Terry Pratchettin "Elävää musiikkia" -kirjassa Kuolema(antropomorfinen ilmestymä) on korostetusti looginen mutta kummallinen olento. Tätä kuvataan esimerkiksi siten, miten hän rakentaa keinun. Hän tekee sen omin käsin ilman taikuutta, koska keinu pitää tehdä omin käsin. Hän sitoo keinun puun tukevimpaan oksaan. Ja koska hän haluaa olla varma siitä että rakennelma kestää, hän itse asiassa sitoo keinun kahteen vahvimpaan oksaan. Jotka ovat puun eri puolilla. Koska nyt keinuminen ei onnistu koska keinu pasahtaa runkoa päin, hän rakentaa puuhun tukitelineen, joka kannattelee puuta oksista ja pitää sen latvan taivasta kohden. Ja sahaa keskeltä puuta sen rungon pois tieltä. Näin meillä on toimiva keinu. Kuolemasta se on täysin toimiva keinu. Muut eivät luonnollisesti jaa tätä näkemystä.
Tämä tarina on oleellinen. Sillä sain tänään kommentin blogaustyylistä. Kommentissa ihmeteltiin teenkö tekstistä "tarkoituksella vaikealukuista? Onko se tehokeino vai meneekö muunlainen ilmaisutapa tarkoittamasi asian ohi?" Kommentoija huomautti myös, että esimerkiksi Esko Valtaoja kirjoittaa hyvin helposti ymmärrettävää tekstiä, vaikka aiheet eivät olekaan mitään helpoimmasta päästä.
Kommentti ei ole hengeltään ainutlaatuinen. Ja kysymyskin on itse asiassa varsin relevantti. Tekstillä kun voi hämätä:
1: "Obskurantti terroristi" voi pyöritellä epäselviä ja ympäripyöreitä asioita ja syyttää kaikkia kriitikoita siitä että he eivät selvästi ymmärrä asiaa. Kun kritiikkiin vastaa "en ole sanonut mitään tuonlaista", voi ongelman kuin ongelman ohittaa. Tämä ei tietysti ole toivetila.
2: Terminologialla on aina myös vallankäytöllinen ulottuvuus ; Ihminen voi vakuuttua siitä että on käytetty hienoja sanoja sen sijaan että katsoisi asiaa jota on kirjoitettu. Hieno sana sekoittuu helposti hienoon sisältöön. Kuitenkin sisältö, eikä pakkaus, on se jonka pitäisi olla tärkeää.
3: Lisäksi on helppoa sekoittaa sisällön hienous ja syvällisyys ja vaikeatulkintaisuus. Kuitenkin aito vakuuttuminen voi syntyä vain sitä kautta että ymmärtää käytetyt argumentit.
En vaan osaa : Rakasta, kärsi ja unhoita.
Tässä kohden onkin hyvä ottaa jopa Montaignen tapa lähestyä asiaa. Jos teksti on tylsää, on syytä siirtyä toiseen lukemistoon. Joko kirjoittaja tai lukija on typerä. Jos jotain asiaa ei voi ymmärtää, on kenties syytä lukea ensin jotain ja palata asiaan sitten jos asia näyttää tärkeältä. Näin mutkikas ja "yli hilseen" menevä voidaan hyvin sydämin ohittaa.
Tämä ongelma on tietysti minulle itselleni varsin ikävä. Sillä minulla on yleisesti ottaen aikamoisia kommunikaatiovaikeuksia. Kanssakäyminen - jutustelusta debattiin - ovat kuitenkin jonkinlaisen ymmärryksen varaan rakentuneita. Erimielisyysasiassakin pitäisi vähintään tietää mistä ollaan erimielisiä - ja tässä erimielisyydessä voidaan, kenties paradoksaalisesti, olla yhtä mieltä. En ole niitä ihmisiä jotka haluavat harrastaa erakkoelämää. Montaignekuurilla minua odottaa mitä todennäköisemmin yksinäisyyteen ignorointi.
1: Asiaa ei auta se, että eräs pahimpia kokemuksiani on ainainen ulkopuolisuuden kokemus. Se, että ymmärtämättömyyskuilu on kaksisuuntainen. Minä en oikein ymmärrä muita ja he eivät taatusti ymmärrä minua. Arkielämäni tarjoaa minulle siis runsain mitoin pahinta helvettiäni, eikä se ole sitä että olisi vain jotenkin erikoisen mielenkiintoinen eksentrikko. Siksi epäymmärrys, etenkin selvä sellainen, johtaa minulla vittuuntuneisuuteen. Vittuuntuneisuuteen, joka btw. on eräs perustunteistani, joka värittää kaiken siitä kun nousen sängystä siihen kun menen nukkumaan - unimaailmaan joka on viime aikoina tarjonnut minulle vain painajaisia.
2: Tietoisena ongelmasta olen yrittänyt käyttää jopa oikolukijoita. He yleensä kehuvat. Toisaalta moni välttää kommentoimasta perustein kuten "ettei pilaa" juttua. Tai koska niihin ei ole mitään kommentoitavaa. Tämä itsessään on tietysti ongelmallista, koska se vihjaa että tämä ei ole "kommenttiystävällinen blogi". Minä en toki ole mikään ystävällinen ihminen vaan totaalisen kyynistynyt kusipää, mikä ei tee asiaa ainakaan helpommaksi. Ja toisaalta on vaikeaa keksiä mitä ihmeen kommentoimista on siinä jos väittää että "Tyyppi X on tätä mieltä" jos tätä on sen jälkeen vain esitelty. Paitsi jos tyyppi X onkin ollut aivan erimielinen kuin olen väittänyt. Ja tätä yritän välttää selailemalla ja varmistamalla juttuja jo kirjoitusvaiheessa.
Aihe ei tee syvällisyyttä, vaan sisältö.
Yritän kuitenkin puolustaa omaa tyyliänikin hieman. Sillä Esko Valtaoja itse asiassa kirjoittaa aika konkreettisista asioista. Kun hän lähestyy elämää, hän voi käyttää Könnin kuokkamiestä apunaan. Sen sijaan tieteenfilosofia on paljon absraktimpaa. Valtaojan kirjassa tieteellistä realismia puolustetaan sillä miten koivua ruumiilla kalahdettamalla tuntuu vaikealta olla hyväksymättä sen olemassaoloa. Tieteenfilosofiassa tämänlaista lähestymistapaa ei kuitenkaan katsota kovin asiallisena tai perusteltuna.
Valtaoja käyttää oikoteitä, joita minun itsekunnioitukseni ei "antaisi vaan tehdä". Tieteen popularisoinnissa tämänlainen on tietysti mahdollista. Mutta edes tieteenfilosofianpopularisoinnissa tämän ei pitäisi olla "se tapa".
Minun kiinnostuksenala taas on kuitenkin enemmän tieteenfilosofian ja kerettiläisen teologian puolella. Siinä missä elämä on havaittava ja konkreettisesti lähestyttävä asia, on esimerkiksi falsifiointiperiaate varsin abstrakti ja "arjen ulkopuolella". Ja se on vielä melkoisen helposti käsitettävä asia.
Olen esimerkiksi yrittänyt joskus selittää analyyttisen ja synteettisen välisen eron häilyvyyttä, mutta en ole saanut oikein selkeästi selitettyä mitä analyyttinen ja synteettinen ovat. Ja ottaakseni näistä selvät esimerkit, syntyy helposti tilanne jossa ne ensin opitaan erilaisina ja sen jälkeen sitä ruvetaankin selittämään miten paljon niissä on samanlaisuutta. Tästä seuraa päänsärkyä toiselle osapuolelle ja turhaumaa minulle.
Luomisen humalassa : Täällä ei selvää päivää nähdäkään.
Kauheinta on tietysti se, että kaikesta huolimatta yritän kirjoittaa selkeästi. Käytän eksakteja määritteitä. Yritän käsitellä monia eri puolia asiasta, jotta en olisi dogmaattinen. Minusta asiat ovat vieläpä pirun kiinnostavia. Ja ne ansaitsisivat siistin retoriikan, joka välittäisi ne kivasti eteenpäin, jotta ne voitaisiin jakaa. Siksi asia pitäytyykin siihen että joudun blogaamaan etupäässä itselleni. Se taas vie henkeä siitä ymmärrettävyyden hakemisesta. Omia muistiinpanoja tulkitessa riittäisi se, että osaa itse lukea omia harakanvarpaitaan.
Riskinä itsensä kanssa toimiessa on kuitenkin se, että sitä helposti rakentaa jotain, joka näyttää suunnilleen yhtä loogiselta kuin se Kuoleman(antropomorfinen ilmestymä) väkertämä keinu. Sen huomaamiseen tarvitaan joku hihittäjä. Joka tietää miten keinu pitää tehdä. Ja näkee miten se väärin koottu keinu on tehty.
Blogaaja ihmettelee, ottaakohan kukaan tästäkään tekstistä jotain selvää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti