Järjestäirtautumiskokemus.

Yksi fundamentalistis-kristillisen perinteen paljon käyttämä julistusmuoto on kertoa erilaisia ruumiistairtautumiskokemuksia. Monissa niistä seikkaillaan tuonpuoleisessa, olen kuullut jopa sellaien tarinan, joka alkaa Golgatalta ja sen varrella käydään myös Helvetissä. Juttu oli kasettina ja alusta loppuun minämuotoisessa kertojamuodossa.

Tämänlaisia nöyrien, vaatimattomien ja epäautoritäärisinä "kuvattuja, kaupattuja ja myytyjä" tarinoita, jotka vain "täytyy ottaa faktoina ja totuuksina ja aitoina ja kerronnaltaan ehdottoman rehellisinä ihmekokemuksina" on tarjolla ruuhkaksi asti. Tarjolla Sellaisella erikoisella tavalla, jossa asiaan vaaditaan reagointia mutta kuitenkaan mitään kritisointia joissa epäillään tarinoiden uskottavuutta ei sallita. Aivan kuin kyseessä ei olisikaan järkevyys ja rationaalinen pohdinta aiheesta vaan jotain muuta.

Pienemmässä määrin näissä puhutaan leijumiskokemuksista. Ollaan irtauduttu ruumiista ja katsottu sitä kuin ulkopuolelta.

The Telegraph esitti ruumiistairtautumiskokemuksiin liittyvän tutkimuksen. Tutkimuksessa koehenkilöiden ruumiinkuvaa pystyttiin sekoittamaan ja saatiin aikaan varsin mielenkiintoisia ilmiöitä. Ihmiset saatiin kokemaan kuin he olisivat kahden metrin päässä ruumiistaan. Tämä on psykologian kannalta mielenkiintoinen huomio, joka liittyy ruumiinkuvan kokemiseen. Temppu saatiin jopa yhdistettyä aivotoimintaan, jolloin kyseinen ilmiö voidaan manipuloida. Takana on muun muassa halu tehdä konsolipeleistä entistä kokemuksellisempia. Sen ideana ei ollut käsitellä suoraan uskonasioita. Aihe oli ruumiinkuvan kokeminen ja sen taustalla oleva psykologia. Samalla paljastui yhdentyyppinen kokemusvääristymä.

Mutta koska uskovaiset käyttävät ruumiitairtautumiskokemuksia, tällä ei ole väliä. Kun uskonnon yhdet tarinat ovat kokemusvääristymäpohjaisia, ei tiedekään voi olla muuta kuin uskonnonvastaisuutta.

"Kotimaassa" tästä oli pieni blogaus. Siinä kokemusta verrattiin aavesärkyyn. Amputoiduilla on erikoisia kokemuksia, mutta kukaan ei pidä tätä paranormaalina ilmiönä joka todistaisi henkiruumiin. Ruumiistairtautumiskokemukset ovat vastaavanlainen ruumiinkuvan häiriö.

Asia nosti kommentteja, joiden pohjalta sain omakohtaisen kokemuksen, josta tämän blogauksen otsikko on. Fundamentalistit kokivat vihantunteita. He moittivat kokemusta roskaksi. Kritiikki voidaan luokitella kolmeen luokkaan:
1: Intressipohjainen kritiikki. Eli kun tutkimus heittää ongelmia yleisen julistusstrategian järkevyyden päälle, kyseessä täytyy olla tutkimus joka on tehty jotta voitaisiin vastustaa uskoa. Siispä tutkimus on ideologisesti värittynyt ja väärässä.
2: Horse laugh, jossa tutkimus oli huono koska sitä sanottiin huonoksi.
3: Esitettiin tarinoita ruumiistairtautumiskokemuksista ja viitattiin etä TV7:lla on arkistoissaan monia vakuuttavia ruumiistairtautumiskokemuksia, jotka ovat tosi vakuuttavan tuntuisia.

Yksikään ylläolevista kritiikin muodoista ei ole oikein minkään sortin perustelua. Ensimmäisessä kritiikki kielletään koska se edustaa "väärää maailmankuvaa" ja esitetään että siksi sen on pakko olla irrelevantti tutkimus. Tämä on kuitenkin vain ja ainoastaan "maailmankuvallinen silmälappu", jossa ideologinen dogmaattisuus muuttaa tälle ongelmallisen aineiston arvottomaksi ilman sen kummempaa argumentaatiota. Tutkimus ei muutu huonoksi sillä että käyttää ad hominem -herjauksia tutkijoitsa tai vain sanoo tutkimusta roskaksi. Tarvittaisiin se perustelu. Ja jos ilmiö on asetettu merkitykseltään kyseenalaiseksi ei auta viitata ilmiön tuomiin kokemuksiin, vaan pitäisi hakea todistusvoima ilmiölle ensin ja vasta sitten ottaa tarinat keskiöön.

Lisäksi esitetyt tarinat ovat sellaisia että on niiden tarkistaminen jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta. Esimerkiksi kun joku on pelastunut onnettomuudesta ja esittää että hänellä on ollut ruumiistairtautumiskokemus, jossa palaaja selittää että "minun aika ei ollut vielä mutta Jussin oli", on hyvä huomata että
1: Olisi aika irrelevanttia viitata että "minun aika oli jo", jos sitä ollaan elossa.
2: Jussi on aika epätäsmällinen, ja luultavaa onkin että samoihin aikoihin hukkunut Jussi on liimattu jälkikäteen ; Jos uutista Jussista ei olisi ollut, ei tarinaa olisi pidetty arvottomana, sillä Jollekulle Jussille jossain olisi voinut käydä kuolema.
3: Tämänlaisia juttuja lausutaan ja Jussi on yleinen nimikin. Jos tarinassa mainitaan nimi jota ei voida liittää lähiaikoihin, se ei leviä. Tätä kautta vain yhteensopivat tarinat yleistyvät ja leviävät. Tätä kautta eiosuvat piirteet ovat "hukkuneen rukouksia", joita ei nähdä vaikka ne tapahtuisivatkin. Tilastollinen analyysi puutteellinen, jolloin päätelmälle käy samoin.
4: Me emme voi tarkistaa edes sitä, onko tyyppi ollut edes sairaalassa mainittuna aikana, saati sitten että voisimme tarkistaa mitä hän on sanonut missäkin vaiheessa. Emme tiedä onko koko lausuntoakaan annettu missään vaiheessa.
5: Ja onko hän vaikka lukenut Jussin nimen lehdestä ja maininnut yksityiskohdan vasta tämänlaisten mahdollisuuksien jälkeen.

Näiden metodisten heikkouksien vuoksi voidaan aivan oikeasti sano että eikö sitä pitäisi olla tarjolla muutakin kuin hampaattomia anekdootteja. Kertoja asettuu kaikkivaltaiseksi auktoriteetiksi, jonka rehellisyyteen ja erehtymättömyyteen meidän täytyisi luottaa. Tarinasta tulee väitetty silminnäkijäkertomus, jonka varaan rakennetaan auktoriteettiin vetoaminen. Tämänlainen strategia ei ansaitse muuta kuin eliminatiivisen trilemman. Ennen tätä uskallan sanoa että tarinoiden torjuminen on vahvasti perusteltua. Se on yhtä loukkaavaa ja asenteellista kuin se, jos kutsuisi LSD:n käyttäjän aineenkäyttökokemuksia huumehallusinaatioiksi sen sijaan että LSD avaisi jonkun kosmismystisen portin toiseen ja syvempään olevaisuuteen.

Olennaista on myös huomata, että tutkimuksen rakenteen ja tulkinnan analyysiä ei tehdä. Oikeassa kritiikissä pitäisi nostaa esiin metodologiset puutteet tutkimusrakenteessa, ja tätä kautta rakentaa korjausehdotuksia koejärjestelyihin, jotta koetta voidaan uudistaa ja tehdä uusiksi. Tämänlaista metodologian kritiikkiä ei ilmene. Tätä kautta ei ole esitetty miten koe olisi huono, väärä tai tulkinnoiltaan "liian kauaslentoinen".

En tiedä osaavatko nämä uskovaiset irtoilla ruumiistaan, mutta ainakin he osaavat revitellä järjestä irtautuneina. Tämänlaiset ihmiset korostavat sitä, että vaikka moni kertookin olevansa aina valmis keskustelemaan uskonasioista, kuinka moni on aidosti kykenevä sen tasoiseen keskusteluun, että voitaisiin nousta julistus-inttämistasolta johonkin järjelliseen ja kriittiseen lähestymiseen ko. ilmiöön. Jos ei, niin miksi ihmeessä ketään pitäisi kiinnostaa? Jonkun into ja valmius keskustella ilman sisältöä on sama kuin sanoisi että on tärkeämpää olla mielipide, kuin perustella sitä.