Dawkins Fortunanpalvelijana?

Monesti kuulee, miten Richard Dawkins olisi ottanut teologista argumentaatiota ja vain korvannut Jumalaselityksen sattumalla. Tässä on taustalla halveksiva sävy, jossa ajatellaan että sattuma on vain taikauskoon vetoava argumentti ~ En ota tässä blogauksessa kantaa siihen, miten ambivalenttiin asennoitumiseen tässä suhtaudutaan ; Jumala on samanlainen päälleliimattava argumentti, ja tämä tunnustetaan. Kuitenkin Dawkinsin sattumaa halveksitaan ja evoluutiousko on "vaan uskoa" jonka kritisoiminen, vastustaminen ja jonka kannattajien moraalisuuden kiistäminenkin kuuluu kuvioon. Ja kuinka tästä liimaamisen halveksimisesta huolimatta vaihtoehtoiset liimaamiset Jumalan kohdalla ovat jotain jota tulisi kunnioittaa ja arvostaa. ~ Sen sjaan tämä on kysymys siihen, onko Dawkins Fortunanpalvoja. Ja missä määrin onnenkauppa rinnastuukaan ihmeisiin.

Kun joku voittaa lottovoiton, on houkuttelevaa selittää ilmiötä Jumalan vaikutuksella. Moni jopa rukoilee lottovoittoa. Moni selittää asian sattumalla. Lottovoittoselityksessä selitys kertoo miksi tapahtui juuri näin eikä jollain toisella tavalla. Sattumaselitys taas selittää miksi joku voitti, joka sitten voi olla juuri se joka on toteutunut.

Sattuma tuntuu huonolta selitykseltä. Itse asiassa tuntuu, että sattuma nimen omaan ei selitä. Se näyttää "kädet pystyyn, onnenkantamoinen" -argumentilta. Joltain jossa selityksessä on aukko, peitetään sanalla "sattumaa". Tämän vuoksi esimerkiksi sodassa syntyy erilaisia taikauskoja. Hengissä selvinneille ei riitä että kerrotaan miksi jotkut selviävät sodassa hengissä ja toiset kuolevat. He vaativat että selitetään miksi juuri toteutunut sarja on toteutunut. Tämä on tietysti ongelmallista, koska onnenpelissä tilanne jälkeenpäin näyttää erilaiselta kuin ennen peliä. Korttipeli, jonka tulos on ollut sattumankauppaa, ei kykene selittämään "taaksepäin" miksi juuri voittajan oli pakko voittaa kyseinen korttipelikierros.

Sattuma itse asiassa on yllättävän hyvä selitysmallina. Tästä hyvänä muistutuksena on Ilkka Niiniluodon "Kvanttimekaniikan lait eivät edellytä Jumalaa", jonka hän kirjoitti vastaukseksi Laurikaisen "Fysiikka ja usko" -kirjalle. (Niiniluodon kirjoitus on iloksemme internetissäkin.) Laurikainen liitti kvanttimekaniikan indeterminismin taakse Jumalallisen päätöksenteon. Niiniluoto muistutti, että tieteellinen selitys voi olla indeterministinen. Sen taakse ei tarvitse olettaa mitään determinoivaa voimaa. Päin vastoin : Jos kvanttifysiikkaa voidaan lähestyä vain tilastollisesti, se voi tarkoittaa että indeterministiset lait ovat ne kaikista parhaiten perusteltu lähestymistapa, eikä tarkoita sitä että tietoa ei olisi ja olisi pakko keksiä jokin piilomuuttuja joka muuttaa kuvion deterministiseksi.

Tämän jälkeen lainomaisuus nähdään järjestyksenä samaan tapaan kuin mitä "luonnonlakien taakse on perinteisesti nähty luonnonlainsäätäjä" -mainittu vertaus on ekvivokaatio jossa olennaisesti erilaisia pidetään vahingossa samanlaisina kun niissä on sama nimi. Kun Niiniluoto huomautti seuraavan "Joissakin yhteyksissä näytät esittävän hieman lievemmän tulkinnan perusteesillesi: väitteen sijasta huomautat, että Jumalan johdatuksen olemassaolo ei ole ristiriidassa kvanttimekaniikan tilastollisen kausaliteetin kanssa. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole mielestäni kovin mielenkiintoinen, sillä eihän Jumalan johdatus ole ristiriidassa myöskään deterministisen 'ankaran' kausaliteetin kanssa - yksi tapa, jolla on perinteellisesti yritetty perustella Jumalan olemassaoloa on juuri vetoaminen maailmassa ilmenevään lainomaiseen järjestykseen." olisi ehkä pitänyt huomata, että determinoinnin jälkeen sattuma nähdään identtisenä näiden lakien kanssa ja tätä kautta niihin yhdistetään samanlainen "liimaa päälle" -argumentti.
1: Tämä liimaaminen ja sen luonne on hyvä tajuta. Sitä voi helpottaa seuraavalla vertauksella : Jos meillä on salama, ja Zeus heittää niitä, ja selvitämme ukkospilven toiminnan, olemmeko selvittäneet vain sen, miten Zeus heittää salamoita?

Kvanttifysiikasta argumentaatiotapa on lainattu antrooppiseen periaatteeseen, joka ei käsittele alkeishiukkasia, vaan lähtee miettimään miksi universumimme on juuri senlainen kuin on, eikä toisenlainen. Tässä maailmassa "Niiniluodoksi" voidaan napata Paul Davies, jonka kirja "Kultakutrin arvoitus" itse asiassa paljastaa salaisuuden, jolla sattumasta ja ihmeestä tehdään samalta vaikuttavia. Hän ottaa mukaan myös uuden ilmiön. Tietämättömyyden, aukon ihmiskunnan tai ihmisen tiedossa. Muutos ei indeterminismin jälkeen ole suuren suuri ; Itse asiassa tietämättömyydelle tehdään hieman sama. Nyt tietämättömyyttä pidetään aukkona. Ei ihmisen päässä ja tiedoissa, vain todellisuudessa ja luonnonlaeissa olevana aukkona. Kikka on tässäkin juuri se, että aletaan vaatimaan täydellistä, aukotonta ja ehdottoman determinististä selitystä. Toisin sanoen tehdään juuri samoin kuin Laurikainen. Eli jos jossain on indeterminismiä, päätellään että tässä ei ole indeterminismiä, vaan arvoitus, jossa on piilossa jotain determinoivaa. Näin rakennetaan "voi olla" -heiton varaan rakentuva "just so" -tarina. Näin rakennetaan eräänlainen aukkojen Jumala -argumentti.

Sattuma, jota voidaan lähestyä tilastollisuuden kautta, selittää samanlaisia tilanteita mitä Jumalakin. Jumala on kuitenkin ikään kuin jotain, joka vain "liimataan päälle". Eli tilastollista epätodennäköisyyttä tai epätietoisuutta pidetään ihmeenä, jonka determinointiin vaaditaan Jumala. Davies huomauttaa tästä ajattelutavasta laajemminkin ; esimerkiksi sivulla 209 elämän synnyn kohdalla miten se, että elämän syntyä ei ole täydellisesti selitetty ei tarkoita että olisi jotenkin todistettu että se olisi ihme. Sivulla 207 hän huomauttaa Aukkojen Jumala -argumentin päättelyvirheluonteesta seuraavaa "huolimatta viimeiset puolitoista vuosisataa jatkuneesta aukkojen täyttämisestä aukkojen Jumalan kannattajat vain siirtävät maalitolppia ja etsivät uusia aukkoja." Aukkojen lisäksi on hyvä miettiä, kumpi kuroo aukkoja umpeen ja kumpi vain esittää oman näkemyksensä oikeassaolevaksi nollahypoteesiksi ja osoittelee muiden virheitä sormella ja vaatii muita tekemään kaikki työt. Ja huutaa toisten työnteon jälkeen samaa mitä Behe : "Not good enough!"

On selvää, että tämänlaiselle kieroilulle on aina tilaa. Sillä tieteenfilosofiassa tiedetään aivan ehdottoman varmasti, että kaikesta metafysiikasta ei voida mitenkään päästä eroon. Toisin sanoen tiedetään aivan varmasti että aina on tilaa etsiä jokin aukko. Joko induktiota ei ole todistettu aukottomasti, täydellisesti, tai teoriassa on muuta metafysiikkaa, kuten perusoletuksia. Tai sitten on jotain indeterminististä joka täytetään determinoivalla päälleliimatulla hahmolla.

Tämä kohta muistuttaa siitä, että mikä on tieteen ja teologian suhde. Valitettavasti uskonto-tiede -kombossa on vallalla varsin kummallinen muoti. Siinä tiede on aina alisteinen uskonnolle. Kun tiedemies ja teologi kohtaavat, on teologi ylemmässä asemassa. Tämä ilmenee myös ja varsinkin etiikan suhteessa aatehistoriaan. Tästä ylemmästä statuksesta seuraa se, että uskovaiset voivat ottaa tiedettä ja tulkita tätä miten lystäävät - tiede voi olla jopa aivan toista kuin mitä luonnontieteilijät väittävät, työkaluna on yllättävän usein teorian arkimielikuva ja olkiukko. Mutta heti jos tiedemies menee uskonnon pariin, on tavallista kuulla siitä miten nämä tiedemiehet eivät ole pysyneet lestissään, vaan ovat siirtyneet osaamisalueensa ulkopuolelle, alueelle jossa teologilla on auktoriteettiasema. (Paitsi jos on Laurikaisen tapainen uskon puolestapuhuja: Uskon kannattaja on "auktoriteettilisää" ja vastustaja ei ymmärrä koko asiaa.) Olisi hyvä muistaa että teologit ovat vähintään yhtä ulalla siirtyessään puhumaan luonnontieteistä.

Ero on siinä, että Dawkins luottaa sattumaan ja onnenkantamoisiin, mutta ei usko Fortunaan, eli liimaa tähän tilastollisuuteen päälle jotain ylimääräistä ilmiötä. Sattumaa voidaan mallintaa matemaattisesti, transsendentti ihme taas ei by definition taivu propositionaaliseen käsittelyyn.
1: Jopa Intelligent Design -liikkeen keulakuva William Dembskikin jaottelee sattuman, lain ja designin toisistaan erilleen ; Ensimmäiseen on todennäköisyys ja estimoinnit, toiseen induktiot, lainomaisuus ja matemaattiset kaavat, kolmatta ei voida mallintaa, se on jotain joka jää käteen kun mallinnettavat on eliminoitu. Tällä lähestymistavalla Dembski luonnollisesti yrittää rakentaa oikeutuksen Aukkojen Jumalalle. Parhaimmillaan "tietämättömyys" muuttuu "designiksi" määrittelykikkailulla. Pahimmillaan eliminointi tehdään liian huolettomasti tai ei ollenkaan, jolloin jäljelle jää vain se, että väitetään perusoletuksena tunteenomaisesti ja erittäin epätieteellisesti, että eliminoitavat vaihtoehdot eivät vaan käy. Liian vaatiminen osuu tähän siitäkin hyvin, että Dembskin tuotannosta löytyy mietintöjä joissa vaaditaan täydellistä tapahtumien tuntemista, nauha -avaruutta jossa on ikään kuin tallennettu kaikki. Hän käyttää näitä mietelmiä rakentaessaan erityistä induktiota. Tämä pohdinta itse asiassa yrittää asettaa vaatimuksia vastapuolelle. Kenellekään blogausta tähän asti lukeneelle ei liene epäselvää, mitä tämä yhdistelmä tarkoittaa.

Ei suinkaan ole suvaittavaa etsiä jotain jota ei tiedetä ja sitten pitää tätä tietämättömyyttä todisteena siitä että tiedetään mitä siinä on. Tämä olisikin paradoksi, jossa sanotaan pohjimmiltaan "en tiedä, siis tiedän". Ja kuten Davies muistuttaa, vaaditaan erimielisiltä mahdottomia. - Ja yllättävän usein ollaan muutoinkin aivan mahdottomia.