Minä, maailman napa.

Tänään on ilmeisesti syntymäpäiväni. (Tarkistin kalenterista ja henkkareista.) Facebookpäivitykset tiedottivat asiantilan mukavasti. Subjektiivisesti sillä, että maaplaneetta on taas tietyssä asemassa aurinkoon nähden (likiarvoisesti) on tietysti tärkeä asia. Syntymäpäivät ovat tärkeä syy juhlia.

Juhlitaanhan siinä viisasta ja muutenkin kaikenpuolin älykästä tahoa, jonka erinomaisuuden täytyy floodata esimerkiksi blogausten muodossa maailmalle jotta kaikki taatusti pääsevät osallisiksi siitä. Kaikki tietysti jakavat syntymäpäiväni ilon ja asian jakaminen on ihmisyyttä ja moniarvoisuutta. Juhlakaluna on tietysti mukavaa olla. Saa olla samanaikaisesti maailmannapa ja maailmankiertäjä.

Tämänlainen egosentrisyys on tavallista. Jossain piireissä sitä kutsutaan jopa optimismiksi. Tätä kautta on rakentunut ihmisiä joilla on syntymäpäivä joka päivä.

Juuri tämänlainen "narsistinen optimismi" ei ole postmodernismia, mutta se liittyy postmodernismin ilmenemiseen hyvin vahvasti. Nykymaailmassa on suosittua toimia kuin "näkökulma rakentaisi todellisuuden". Optimisti ei siis olekaan väärin informoitu pessimisti, vaan hän odottaa maailmalta asioita eri tavoin kuin pessimisti ja saa maailmalta eri tavoin. Mark Chu-Carroll kritisoikin erästä puolimatemaattista kikkailua asian parissa. Kvanttimystiikassa asia on viety toisenlaiseen "katsokaa hienoja termejämme ja luottakaa älyllisyyteemme" -maailmaan.

Mutta minua ei nyt kiinnosta se, miksi crankien argumentit ovat huonoja. Kysymys on lähinnä huomio asiaan liittyvästä asenteesta. Kutsutaan sitä vaikka sosilogiaksi. Jonain toisena päivänä jollekin toiselle se voi tarkoittaa pilkkaamista ja ivaamista.

Asiaan saa lähtökohdan Laterna magican tekstistä. Siinä viitataan omakohtaisella elämällä väritetysti Wheenin "Kuinka humpuuki valloitti maailman" -kirjaan, jonka itse luin joitain vuosia sitten. Kirja kutsuu postmodernismia aika ikävillä nimillä - ja monilta osiltaan hyvästä syystäkin.

Postmodernistinen perinne tukee ja kannattaa hyvin erilaisia tulkintamaailmoita. Se korostaa eri näkemyksien tuomia erilaisia maailmankuvia ja niiden järkevyyttä. Tämä itsessään ei tietysti ole egoistista, mutta tapa jolla sitä on käytetty on "peräti narsistista".

Esimerkiksi New Age -piirit ovat kehittäneet olemisen ja epäväittelemisen muodon jossa postmodernistinen henki antaa tilaa suvaitsevaisuuden lisäksi myös itsekeskeisyydelle. Jos jostain tulee paha olo, syynä on negatiivinen aura. Sen välttäminen on New Agen harjoittajalle hyväksi. Negatiivisuus vastustaa yksilöllisyyttä. Sellaista erikoislaatuista Yksilöllisyyttä, joka ilmenee kliseisen taikauskon kliseiden toistelulla.
1: Tällä oikeutetaan skeptikoiden vastustaminen. Skeptikoiden negatiivinen aura pilaa koejärjestelyt, eikä suinkaan se, että skeptikoiden koejärjestelyissä on tarkistuselementtejä joissa yritetään vahtia että juuri tämä väitetty asia vaikuttaa. Ja yrittää ottaa erilaisia huijauskeinoja huomioon. Skeptikot ovat kylmiä, ei pelkästään siksi että logiikka on tylsää ja kaavamaisesti opeteltava taito, vaan lisäksi ikäviä epäyksilöllisyyttä ajavia hahmoja.

Mukaan saadaan kärsimyksen ja halujen välttelyn teema buddhalaisuudesta -tai tarkemmin New Age -tulkintamallin läpi väännetystä buddhalaisuudesta joka ei hirveästi muistuta alkuperäistä itämaista uskontoa. Se antaa mainitun "metafyysisen oikeutuksen omahyväiseen itseensä käpertymiseen, joka ei edellytä minkäänlaista ponnistelua tai uhrausta."

Voidaan toki debatoida siitä miten oikeaoppista New Agea tämä on. Mutta selvää on kuitenkin että New Agen harjoittamisessa tämä ilmiö ilmenee hyvin voimakkaasti. Vaikka New Agea myydään yksilöllisenä ja mielikuvituksellisena ja suvaitsevana, sen parissa on paljon ns. ihme egoilua.

---

Kirjoittaja pitää syntymäpäivät yksin vain lähipiirille mutta laittaa tästä silti ilmoituksen lehteen, jotta kaikki voivat lähettää lahjoja ja rahaa. Ja jotta kutsumatta jääneet voivat tiedostaa juhlat ja olla kateellisia ja kaunaisia. Sillä kirjoittaja ylpeän avoimesti harjoittaa ihme egoiluaan.