Elokuvissa on voittamattomia Kung-Fu -sankareita. Samoin mytologiat ovat pullollaan monenlaisia suurtekoja tekeviä hahmoja. Nämä ovat sankareita. Osa sankareista on tietenkin täysin fiktiivisiä. Mutta myös todellisista hahmoista voi syntyä liioiteltuja kuvia.
Tässä kohden otan apuuni Ropecon 2009 luentoja: Janne Kempin sotatieteellinen luennon "Taistelukenttä", joka käsitteli sodan aikaansaamaa vaikutuksia sotilaan psyykelle. Ja Guy Windsorin "Realities of Steel" -luento, jossa käsiteltiin myyttejä joita liittyy itsepuolustuslajeihin, sekä totuuksiin niiden takana. Vetelen näistä tietysti juttuja muihinkin lähteisiin.
Janne Kemppi toi esiin vahvasti sen tosiasian, että sota on ihmisen mielelle raskas. Tätä kautta syntyy tilaa erilaiselle maagiselle ajattelulle ja taikauskoille. Yhtenä syynä on se, että tosiasiassa suurin osa sodassa ammutuista luodesta menee ohi. Tätä kautta jokainen sotilas on ollut "luotisateessa" josta "kuin ihmeellä" haavoittuu vain vähän ihmisiä. "Läheltä pitää" usein. Tätä kautta stressaantuneet sotilaat alkavat helposti keräämään erilaisia taikakaluja: Ohi menneen kranaatin sirpale mukana kannettuna suojaa mystisesti luodeilta. Ja kun "tein sinä aamuna jotain" ja "pelastuin täpärästi/pelastuin selkeästi pahasta paikasta" tästä seuraa usein sinänsä virheellinen päätelmä, että jälkimmäinen johtuu ensimmäisestä.
Myös sodan jatkuminen johtaa erikoisuuksiin: Jos sotaan lähtee paljon, ja suuri osa heistä kuolee, jäljelle jääneet eivät selitä elossaoloaan tuurilla, sillä että he kuuluvat onnelliseen vähemmistöön, "jolla kävi pulla". Jos paljon kuolee, sitä selitetään yliluonnollisilla syillä. Sankarille itselleen sattumaperustelu ei ole selittävä, koska se ei selitä emotionaalisesti sitä selvinneelle yksilönä keskeisintä asiaa: "Miksi JUURI HÄN on selvinnyt eikä JOKU MUU?" Sattumahan selittää vain se, että miksi jokin prosenttimäärä ja tätä kautta myös jokin lukumäärä on selvinnyt hengissä (taistelussa kuolemisien ja satunnaisten kuolemisten todennäköisyydet ovat laajentuneet ja toistuneet.) Kuolleilta ei kysytä, ja koska he eivät ole paikalla, he ovat "hukkuneen rukouksia".
Tässä kohden viittaan riskinottaja -opportunisteihin liittyvään luonteenpiirteeseen : Nassim Taleb viittaa "Musta joutsen" -kirjassa siihen, miten isoja riskejä ottaneet, mutta riskeissään onnistuneet usein ajattelevat että he ovat erityisiä. Niitä jotka "nousevat aina jaloilleen". Tässäkin menneisyydestä katsotaan seuraavan jotain. Ja kun epäonnistuminen koittaa, he helposti ajattelevat että "jaloilleen nouseminen" on vain ajan kysymys.
Sotilaiden kohdalla syntyy helposti myyttejä. Kun joku selviää vuosia sodasta, niitä "täpäriä paikkoja" riittää. Lisäksi tapahtumien kuvaukset muuttuvat liioitteleviksi. Siksi saman henkilön tarinoissa hänen tappamansa määrät ovat suuremmat. Osa syistä voi tietysti olla sellaisiakin että sodassa ammutaan usein ohi, eikä usein olla kovinkaan varmoja siitä mitä taistelun aikana on tehty: Kempin mukaan tyypillistä on, että vaikka taistelu olisi kestänyt tunteja, siitä voidaan muistaa vain hajanaisia sirpaleita, kuten vaikka muistaa taistelusta vain pätkä jossa hevonen juoksee kranaattitulessa. Muistikuvat eivät ole selviä, eikä kuolemaa helposti pääse "varmistamaan". Raatojen kokonaismäärästä ehkä saadaan jotain arvioita, mutta jos on ampunut paljon "miltei osumia" toisiin, voi tietysti ajatella että on "supersotilas", tehokas tappokone verrattuna muihin. (Ja kun tämä illuusio voi toistua useiden kohdalla samanaikaisesti...) Windsor nosti tästä esimerkkinä tapauksen, jossa 50 -kiloinen henkilö olisi voittanut - vaikka hänet oltiin yllätty nukkumasta - 7 suojuksin varustettua -henkilöä. Kun hän oli tarkistanut tarinaa, hän oli saanut numeron 4. Joka sekin on tietysti valtava saavutus. Tarinat siis paitsi saavat "tuntemattomasta puhtia" myös aktuaalisesti paisuvat. Tätä kautta "isoisien sotajuttujen" pohjalta tehty historiantutkimus antaisi aivan erilaisia tuloksia kuin "normaalit historiantutkimustavat". Vaikka kukaan ei epäile sitä että rintamalla ei oltaisi oltu ja taisteluissa oltu mukana.
Windsor nostikin esiin muutamia sankaritarinoita. Ehkä tunnetuin näistä oli Akilles. (Olette kenties kuulleetkin hänestä.) Akilleen ajateltiin olevan voittamaton. Hän kuitenkin kuoli melko tavalliseen tapaan, nuolenhaavaan kintereessä. Windsor esitti että periaatteessa, jos oltaisiin oikein reiluja, ja haluttaisiin ottaa ajatus siitä että myytin takana on totta, mutta ollaan samalla varovaisia eikä uskota mitään taikauskoista ihmekertomusta eikä tätä kautta pudota puhtaan taikauskon ja "kertomukset on dokumentti eli ne on täysin totta" -asetteluun, voitaisiin kertomuksista löytää monia hieman uskottaviakin "voi olla" -skenaarioita. Hän esitti että monissa kamppailulajeissa on kovetusharjoituksia, joissa ihminen kovettaa raajansa kestämään kovemmin iskua. Kyseessä on paitsi tottumus, niin oikein tehtynä myös se, että luiden tiheys kasvaa. Tästä ei seuraa haavoittumattomuutta, mutta se antaa vahvaa etuasemaa joissain tilanteissa. Myös haarniskoiden käyttö antaa suurta etuasemaa haarniskoimattomia vastaan, joten jo se että käytösä olisi kovetustekniikoita ja vastustajia laadukkaampi tai paremmin aseteltu haarniskatyyppi, voisi syntyä helposti pientä "voittojen kasautumista" yhdelle. Ja kun legendat kasvavat, ne tietysti saavat erikoisia piirteitä. Ja kun maine on jo saavutettu, ja sankari sitten kuoleekin "tavallisesta syistä", ihmismielen ensimmäinen teko on usein assimilaatio. Tämän seurauksena tämä haavoittuminen ja kuolema ei aikaansaa myytin kuolemaa: Henkilö ei osoittaudukaan haavoittuvaksi. Vaan sen sijaan keksitään muita syitä. Pitää keksiä tarina siitä, miten juuri se paikka johon nuoli osui, oli ainut haavoittuva kohta. Lapsi oltiin kastettu styksiin, ja häntä oltiin pidetty kiinni kintereestä. Mutta palatessa lapsi ei ollut läikutellyt vettä jaloillaan, eikä jalkaa muuten oltu sitten kastettu. Uudelleenkastaminen ei ollut tärkeää, jos tarinassa ei yritetä rakentaa kuolematonta supersankaria, vaan yritetään selvittää se, "miksi suuri ja haavoittumaton ei ollutkaan sellainen".
Windsor esitteli myös toisen sankarin, irlantilaisten sankarin, Cú Chulainnin ("Hound of Culann" ~ "Culannin hurtta") joka myös esitettiin voittamattoman ylivertaisena. Kuolemansyy ei ollut mikään mystinen, vaan "ihan normaali keihäänisku". Tämän autenttisuutta voisi tukea se, että tarinassa hänen harjoittelussaan kerrotaan olevan "kattilassa keittäminen". Tämä taas liittyi oikeasti hieman saunankaltaiseen tilaan: "Henkilöä ei laitettu pannuun pää edellä", eikä tavoitteena ollut keittää häntä. Vesi oli kuumaa. Tämä nopeuttaa palautumista lihasrasituksesta. Tätä kautta irlantilaisten sankarissa voi olla taustalla aivan oikeakin henkilö. Tai harjoittelu
Tämä yhteensopivuus ei sinällään tietenkään sellaisenaan riitä muuttamaan tarinaa näistä myyttisistä sankareista faktapohjaiseksi. Kuitenkaan tämä skenaario ei ole myöskään mahdoton tai "täysin epäuskottava". (Eli ovat ikään kuin "aihetodisteita".)
Tästä hyvän esimerkin saa Donn Draegerin "Ninjutsu - the art of invisibility" esitetään että ninjojen tunkeutumismenetelmiä salattiin, ja levitettiin jopa keksittyä informaatiota ninjojen maagisista kyvyistä. Näitä uskottiin. Tätä kautta se, mikä armeijalle voisi olla vain "maastopuku" muuttuukin "näkymättömyysloitsuksi", ja käsiin laitettava kiipeilyapuväline, joka ei välttämättä näy käden rakenteessa ulospäin mitenkään, aikaansaa sen, että miekaniskuja voi torjua siihen: Onhan metallilevy ja piikit hyvä tapa ottaa se hallintaan. Tästä voidaan rakentaa jopa kaksi myyttiä: Rautaihomyytti, jossa ninjoilla on maaginen kyky muuttaa itsensä iskunkestäviksi, ja transformaatiomyytti, jossa "aseettoman näköisen" raapaisujäljet tulkitaan pedon tassun kynsien aikaansaamiksi jäljiksi.
Windsor osoitti myös että osa nähdyistä "myyttisistä kung-fu -tempuista" on sirkusta. Esimerkkinä hän otti usein nähdyn tempun, jossa lauta rikotaan henkilön selkään. Se ei ole mahdoton, koska lyöjä tekee aina pari asiaa. Hän tähtäilee ensin iskuradan laudan kärkiosalle, mutta lyödessään siirtyy eteenpäin. Tätä kautta isku ei osukaan laudan pääosalla, vaan muualta. Ja kun iskun teho on suurin kärjessä, tapahtuu kaksi asiaa: Isku ei ole merkittävän kova, ja kun se lyödään "kehon tietyille alueille" jotka ovat muita kestävämpiä, vammautumisen vaaraa siihen ei liity. Toinen tapahtunut asia on se, että kehosta tulee tukipiste, jonka suhteen kärjen suuri liikevoima muuttuukin vääntövoimaksi "kohteen ympäri". Tästä seuraa laudan - tai kipsilevyn tms. - katkeaminen. (Eli takana on sama ilmiö, jolla sauvaa kieritetään kaulan ympäri. Jos teet väärin, sattuu, jos taas sauva kiertää tukipisteen kautta, se on täysin kivuton toimenpide.) Katkeamisen syy on perusfysiikassa, ei siinä että kungfumunkilla olisi KI -taikavoimia joita meditaatio on hänelle tuonut. Toinen, ei luennossa kerrottu, mutta muuten tietämäni "vastaava" on tietysti "fakiirin vuoteen sovellus", eli sellainen jossa munkki nostetaan useiden keihäiden varaan. Jos keihäitä on useita, paino jakautuu niille, eikä vahinkoa synny. Tämä tarkoittaa sitä että taito onkin enemmän "avustajien päässä". Itse "mr. rautaihon ja kivunsiedon" tärkein rooli onkin luottamus näihin avustajiin: Hänen elämänsä riippuu näiden avustajien kyvystä jakaa hänen tasapainonsa suhteellisen tasaisesti eri keihäille. Windsorin mukaan näitä temppuja on, mutta ne ovat siitä hankalia, että jos niiden tempun paljastaa, ne eivät ole myyviä. Siksi on helpompaa myydä hengellistä sävyä ja tukea toimintaa vaikka ihan normaalilla ja toimivallakin itsepuolustuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti