Pioneeriasenne.

Thomas Kuhnin paradigmateoria oli ensimmäinen tieteen kehityksen käsittely, jossa ei käsitelty tiedettä ihanteena, vaan toiminnallisena yksikkönä. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin tieteenfilosofit olivat asettuneet siihen asemaan, että he miettivät mitä tieteen pitäisi olla. Tätä kautta vaikutusvalta oli filosofeilta tiedemaailmaan: Jos tiedemies toimi eri tavalla kuin ihanne, tiedemiehen oli muutettava näkemystään. Kuhn taas tutki tieteellisen vallankumouksen rakennetta, joten alisteisuus meni toiseen suuntaan: Jos havainnot näyttäisivät erilaisilta, olisi Kuhnin muutettava näkemystään.

Tosin tässä on myös se asia että Kuhnin tulokset eivät välttämättä kerro millaista tieteen pitäisi olla. Se kertoo vain sen, millaista se on oikeasti. Ehkä siksi monet tieteenfilosofit, kuten Karl Popper, moittivatkin Kuhnia siitä että tämä hylkäsi rationaalisten menetemien miettimisen arvon.

Imre Lakatos teki kuitenkin hedelmällisen näkökulman, jonka kautta Kuhnin ja Popperin asenteet saatiin ikään kuin paiskaamaan kättä keskenään. Syynä on se, että luonnontieteet ovat kiistatta toimineet hyvin. Se tarkoittaa sitä että jos kaikki tieteen elementit eivät ole hyviä, ne kuitenkin ainakin enimmäkseen tai olennaisilta osiltaan ovat. Jos historian tieteen meno olisi ideologiaboostaamisen, valtapelin ja "itse kunkin rapsutustarpeen" saastuttamaa ja pilaamaa, se ei olisi toiminut näin erinomaisesti kuin se nyt toimii.

Tiede ei siis välttämättä ole täydellinen tai puhdas, mutta se on ollut "Ihan ou kei" Tämän seurauksena sosiaalitieteilijät ja muut ovat tietenkin päässeet lyömään tieteenfilosofeja korville heidän omalla maallaan. Tätä voisi kutsua vastavuoroisuudeksi. Filosofia ja tiede eivät niinkään ohjaa toista yksisuuntaisesti. (Ehkä kuitenkin nyt selvisi se, miksi käytän paljon aikaa psykologian ilmiöiden kirjoitteluun ja mm. korostan assimilaatiota joka välissä.)

Tätä kautta Lakatos jakoi tieteenfilosofian kahteen tärkeään osaan. (1) Historiallinen metodologia tutkii sitä miten tieteen historiaa tulee lähestyä ja (2) tieteellinen metodologia kertoo sen, mitkä periaatteet ovat johtaneet tieteen kasvuun.

Tässä Lakatoksella on keskiössä ajatus siitä miten tieteenhistoriaa lähestytään usein normatiivisesta mallista. Induktiivisen perinteen ystävä näkee tietysti kaiken induktion valossa, jossa teoriat ovat olleet induktiivisia ja ne selittävät yhä laajemman alueen. Fallibilisti taas etsii erilaisia teorioiden kumoamisia ja korostaa niiden arvoa. Tai jos uskoo että monoteismi on tieteen ytimessä, hän etsii monoteistisia, kuten kristillisiä tai muslimeja, jotka ovat tehneet tiedettä. Tämä johtaa siihen että tulkitsijan kannalta aineisto on käytännössä jaettavissa "järkevään osaan", joka sopii, sekä "merkityksettömiin yksityiskohtiin".
1: Sisäinen tieteenhistoria tarkoittaa sitä osaa, joka on tulkintaan sopivaa. Tätä käytetään todisteena koko asialle.
2: Ulkoinen tieteenhistoria koskee sitä osaa joka ei sovi. Se taas yritetään sovittaa vääräksi. Se on joko merkityksetön yksityiskohta, tai sitten tiede olisi edistynyt vielä paremmin, jos hän olisi ollut toisenlainen. Ja jos ei muuta keksitty, tutkimusaihekin olisi ollut tärkeämpi, keskeisempi ja uraauurtavampi.

Lakatoksen mukaan pääsijaan tuleekin nostaa näiden vertaileva testaaminen. Paras malli on se, joka selittää valtaosan aineistosta. Teorioiden yksityiskohdat, niiden luonne ja muut vastaavat elementit - kuten tutkijan luonne. Siinä missä kristillinen voi korostaa että tutkija on kristitty, fallibilisti tietysti korostaa tutkijan itsekriittistä asennetta - on saatava sopimaan. Tässä on vaikeutena tietenkin se, että historiaa pitäisi voida jotenkin tulkita sekä "sisältä", että "ulkoa". Lakatos itse on ehdottanut että tämä ratkaistaan rationaalisella rekonstruktiolla. On hylättävä rationalistinen näkemys jossa olisi jokin matematiikan formalismin kaltainen malli, jossa on sääntöjä ja todistuksia. Sen sijaan olisi korostettava heuristista luonnetta.

Yleisenä ratkaisuna Lakatoksella on ideana se, että samaa aihetta käsitellään usein hieman eri näkökulmista. On erilaisia tutkimusohjelmia.

Tässä kohden Lakatos korostaa sitä että Popperin falsifiointiin perustuva idea ei ole toteutunut käytännössä kovin usein: Pikemminkin näyttää siltä että tutkijat pitävät jääräpäisesti kiinni suosikkiteoriastaan. Paradigmaideaa hän kritisoi sillä, että tieteelle on tyypillistä erilaiset tutkimusohjelmat. Lähes kaikista aiheista löytyy kilpailevia näkemyksiä. Vain osassa on erityisen vahva yksimielisyys. Jokaisella teorialla on Lakatoksen mukaan "protective belt". Siinä on apuoletuksia joilla näkemystä suojataan. Tästä malliesimerkkinä toimii tietenkin kopernikaanisen perinteen alussa ollut tapa kuvitella että planeetat kiertävät pyöreillä radoilla. Tilannetta korjailtiin lisäämällä episyklien ja deferenttien mutkikkaalla järjestelmällä. Ellipsiratamalliahan pidettiin aluksi vain "kivana temppuna tehdä laskelmia", joka ei kertonut tosiasioista. Näkemystä ei kumottu nopeasti.

Toisin sanoen jo mittausvirheen ja anomalian erottaminen on vaikeaa. Ja anomalia pitäisi vielä selittääkin. Siksi hylkääminen "liian helposti" olisi fallibilistisen näkemyksen riskinä. Ja se ei ainakaan sovi siihen mitä tiedämme tieteenteosta ja käytännöstä. Kun tämä otetaan huomioon, Lakatoksen mukaan teorialla on aina kahdenlaisia heuristiikkoja ratkaista hankaluuksia :
1: Negatiiviset heuristiikat kertovat mistä ei kannata etsiä syntipukkia. Käytännössä vahvin on tietysti teorian kova ydin. Sitä on suojattava. Muitakin selityksiä tietysti voi olla.
2: Positiiviset heuristiikat taas kertovat miten suojavyöhykettä tulee muuttaa ja miten asia tulee selittää.

Tämä voi kuulostaa "sairaudelta", mutta kun tämä kuitenkin näyttää olevan yleistä, se ei välttämättä ole sellainen. Näiden seurauksena teoria on sangen kestävä kokonaisuus. Se on myös hyvin lähellä Duhemin-Quinen teesin ideaa. Lisäksi tässä on selvää että lähes mikä tahansa teoria voi selittää pois lähes minkä tahansa ongelman. Tämän luulisi olevan ongelman?

Lakatos sanoo "Ei". Koska tiede perustuu tutkimukseen.

Emme tietenkään voi testata teoriaa vertaamalla sitä siihen totuuteen, koska koko testaamisen idea on siinä että me emme tiedä mikä se on. (Jos meillä olisi rationaalinen tapa saada tämä esoteerinen Totuus, emme tarvitsisi koettelua. Tästä minulla on erikoislaatuisen uskovaisen kommentti; Hän selitti minulle miten evoluutio on hänestä hyvä tieteellinen teoria, mutta se on väärässä, koska ihminen on erehtyväinen, evoluutioteoria muuttuva ja Jumala taas pysyvä, samoin kuin Raamatun sana.) Havaintoihin sopiminen taas ei ole täydellinen ratkaisu, koska virheensietoa voidaan kasvattaa tekemällä iso "suojavyöhyke". Uusi episykli ja deferentti vaan peliin!

Kuitenkin yhden asian tässä voi tehdä. Ja se on tutkimus. Keskiöön nouseekin tutkimusohjelma. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma etenee kahdella rintamalla ja taantuu yhdellä:
1: Teoreettisesti se edistyy, jos siitä voidaan nostaa tai johtaa uusia hypoteeseja. Tällöin teoria ennustaa miten jokin tapahtuma tulisi tapahtumaan.
2: Empiirisesti tutkimusohjelma edistyy kun nämä ennusteen osoittautuvat paikkaansapitäviksi, jolloin teorian voi vakuuttavasti sanoa selittävän tämän aineiston.
3: Tutkimusohjelma sen sijaan taantuu aina kun peliin laitetaan ad hoc -oletus. Lakatos vaati että ainoastaan uudet tulokset lasketaan: Muutenhan teoria voisi tehdä sen, että rakennettaisiin ad hoc -selitysten verkko, eräänlainen "iso suojavyöhyke". Tämähän voitiin aina tehdä. Ja sitten tätä kompleksia esitettäisiin teoriana, jolloin se saisi tukea siitä mitä se on alun perin pistetty selittämään.

Toki tämä tuo peliin uuden ongelman. Nimittäin niin oudolta kuin se arki -ihmisen päähän voi sopia, on itse asiassa hieman vaikeaa erottaa "isolla suojavyöhykkeellä paikattu näkemys" uudesta teoriasta.
1: Kriitikoiden mielestä selvittäminen on lisäksi mutkikasta ja ehkä jopa turhaa: Esimerkiksi emme tiedä oliko Merkuriuksen anomaliat vahvasti pelissä kun yritettiin rakentaa teoriaa korvaamaan Newtonin näkemyksiä? (Ja jos oli, niin so what?) Lisäksi kun eri näkemyksiä testataan, ongelmana on se, että selityksistä tulee pidemmän päälle joko (1) ympäripyöreitä tai (2) ainakin osin vääriä. Sama ongelma on itse asiassa tyypillinen kaikille tieteenhistoriaa selittäville tahoille.

Kuitenkin käytännön tasolla idea voidaan tiivistää siihen, että kun edistyvä tutkimusohjelma (1) nostaa paljon hypoteeseja (2) testaa niitä, sen kannattajat tekevät paljon tutkimusta. Tätä kautta teorian vahvuus voi näkyä siinä että se ei kesity pelkkien jo tehtynen kokoavien tutkimusten esittelyyn, jossa keskitytään siihen miten hyvin ne sopivat heidän teoriaansa, ja joissa nostetaan esiin "ei tiedettyä" ja "anomalioita" muita vastaan. Sen sijaan sen piirissä tehdään runsaasti muunlaisia tutkimuksia. Tätä kautta tutkimusohjelman hedelmällisyys näkyy käytännössä esimerkiksi Nature -julkaisuja laskien. Tietysti tämä ei ole täydellinen tapa. Siinä "filosofinen tarkkuusvaatimus" korjataan "nyrkkisäännöllä".