Tarinat ovat kaikkialla ympärillämme. Elämme niiden kautta, ja niissä tunnistamme itsemme ja tavoitteemme. Kun tämä ehto toteutuu, emme useinkaan välitä "niin hirveästi" tarinoiden totuusarvosta: Jos uskomme tarinaan - tai haluamme uskoa tarinaan - me pidämme sitä tärkeänä. Ja jos emme usko että se on tosiasiallinen tila, mutta pidämme sitä uskottavana tavoiteltavana, me haluamme tavoitella sitä.
Tätä kautta syntyvät ideologiat, uskonnot, isänmaallisuus.
Yleensä tarinat ovat voimakkaita, jos ne:
1: Joko antavat meille provenienssin, eli kertovat miksi olemme jossakin. Tämä on erittäin vahva teema. Esimerkiksi isänmaallisuus on pohjimmiltaan sitä että "kun tämä on isiemme maa" se selittää paitsi sen, miksi olemme tässä maassa, se tuntuu tarkoittavan ihmisille samalla myös sitä miksi meidän pitäisi asua täällä. Tämä teema on vahvasti mukana talvisodassa, Israelin valtion perustamisessa ja juutalaisten oikeuksista. Ja intiaanejen suhtautumisessa valkoihoisiin "maahanmuuttajiin ties kuinka monennessa polvessa".
2: Kertovat kompensaatiosta, eli tasaavista voimista. Tässä mukaan astuu usein oikeus, rangaistus, palkkio ja ikävien asioiden tasaaminen. (Homo economicuksen sijasta tunnumme ainakin tarinatasolla olevan enemmänkin Homo reciprocanseja. Voittoa etsivän sijasta vastavuoroisia.) Tämä voi tarkoittaa (1) kostoa ja rangaistusta, joka voi kertoa miksi meillä on vaikeuksia tai oikeuttaa miksi "nyt talvisodassa vihaamme venäläisiä". (2) miksi olemme ansainneet jonkin etuaseman. Esimerkiksi kristitty maa voi selittää taloudellisen menestymisensä Jumalallisena siunauksena. (3) Siitä, miten oikein toimimalla voimme vaikuttaa siihen mitä saamme. Ihminen ajattelee "Mitä kylvää, sitä niittää", ja kompensaatiokertomukset selittävät usein - esimerkiksi arvojen ja jumalolentojen kautta - kertoo miten asian pitäisi mennä. ("pitäisi" -sana on luettavissa kontekstista riippuen joko moraalisessa tai toimintaodotuksena tai molempina.)
Tarinat todellistavina elementteinä
Monilla tarinoilla tuodaan ihmiselle todellisuuskuvaa. Ja tässä tieteelläkin on erikoinen osa. Sillä vaikka asia vain on jotenkin, ihmiset kuitenkin liittävät niihin erilaisia arvomukaelmia ja luovat niistä tarinoita. Nämä tarinat ovat tietenkin tarinoita, eivätkä itse luonnonilmiö. (Saati kerro onko luonnonilmiön totuusarvo sitten mitä.)
Tämä tarinoittaminen vaikuttaa voimakkaasti ainakin evoluutioteorian kohdalla:
1: Stephen Jay Gould esimerkiksi kertoi, kuinka evoluutio helposti muuttuu ihmisten mielessä liiankin helposti sankaritarinaksi. On taisteltu ja voitettu. Siksi vaikka evoluutio on vain ilmiö, se rakennetaan monien päässä tarinaksi: Ja siinä olemme sankareiden aamunkoitossa, menestyneitä ja hyviä koska olemme taistelussa ja vaikeuksisssa asemamme paitsi saavuttaneet, myös oikeuttaneet.
2: Otto Lappi taas kertoi kognitiotieteen tieteenfilosofiakurssilla, jolla kävin, että evoluutio on rivikansalaisten kritiikin alla kovemmin kuin esimerkiksi kvanttifysiikka sen vuoksi että se esittää heille vaihtoehtoisen kertomuksen alkuperästä. Ihminen haluaa helposti ikään kuin "pitäytyä yhdessä tarinassa".
Siksi kaduntallaaja -kreationistin mielessä - ja miksi ei kaduntallaaja -evolutionistinkin mielessä - vastakkain ovat ensi sijassa:
1: Teologinen provenienssitarina jossa Jumala on asettanut ihmisen maan päälle omaksi kuvakseen ja jossa on kompensaatioteema Jeesuksen antamassa pelastuksessa. Tässä mukana on paljon keppiä ja porkkanaa. Siinä ihminen on ylevää ja hienoa, ja se on erittäin toivottava.
2: Evoluution provenienssikertomus jossa olemme peräisin eläimistä ja apinoista, ja jossa kompensaatiokertomus nojaa sankaritarinaan, jossa taistellaan "kynsin julmin verisin". (Mikä ei kyllä ole ihan sitä mitä evoluutio oikeasti on. Mutta tämä kuva siitä on kuitenkin yleinen.) Tässä tarinassa "kunnon keppi ja porkkana" puuttuvat. Ihmisen alkuperä ei ole mieltä ylentävä -"apinan kuva" "Jumalan kuvan" sijasta.
Ei siis tavallaan ihme, että monet valitsevat kakkoskertomuksen. Vaikka valintapakko itsessään on melko keinotekoinen - voidaan ainakin kuvitella Jumala joka tekisi evoluutiolla asioita - ja vaikka vain toinen tarina rakennetaan luonnontieteissä yleisesti hyväksyttyyn näkemykseen. (Mikä on muuten aivan eri asia kuin sanoa tuota tarinaa "tieteelliseksi tarinaksi". Se sisältää paljon eiluonnontieteellistä arvo, tavoite ja muuta sepitesisältöä.)
Toinen hyvä esimerkki on tietysti ilmastonmuutos. Se vetoaa tai herättää inhoa. Syynä on se, että se kertoo samanlaisen katastrofikertomuksen, mitä uskonnoissa on tapana ollut. Molemmissa varoitetaan että ihmisten toimet aikaansaavat vakavia seurauksia. Tämä ikävä seuraus nähdään "rangaistuksena" ja teko joka johtaa siihen "pahuutena". Koska ilmastonmuutokseen liittyy kritiikki kulutusyhteiskuntaa kohtaan, se nähdään helposti "pahana kertomuksena", joka sotii "oikeaa elämäntapaa" vastaan.
Näissä tarinoissa ja sepitteissä on muistettava se, että ne ovat vain teorioihin nojaavia. Ne ja teoriat on pidettävä erillään. Tätä kautta se, että luonnontieteen teorian pohjalta luodaan sepite, se ei tarkoita että tämä sepite olisi mitenkään hyvä tai totuudenmukainen. Vaikka evoluutio olisi kuinka totta, se ei tarkoita että ihmiset olisivat mitään paikkansa ansainneita sankareita ja joille voitaisiin lyödä jokin voittajamitali. (Sillä sama on pätenyt aikanaan myös häviäjiin. Tyrannosaurukset olivat ainakaan hyvinkin "voittajia".)
Toisaalta se, että jostain kerrotaan tarinaa ei vielä tarkoita sitä että se olisi väärä. Ilmastonmuutosta sekä kannatetaan että sitä vastustetaan asioilla, joihin liittyy tarina. Ilmastonmuutoksen kannattajilla on usein "viherpiiperöpuunhalaaja -taustaa", ja he näkevät ilmastonmuutoksen ennen kaikkea elämäntapansa oikeuttajana, ja käyttävät sitä poliittisena lyömäaseena. Sitä taas vastustetaan mm. uskonnollisella näkemyksellä, jossa ajatellaan että Jumala ei salli ihmiskuntaa tuhoutuvaksi, joten ilmastonmuutos ei voi tapahtua. Me kaikki tiedämme että ilmastonmuutos joko on totta tai ei ole. Molempiin sidotaan tarina. Tarinan olemassaolo ei siis sinällään tee itse teoriaa mitenkään vääräksi.
Tarina epätodellistavana elementtinä
Ja toisaalta tarinoilla on myös vahva eskapistinen luonne. Siinä missä yllä olevat tarinat yrittävät esittää ja tuottaa ihmiselle kuvan todellisuudesta ja hänen paikastaan ja oikeuksistaan siinä, on myös iso kasa muita tarinoita. Ne ovat niitä tarinoita, joita pidämme sinä fiktiona jota ne ovat. Mutta joita pidämme joko hauskoina, mukavina, mielenkiintoisina, "jänninä" tai ainakin tunteisiin vetoavina. Kutsumme tätä viihteeksi. Ja niitä kannatamme ja rakastamme täysin päinvastaisista syistä kuin rakastamme ja kannatamme "eiviihteellisiä tarinoita".
Toki näiden kahden välinen ero on melko mutkikas. Esimerkiksi Schopenhauer kommentoi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimysten" aikaansaamia vaikutuksia ihmisissä siten, että ihmiset oppivat niiden kautta jotain itsestään ja maailmasta. Hänestä hyvä taiteilija toi yksittäistapauksessa esiin monien tilan. Hän taiteilija siis kertoi valheella totuuden. Tämänkaltainen näkemys tarkoittaa sitä että jos se toteutuu, kyseessä ei selvästi ole eskapismi, todellisuuspako. Näistä tarinoista haetaan esimerkiksi arvoja elämään ja niiden kautta vaikutetaan maailmankuvaan. (Toki Schopenhauerin reagointi voidaan ymmärtää sitäkin kautta, että kun hän itse oli erittäin pessimistinen, oli hänestä varmasti luontevaa ajatella, että ihmiset jotka tekevät itsemurhan kirjan lukemisen jälkeen, ovat oppineet jotain olennaista todellisuuden oikeasta luonteesta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti