Kun puhutaan historiallisen miekkailun selvittämisestä, tämä on ehkä se "vaikein asia". Siihen nimittäin vaikuttavat monet asiat. Se, miltä kamppailu näyttää ulkopuolisille kun sisältää tekniikkavalikoiman, tempon, rytmityksen ja muut vastaavat asiat.Tätä kautta on ehkä helpohkoa ymmärtää miten vaikea kysymys on: Jos jo nykykaraten kohdalla voi olla vaikeaa sanoa, mitä tekniikoita käytetään paljon otteluissa, ja tähän pitäisi katsoa kamppailujen videointeja katsomatta, tutustumalla pelkästään karaten tekniikkakirjoihin, oltaisiin melko lähellä siitä, mistä on kysymys. Tosin kysymys historiallisen miekkailun kohdalla on hieman vaikeampi, koska loppujen lopuksi manuaaleja on säilynyt aika vähän. Emme tiedä miten hyvää otosta "kaikista kamppailumanuaaleista" ne sattuvat edustamaan. Tätä kautta meillä voi periaatteessa olla huono tuuri ja olemme saaneet kirjoja joiden oppia ei ole keskiajalla sovellettu kovin ahkerasti.
Jotain voidaan kuitenkin sanoa.
1: Sillä kun nuo kirjat ovat olemassa, niistä tiedetään muutama asia: Ne ovat kirjoja joiden avulla miekkailua on haluttu opettaa. Niillä voi olla vähän seuraajia, mutta niitä on ollut. Ja näiden kautta sitä on opittu. Toki jotkut manuaalit ovat olleet protektionistisia, eli sellaisia että taito on haluttu kätkeä esim. maajusseilta. Mutta niiden "avain" oli kuitenkin opiskelijoiden tiedossa, joten kirjastakin voidaan saada hyödyllisiä tulkintoja.
2: Ne on kirjoitettu ajalla, jolloin taisteluja tehtiin oikeasti. Kun henkilö on elänyt kirjoittaakseen niistä, ne sisältävät jotain toimivaa. Tätä kautta niiden tekiikoiden tulkinnat jotka toimivat "kokeessa", eli kun tekniikkaa testataan, ne ovat luultavasti juuri niitä joita kirjoittajakin on käyttänyt.
3: Toiset tekniikat ovat keskeisempiä. Esimerkiksi siinä missä monet tekniikat ovat kuriositeetteja, toiset ovat hyvin keskeisiä. Esimerkiksi kuriositeettitekniikaksi tiedetään kahdenkädenmiekan tekniikka (jonka pistin ihan viimeiseksi tuohon koostevideoon), jossa koko juttu tiivistyy kädenvaihtoon ja yhdellä kädellä pistämiseen. Se lopettaa tilanteen pistäjän kannalta "huonoon asentoon", (siltä varalta että toinen esimerkiksi väistää tai torjuu, both of them happens all the time) ja se perustuu yllättävyyteen, eli se toimii koska se "rikkoo systeemin odottamattomalla tavalla". Eli sitä ei voitu käyttää koko ajan. Toisin sanoen tiedetään että osa esitetyistä tekniikoista on "harvoin käytettäviä mutta good to know". Saksalaisessa miekkailussa systeemi sen sijaan rakentuu siihen että lyödään ensin, tarkkaillaan "neljää maalia" (four openings). Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi winden, duplieren ja mutieren olivat erityisen paljon käytettyjä Ne olivat se "systeemi jota kuriositeettitrikit rikkoivat".
3: Jotkut tekniikat ovat yksinkertaisempia ja suoraviivaisempia. Jos jossain tekniikassa on paljon toimintoja, niitä käytetään melko vähän. Karateotteluissakin perusiskut ja potkut ovat sekä rakenteeltaan niin yksinkertaisia että ne opetetaan ensimmäisenä, myös keskeisiä eli niitä käytetään koko ajan. Missään käytännön kamppailuun liittyvässä lajissa "kierähdyshyppypotku päähän" ei ole yhtä yleinen kuin suora potku. (Show on sitten ehkä juttu erikseen.)
4: Loppu tuleekin käyttöalueen ymmärtämisestä. Koska en osaa massasotimistekniikoita, en puhu siksi muusta kuin varsinaisesta kaksintaistelusta. Historiallisesti tärkein on tietysti "julkinen lain edessä tehty" keskiaikainen versio tästä. Tässä korostuu kaksi asiaa: (1) Sitä halutaan hengissä kotiin (2) Kun kunnia on kyseessä, ja se on sosiaalisesti se "whole point" ja on katsojia, on taistelun syytä näyttää joltain. Tätä voi miettiä aika helposti: Jos vain tökkäät ja toinen kuolee, se näyttää tylsältä (mutta elät, mikä on kiva juttu) jos sen sijaan teet hienon näköisen iskun, ja toinen kuolee, se ei näytä tylsältä (etenkään jos et puske hikeä sitä tehdessäsi.) Tätä on helppo verrata "Vanki nimeltä Papillon" -kirjassa esitettyyn näkemykseen vankien välisistä tappeluista. Ne jaettiin kahtia: Oli "näytöstappeluja", joissa oli hienoja liikkeitä ja jotka kestivät melko kauan. Niillä näytettiin kaikille miten kova kaveri on. Sitten oli "aitoja tappeluja", joissa oli mukana usein yllätyselementti, ne olivat nopeita, eivät katseltuna tyylikkäitä ja joku yleensä kuoli.
Kuitenkin monet asiat ovat vaikeita. Tästä malliesimerkki on kilven käyttö. Harrastajien keskuudessa tällä hetkellä ruotsalaiset eivät töni kilvellä koskaan, heille se on ensipäässä linjansuojaus väline, ja sillä voidaan lyödä asetta syrjään. Mutta mitään "kilven takaa tehtyä chargea jolla toiset kaadetaan" ei tehdä. Suomessa sitä tapaa jonkin verran. Venäjällä se on tosi suosittua. On toki mahdollista että keskiaikaiseessa maailmassakin on ollut tämänkaltaista vaihtelua, jolloin "juuri yhden tekniikkapainotuskokoonpanon" rakentaminen ei välttämättä ole "mielekäs kysymys" ollenkaan. Ja yksityistasolla on tietysti paljon vaihtelua. Karatessakin jotkut erikoistuvat joihinkin erikoistemppuihin ja käyttävät niitä paljon. Muut eivät. Silti he ovat "karatekoja".
Kuva on Paulus Hector Mairin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti