Tämä on hieman outo kokoomajuttu. Sekoittelen vartijan työtä ja normaalin kaduntallaajan itsepuolustustarvetta toisiinsa. Yhdistävä elementti on riskianalyysi ja siihen liittyvä ennaltaehkäisy. Se, joka kaikki luulevat osaavansa, mutta harva oikeasti osaa. Ja osatessaankin on yleensä jonkun kapea -alaisen alueen hallitsija. Yhdistämisen kirjaamisen syy taas on se, että molemmista minulla on "jotain konkreettista" käsissä.
Vartijoiden suurin arvo ei ole pelkästään siinä, kuinka monta myymälävarasta hän saa kiinni. Eikä siinä kuinka monta häirikköä hän poistaa. En kuitenkaan esitä että vartijoilla olisi ihmisarvo ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. (Koska se olisi ihanteena liian ilmiselvä ja käytännössä se on naurettava utopia.) Suurin arvo tulee ennaltaehkäisyssä. Tässä on samanlainen vaikutus kuin vaikka junalippujen tarkastamisessa. Tarkastusputken jälkeen ihmiset muistavat sakon konkreettisuuden ja lipunosto joko maistuu tai muistuu mieleen paremmin. (Viimeinen omalta kohdalta. Olen pari kertaa saanut sakot unohdettuani ostaa lipun. Esim. Umberto Econ ohjeistus tutkielman tekemiseen on tuonut silloiselle ValtionRautateille lisätienestiä.)
Sama asia pätee tietysti itsepuolustukseen. Valtaosa toimivimmista jutuista, jotka konkreettisimmin pelastavat henkiä, on ennaltaehkäisevä toiminta. Luultavasti me kaikki teemme niitä lisäksi aika usein. Tässä kohden voidaan esittää ohje, että ensinnäkään ei pidä mennä miinakentälle. Ja jos sinne päätyy, ei siellä kannata riekkua ja ryntäillä ja säntäillä ympäriinsä. Ja jos silti tekee niin, ei sitten pidä ihmetellä kun jotain tapahtuu.
Tämä on sanan tasolla ilmiselvää. Tämä on ideaali, jonka ihan jokainen tietää. Ongelmana on pääasiassa kaksi asiaa:
1: Juanita Watkinsin korostama ongelma : Koska jonkun vaarallisen asian tekeminen ei automaattisesti johda siihen että jotain tapahtuu, voi kokematon tai mielikuvitukseton tehdä pahoja asioita aikansa, ja luulla että tämä tarkoittaa sitä että tämä toiminta on täysin turvallista. Vartija itse asiassa kohtaa ammatissaan tämän riskin vahvasti. Koska suurin osa työpäivistä on suorastaan tylsää talsimista, tai jossain tapauksissa jopa samassa paikassa paikallaan seisomista, ei tule helposti mieleen että se nyt oleva työpäivä eroaisi mitenkään niistä muista ihan samanlaiselta näyttävästä päivästä. Töissä ei pidä miettiä mitään Umberto Ecoja ettei saa vaikkapa kaljakorista naamaan.
2: Toinen ongelma on se, että ihmisten maailmankatsomus ohjaa heidän elämäänsä. Yleensä ihmisellä on jokin käsitys, jonka hän ajattelee suojaavan. Ja toimii sen mukaisesti. Ongemana on tietysti se, että muitakin riskejä on. Karkeasti asiaa on esitetty esimerkiksi MacYoungien (Mark & Dianna Gordon) esitys, jossa ihmisillä on käsitys riskeistä. Ne voidaan kirjata muodossa "Älä tee (täytä tämä)".0 Tosiasiassa itse asia takana on kompleksisempi. Tämä nyrkkisääntölista on vain maailmankatsomuksellinen näkökulma, jonka kautta yksilöt näkevät turvallisen ja riskialttiin käytöksen eri lailla. Asiaan liittyy sosiologiaa, biologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, neurologiaa sekä itse kulkijan tarkkaavuutta ja arviointikykyä. Siksi ihmiset voivat esimerkiksi varoa alkoholi+huumeet+bilettämistä, mutta voivat kuitenkin pukeutua pukuihin köyhillä asuinalueilla ja suojautua sanallisesti esimerkiksi ryöstöyrityksen kohdatessa. (Molemmat huono asia.) Heille ei tule mieleenkään että motoristien kanssa bilettävä nätti tyttö voi hyvinkin olla paremmin suojassa kuin hän.1
3: Riskit ovat epärealistisesti painottuneet. Ihminen ei välttämättä ajattele että viaton yksin lenkkeily tai tapa käydä tarkastamassa onko maassa makaava nisti, alkoholisti tai sairaskohtauksen saanut mahdollisesti avun tarpeessa, kasvattaa riskiä että jotain ikävää tapahtuu. Syynä on se, että ihminen elää harhassa jossa "riskikäytös" tarkoittaisi moraalitonta tai epäilyttävää toimintaa. Samoin unohtuu se, että valtaosa väkivallasta tapahtuu tuttujen kanssa. Esimerkiksi suomalainen perustappo on se, jossa tapetaan paras viinakaveri kännissä. Tuntemattomien kanssa harvemmin (1) ollaan tekemisissä (2) riidellään.
4: Ajatellaan että ohjeet olisivat yksiselitteisiä. Kuitenkaan näin ei ole: Ryöstön uhriksi joutuu helposti jos ei ole tarkkaavainen, ei niinkään sillä että näyttää pahalta bodarilta jolla mahdollisesti on huumeiden väärinkäyttötaustaa ja jotain ylimääräistä terävää kilkutinta. Toisaalta suuri osa väkivallasta tehdään "hyökkäävällä puolustuksella", eli joku ihme narkomaanin näköinen häiskä nähdään riskinä ja tälle joko halutaan näyttää kaapin paikka tai ajaa muualle. Ja baaritappeluissa osa haluaa saada mainetta voittamalla riskittömästi, jolloin uhittelu voi suojata. Ja osa taas kokee uhittelun nurkaan ajamisena, josta tietysti seuraa jotain muuta. Tällöin taas oikea tapa olisi nöyristellä - jopa sanoa että "Sinä voitit". (Jopa ennen tappelun alkua, niin outoa kuin se onkin. Tämä lienee sitä samaa rataa sen kanssa että monet itsemurhan tehneet jotka hyppäävät korkealta ottavat ennen hyppyä silmälasit pois että eivät satuttaisi itseään sen sankoihin pudotessaan.) Valitettavasti väkivaltaa on erilaista, ja sitä tehdään eri tavoitteita saavuttaakseen. Ryöstävä narkomaani tarvitsee rahaa, kulmakunnan pahis arvovaltaa...
Lisäongelmia tietysti tulee addrenaliinista. Se on toki ihan hyödyllinen, mutta ongelmana on se, että se Peyton Quinnin mukaan aikaansaa toimintaan maagista ajattelua; Kun pelkäämme ja siihen sekoittuu toiveajattelua, on tuloksena outojakin ajatuksia. Luulemme helposti että "kun näytän hänelle että en pelkää, hän lähtee pois". Tässä unohtuu se, että muitakin vaihtoehtoja on. Väärässä paikassa tämä päin vastoin provosoi toisen lyömään. Toinen asia on tietysti se, että vaikka ihminen normaalisti voi ajatella että "kun kaapin kokoinen gangsta tunkee mutkaa nenään ja pyytää rahaa", ei kannata ruveta argumentoimaan kuinka rahaa tarvitsee itse, tai että "Mutherfucker" -nimityksen käyttäminen em. ganstasta ei ole kovin fiksua, ja että tälle ei kannata uhitella että "Mitä muka teet, ammut vai?", näitä virheitä tehdään yllättävän helposti kun pelko ja yllätys noinkin konkreettisesti tulee vastaan. Näiden tekojen seurauksena kuollaan. (Joskus kannattaa luopua omaisuudesta vapaaehtoisesti.)
Teoreettinen riskianalyysi, oikeakaan, joka ei toteudu tosielämässä, ei ole kovin arvokasta.
"Aihepiirin spirit" vielä osin lisää riskejä. Useinhan itsepuolustuskirjat korostavat sitä kuinka hyökkääjä on ulkopuolinen, ja neuvotaan miten saa helposti pistettyä toista nenukkaan. Etenkin naisille suunnataan mielenkiintoista "pallinmurskaustavaraa", jossa osana kirjaa on emotionaalinen pelottelu, jossa korostetaan nimen omaan ulkoisia uhkia. Liian usein unohdetaan se, että tosiasiassa väkivallassa häviää aina silloin tällöin - olipa sitten miten kova tappelija tahansa. Siksi on joko opittava kestämään se pieksentä (joka on monin paikoin jopa mahdotonta. Puukonkestäviä teräsihoja ei ole kuin Kung-Fu -elokuvissa), jota vastaan tulee, tai sitten opeteltava välttämään itse tilanteita. Minusta se on tuskattominta. Eli väkivalta ei ole perusselviämiskeino, vaan vasta vihonviimeinen konsti. Joskin käytöksessäni on useitakin riskielementtejä. Mutta niitä teen "pääasiassa periaatteiden vuoksi", ja ne ovat tietoisia riskejä. Jos siis joskus kuolen niiden seurauksena, niin tiedätte että se oli ideologista typeryyttä, eikä muunlaista typeryyttä.
0 Tein tämän alaviitteen paradoksin vuoksi. Jos ohje on että "Älä tee 'älä tee -listoja'", on tämäkin käsky jossa kielletään, sanotaan "älä tee"..
1 Jos teidän on pakko tehdä "Älä tee" -lista. Jota ei tietenkään saa tehdä. Sen olisi oltava "älä vittuile", "älä haasta toisen hallinnan tunnetta" (Toisen täytyy kokea olevansa pomo vaikka ei olisikaan oikeasti), "älä toimi kuin asia ei tapahtuisi ja sillä ei olisi merkitystä" (Tämä on osalle vaikeaa, mieli ikään kuin kieltää tapahtuman, ja toinen kokee kuin tilannetta ei otettaisi riittävän vakavasti.) ja "älä aseta toista siihen että pelkkä pois kävely tilanteen raukaisemiseksi olisi tulkittavissa kasvojen menettämiseksi."(Kuten pakenemiseksi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti