä että algoritminen kompleksisuus ei ole itse asiassa todennäköisyysarvio. Sen peruskysymys on mitata sitä miten pitkällä merkkijonolla jokin tapahtuma voidaan kuvata. Dembski on kirjoissaan käyttänyt esimerkkinä ns. Caputo Casea. Hän esittää että se olisi esimerkki siitä miten älyä tunnistetaan. Caputo Casessa tulos on kuulemma spesifi ja epätodennäköinen. Sillä Caputo heitti kolikolla monta kertaa tietyn ja saman tuloksen. Ja näin syntyi poliittista valtaa. Tämä on todella erikoinen laitettava algoritmisen kompleksisuuden yhteyteen. Sillä jos Caputon kolikonheitto muutetaan bittijonoksi jossa 1 on kruuna ja 0 on klaava, on samasta merkistä koostuva luku pakattavissa. Pakattavuus taas tarkoittaa sitä että sen algoritminen kompleksisuus on hyvin pieni. Yhteys on hyvin syvällinen. Ja se liittyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin entropiasta ja informaatioteoriasta. Sattuma tuottaa helposti algoritmista kompleksisuutta. Nämä ovat selvästi eri asioita, joten on hyvä etsiä a+b:tä.

Mutta toki Dembskin spesifi ja kompleksisuus pitää kohtauttaa, ja tällöin syntyy erikoisuuksia. Jos nimittäin oletetaan että Dembskin "voi olla tätä" -määritelmiä otetaan käyttöön relevantteina vaihtoehtoina ja niiden pohjalta tehdään arvioita, päädytään nimenomaan siihen tulokseen että Dembskin spesifi on "lyhyt" ja "kompleksisuus" on "pitkä". Ja näitä keskenään ristiriitaisia asioita etsitään samanaikaisesti samasta kohteesta. (Tavalla joka ei ole niin epämääräinen tai harmaasävyinen kuin pituus ihmisillä.) Mark Chu-Carroll onkin kirjoittanut siitä mitä tapahtuu kun Dembskin spesifin ja kompleksisuuden laittaa yhteen. "But to make matters worse – this statement explicitly invalidates the entire concept of specified complexity. What this statement means – what it explicitly says if you understand the math – is that specification is the opposite of complexity. Anything which posesses the property of specification by definition does not posess the property of complexity. In information-theory terms, complexity is non-compressibility. But according to Dembski, in IT terms, specification is compressibility. Something that possesses “specified complexity” is therefore something which is simultaneously compressible and non-compressible." (Minä tosin olen niin avomielinen että tunnustan että jos joku löytää nelikulmaisen ympyrän tai vastaavan matemaattisen ristiriidan, niin hän antaa kyllä vahvan keissin Jumalallisesta väliintulosta. Ja tämä kysymys toimii vahvana kannanottona siihen voiko Jumala luoda niin suurta kiveä että ei jaksa itse nostaa sitä. Moni ei tämänlaisia ajatuksia kuitenkaan arvosta ja iso osa teologeista pitää tämänlaisia vaihtoehtoja naurettavuuksina jotka eivät ole oikeasti mitään "vaihtoehtoja" koko kaikkivoipaisuustematiikassa.) Chu-Carrollin mukaan Dembskin suojana toimiikin lähinnä hänen epämääräisyytensä, joka taas vie kaiken merkityksen koko spesifisyydestä kirjoittamiselle. "The only thing that saves Dembski is that he hedges everything that he says. He’s not saying that this is what specification means. He’s saying that this could be what specification means. But he also offers a half-dozen other alternative definitions – with similar problems. Anytime you point out what’s wrong with any of them, he can always say “No, that’s not specification. It’s one of the others.” Even if you go through the whole list of possible definitions, and show why every single one is no good – he can still say “But I didn’t say any of those were the definition”." (Itse tosin huomauttaisin että Chu-Carrollin kritiikistä voidaan luikahtaa muualle. Ja nämä reitit olen sitten tukkinut jo aikaisemmin.)

Publish or perish -lausuman hengessä kun voitaisiin esittää että Dembskillä pitäisi olla CSI -informaation määriä laskevat algoritmit valmiina ja pöydässä pitäisi olla tosiasioihin sidottuja laskelmia jotka näyttäisivät sen lisäksi että sitä on myös luonnossa. Ilman tätä tasoa arvon evoluutikoilla ei ole mitään selitettävää. He saattavat sen sijaan vaikka katsoa entropiaan ja miettiä kompleksisuuden trendejä. Sellaisen kompleksisuuden joka ei kenties ole spesifiä, mutta johon on sentään vakiintunutta matematiikkaa jolla on oikeasti määritelmät joissa sanotaan mitä ne tarkoittavat sen sijaan että heitettäisiin ilmaan jotain epämääräistä "voi ollaa". Ja joita sitten on menestyksekkäästi sovellettu esimerkiksi tietotekniikassa ja muualla ihmiskuntaa hyödyttävästi. (Siis toisin kuin Intelligent Designin mitään tuotosta koskaan.)

Tämä herättää lisähuvitusta kun tajutaan että Behe on korskeana vaikka ID -piireissä häneen aletaan suhtautumaan tavalla jonka kuvaa "Quantum Non-Linearity" -blogin esiintuoma lausunto ; "Irreducible/reducible complexity: I don’t use these terms in the sense of Micheal Behe’s flawed concept of irreducible complexity. Irreducible complexity and reducible complexity as I conceive them are to do with how stable organic structures are laid out in configuration space. If a set of structures are reducibly complex they form a connected set in configuration space: This means that the diffusional computational process of evolution can bring about considerable change in organic structure. Irreducible complexity, on the other hand, is the opposite. That is, when such structures are widely separated in configuration space it is not possible for evolutionary diffusion to hop from one organism to another. Irreducible complexity, if defined properly (that is, not in the Behe sense), is an evolution stopper." Behen määritelmää ei siis oteta enää vakavasti edes ID:n kannattajien puolella. Se on niin viallinen että hän ei voi muuta kuin olla oppimatta mitään ja vaeltaa ympäri internettiä kysymässä "onx tiatoo" ja sitten leikkimällä että vastauksia ei ole olemassa vieläkään. Maailmassa on pian vain yksi ihminen johon tämä menee läpi. Behe itse. Näin käy kun toiset sitä vaan julkaisevat ja toiset eivät vaan tajua laota.

Toden näköiset kuvat

Todennäköisyys on monia viehättävä ja kiinnostava piirre matematiikassa. Esimerkiksi "NUM3ROT" -televisiosarja kerää suurimman osan matematiikan mainostamisestaan sanaa "propability" hokemalla. Tämä sanavalinta on hyvä, sillä jos puhuttaisiin todennäköisyyksien sijasta tilastollisuudesta, ihmiset haukottuisivat hengiltä. ; Toisaalta todennäköisyyteen vahvasti sidoksissa olevalla informaatiolla tuntuu olevan jopa maagisia ulottuvuuksia.

Todennäköisyys ilmestyi matemaatikkojen pariin vasta 1600 -luvulla uhkapeleihin liittyvien kysymysten kautta. ; Pascal ja Fermat kuitenkin nojasivat vanhempaan perinteeseen. Kehitys jonka he tekivät oli kuitenkin oleellisen suuri ja tärkeä.

Itse otan tässä matematiikan sijaan esimerkiksi Occamin partaveitsen. Se on paljon Pascalin ja Fermat'n todennäköisyysteoriaa aikaisempi malli. (Occamilainenhan eli vuosien ~1285-1349 välillä.) Mutta käytännössä se vaatii todennäköisyysarvioinnin jotta sitä ylipäätään voidaan tehdä. Todennäköisempi ja yksinkertaisempi asia on tosi. ; Occamin aikana yksinkertaisuus liitettiin käytännössä muuttujien määrään. Tämä on jossain määrin ymmärrettävää nykyisenkin todennäköisyyslaskennan mukaan, mutta yhteys ei ole näin suoraviivainen. Tässä mielessä voidaan sanoa että Occamin muuttujien määrään keskittyminen oli tavallaan alkeellinen todennäköisyyden teoria itsessään. Myöhemmin occamin partaveitsen sisältö on sitten muutettu vastaamaan myöhempiä todennäköisyyksiä ; Käytännössä todennäköisyysarvio tekee siitä paremman, kun ajatus lapsen syntymisestä isästä ja äidistä on tietojemme mukaan todennäköisempi kuin lapsen synty haikaralla. Siis vaikka vanhempia tarvitaan kaksi ja haikaraa vain yksi.

Occamin partaveitsi on oleellinen skeptismissä. Ja tähän liittyen olen ihmeissäni katsellut kreationisteja. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska katselen heitä paljon ja he herättävät minussa usein ihmetystä. Ja hilpeyttä. Ja hiustenraastantaa. Tässä syynä on se, että he toisaalta selittävät että occamin partaveitsi ei voi toimia. Silloin kun puhutaan ihmeparantumisista, enkelien näkemisistä ja vastaavista, he korostavat, että skeptikot vain a priorisesti olettavat että yliluonnollinen on epätodennäköistä ja käyttävät tätä väitettä todennäköisyyden korvikkeena ; Ja toisaalta he korostavat että todennäköisyysarvioita voidaan tehdä ja perustelevat miten evoluutio on epätodennäköinen ja miten Jumala vaatii vähemmän uskoa kuin evoluutio, koska kysymys on todennäköisyyksistä joita voidaan arvioida matemaattisesti ja empiirisesti. ; Tämä on tietysti oleellinen osa sitä, että kreationistien perusstrategiana on aina kaiken kaikkiaan korostaa maailmankuvallisuutta silloin kun pitää perustella casea luomiselle ja näille tulee kritiikkiä. Kun taas vastustajia kohdellaan tavalla jossa kysymys ei ole maailmankuvista vaan maailmankuvista riippumattomista tieteellisistä laeista.

Mutta tässä on itse asiassa takana enemmän. Mark Chu-Carroll kuvaa tätä selittämällään sitä miten Kolmogorov käsitteli informaatioteoriaa ja miksi tämä oli tärkeää. Todennäköisyys oli matemaattisesti ongelmallista ja sovellettuna se itse asiassa pahensi tilannetta. Uhkapelit ja vastaavat konkreettiset sovellukset tekivät todennäköisyydestä "konkreettisen" siinä mielessä että se ihastutti tavallista kansaa, mutta Chu-Carroll kuvaa että todennäköisyys oli pitkään matemaattisesti melko tylsä ala. Siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. "The way that I've talked about probability so far is mostly informal. That's the way that probability theory was treated for a long time. You defined probability spaces over collections of equal probability sets. You combined probability spaces by combining their events into other kinds of equally probable events. ; The problem with that should be obvious: it's circular. You want to define the probability of events; to do that, you need to start with equally probable events, which means that on some level, you already know the probabilities. If you don't know the probabilities, you can't talk about them. The reality is somewhat worse than that, because this way of looking at things completely falls apart when you start trying to think about infinite probability spaces!"

Matematikkojen innostus liittyy enemmän jonkin alan kehittymiseen, mutta tässä relevantimpaa onkin se, että ongelmat ovat tietysti liitoksissa filosofiseen ja argumentatiiviseen perinteeseen. (Sekä rationalistit että empiristit nojaavat hyvin usein laskelmiin, joten yhteys on suoraan sanoen ilmiselvä.) Ongelma on siinä, että joskus todennäköisyys voidaan arvioida maailmankuvariippumattomasti ja joskus ei. Toisinaan todennäköisyys on enemmän pelkkä väite kuin mikään argumentti. Se vain peitetään tieteelliseltä kuulostavalla "propability" -sanalla. Tällöin tapahtuu se, että on tilaa kreationistienkin tuoda tämäntyyppinen kritiikki esiin enkeli-ihmeissä occamin partaveistä kritisoidessaan. ; Sama ongelma on itse asiassa myös moderneissa Jumalateorioissa joissa arvioidaan Jumalan todennäköisyyttä. Esimerkiksi Swinburnen todennäköisyyslaskelmia vaivaa juuri tämä.

Kuitenkin joskus arvioita voidaan tehdä, ja nämä määritelmäkeskeisyydet eivät tässä tapauksessa ole valideja. Kuten Chu-Carroll esittää, todennäköisyysmatematiikka kehittyi Kolmogorovin ajatusten kautta. Ja tämäntapaisia huomioita voi käyttää apuna myös soveltamisessa - siitä huolimatta että teknisesti ottaen empirismi puhtaana ei ole matematiikkaa ja puhdas matematiikka ei ole empiiristä. Näin todennäköisyys on matemaattisesti(kin) mielenkiintoisempi. Ja tukkii jossain tilanteessa todennäköisyysarvion maailmankuvamaisuuden.

Itse korostan kuitenkin hieman erilaista kantaa. Teorioiden yksinkertaisuus on erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Ja monesti se on arvioitavissa - ei absoluuttisen lopullisen tiedon, vaan hyvin perustellun uskomuksen mielessä. Eli se ei anna Totuutta, vaan sitä mitä kutsutaan Tiedoksi. (Näiden välinen ero on oleellinen, vaikka usein niitä käytetään synonyymeinä.)

Tähän todennäköisyyden arviointiin on usein liittynyt erikoinen piirre. Sellainen jossa todennäköisyyskysymystä voidaan kiertää kun mietitään mikä on todennäköistä ja mikä ei. Sillä usein todennäköisyys sopii paremmin annettujen taustaehtojen tulkintaan kuin itse taustateorian yksinkertaisuuden arviointiin. Esimerkiksi teoria pelikorttien jakaumista ja korttien vapausasteisuudesta suhteessa toisiinsa saadaan arvioita esimerkiksi pokeripeleihin.

Tätä ei nimenomaan havaita monien teorioiden itsensä arvioinnissa. Normatiivinen tieteenfilosofia on itse asiassa koko historiansa ajan enemmänkin täynnä päättelysääntöjä. Niissä lähtökohtana on premissit ja niiden deduktiiviset ja induktiiviset seuraukset. Johtopäätös itsessään ei saa todennäköisyysarvoa. Teorioita ei olekaan arvioitu todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi, vaan on katsottu miten ne vastaavat aineistoa. Ja tässä hyvä vastaavuus tarkoittaa hyvää teoriaa. ; Nyrkkisääntöisesti hyvä selitys koostuu kolmesta elementistä (a) se koskee useaa yksittäisiä havaintoja ja (b) se tekee sen tarkasti. Tässä havaintoaineistossa auttaa jos (a1) havaintojoukko on määriteltävissä, eli teorialla on siisti selitysraja jossa se toimii ja jonka ulkopuolella se ei toimi (a2) havaintoaineisto on laaja, eli ilmiö ei ole kovin spesifi. Ja tarkkuuden kohdalla  (b1) se selittää hyvin mitä havaintoaineistossa tapahtuu, eli se ei ole ristiriidassa havaintoaineiston kanssa (b2) se selittää hyvin miksi jotain vaihtoehtoa ei tapahdu, eli se ei vain sovi havaintoaineistoon vaan selittää hyvin tarkasti miten havaintoaineisto ei voisi olla mitenkään muuten.

Jos teoria on uskomus, niin yksinkertainen selitys selittämisen kuin suoran todennäköisyyden kautta. Otetaan havaintoaineisto, jonka jokin malli mallintaa. Ja mitä tarkemmin mallinnus kertoo mitä tapahtuu ja selittää miksi ei tapahdu muuten, sitä laadukkaampi se on. ~ Näin esimerkiksi Popperin fallibilismi ei vaadi todennäköisyyslaskennan tekemistä vaan sitä että esitetään sellaisen periaatteesa mahdollinen havaintojoukon kuvaus joka kumoaisi kyseisen teorian. Ytimessä on modus tollens -logiikka eikä todennäköisyyslaskenta ; Induktio kumoutuu vastaesimerkillä.

Tämä lähestymistapa on johtanut siitä erikoiseen tilanteeseen että aika moni teorian selittämiskeskeisyyteen nojaava onkin erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Hyvä teoria rajaa ison ja tarkan havaintojoukon. Tässä hyvä teoria selittää muutoin "epätodennäköisen havaintojoukon". Osa tieteenfilosofeista kuvaa tätä tilannetta selittämällä että epätodennäköinen tilanne on nimenomaan hyvä. Itse korostan että hyvä teoria on informatiivinen ja sen ennustustarkkuuden vuoksi se selittää todennäköiseksi jotain joka ilman tuota teoriaa olisi epätodennäköistä. Shannonin mallissahan informaatiosisältö on vahvasti sidoksissa epätodennäköisyyteen ; Mitä tietymmän ja rajatumman tilan se kuvaa, sitä epätodennäköisemmän asiantilan se rajaa ja sitä informatiivisempi se on. Tämä havaitaan yleensä kun he laskevat kombinatoorisesti geenejen emäspareja huomioimatta luonnonvalintaa, vaan katsoen pelkkiä mutaatioita. Tulokset ovat astronomisen epätodenäköisiä. Tämä on itse asiassa varmasti pienenä osasyynä siihen että kreationistit näkevät evoluution "epätodennäköisenä", siellä missä pitäisi nähdä "selitysvoimaa". ; Nämä laskelmat näyttävät vain, että luonnonvalintaa tai jotain muuta selitystä eliökunnalle nimenomaan tarvitaan, koska muuten todennäköistä olisi että eläimet esimerkiksi sikiäisivät spontaanisti vaikka roskista kuten vanha Pasteurin kumoama teoria esitti.

Selittämiskeskeinen näkökulma korostaakin sitä että teorian itsessään ei tarvitse olla todennäköinen, vaan se enemmänkin sopii havaintoaineistoon kuvaavasti. Tälläisestä teoriasta vedetyt ennusteet sitten soveltavat teoriaa ja teoria itse asiassa määrittää todennäköisyyttä itse tapahtumille. ~ Voidaan sanoa että korroboraatio ja muut vastaavat tieteenfilosofiset konseptit vaativat aina aineiston. Teorian yksinkertaisuuden ja todennäköisyyden arviointi saadaan havainnoista. Emme a priorisesti määrittele mitkä teoriat ovat helppoja ja mitkä vaikeita, vaan havaitsemme jotain ja havaitsemamme tyyppiset ovat sitten jotain joiden voimme ikään kuin hyvällä sydämellä arvata olevan yksinkertaisia. ~ Teoria määrittää todennäköisyyksiä tapahtumille. Sen oma todennäköisyys taas arvioidaan osuvuuden kautta. Eikä miettimällä teorian a priorista todennäköisyyttä. Vastaavuuden teoria on hedelmällisempi, koska se kiertää maailmankuvallisuudesta syntyviä tilanteita jossa mietitää johtopäätös joka halutaan ja kulutetaan sitten akateemista ajatteluaikaa siihen että mietitään millä premisseillä tämä voisi toteutua ja sitten pidetään tätä sen ennalta päätetyn totuuden voittona.

Ja näin voimme todellakin arvioida että jos meillä on "enkelihavaintojen joukko X" ja toisessa on paljastuneet valehtelut, ja toisella puolella on "ainutkertainen tapahtuma joka ei ole luonteeltaan toistuva joten sen todennäköisyyttä ei voi arvioida", meidän ei tietysti tarvitse kysyä kuin kaksi kysymystä. (a) Eikö ilmiö selity silloin todennäköisemmin valehtelulla kun sitä on tapahtunut useaan otteeseen kun taas sen vastailmiö on ainutlaatuisen luonteensa vuoksi otoskooltaan maksimissaan 1? ja (b) miten tiedetään että kyseessä on jokin enkeli, jos se on jokin ainutkertainen tapahtuma?

Hevosen suusta

Tieteen popularisoinnissa tehokkaat vertaukset ovat hyödyllinen ja tärkeä elementti. Hyvin valittu kuvaava anekdoottikin voi valottaa asioita. Voidaankin siis sanoa että en ole vertauksia vastaan itsenään. En vain pidä tarinoista perustelumenetelmänä. Tarina on hyvä selventäjä, mutta se ei itse asiassa ole ollenkaan perusteluväline, vaan vetoamisen väline ; Anekdootti jota ei ole tuettu datalla on perusteluna hampaaton.

Toisin sanoen itse tarina ei ole juuri mitään ; Työ tehdään muualla ja vertaus on vain jokin joka tuo tämän muualla tehdyn työn ymmärrettävään muotoon.

Tämän vuoksi en juurikaan pidä esimerkiksi tavallisesti käytetystä julistusmekanismista ; Henkilökohtaisten elämäntarinoiden kertomisesta. Moni pitää tätä hyvänä ja vakuuttavana välineenä jossa on ripaus älyllisyyttä inhimillistä pehmeyttä unohtamatta. Ajatellaan että tämänlainen kertomus on itsessään silminnäkijän todenmukainen kuvaus, jokin jota tiede voi ikään kuin levittää mutta jota se ei voisi kritisoida. Tarinan katsotaan olevan kritiikki-immuuni fakta, jokin kyseenalaistamaton tosiasia jota tiede sitten ottaa sellaisenaan ja mallintaa.

Näkemys on tietysti hyvin naivi, sen taustalla on ajatus siitä että kertoja ei erehdy tai valehtele - ja että tämä tarkistaminen on jonkinlainen henkilökohtainen loukkaus eikä lähdekriittinen tosiasioiden luotettavuuden varmistaminen jota tieteessä muutoin tehdään - esimerkiksi mittausvirheiden mahdollisuuden huomioon ottaminen on tieteenteossa hyvinkin tärkeää, valtaosa metodologioista miettii esimerkiksi systemaattisten virheiden eliminoimista ja muita vastaavia asioita. Tämä taso jossa kaikki kritiikki on henkilöön kohdistuvaa johtuukin siitä että koko tarinan todistusvoima ei olekaan asiassa vaan sitä kertovan ihmisen auktoriteetissa. Tarinat nojaavatkin siihen että kertoja on superspesiaali alan syvä kokija, silminnäkijä ja harvinaisen tiedon omakohtaisesti kokenut tietäjä. Joku joka on tiedon hierarkiassa erinomaisempi totuusarvon arvioija kuin kuulija.

Kristillinen maailmankuva on anekdoottirakenteen läpitunkema. Ilmeisesti innostus siihen miten Jeesus käytti vertauksia on johtanut siihen että keksityistä tarinoinnista ja lähinnä oman näkemyksen perustelun sijasta esilletuovista vertauksista on tehty olennainen osa "skeneä". Näin esimerkiksi Lewisin "Mere Christianity" on kristillisten kehuma "pyhä lehmä" jota ei saa moittia. Se ei kuitenkaan oikeastaan perustele yhtään mitään. Se vain esittää ison joukon väitteitä jotka on kuvattu anekdoottien, tarinoiden, vertausten ja testaamattomissa oelvien ajatuskokeiden muodossa. Se on kuin jättimäinen kasa auktoriteettiin vetoavia tarinoita jotka mallintavat perusoletuksia todistamatta niiden oikeudellisuutta tai pätevyyttä mitenkään.

Mark Chu-Carrollin blogi "Good math/Bad math" käyttääkin usein kuvauksenaan lausetta "worst math is not math at all". Silloin kyseessä on usein siitä että tieteellistä tai sellaiselta näyttävää jargonia käytetään, mutta asiaa ei itse asiassa lähestytä kaavan ja tieteen kautta, vaan ne ovat enemmänkin jotain joka on liitteenä koristamassa tarinaa. Totuus tulee yhä todistamattomana tarinana hevosen suusta. Kaava on mukana jotta sen läsnäolo eikä sisältö toisi tieteellisen painoarvon tarinalle. Näitä menetelmiä on muutamia ja Chu-Carrollin teksteihin viitaten näytän niistä pari
1: Kenties helpoiten huomattavissa oleva strategia on Intelligent Design -miehen, David Berlinskin, harjoittama rutiini. Hän korostaa sanomaansa pudottamalla nimiä ihmisistä joita hän tuntee. Hän vetoaa useisiin alan asiantuntijoihin. "It is mostly content free - it consists of a whole lot of name-dropping, giving Berlinski a chance to talk about all of the wonderfully brilliant people he's close personal friends with. And, quite naturally, his close personal friends have told
him all sorts of things about what other famous mathematicians really thought about evolution." Strategia koostuu siitä että Berlinski viittaa siihen miten hyvin hän on verkostoitunut. Hän tuntee henkilökohtaisesti ihmisiä. Ja hänen ystävänsä tietysti tuntevat vielä kuuluisampia ihmisiä. Näiden salaiset mielipiteet Berlinski sitten tuo julki. Ongelmana on tietysti se, että esille tulevat vain nämä nimet, mutta heidän perustelujaan asialle ei silti putkahtele samalla innolla esiin tästä samaisesta "hevosen suusta". Kun tilanne jää tälle tasolle kuuluisat ihmiset ovat aukrotiteetteja eivät tiedettä.
___1.1: Jokainen joka on ollut Rauni-Leena Luukanen-Kilden UFO -luennoilla tietää miten hän vastaa kaikkeen kritiikkiin jotakuinkin sanomalla että "mene itse katsomaan" ja "korkea-arvoiset upseerit". Valitettavasti jos et ole samaa mieltä etkä ole kokenut UFOkaappauksia, et tietysti ole käynyt katsomassa tarpeeksi ja ne korkea-arvoiset upseeritkin osaavat itsesuojeluksi piilottaa itsensä.
___1.2: Lisäksi nämä nimiä tiputtelevat strategiat ovat yleisesti ottaen ongelmallisia. Esimerkiksi kun eräs suomalainen kreationisti tipautteli "hevosen suusta" -tarinan Svante Pääbosta ja siitä mitä hän todella uskoo evoluutiosta, yhteydenotot itse ihmiseen johtivat siihen että tarina paljastui ontoksi. Kreationisti koki tämän vainona, eikä tiedon tarkistuksena. Ongelma on toki tätä laajempi ; Jos tutkija vastaa olevansa erimielinen syynä on tietysti "darwinistinen vaino" - joka näkyy esimerkiksi siinä että Leisola ei ole saanut potkuja töistään tutkijana vaikka on ollut nimekkäin suomalainen kreationisti jo useamman vuosikymmenen ajan - jonka edessä henkilö suojaa näkemyksensä työpaikkansa pitääkseen. Ja jos tutkija on jo kuollut, voi olla vaikeaa kaivaa esiin sitä mitä mieltä hän "todella" on ollut asiasta. Nimi jääkin tätä kautta helposti auktoriteetiksi, ja itse sanomiseen luottaminen jää auktoriteettikysymykseksi. Ja sanomisen perustelut jäävät luonnollisesti vielä enemmän auki.
2&3: Granville Sewell taas osaa kombinoida kahta erilaista "hevosen suusta" -strategiaa. Ja tätä taitoa hän käyttääkin vain miltei joka kerta kun hän ottaa tietokoneen näppäimistön esiin. "Granville Sewell is up to his old hijinks. Sewell is a classic creationist crackpot, who's known for two things. First, he's known for chronically recycling the old "second law of thermodynamics" garbage. And second, he's known for building arguments based on "thought experiments" - where instead of doing experiments, he just makes up the experiments and the results." Hän on keksinyt että anekdootti on kätevä tapa tehdä kokeita ilman testaamista. Hän ottaa vain termodynamiikan kaavan ja liittää sen tarinaan jonka väittää kuvaavan sitä, ja lopputulos esitetään kuin se olisi täsmälleen sama kuin jos asia olisi oikeasti testattu. Valitettavasti hän käsittelee termodynamiikkaa jonain jota fysiikka ei sano sen olevan, eli termodynamiikan liittäminen asiaan on jo sisällöllisesti virhe. Tämä peitetään sillä että termodynamiikkaa mallinnetaan kielikuvana ja tätä korostetaan tarinoimalla vetoavalla ja kirjavalla kielellä. Koska Sewellin auktoriteetti ja ymmärrys on tehnyt ajatuskokeen, joka paljastaa totuuden kuin "hevosen suusta".

Kun "Panda's Thumb" ihmettelee sitä miten kreationistit käyttävät "samat havainnot eri tulkinnat" -lähtökohtaansa ja väittävät tekevänsä tiedettä samalla kun heidän puolensa ei tee tiedettä vaan käyttää runsaasti rahaa siihen että tehdään koko perheen dinosauruspuistoja. Eikä kyse ole edes budjetista - kreationismin ympärillä pyörii raha. "So for less than the cost of two huge, embarrassing testaments to ignorance and misinformation AiG could have funded something like the entire Cancer Genome Atlas. But then again, at the creation "museum" they have a Triceratops with a saddle!" Toki kreationistit ovat tehneet tutkimusohjelmanrakennusyrityksiä, joissa vertaisarviointi on "kreationistien sisäistä", mutta ne eivät silti tuota kovinkaan aktiivisesti tutkimuksia. Ja usein projektit latistuvat siihen että jos Nooan arkin uskottavuus vesikelpoisena välineenä kyseenalaistetaan, niin rakennetaan medianäkyvyyttä rakentamalla jättimäinen Nooan arkki maalle, varoen sitä että tämänlainen alus todella tehtäisiin merikelpoiseksi.

Onkin erikoista että etenkin Intelligent Design - joka on panostanut ajatukseen evoluutioteorian dekonstruoinnista joka paljastaa ties minkä ja minkä asian "evolutionistien narraatioksi" jonka takana ei ole tieteellisiä kaavoja - on juuri se taho joka eniten käyttää hevosen suusta tulevia narraatioita samana asiana kuin kovan tason todiste.

---

Otsikon sanonta on ravihenkinen ja se viittaa erityiseen luotettavuuteen -kuulopuheiden sijaan ravivihje saadaan itse hevosta tarkkailemalla. Mutta sanonnan voi tietysti nähdä myös konkreettisemmin. On aikamoinen ero jos joku kertoo kuulleensa ravivihjeen puhuvalta hevoselta.

Kreationistien kumoushaasteet

Melko usein kreationistit esittävät erilaisia konsepteja, joiden he väittävät olevan testattavissa ja kumottavissa. Tämä on tärkeää, koska tämän jälkeen konsepti olisi falsifioitavissa, eli Popperin fallibilismin mukaan tieteellinen väite. Kuitenkin näissä tapauksissa näyttää siltä, että lähempi tarkastelu näyttää että tilanne onkin jotain muuta ; He itse asiassa vaativat tautologian kumoamista, vaikka tautologioiden tunnettu rakenne on se, että niitä ei voi kumota ; Mikään aineisto ei voi olla niitä vastaan.

Tästä yksinkertainen näyte on perusryhmäopista. Perusryhmäkonseptin kumoamishaasteeksi esitetään että eri perusryhmien kesken havaitaan joko suoria tai epäsuoria risteymiä. Tämä näyttää uskottavalta, kunnes tajuaa että perusryhmä on määritetty siten että niiden kesken ei ole havaittu suoraa tai epäsuoraa risteymää. Se, mitä väitetään kumoukseksi ei toteudukaan, koska havainnon tullen kyseessä ei olekaan enää mikään "eri perusryhmä". Tämänlaista kehätilannetta ei selvästi voi kumota.

Larry Moran esittää vastaavan rakenteen Behen IC ("Irreducible Complex") -käsitteen kanssa. Hän näyttää miten konsepti on määritelty kehämäiseksi tavalla jossa IC -teoria jää falsifioimattomaksi ja kritiikin ulkopuolelle ; Behe on määritellyt IC -rakenteen siten että jos sen evoluution syntyhistorian näyttää, niin se osoittaa vain että kyseinen kohta ei ole IC. Kun Behen määritelmä on "By irreducibly complex I mean a single system composed of several well-matched, interacting parts that contribute to the basic function, wherein the removal of any one of the parts causes the system to effectively cease functioning. An irreducibly complex system cannot be produced directly (that is, by continuously improving the initial function, which continues to work by the same mechanism) by slight, successive modifications of a precursor system, because any precursor to an irreducibly complex system that is missing a part is by definition nonfunctional."

Moran näyttää että tällä määritelmällä käy hyvin samalla tavalla kuin perusryhmänäkemyksen kanssa ; Itse teoria IC:stä jää totaalisesti kritiikin ulkopuolelle. Jos jokin todistaa evoluutiohistorian jollekin kohteelle, niin se vaatii tilanteen jossa osoitetaan että kohde ei oikeasti olekaan IC:tä. Näin voidaan hylätä tämä yksittäinen ilmiö, mutta teoriaan ei koskaan tarvitse puuttua ; Tautologian kanssa ei voida olla ristiriidassa, joten mikään havaintokokonaisuus ei voi olla kumoava haaste.

Jäljelle jää vain aukkojen Jumala -tyyppinen argumentaatiovirheratkaisu ; Behe ei oikeasti koskaan todista että jokin kohde on "aidosti IC", vaan hän lähinnä väittää että esimerkiksi bakteeriflagella on sellainen. Väite on helppo tehdä, ja tutkimusta vaativa kritisointityö on vastaustajien tehtävänä. Tämä näyttääkin pääsyyn sille, miksi Intelligent Design ei kykene rakentamaan kunnollista tutkimusohjelmaa. Moran kuvaa tilannetta seuraavasti "It leaves us with a tautology: "... a series of self-reinforcing statements that cannot be disproved because the statements depend on the assumption that they are already correct." Irreducibly complex systems are, by definition, things that cannot evolve. If you postulate that something is irreducibly complex, then show later on how it evolved, it wasn't irreducibly complex to begin with. The definition is not falsifiable. The best that can happen is that the number of postulated irreducibly complex systems gets smaller and smaller until there are none left. The number is not likely to ever reach zero since the IDiots are really good at combing the scientific literature in order to discover something that almost nobody is working on."

Toki Behe on myöhemmin muuttanut määritelmäänsä. Ennen kuin nämä kirjat ilmestyivät, Intelligent Designin kannattajat vain väittivät että kritiikki ei ollut osuvaa. Että Behe ei väittänyt mitään sellaista, ja että Behen kirja olisi vain luettava uudestaan. Kritiikin väitettiin siis olevan "nonswer"/"pseudovastaus" eli eiosuva asia. Sitten kun Behe muutti määritelmää, tämä muutos otettiin osoituksena ID:n itsekorjautuvuudesta. Uusi määritelmä taas kuului seuraavasti. "An irreducibly complex evolutionary pathway is one that contains one or more unselected steps (that is, one or more necessary-but-unselected mutations). The degree of irreducible complexity is the number of unselected steps in the pathway" Tämänkin kohdalla tilanne on hyvin samanlainen. Jos jokin IC:ksi väitetty asia tuotetaan laboratoriossa, jää vaihtoehdoksi joko (a) valinnan alla olevia mutaatioita onkin enemmän kuin on luultu ja luonnonvalinta pääsee siihen käsiksi tai (b) Älykäs Suunnittelu on puuttunut tämän rakenteen syntyyn. Tämäkään ei siis selvästi puutu IC -teoriaan - ja itse asiassa tarjoaa entistä enemmän "kikkailutilaa".

Tämä ketju kannattaa huipentaa CSI -konseptiin ("Complex Specified Information"). Tähän Mark Chu-Carrollilla on sanottavaa. Hän analysoi Dembskin artikkelin evoluutiohauista, ja havaitsee että Dembski rakentaa määritelmän siten, että jos algoritmi ei voi tuottaa jotain, se on informaatiota. Ja jos se voi tuottaa sitä, kyseessä on informaation salakuljetus. Artikkelissa Dembski itse asissa vain kuvaa miten evoluutio toimii, ja esittää että tämä rakenne on sisältää informaatiota ja on siksi "huijausta" joka vaatii älykkään ohjelmoijan. Informaation säilymislain rooli argumentaatiossa on erikoinen, ja se tekee koko argumentista kehämäisen. Chu-Carrollia suoraan lainaten : "It's actually a subtly circular argument: we've just gone through this mass of obfuscatory mathematics to derive a set of theorems that prove that successful searches must in some sense encode information about the landscapes that they search. But that doesn't really matter to the argument. Because the real argument is that only an intelligent agent can create information. The whole exercise of deriving the so-called conservation of information laws was based on the premise that you can't create information; and now after all of that noise, we've come full circle to show that the conservation of information laws can be used to prove that you can't create information. The whole argument is ultimately concluding one of its premises. We can eliminate all of the faux math, and reduce the argument to its simplest form: "Only an intelligent agent can create information, therefore only an intelligent agent can create information"."

Näin lopputulos tiivistyykin siihen, että tilanne ei enää ole edes se, että kohteen CSI -pitoisuus voitaisiin kumota. Tilanne on astunut seuraavaan vaiheeseen, jossa sekin vaikka halutun systeemin tuottaminen onnistuisikin, se kertoisi vain että maailmassa on pakosti, yllättävissä paikoissa, informaatiota, joka mahdollistaa sen että tämä tuottaminen onnistuu. Näin ollen se, mikä olisi kenties jossain tilanteessa ollut kumous jossa osoitetaan että "kohteessa X ei ole CSI:tä" onkin tiivistynyt muotoon jossa "Kohteen X tuottaminen osoittaa että CSI:tä on yllättävässä kohteessa." Se, että luonnollinen näyttää tuottavan jotain joka näyttää CSI;ltä onkin siksi, argumentin kehäisen luonteen vuoksi, aina voitavissa esittää siten että se ei olekaan vastaesimerkki ja kumous, vaan päin vastoin uudesta paikasta tehty löytö joka vaatii taakseen "Intelligentin Designerin".

Valitettavasti se, mikä perusryhmien kohdalla on arkijärjelle helposti mukautuvaa, muuttuu vaikeammaksi kun se tehdään ihmisille vierailla ja vaikeilla matemaattisilla konsepteilla. Ja kaiken aikaa todennäköistä että ei julistaja-opettajalla että kuuntelija-oppilaalla ei ole kummallakaan ollut kunnollista käsitettä taustalla olevasta matematiiksta. Ylläolevaa matemaattista pyörittelyä on esitetty kadunmiesten suulla kadunmiehille, ja jos et ole vain ottanut sitä totena, sen seikkaperästä kumoamista on tietysti vaadittu tuhansilta (mm. minulta). Ja jos esitettyä kritiikkiä on kaivanut esiin, sekin vaatisi jotain jonka voi ohittaa "hämmentävällä hienoja sanoja vilisevänä snobisteluna".

Kaiken kaikkiaan kreationistien kumoushaasteet näyttävät siltä, että ensin he väittävät etät heidän konseptinsa on kumottavissa. Ja vaativat sen kumoamista. Sitten havaitaan että se ei olekaan kumottavissa, jonka jälkeen kerrotaan että falsifioinilla ei ole niin väliä koska se on naturalistien sisäinen perustelutapa. Ja tämän jälkeen erimielisten täytyy todistaa että "Jumalaa ei ole olemassa", joka tietysti vaatii sen että Jumalan olemassaolo kumotaan = falsifioidaan. (Joka on mahdotonta koska Jumala on edellä osoitettu kumoutumattomaksi.) Ja tämän jälkeen kreationisti katsoo olevansa voittanut koko keskustelun, koska vastapuoli ei ole todistanut omaa kantaansa, mutta hän on osoittanut oman kantansa mahdolliseksi. - Aika rohkeasti tehty, ottaen huomioon sen että koko suorite on saatu rakentamalla määrittelemällä tehty kehäpäätelmä.

Signaalit

Uutisetkin osasivat kertoa siitä, miten robotit olivat oppineet kommunikoimaan täysin itse keksimällään kielellä. Tämä toi mieleeni hyvin paljon mielleyhtymiä jotka koskevat eritoten tietoisuutta, informaatiota ja merkitystä.

Kuten monet muistavat ja vielä useammat eivät ole onneksi asiasta edes tietoisua, olin joskus 1990 -luvun lopulla panpsykismin kannattaja. Tässä alkeishiukkasilla nähdään esitietoista luonnetta. Ilmiö on melko lähellä kvanttimystiikkaa, mutta lainaussuhde on onneksi niinpäin, että kvanttimystikot lainaavat panpsykistejä, eikä toiseen suuntaan. Näin voin säilyttää hivenen itsekunnioitustani. Taustalla on kehitelmä ajatuksista joita on esittänyt esimerkiksi Roger Penrose kirjassaan "Shadow of mind", jossa kvantti -ilmiöissä on samanlaisia ominaisuuksia kuin tietoisessa ajattelussa. Tätä voidaan tietysti lähestyä myös reduktionistisesti, jolloin korostuu mielen fysikaalisuus. Mutta panpsykismissä (siinä muodossa jossa itse sitä kannatin) esittää että alkeishiukkasilla on reaktiivinen tietoisuus, joskaan ei välttämättä persoonallisuutta tai varsinaista mieltä.

Juttuun "saa siltaa" myös muistamalla havaintojen filosofiaa. Tässä näkemyksessä korostuu havaitsemisen ja olemassaolon suhde. Voidaan kuvitella appelsiini, josta poistetaan ominaisuus ominaisuuden perään. Lopulta käteen ei jää mitään. Sillä emme havaitse appelsiiniä itsessään. Havaitsemme appelsiinista sen ominaisuuksia, vaikutuksia maailmaan. Esimerkiksi sen pinnasta heijastuneita fotoneita. Ja nekin havaitsemme siksi että syntyy muutos silmämme reseptoreissa. Tässä mielessä kaikki on epäsuoraa signaalia. Emme näe todellisuutta, vaan eräänlaisia reaktioita jotka toimivat signaaleina.

Luovuin tästä näkemyksestä, koska sain tietää H.P. Gricen näkemyksestä siitä mitä merkitys on. Hän jaotteli sen kahtia:
1: Luonnolliseen merkitykseen, joka on reaktioita. Syy-seuraussuhde aikaansaa jonkin muutoksen. Ja tätä voidaan pitää signaalina. Jostain inputista seuraa output, joten tilanteessa on reaktio. Tämän kutsuminen aistimiseksi ja tietoisuudeksi on kuitenkin hieman pitkä loikka.
2: Eiluonnolliseen merkitykseen, joka perustuu sovittuihin konventioihin. Voidaan puhua denotationaalisen semantiikan ytimessä olevasta lähestymistavasta ; "Koira" on mielivaltaiseen sopimukseen perustuva sopimus, jonka sisältö tulee vasta sopimisen jälkeen. Merkkijono samaan viitattavaan voisi olla toinenkin "Dog" on aivan yhtä oikea. - Ja kukapa tietää vaikka avaruusolennot valitsisivat sille merkkijonon "JDFiahgsd9"?

Toki näiden suhde ei ole eristeinen. Toki esimerkiksi Platonin ideamaailmassa merkitys on selvästi idea joka ei toteudu todellisuudessa. Kuitenkin voidaan ajatella että kuvaus ympyrästä on olemassa matemaatikoilla todellisuudessa, vaikka täydellistä ympyrää ei olekaan piirretty harpilla. Näin voidaan päästä esimerkiksi Brian Skyrmsin näkemykseen, jossa eiluonnollinen merkitys on konventioita jotka syntyvät luonnollisesti. Hänen mukaansa mielivaltaisesti voi syntyä signaalisysteemi. Ei voida selittää miksi signaalisysteemi on juuri senlainen kuin se on - se on hänelle hieman kuin kyselisi miksi juuri tuo rivi tuli lotossa eikä jokin muu ollut mahdollinen. Hän jakaakin merkityksen kahtia hieman eri nimillä : teoksessaan "Signals - Evolution, learning & information" hän esittää saman jaon hieman eri nimillä: ">"Distinction between conventional and non-conventional meaning. Conventional meaning is a variety of natural meaning. Natural dynamic processes -evolution and learning- create conventions." (Hän on varmasti tyytyväinen ajatukseni liikkeelle saaneista roboteista, joille arpoontui signaalisysteemi, jonka kautta ne voivat toimia ja tehdä kätevästi asioita. Tietoisiksi en robotteja sanoisi - olen luopunut antropomorfistisesta panpsykismistä ja sen johdannaisista.)

Tämän lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen idealistinen näkemys merkityksestä. Arkijärjessä merkitys tuntuu usein suorastaan mystiseltä ominaisuudelta. Tämä näkyy esimerkiksi Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjasta. Siinä hän moittii evoluutikoita näyttämällä esimerkkejä kirjurinhuumorista, jotka ovat kartografiassa tuttuja. Hän näyttää satunnaiselta merkkirykelmältä näyttävän jonon. Ja kertoo että vaikka moni hylkää merkityksen suoralta kädeltä, tosiasiassa se on paikannimi. Tämä perustuu oletukseen jonkinlaisestai transsendentistä ja ihmisten sopimuksesta ulkona olevasta merkityksestä, paremman puutteessa käytän tästä nimitystä geist -information. ~ Kun vakavasti otettavat filosofit, semantikot tai informaatiomatemaatikot eivät kannata sitä, sille ei ole vakiintunutta nimeä ja siksi sille pitää antaa nimi itse. Tämäkin on btw. denotationaalista semantiikkaa käytännössä. Et ennen ollut tiennyt sanasta, mutta nyt suomenkielinen kykenee ymmärtämään ainakin sinnepäin mitä tarkoitan sanalla.

Denotationaalisen semantiikan kautta on ilmiselvää miten Lubenow tekee tempun. Merkitys ei ole jotain jota voidaan havaita ilman tietoa konventiosta. Kun sopimusvarainen määrittely luo merkityksen, Lubenow ei ensin paljasta määrittelyä, haukkuu sen pohjalta niitä jotka eivät näe siinä merkitystä, ja tuo sitten inhimillisesti itse määrittelyn peliin. Geist -informaatioteorian kannattajan mukaan merkitys on ikään kuin lillinyt abstraktiona ennen kuin se on määritelty. Kertominen vain tuo tietoa tästä transsendentista todellisuudesta. Tämä on siis oikeastaan sanamagiaa. Symboli ja asia menevät yhteen syvemmin kuin sopimuksen kautta.
1: Moni tosin pitää tätä lapsellisena, esimerkiksi pieni lapsi ei erota kengän kuvaa oikeasta kengästä. Symbolin erottaminen asiasta on tärkeää. Kundera pitää peräti kypsyytenä sitä että kykenee vastustamaan symboleja. Ja vastustaminen taas vaatii asian symboliksi tajuamista.

Geist-informaatio näkyy muutenkin ; Konventiot ja systeemistä riippuvuus unohtuu. Tämän vuoksi esimerkiksi Chu-Carrollin on tarpeen kritisoida CSI -informaatiota seuraavalla tavalla: "The NFL theorems prove that average over all possible search landscapes, no search algorithm can outperform a random walk. The NFL theorems are true and correct - they're valid math, and they're even useful in the right setting. In fact, if you really think about it, they're actually quite obvious. Dembski has been trying to apply the NFL theorems to evolution: his basic argument is that evolution (as a search) can't possibly produce anything without being guided by a supernatural designer - because if there wasn't some sort of cheating going on in the evolutionary search, according to NFL, evolution shouldn't work any better than random walk - meaning that it's as likely for humans to evolve as it is for them to spring fully formed out of the ether. Thes doesn't work for a very simple reason: evolution doesn't have to work in all possible landscapes. Dembski always sidesteps that issue." Dembski on siis käyttänyt Wolpertin NFL -lausetta väärin. Sitä että systeemi ei toimi kaikissa systeemeissä on turhaa, koska maailma, luonnollinen merkitys, ei koostu loputtomista luonnonlaeista eikä evoluutiostrategian tarvitse "toimia kaikissa maailmoissa". Riittää että se toimii yhdessä maailmassa. Matemaattisilla säännöillä on toimintaehdot, eikä nämä toimintaehdot täyty. Eli sovellusta käytetään siellä missä soveltuvuutta ei ole. Tämä taas on virheellistä matematiikan käyttöä. Dembskin valinta on kuitenkin ymmärrettävä jos hän olettaa jonkinlaisen geist-informaation. Valitettavasti hän ei kykene erottamaan niitä denotationaalisen semantiikan sopimusvaraisesta systeemistä, vaan olettaa sen - ja tätä kautta olettaa sen, mitä hän yrittää todistaa, eli älyllisen eiluonnollisesti synnytettävän informaation olemassaolon. Mikä on tietysti tavallista. Samantapaisen kehämääritelmäisen ajattelukömmähdyksen on tehnyt myös erilaista lähtökohtaa käyttävä Gitt.

Sen sijaan tämä tuo jutun siihen, mistä pidän Plantingan argumenteissa. Hän on selvästi ymmärtänyt että on "absoluuttinen totuus", ja signaalitodellisuuteen liittyvää viestintää. Ne erottaa toisistaan se, että jos havaitsemme Totuuden, meillä on pääsy geist-informaatioon. Ilman sitä on vain luonnollisten signaalien tulkintaa ja (luonnollista/eiluonnollista) / (konventionaalista/eikonventionaalista) merkitystä. Valitettavasti hänkään ei lähde tekemään sitä, mitä pitäisi, eli näyttämään että asiat nähdään sen sijaan että olisi vain vaikutuksia ja reaktioita joihin suhteessa toimitaan. Sen sijaan hän vain olettaa että skientismi, täydellinen tieteeseen luottaminen, on ihanne josta ei voida mitenkään luopua. Siksi hän olettaa että meillä on warrant sen sijaan että todistaisi että näin on.

Kuitenkin ainut eioletettu perustelu, joka meillä on aistien toimivuudesta on se, että se toimii käytännössä ja on hyvin pragmaattisesti toimiva ratkaisu. Ja tämänlaisen rakentamiseen pystyy myös evoluutio. Plantingan argumentaatio hyväksyy tämän, koska se rakentuu siihen että elossapysyminen ja muu perusteltu toiminta on eri asia kuin aito sisäinen tulkinta todellisuudesta ; Monenlainen halujen ja havaintojen tulkinnan kokonaisuus tuottaa elossapysyvää toimintaa. Ainakin minä olen niitä ihmisiä, joiden maailmankuva suorastaan vaatii ihmisen erehtyväisyyden hyväksymistä, koska maailmassa on esimerkiksi taikauskoisia ihmisiä, joiden hairahtuminen vaatii sen, että heidän havainto+ajattelukokonaisuutensa ei ole virheetön. Ja olisi tosi egoistista että omat aivot olisi virheettömät ja että erehtyminen koskisi vain muita. Ostan argmentin mutta en vain usko warrantiin.

Skientistin sijaan olenkin signaalirealisti ja tiedän että käytännössä havainto-reaktio-lopputuloksen havainto on ainut mitä meillä on. Se on ehkä valitettavaa, mutta tosiasiassa ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma vaan olotila.

---

Kuva on yksityiskohta Helsingistä, "ruttopuiston" lähellä olevasta, Lönnrotin patsaasta. Minusta on hauskaa kertoa turisteille, että Suomessa on aina ollut syntinen meininki, "Park of Plague" on paikka jossa käydään picknikillä hautakivien katveessa. Ja sen vieressä on patsas, jossa on pää alaspäin oleva Saatana pentagrammi otsassaan. Hahmo on virallisesti Antero Vipunen. Ja puistokin "Vanha kirkkopuisto"..

God makes nonsense.

Olen kirjoittanut historiassa, aika paljonkin, alkusyyperustelusta. Nyt en keskitykään enää niinkään siihen siihen itseensä, vaan sen virheelliseen taustalogiikkaan jota käytetään muuallakin. Siksi esitän lähinnä lyhyen tiivistelmän jotta pääsen näyttämään saman argumentaatiovirheen hieman eri kontekstissa.

Perinteinen alkusyyargumentti (causa sui) on rakentunut siihen että kaikelle haetaan syytä, ja jossain vaiheessa tulee pakosti seinä vastaan. Äärettömän syy-yhteysketjun rakentaminen ei tunnu järkevältä, joten on oletettavaa että johonkin laitetaan stoppi. Tätä alkusyytä on kutsuttu Jumalaksi ja näin alkusyyn perustelu muuttuu Jumalatodistukseksi. Teknisesti kyseessä on ovela argumentaatiovirhe, jonka muoto otetaan siitä, että jos määrittelen kannabiksen jumalaksi, niin jokainen ganjahippi pakottaa minusta teistin koska heidän jazztupakkansa todistaa että määritelmänmukaiseen jumalaan on järkevää uskoa. Tämänmallista, ekvivokaatioon perustuvaa, virheargumenttia ei voi sen heikkouksien vuoksi oikeasti ottaa vakavasti.

Tästä voidaan jatkaa eteenpäin, aiheeseen jota voisi yrittää ottaa vakavasti. Onhan pinnallisesti katsoen kyseessä eri argumenttikin.Samanlainen argumentaatiotapa esiintyy myös jumalatodistuksessa, joka perustuu logiikan rajoihin. Hyvin usein tässä käytetään perusteluna sitä, että Gödelin epätäydellisyysperiaate todistaa, että aksiomaattinen systeemi ei ole koskaan täydellinen. Mark Chu Carroll onkin esitellyt ja kritisoinut tätä jumalatodistusta, jonka perusargumentti on se, että Ytimessä on, että "A "theory of everything" - whether in math, or physics, or philosophy - will never be found. Because it is mathematically impossible." ja tästä johdetaan seuraava päätelmä "Now please consider what happens when we draw the biggest circle possibly can - around the whole universe. (If there are multiple universes, we're drawing a circle around all of them too):
→ There has to be something outside that circle. Something which we have to assume but cannot prove." Näin osoitetaan että on olemassa eifysikaalinen todellisuus joka tarkoittaa sitä että Jumala on enemmän kuin perusteltu. Tällä Jumalalla on mielenkiintoinen ominaisuus "Whatever is outside the biggest circle is boundless. So by definition it is not possible to draw a circle around it", jolloin Jumala ei romahda aksioomien ongelmaan. Lausunto on tarkasti ottaen että Jumala on jotain jota "the scientific method cannot prove, it can only infer."

Chu-Carroll huomauttaa, että Gödelin epätäydellisyysperiaate ei itse asiassa päätä tilannetta tähän. Jumalankin ympärille voitaisiin piirtää vielä isompi ympyrä. Argumentoija on yrittänyt peittää tämän esittämällä että Jumala olisi rajaton ympyrä, jolloin sen ulkopuolella ei ole mitään. Tämä tosin olisi ristiriidassa Gödelin epätäydellisyysperiaatteen kanssa ; Se kun osoittaa että tämänlaista täydellistämistä ei voida tehdä. Ei ole tilaa jossa ympyrän ulkopuolelle ei voitaisi piirtää yhtä lisää. Ratkaisua ei tule. Loppujen lopuksi "rajaton ympyrä" onkin vain sitä että sanoo että Jumala voidaan olettaa äärettömäksi määräksi aksioomia, joilla aksiomatisoidaan toisia aksioomia jotka aksiomatisoivat..... Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että ei voida sanoa että ongelma olisi jotenkin mainittava "skientisti-mekanisteille" tai että Jumala toisi jotain ratkaisua siihen. Sillä teologit ratkaisevat ongelman ottamalla yhden äärettömän kompleksisen (äärettömän monta aksioomaa, perusoletusta) sisältävän oletuskokonaisuuden. Kun taas vaihtoehtona on tunnustaa tietämättömyys tai ottaa ääretön määrä hyvin pieniä (yhden aksiooman kokoisia) oletuksia.
1: Pienenä huomiona voisi sanoa että tämänlaisen "ikuisen regression" välttämiseksi causa sui -argumentissa on päätetty että on ensimmäinen syy. Toisin sanoen, jos sinua vakuutti se, että sen sijaan että olisi ikuinen syynsyy, olisi ensimmäinen syy jolla ei olisi syytä (joka määriteltiin Jumalaksi) sinun pitäisi dissata tämänlaista "ikuisen aksioomaregression Jumalaa". Kuitenkin uskovaisilla ei liene mitään ongelmia digata näitä molempaa keskenään ristiriitaista lähtökohtaa samanaikaisesti. He voinevat tehdä näin koska Jumala on outo. Niin outo ja mysteerinen, että jos jonkun muun maailmankuvan kannattaja jossain muualla tekisi samanlaista, hänet tuomittaisiin automaattisesti ja suoralta kädeltä irrationalistiksi...

Chu-Carrol esittää myös, että meillä voi olla täydellinen ja kaikenkattava teoria. Voimme tietää, meiltä puuttuu varmistus. "Gödel's incompleteness theorem doesn't say anything about explanations. It only talks about proofs, in the formal mathematical sense of proof. The whole concept of explanation is completely outside the bounds of Gödel." Se on siksi hieman sama, kuin universumi, jossa voi olla olemassa asioita ilman että sitä on perusteltu. Perustelu ei tee asioita olemassaolevaksi. Sen sijaan perustelu tekee olemassaolevan järkeväksi uskoa.. Maailmassa ei siksi tarvita ääretöntä määrää luonnonvoimia. (Tai sitten luonto ei ole ristiriidaton jolloin sen ei tarvitse välittää Gödelin koherentisoinnista..)

Logiikan rajoittuneisuuteen perustuva argumentti voi toki tuntua intuitiivisesti uskottavalta, jos ei huomaa sitä, että tosiasiassa Gödelin epätäydellisyysperiaate on mukana kuvioissa vain koska se on "epäepistemologiaa". Se on mukana jotta voitaisiin näyttää että tiedolla on raja ja jotta voidaan sanoa sana "mysteeri". Sen kautta tiedämme että emme tiedä. Uskovat vääntävät tästä paradoksin jossa emme tiedä tarkoittaakin sitä että tiedetään. Kikka on itse asiassa aukkojen Jumala -argumentti, jossa teisti määrittelee "mysteerin" Jumalaksi. Pintapuolisesti "jumala voi olla mysteeri", mutta tästä väännetäänkin argumentti suuntaan "Mysteeri on Jumala". Se on hieman sama, kuin jos siitä että "(kaikki) kissat ovat eläimiä" päättelisi että "(kaikki)eläimet ovat kissoja".

Kyseessä on siis täsmälleen sama ekvivokaatiopohjainen virhe kuin mikä alkusyyargumentissa esitetään ja tehdään. Asia on kuitenkin vieläkin oudompi.Nimittäin ylläoleva "ihmisen tiedolla on rajat ja ne on todistettu" -argumentit ovat olennainen osa jumalatodistusmaailmaa. Esimerkiksi loogisen positivismin kumoamisen jälkeen siihen liittyvät argumentit liittyvät tavallisesti "ateismibashaukseen". Henkenä on että skientismi ei toimi ja on tuhoontuomittua. Näin ateistit jotka ovat "empirisminmakuisia" eivät voisi olla järkeviä. Hehän joutuvat olettamaan ja uskomaan. Ja tästä tehdään logiikkaloikka jossa oletusten pakollisuus johtaa siihen että minkä tahansa uskominen ja mikä tahansa olettaminen olisi ihan OK. Lopputuloksena on tyypillisesti jotain aiemmin esittämäni kaltaista.
1: Syy siihen miksi ateisteja bashataan vaatien täydellisen lopullista tietoa on kummallista. Loogisen positivismin ongelmat lienevät kaikille ilmiselvää. Itse asiassa jopa aneemisin teiniangstateisti joka on "ateisti koska bussimainos" näyttää olevan enemmänkin falsifiointifiksoitunut, eli vaatii kumoamisperusteita. Tämän argumentaatiotavan ydin taas on siinä, että lopullinen absoluuttinen tieto on jätetty syrjään ja on siirrytty sen vuoksi epätäydelliseen todistamismenetelmään jossa ei todisteta vaan pikemminkin koetellaan. Näyttääkin siltä että uskovaiset tekevät innolla ns. "mahdottomia vaatimuksia" (lopullista tieteellä näytettyä totuutta ilman oletuksia) jotka tietojemme valossa näyttävät olevan sellaisia että niistä ei selviä kukaan ihminen missään - eivät edes teistit itse. - Ehkä luonnontiedeluottamus jota kutsutaan skientismiksi sekoitetaan yhä loogisen positivismin skientismiin, nimi on sama mutta sisältö olennaisen eri?
___1.1: Vaatimus lopullisesta tiedosta näyttääkin olevan jotain joka ei tule ateististen raamien sisältä, vaan joka on ulkoa asetettu valtapelivaatimus. Jotain josta Tapio Puolimatka sanoisi "naturalistien sisäistä peliä" jos ateistit kohdistaisivat sitä uskovaisiin. Mutta ei, kun suunta on tämä. Yleensä sitä, että argumentteja vastaan hyökätään esittämällä muoto jota he eivät esitä on olkiukko.
_____1.1.1: Siksi voidaan aivan vakavasti kysellä onko loputtoman tiedon vaatimus pohjimmiltaan väite, että ateistien logiikka perustuisi lopulliseen absoluuttiin totuuteen. Absoluutti lopullinen kuitenkin näyttää olevan lähinnä teologian ystävien "oma juttu". Tosin he eivät tässä pelaa reilusti, eli toteuta omaa kaikkitietävyysfantasiaansa osoittamalla oman näkemyksensä pätevyyden, vaan moittivat erimielisiä siitä että nämä eivät täytä heidän mahdottomia vaatimuksiaan. Kenties näin he pääsevät unohtamaan hyvillä mielin ja erinomaisuuttaan kehuen sen, miten heidän oma näkemyksensäkään ei selviäisi heidän omasta kritiikistään.Tietämättömyys/mysteeriargumentaation lisäksi kuitenkin valtaosa jumalatodistuksista ovat nimen omaan skientistissävyisiä. Esimerkiksi Torrance selittää miten Jumalallisuus johtaa siihen että uskotaan luonnonlakejen logiikkaan. Jumala on järkevä, joten hän on luonut universumista ja todellisuudesta järkevän. Siksi todellisuuden voi ymmärtää. Plantinga korostaa taetta, joka tarkoittaa sitä että ihmisten tietäminen on hyvinkin erehtymätöntä (logiikka ja havainnot eivät petä ihmistä), ja että ne ovat tätä yleisesti ja kaikilla osa -alueilla, jolloin ihmisymmärryksessä ei ole harha -alueita. Tällöin ihminen saa äärimmäisen varmaa ja lopullista tietoa ja hän voi luottaa tieteelliseen metodiin ja päättelyyn. Ateisti ei siksi voi olla järkevä, koska häneltä puuttuu lopullinen luottamus, kaikki on tuurin ja oletuksenvaraista.

Näiden argumenttien kohdalla ihmisen kyvyttömyys, jonka rajat ja pakollisuuden Gödelin epätäydellisyysperiaate näyttää, ei muutu "todisteeksi siitä että ihminen on ohjaamattoman evoluution tulos", vaikka ymmärryksen rajoituksien oikeuttama "tieteeseen luottaminen" tulee varmuuden kautta. Tietämisen selvät ja lopulliset rajat estävät. On pakko tehdä oletuksia. Näin ei kuitenkaan päätellä ihmisen takeettomuutta, vaan oletetaan että tae säilyy. Eli jostain syystä se vain on niin, että jos tieto on rajallista ja tämä näytetään, se ei osoita että ihmisellä ei ole taetta ja muutu ateismintodisteeksi. Jostain syystä se vain on niin, että ateisteilta vaaditaan täydellistä empirian onnistumista. ; Jostain syystä sitä, mikä Gödelin päättelystä voidaan vetää, ei vedetä vaan siitä vedetään jotain jonka se osoittaa mahdottomaksi.

Sillä pohjimmiltaan ja neutraaleimmillaan Gödelin epätäydellisyysperiaate on menetelmän rajan osoitus. Se osoittaa että logiikka ja tiede eivät ole kaikkivoipia. Tätä kautta se näyttää että menetelmällä on rajat. Tästä voi vetää esimerkiksi sellaisen päätelmän että ihmisymmärrys on vaillinaista

Kuitenkin Jumalan ystävät jostain ihmeen syystä ovat mieluummin sillä linjalla että ihmisen rajoitteet, mielikuvituksen ja älyn kykyjen puute, todistavat että Jumala on olemassa. Ja samalla he haluavat uskoa ihmisen erehtymättömyyteen. Logiikka on se, että ihmisen ymmärrys riittää kaikkitietoon, kunhan tiedon delegoi Jumalalle - ottamatta huomioon että delegointipäätös tehdään inhimillisen arvion pohjalta joka päättää Jumalan erehtymättömäksi. Silti sama uskova voi toisaalla uskoa että juuri ihmisen ja tieteen kyvykkyys ja erehtymättömyys ovat todisteet Jumalasta ja Jumalan logiikka voidaan ymmärtää koska ihminenkin on samalla tavalla järkevä.

---

Kirjoittaja hämmästelee sitä, miten kaikenkattavasti jumalatodistuksissa ollaan ristiriitaisia, mutta silti käytetään mukavan soljuvasti samantapaisia selkeitä argumentaatiovirheitä kaikkialla. Tai sitten lähdetään rohkeasti ratkaisemaan sitä kumpi on perustellumpaa, Jumalan olemassaolo vai olemattomuus, ja sitten saadaan jotain joka ei ratkaise asiaa puoleen eikä toiseen ja tästä päätellään että Jumalaan uskominen on mahdollista ja siksi järkevää ja perusteltua ja muistutetaan tästä ateisteja ikään kuin tämä olisi heille jokin ongelma. (Sen sijaan että oltaisiin perustelujen mukaisia, järkeviä, ja ruvettaisiin agnostikoiksi.) No, tämä helpottaa asioiden käsittelyä. Argumentteihin ei tarvitse keksiä erikseen ratkaisuja, kun ne ovat kaikkiin samat.

Minä, maailman napa.

Tänään on ilmeisesti syntymäpäiväni. (Tarkistin kalenterista ja henkkareista.) Facebookpäivitykset tiedottivat asiantilan mukavasti. Subjektiivisesti sillä, että maaplaneetta on taas tietyssä asemassa aurinkoon nähden (likiarvoisesti) on tietysti tärkeä asia. Syntymäpäivät ovat tärkeä syy juhlia.

Juhlitaanhan siinä viisasta ja muutenkin kaikenpuolin älykästä tahoa, jonka erinomaisuuden täytyy floodata esimerkiksi blogausten muodossa maailmalle jotta kaikki taatusti pääsevät osallisiksi siitä. Kaikki tietysti jakavat syntymäpäiväni ilon ja asian jakaminen on ihmisyyttä ja moniarvoisuutta. Juhlakaluna on tietysti mukavaa olla. Saa olla samanaikaisesti maailmannapa ja maailmankiertäjä.

Tämänlainen egosentrisyys on tavallista. Jossain piireissä sitä kutsutaan jopa optimismiksi. Tätä kautta on rakentunut ihmisiä joilla on syntymäpäivä joka päivä.

Juuri tämänlainen "narsistinen optimismi" ei ole postmodernismia, mutta se liittyy postmodernismin ilmenemiseen hyvin vahvasti. Nykymaailmassa on suosittua toimia kuin "näkökulma rakentaisi todellisuuden". Optimisti ei siis olekaan väärin informoitu pessimisti, vaan hän odottaa maailmalta asioita eri tavoin kuin pessimisti ja saa maailmalta eri tavoin. Mark Chu-Carroll kritisoikin erästä puolimatemaattista kikkailua asian parissa. Kvanttimystiikassa asia on viety toisenlaiseen "katsokaa hienoja termejämme ja luottakaa älyllisyyteemme" -maailmaan.

Mutta minua ei nyt kiinnosta se, miksi crankien argumentit ovat huonoja. Kysymys on lähinnä huomio asiaan liittyvästä asenteesta. Kutsutaan sitä vaikka sosilogiaksi. Jonain toisena päivänä jollekin toiselle se voi tarkoittaa pilkkaamista ja ivaamista.

Asiaan saa lähtökohdan Laterna magican tekstistä. Siinä viitataan omakohtaisella elämällä väritetysti Wheenin "Kuinka humpuuki valloitti maailman" -kirjaan, jonka itse luin joitain vuosia sitten. Kirja kutsuu postmodernismia aika ikävillä nimillä - ja monilta osiltaan hyvästä syystäkin.

Postmodernistinen perinne tukee ja kannattaa hyvin erilaisia tulkintamaailmoita. Se korostaa eri näkemyksien tuomia erilaisia maailmankuvia ja niiden järkevyyttä. Tämä itsessään ei tietysti ole egoistista, mutta tapa jolla sitä on käytetty on "peräti narsistista".

Esimerkiksi New Age -piirit ovat kehittäneet olemisen ja epäväittelemisen muodon jossa postmodernistinen henki antaa tilaa suvaitsevaisuuden lisäksi myös itsekeskeisyydelle. Jos jostain tulee paha olo, syynä on negatiivinen aura. Sen välttäminen on New Agen harjoittajalle hyväksi. Negatiivisuus vastustaa yksilöllisyyttä. Sellaista erikoislaatuista Yksilöllisyyttä, joka ilmenee kliseisen taikauskon kliseiden toistelulla.
1: Tällä oikeutetaan skeptikoiden vastustaminen. Skeptikoiden negatiivinen aura pilaa koejärjestelyt, eikä suinkaan se, että skeptikoiden koejärjestelyissä on tarkistuselementtejä joissa yritetään vahtia että juuri tämä väitetty asia vaikuttaa. Ja yrittää ottaa erilaisia huijauskeinoja huomioon. Skeptikot ovat kylmiä, ei pelkästään siksi että logiikka on tylsää ja kaavamaisesti opeteltava taito, vaan lisäksi ikäviä epäyksilöllisyyttä ajavia hahmoja.

Mukaan saadaan kärsimyksen ja halujen välttelyn teema buddhalaisuudesta -tai tarkemmin New Age -tulkintamallin läpi väännetystä buddhalaisuudesta joka ei hirveästi muistuta alkuperäistä itämaista uskontoa. Se antaa mainitun "metafyysisen oikeutuksen omahyväiseen itseensä käpertymiseen, joka ei edellytä minkäänlaista ponnistelua tai uhrausta."

Voidaan toki debatoida siitä miten oikeaoppista New Agea tämä on. Mutta selvää on kuitenkin että New Agen harjoittamisessa tämä ilmiö ilmenee hyvin voimakkaasti. Vaikka New Agea myydään yksilöllisenä ja mielikuvituksellisena ja suvaitsevana, sen parissa on paljon ns. ihme egoilua.

---

Kirjoittaja pitää syntymäpäivät yksin vain lähipiirille mutta laittaa tästä silti ilmoituksen lehteen, jotta kaikki voivat lähettää lahjoja ja rahaa. Ja jotta kutsumatta jääneet voivat tiedostaa juhlat ja olla kateellisia ja kaunaisia. Sillä kirjoittaja ylpeän avoimesti harjoittaa ihme egoiluaan.

Kiikaritähtäimellä merkityt - ja Arizonan joukkomurhan todelliset uhrit.

Usein kun tapahtuu jotain katastrofaalista, ihmiset kaipaavat erityistä syyllistä. Näin kävi esimerkiksi kouluampumistapauksissa suomessakin. Esimerkiksi Auvisen mielenterveyden ongelmat eivät olleet riittävän vetoava syy. Siksi syyllisen täytyi olla jotain muuta, syitä etsittiin ampujan ateistisuudesta hänen musiikkimakuunsa.

Vastaava tapahtui tuoreesti Amerikoissa. Siellähän Arizonassa mielenterveysongelmainen mies nimeltä Loughner ampui Gabrielle Giffordsin ja joukon muita ihmisiä. Liberaalit tahot intoutuivat koska aihepiiriin liittyi vaalimainos. Esimerkiksi P. Z. Myers näyttikin pian tätä karttaa. Mainos on konservatiivi Sarah Palinin ideoima. Siinä poliittiset vastustajat, demokraatit, on merkitty valkoisella kiikaritähtäinmerkillä. Ja aina kun joku demokraatti lopettaa terveydenhuoltouudistuksen ajamisen, hänen kohtansa merkitään punaisella kiikaritähtäimellä. Giffordsilla oli oma kiikaritähtäin.

Tästä nousi tietysti kova kohu. Ja Sarah Palin alkoikin valittamaan siitä, miten ampumistapaus on valjastettu poliittisen pelin välineeksi. Hän itse esiintyykin marttyyrimaisesti, ikään kuin ampumatapauksen seurauksena syntyvänä uhrina. Hänen mukaansa muiden kuin ampujan syyttely on turhaa. "Acts of monstrous criminality stand on their own". Palinin kommentti synnytti tietysti hikinews -uutisen "Arizonan joukkomurhan todellinen uhri viimein julkisuuteen", jossa Palin esiintyy uhrina.

Toki itsensä marttyrisointi tässä mittakaavassa on toki makaaberi temppu. Uhrejen sijaan pitäisi keskittää huomio Palinin säälimiseen ja hänen asioidensa vetämiseen. Lisäksi Chu-Carroll muistuttaa miten Palinin käyttämä sanapari "blood libel" on historialtaan leimallisesti juutalaisvastainen.

Tässä kohden minun on kuitenkin oltava Sarah Palinin linjoilla. Häneen kohdistuva "blame game" on yliampuvaa. Hänen suurin syntinsä lienee yleissivistymättömyys. Hän ei tiedä "blood libel" sanaparin historiaa. Jos kuitenkin ohitetaan se fakta että hän on yleissivistymätön moukka ja siirrytään hyväntahtoisuuden periaatteen mukaisesti miettimään sitä, mitä hän tarkoittaa, muuttuu linjaus vahvasti.

Mainoskampanja on toki teemavalintana itsessään mauton (~mutta konservatiivinen, vai pitäisikö "mutta" korvata peräti sanalla "eli"), ja koska tavoitteena on terveydenhuoltouudistuksen esto, se on itse asiassa varsin epäeettinen tavoitteiltaankin. Mutta silti. Kiikaritähtäimen yhdistäminen murhaan usuttamiseen vaatii melko sairaan mielen. Mainoskampanjoita miettiessä tälläiset tulkinnat eivät välttämättä tule edes mieleen. Kiikaritähtäin vain symbolisoi muuta kuin ampumista ja tappamista. Voimat ikään kuin kohdistetaan. Kysymys on poliittisen voimankäytön priorisointiin keskittymisestä. Yhteys väkivaltaan on ikään kuin helpompi "nähdä jälkikäteen".

On sinänsä mielenkiintoista, että useimmiten tämänlainen syyttämiskampanjointi kuuluu olennaisena osana kaikenlaista "konservatiivien toimintastrategiaa". Suomessa tästä näkyy esimerkkinä juuri kouluampumisiin liittyneet demonisoinnit. "Blame gamessa" tulkinta on aina nopeaa ; Inhottava asia liimataan johonkin jota on valmiiksi pidetty inhottavana. Siksi suomalaiset kristillis-konservatiivitkin ehtivät syyttää ampumisen syyksi evoluutioteorian kannattamista jo samana päivänä kuin ampuminen on tehty. Heitä kun vihattiin valmiiksi. Samoin on ymmärrettävää, että Palinin kaltainen kokonaisuutena halveksittava ja muutenkin varsin vastemielinen puoli -ihminen otetaan silmätikuksi.

Mutta syyttelyn psykologinen helppous ei ole sama asia kuin syyttelyn aiheellisuus. Toki on selvää että murhassa on "konservatiivisia vaikutteita". Syynä ei ole niinkään konservatiivisuus, vaan se, että mielenvikainen konservatiivi kohdentaa raivonsa todennäköisemmin demokraatteihin. Samaan tapaan kuin demokraatteja kannattava mielenvika kohdistaa tähtäimensä todennäköisemmin konservatiiveihin. Ideologia ei siis niinkään rakenna vihaa, kuin värittää sen ja antaa sille muodon.

Pissa-Liisat ihmemaassa.

Dennis Diderot joutui aikanaan vastaamaan kysymykseen siitä, onko Jumala olemassa vai ei. Diderot käytti filosofisia perusteluja, ja esitti pitkäpiimäisiä selityksiä sille miten Jumalaa ei olisi olemassa. Matemaatikko Leonhard Euler haastoi Diderotin esittämällä jumalatodistuksen joka oli muotoa (a+bⁿ)/n = x joten Jumala on olemassa. Diderot ei ollut matemaatikko, joten hän siirtyi syrjään keskustelusta, ei hypännyt asiantuntemusalueensa ulkopuolelle.

Tosiasiassahan Eulerin esittämä jumalatodistus ei ollut edes perustelu. Matemaattisessa yhtälössä kaavalla ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Perustelu on siis tätä kautta enemmänkin absurdi. Se on likimain sama, kuin jos sanoisi että "Koska 1+1=2, ovat kirahvit vihreitä."

Strategiassa nojattiin perustelun sijasta arvovaltapeliin. Euler sai matemaatikkona käyttää lukuja filosofisesti, mutta Diderotin oli joustettava koska luvut eivät olleet hänen asiantuntemusalueellaan. Mukana on myös ad technobabble -strategiaa, jossa kaavat ja hienot sanat hämmentävät ja antavat kuvan siitä ikään kuin asia olisi totta ja hyvin perusteltu. Tätä kautta keskustelu myös siirrettiin syrjään joten kyseessä oli käsien heiluttelu. Diderotin perusteluihin ei palattu kun keskustelu.

Asia on levinnyt ikään kuin filosofisena vitsinä (-odotappas vaan, kunhan saan kertoa sen akateemisen kvanttifysikaalisen kopkop -vitsin....) Eikä tätä jumalatodistusta oteta vakavasti. Mutta sen esiintuonti on mutkan kautta olennaista. Sillä tämäntapainen valtapelin käyttö keskustelussa on valitettavasti hyvin yleinen uskovaisten käyttämä strategia nykyäänkin. Kyseessä on siis itse asiassa argumentointiperinne, joka kulkee hyvin tiivisti kristittyjen mukana vuosisadalta toiselle.

Uskovaisten rooli tieteisiin on kahtiajaettu. Kuten Einsteinin kohdalla huomattiin, muuttuu "Nero tiedemies uskoo Jumalaan, joten Jumala on järkevä asia" -lausunto hyvin pikaisesti siihen, että teologia ei kuulu fyysikon osaamisalueisiin. Kysymys siitä onko tieto sopivaa vai ei, näyttääkin määräytyvän sen mukaan onko tiedemiehellä oikea mielipide vai ei. Teologin velvollisuus on "seurata ja soveltaa tiedettä", eli lupa ellei velvollisuus toimia oman asiantuntemusalueensa ulkopuolella. Sen sijaan jos tiedemies ottaa kantaa teologisiin kysymyksiin, hänen täytyy olla Jumalamyönteinen tai luvassa on ns. vaikeuksia.

Yleisesti ottaen uskonnon ja tieteeen välisissä keskusteluissakin on niin, että teologi lainaa tieteeltä materiaalia, ja soveltaa niitä eri tavoilla. Eikä hän suinkaan korosta sitä että hänen asiantuntijuutensa olisi jossain muualla. Mutta tieteentekijän tulee huomioida tämä osaamisero. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnontieteentekemistä pidetään helppona ja teologiaa syvällisenä. Tämä asenne vihjaa jopa eräänlaiseen halveksimissuhteeseen. Siksipä ei olekaan ihme, että uskonto on tieteentekijöille hiljenemisen aihe, john viitataan vaivautuneesti. Mutta teologi tekee kannanottoja ja tulkintoja uskostaan tieteen pohjalta vapaalla kädellä.

Käytännössä maailmassa tapahtuu yhä edelleen Diderot - Euler -keskusteluja.

Roolit ovat samat. Tästä hauskan esimerkin saa ottamalla esiin Stephen Unwinin "The propability of God" -kirjassa olleen lausunnon. Hänen laskelmansa mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyys on 67%. Hän käytti laskelmassa Bayesilaista todennäköisyyttä. Ideana on se, että lasketaan T_jälkeen (T_ennen * J) / ([T_ennen] + 1-T_ennen). Laskelmassa oli J:hin liitettynä erilaisia parametreja, joita Unwinin mukaan olivat esimerkiksi "Hyvyyden olemassaolo", "luontaisen pahuuden olemassaolo" ja "Ihmeiden tapahtuminen". Arviossa parametreillä oli erilaisia arvoja sen mukaan miten voimakkaasti ne vaikuttivat Jumalan olemassaoloon. Tilastotieteellisesti laskelma on helppo kyseenalaistaa, koska Unwinin laskelmissa oli subjektiivisuutta.

Unwinin arviot todennäköisyyksiin olivat arvauksia. Itse asiassa ne olivat arvauksia peräti kahdessa tasossa ; Ensinnäkin parametrien arvot eivät olleet "mitään kilogrammoja". Eli niitä ei voida objektiivisesti mitoittaa. Toisaalta myös induktiosuhde ja sen voimakkuus on arvaus. Ei ole testiä, jossa esimerkiksi jokin rukouksella parantuminen kertoisi älyllisestä toimijasta olisi laitettu samaan induktioon. Tätä suhdetta ei kuitenkaan ole testattu, vaan se on vain määritelty sellaiseksi.

Tämä muistuttaakin sitä, että uskonto on itse asiassa vakaumus. Yleisesti ottaen se perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen eikä sitä perustella matematiikalla tai empirialla. Se, että Unwinin ja Eulerin tapaisia argumentteja on, ja etenkin se, että Unwinin laskelmia jotkut kovasti arvostavatkin, kertoo siitä että logiikalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Vakuuttujat vakuuttuavat siitä, että joku sanoo "koska", eivät siitä että asiassa olisi oikeasti perustelut.

Perustelujännite

Uskonnollisten ihmisten suhde tässä kohden onkin hyvin erikoinen. Uskonto esiintyy kahdella tasolla. Ensimmäistä edustaa vaikkapa "Tieteen Kuvalehti (4/2006)" asiakaspalautteessa. Hän kritisoi Lehden numerossa 1/2006 esiteltyä Hamerin tutkimusta, jossa uskonnollisuus sidottiin geeneihin. Hän esitti että "Uskonnollisuus ei perustu serotoniinin ja dopamiinin aikaansaamiin tunteisiin vaan on vakaumus jonka taustalla on älyllinen ajattelu." ... "Jumala -uskon perustana eivät ole tuntemukset ja mielentilat vaan looginen ajattelu, älylliseen ajatteluun perustuva vakaumus, jonka mukaan maailmankaikkeutta ei voi olla ilman järjellistä Luojaa. Jumala -uskontoon ei liity mitään euforista tuntemusta." Jumala on hänestä loogisen ajattelun johtopäätös.

Toista puolta edustakoot "Metro 29/12/2010" -lehti, jonka tekstiviestipalstalle kirjoitti nimimerkki "REA". Hän kommentoi seuraavasti "Monet ei-empiiriset tosiasiat ovat väistämättömiä aivan kaikessa tieteellisessä tutkimustyössä kuten elämässäkin. Kun filosofinen ajattelu menee älyttömäksi, yritetään sillä silloin kumota saman ajattelun havaitsemia ihmiskunnan yhteisiä tuloksia. Ajattelultasi menisi tieteellinen pohja. Millä uskoa esimerkiksi matemaattisia totuuksia, jotka kumminkin pätevät kaikkialla, eikä kukaan kapinoi?" Hän edustaa näkemystä, jossa Jumalaa ei suinkaan pidetä älyllisen ja empiirisen ajattelun lopputuloksena, vaan jossa hyväksytään aksioomainen luonne. Matematiikassa ja tieteessä on perusoletuksia, joita ei ole todistettu, mutta matematiikkaan luotetaan silti, joten Jumalauskokin on järkevää. REAlle Jumala on siis epärationaalinen oletus, joka hyväksytään koska looginen positivismi on kaatunut. Tässä vain unohdetaan se ilmiselvä asia, että looginen positivismi EI ole sama kuin empirismi. Näin ollen tästä argumentaatiosta tulee pelkkä tyhjä pellen syytös, joka ei osu maaliinsa vaan on ns. olkiukko joka voi kenties hämätä tyhmiä. Tieteessä hyväksytään perusoletukset, koska looginen positivismi on kuollut. Tämä ei tarkoita sitä että tiede olisi relativistinen järjestelmä, jossa saisi sanoa mitä tahansa.

Uskontokeskusteluja tuntuukin ydhistävän outo sekoitus pluralismia JA äärimmäistä monismia. Uskovainen moittii helposti muita maailmankuvia ja vetoaa ikuiseen, yhteen, tiettyyn ja tiedettävään totuuteen. Mutta toisaalla hän selittää moniarvoisuudesta. Näin esimerkisi Tapio Puolimatkan keskustelu on sitä, että hän on toisaalla pluralisti, joka väittää että ei ole mitään yhtä logiikkasettiä ja että tätä kautta saadaan erilaisia maailmankuvia joita ei voida vain ampua alas. Ja toisaalta hän luottaa takeeseen, jonka mukaan ihminen on kyvykäs tietämään kaiken, joka tarkoittaa sitä että ihmisille onkin olemassa yksi totuus ja logiikka, jotka ovat toimivia ja aitoja vastauksia antava systeemi. Eli samanaikaisesti on moniarvoinen näkemys jossa ei ole yhtä totuutta ja joiden tulisi antaa vapaasti keskustella ilman että mitään maailmankuvaa ampuu alas irrationaalisena. Ja on vain yksi totuus, joka voidaan tietää ja että todella voidaan kieltää iso kasa maailmankuvia. Tämä onkin kätevä setti, koska sitä käytetään varsin propagandanmakuisesti: Naturalisteja voidaan ja tuleekin moittia ja haukkua epälogiikkana ja paskana maailmankuvana teologisin ennakkopäätelmin ja ehdoin. Mutta jos naturalisti tekee saman uskonnoille omista lähtökohdistaan, on kyseessä kauhea avoimuudenkielto ja suvaitsemattomuus ja valtapeli.

Kenties tästä paradoksista huomaa että REA ja "Tieteen Kuvalehden" kiukkuinen lukija ovat ikään kuin toistensa vastakohtia, mutta moni uskovainen kannattaa molempia näkemyksiä samanaikaisesti. Ja tämän kenties oppii kun huomaa että koko ajatus "matemaattisista ikuisista varmuuksista" onkin itse asiassa luonteeltaan vähemmän vakuuttava kuin moni uskoisi.

Lewis Carroll kirjoitti "Liisan seikkailut ihmemaassa" -kirjan. Moni ajattelee että se kuvastaa huumekokeiluja. Kuitenkin Carroll halusi kirjassaan kritisoida sen ajan matematiikan suuntauksia. Cracked.com vitsaileekin sillä, miten Carrollin vastahankaisuus esimerkiksi irrationaalilukujen suhteen oli hänelle kova paikka. Vakaana kristittynä Carroll uskoi yhteen järkeen ja yhteen totuuteen, jossa ei tapahdu tämänlaisia outouksia.
1: Carroll itse asiassa voitti jopa kristillisiä palkintoja, kuten "Christ Church Mathematical Lectureship" -palkinnon. Ja häntä kiinnostivat lapset, jopa "sillä lailla". On vaikeaa sanoa kumpi mieltymys vaikutti kirjan syntyyn ja luonteeseen enemmän.

Asiasta on itse asiassa kovin syvällisiä seurauksia. Mark Chu-Carroll kertookin siitä, miten itse asiassa ei ole mitään yhtä ja tiettyä matematiikkaa. Hän nostaa esiin sen, miten matematiikasta innostuneet crankit usein vetoavat matematiikan ikuisiin totuuksiin asenteellisen varmuutensa lähteenä, "The fundamental error in there is the assumption that there is just one math. That all of math is euclidian geometry, or that all of math is real number theory, or that real number theory and euclidian geometry are really one and the same thing. That’s wrong. Math isn’t one thing. It’s a toolkit. It’s a way of approaching things, a way of abstracting things in a formal way using logic. There isn’t one math: there are many different maths." ... "They're all math, and they’re all different."

Nykyään tiedetäänkin että matematiikassa tulokset ovat aksioomasidonnaisia ; Iskulause "Carbage in-Garbage out" muistuttaa, että jos lähtökohdat ovat epätodet, voi lopputulos olla rationaalinen seuraus, mutta ratkaisu on kuitenkin on hevonpaskaa. Aksioomien on ikään kuin vastattava todellisuutta.

On ikään kuin tietty setti sääntöjä joista syntyy vaikkapa euklidinen geometria. Ja jos säännöt sopivat kuvaamaansa kohteeseen, on päätelmästä tietyt seuraukset. Tosiasiassa ei kuitenkaan ole matemaattista todistusta joka osoittaisi että euklidinen geometria olisi todempi kuin epäeuklidinen geometria. Näin ollen voidaan saada vaikkapa suhde paralleeriaksioomaan: Euklidisessa geometriassa on yhdensuuntaiset suorat, jotka eivät kohtaa. Mutta Elliptisessä geometriassa yhdensuuntaisia suoria ei ole, vaan kaikki samassa tasossa olevat suorat leikkaavat toisensa.

Empirian makua.

Oma lähtökohtani on se, että oletan mahdollisimman vähän. Eli aksioomia on pakko ottaa, mutta se ei tarkoita sitä että mitä tahansa saisi sanoa -joka on mahdollista jos voidaan vain ottaa alkuoletuksia aivan vapaasti ja kuinka paljon tahansa. Lähtökohtana on siis se, että oletuksia otetaan mahdollisimman vähän. Oletuksien määrä on siis mittari, joka kertoo kuinka kaukaa haettu jokin asia on. Loogisen positivismin vuoksi kaikki asiat ovat jonkin verran kaukaa haettuja. Mutta toiset ovat kaukaa haetumpia kuin toiset. Ja tätä kautta jotkut

Kuitenkin käytännössä euklidinen geometria on kätevä työväline käytännössä? Jotkut systeemit ovat selvästi kätevämpiä kuin toiset. Sovelluksissa ei voida valita ihan mitä tahansa. Kaikki matemaattiset systeemit eivät vain toimi. Syynä tähän on itse asiassa empiirinen sävy. Asiaan voi hakea ymmärrystä mesopotamiasta. He tunsivat geometrian ominaisuuksia. Esimerkiksi Pythagoraan lause oli heidän käytössään ennen Pythagorasta. Pythagoras kuitenkin todisti matematiikalla ja logiikalla sen, miksi pythagoraan lause toteutui. Mesopotamiassa sääntö oli kokemuksen kautta saatu laskuohje. Eli oltiin tehty kolmioita ja neliöitä ja mittailtu tuloksia. jos on erilaisia sääntöjä jotka antavat erilaisia tuloksia, voidaan todellisuutta ratkaista modus tollens -ajattelulla. Eli karsimalla epätoteutuneet ratkaisut pois. Tämä ei todista ehdottomasti euklidisen geometrian ehtojen toteutumista maailmassa. Mutta tämä on empiirisesti perusteltu ratkaisu toisin kuin muut vaihtoehtoiset sääntöjärjestelmät - jotka voivat sitten toimia toisenlaisissa olosuhteissa, niissä joissa niiden alkuehdot kuvaavat tilannetta.

Näin ollen onkin keino, jolla voidaan ampua alas toisia rationaalisia ja koherentteja vastausvaihtoehtoja epäsopivina ja hyväksyä toisia. Jumala ei valitettavasti ole tämänlainen asia. Siksi rinnastus siitä miten luotamme matematiikkaan itse asiassa ei toimi. Matematiikassakin hyväksytään aksioomat, mutta jos aksioomat voi valita miten tahansa, syntyy tilanne jossa mikä tahansa on mahdollista. Kun tyhjää väitettä kutsuu aksioomaksi, ei maailmankuva pelkästään tällä muutu rationaaliseksi.

Kun tätä maustaa psykologialla, onkin helppo huomata mitä tämä kaikki tarkoittaa. Aivotutkimus selventää että uskonto, kuten mikä tahansa maailmankatsomus perustuu tiettyyn aivojen toimintaan. Kysymys ei ole mistään "euforiatripistä", vaan assimilaatiosta. Suhde syntyy siten, että ihmisellä on jokin perusmaailmankuva, johon hän sovittaa havainnot. Näin ollen logiikka ei olekaan "selvitetään johtopäätös", vaan "miten saisin johtopäätöksestäni toden". Tälläinen ajattelu johtaa helposti hyvin kaukaa haettuihin asioihin. Muu on turhanaikaista ylpeyttä, joka sotii tietämäämme vastaan. "Rationaalinen ja rationalisointi" voidaan tätä kautta erotettaa toisistaan.

Psykologiamme johtaa siihen että olemme valmiit tekemään aikamoisia loogisia puolivoltteja jotta voisimme suojella rakasta maailmankuvaamme. Kuitenkin jotkut asiat ovat perustellumpia kuin toiset. Jotkut näkemykset eivät ole modus-tollens -varmennettuja ja sisältävät ylimääräisiä oletuksia, sellaisia joita ilman voidaan tulla toimeen. Ne ovat hyvin kaukaa haettuja, niissä on ikään kuin aksioomia aksioomien vuoksi. Lähtökohdista ei edetä johtopäätökseen, vaan toiminta on sitä että ensin tiedetään totuus ja sitten mietitään miten se voidaan todistaa ja jossa prosessissa unohdetaan kaikki mikä voisi olla tätä projektia vastaan. Sellaisen mainintakin on "epäavoimuutta" ja siihen suhtaudutaan automaattisen hostiilisti.

Euklideen aksioomat joihin geometria rakentuu on hyvä ja perusteltu aksioomaryhmä. Sen sijaan Jumala on iso kasa aksioomia, joita ei ole samalla tavalla "sovelluksilla varmennettu". Siksipä jumalatodistusteologia onkin käytännössä jotain johon voi reagoida nauravalla kädenpyyhkäisyllä jossa huudahtaa vaikkapa "Carbage in - Carbage out!"

Siksi uskonnon suhde järkeen onkin se, että uskova voi olla rationaalinen. Ja rationaalinen ihminen voi olla uskovainen. Mutta usko itsessään ei ole rationaalinen johtopäätös. Ja uskonto on kasa ylenmääräisiä mutkikkaita alkuoeltuksia. Sellaisia joissa yhteyksiä on keksitty - kuten vaikkapa väittämällä ilmiöitä ja liittämällä näihin väitettyjä korrelaatioita "mallia Unwin"