Perinteisesti politiikka on nähty systeeminä, joissa on erilaisia puolueita. Näiden ero on siinä, mikä on tavoiteltavaa. Tätä kautta poliittisilla ideologioilla on unelmatila, utopia, jota kohti hakeudutaan. Keinoja on lainsäädäntö ja "käytännön toimiin vaikuttaminen".
Tietyssä määrin voidaan ajatella että on selkeä "poliittinen puolue". Joko tyyppi voi olla vaikka oikeaoppinen kommunisti. Toisaalta voidaan ajatella että kommunismin määrittävät sen seuraajat, jolloin voidaan olla vahvemmin tai vähemmän kommunisti, ja tämä on aikaan sidottua. Itse pidän jälkimmäisestä tavasta, koska esimerkiksi oikeistossa USA:ssa on perinteisesti ajateltu että verot pitää minimoida. Suomen (oikeistollinen) kokoomus on kuitenkin keksinyt että verot ovat yhteiskunnalle tärkeä asia. En usko että se edustaa "väärää oikeistolaisuutta". Se toki rikkoo joitain "perinteitä". Kuitenkin tässä on selvä ideologia. Tähän taas voidaan liittää William Jamesin kautta "uskonnolliset tunteet", kuten Keijo Lakkala näyttää. Tätä kautta voidaan sanoa että "uskonnolliseksi verrattavia" sekulaareja tunteita saataisiin politiikan kautta. Kuittisen mielestä tässä on toteutuneet siihen liittyvät riskit, kuten se että politiikassa "oikeaoppisuus" ulkoistetaan kansalta eliitille.
Sitten on se toinen tapa. Diogenes oli sitä mieltä että sanat ovat hieman erilaisia eri ihmisillä, ja viesti muuttui matkalla. Tätä kautta ihminen ei voisi aidosti ymmärtää toista. Hänestä hän oli ehkä nähnyt "hevosia", mutta ei siitä huolimatta ollut koskaan "nähnyt hevosuutta", joten induktiot olivat hänestä muutenkin hieman erikoisia. Eikä ihmisen elämän tarkoituskaan ja ihmisen rooli maailmassa ollut onnellisuus, vaan hyveellisyys.
Diogeneen tapa on siitä olennainen, että postmodernistisessa ja jopa modernissa ajattelussa on ongelmia:
1: Eksistentialismissa ollaan tietysti valintojen edessä. Ihmisen korostetaan olevan yksin maailmaan heitetyn, joten "kansakunta" muuttuu vain "kasaksi ihmisiä". Toki esimerkiksi Sartre oli melko tiukka: Hänestä jos valitset vaikka poliittisen puolueen, ollaksesi vastuullinen sinun tulisi tehdä tämä valinta niin että "koko maailman pitäisi tehdä se sama valinta samassa tilanteessa". Kuitenkaan ulkopuolisilla ei ole pakotetta seurata tätä. Tätä kautta ihminen on tässäkin sitoutunut, mutta silti yhteiskunta on vain kasa ihmisiä, eikä mikään yhtenäinen kansakunta. (Eri asia on sitten se, onko tämä huono asia.)
2: Postmodernismissa tulkinnanvaraisuutta korostetaan. Tätä kautta vaikka utopiasta kirjoitettaisiin, poliittisen puolueen jäsenen ja jopa tämän utopian kirjoittajan kokema asia tästä on tulkinta. Osa niistä on hyviä ja osa huonoja, joten täysin irrationaalinen käsite "poliittinen puolue" ei ole. Se muuttuu kuitenkin erittäin hankalaksi. Ryhmä niputetaan ja luokitellaan ja on helppoa vaatia tälle dekonstruktiota - eli esittää vaateita siitä että koko luokitussysteemi muutettaisiin jollakin toisella tavalla. Politiikka ja tiede muuttuu helposti tätä kautta "erilaisten iskulauseiden tulkinnaksi" - ja vaikeutena on tietysti se, että vaihtoehtona on joko hajanaisuus eli tilanne jossa utopia kielletään tai pistetään irrelevanttiin asemaan - tai sitten tilalle esitetään vain toinen iskulause, jota tulkitaan, joka ei taas muuta tai paranna tilannetta mitenkään. (Mikä taas asettaa kyseenalaiseksi koko sen idean siitä että vaihtamiseen on mitään syytä. Iskulause vaihtuisi toiseen, joten so what?)
Kolmas tapa on tietysti se, että ei uskota että politiikalla edes on mitään erottavaa sisältöä, jolla olisi merkitystä mihinkään. Tällöin kyseessä on joko "Sama paska, eri paketti" tai "tyhjiä korulauseita" -näkemykset. Tämä eroaa edellä mainituista siinä, että siinä ei etsitä positioita, tehdä dekonstruktiota, kritisoida, käydä läpi, mietitä mitkä tulkinnat ovat fiksumpia kuin toiset, eikä mietitä valinnan seurauksia. Ne ovat siis "kyynisiä", mutta eivät samassa mielessä kuin Diogenes oli kyynikko.
Itse olen valitettavasti tällä tavalla poliittisesti ignorantti. Toivoisin että muut osaisivat ja tekisivät politiikasta ikään kuin "hyvän hovimestarin", joka toimisi niin hyvin että sen läsnäoloa ei huomattaisi. Tiedän että tämä on käytännössä mahdotonta, ja sotii itse asiassa demokratian perusideaa vastaan: Eli että politiikan hoitaminen on kaikkien, ei hallitsijaeliitin, asia. Hävettää. Mutta ensinnäkään en usko että mikään ei kuitenkaan muuttuisi. Ja toisaalta jo se, että demokratia tarkoittaisi myös sitä, että minun kaltaiset tai jopa tätä ignorantimmat saavat luvan päättää tärkeistä asioista, on tietyllä tavalla huolestuttavaa. On hyvä muistaa, että kun George W. Bush nousi ensimmäisen kerran valtaan, hänen voittonsa johtui suurelta osin siitä, että Al Goren kannattajat eivät osanneet täyttää sotkuisia äänestyslomakkeita. Tätä kautta synnytettiin jopa "Bushin kannattajien toimesta" vitsi, jossa sanottiin että Goren kannattajat ovat niin tyhmiä, että eivät osaa täyttää niitä (mikä vihjasi että Goren kannattaminen on idioottien hommaa, typerää jne.) Kuitenkin demokratiassa valtaa halutaan antaa myös tyhmille, kaltaisilleni ihmisille. Kuulostaa ehkä pahalta, mutta moni lienee sitä mieltä että tämä ongelma on vähemmän paha kuin ne muiden systeemien ongelmat..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti