Pieni sisareni saavutti täysi -ikäisyyden muutama päivä sitten. Useissa kulttuureissahan aikuisuuteen siirtyminen ei ole sitä, mitä se nykyään on. Eli pelkästään se, että juuri mitään ei tapahtunut. Ollaan sama kuin eilen.
Usein aikuisuuteen siirtymiseen liittyy jonkinlainen initiaatioriitti. Se voisi teoriassa olla vaikkapa benjihyppy, jonka suorittamisen jälkeen "olisi mies". Ideana on se, että muutostilanne, esitettäisiin jollain lailla konkreettisena. Nyky -yhteiskunnassa esimerkiksi rippikoulu ei tunnu aikuisuusriitiltä. Mutta baareihin sen sijaan on ikärajat. Siksipä tästä saa kätevän initiaatioriitin. Kävin sisareni kanssa tequilalla. Höpisimme, tai tarkemmin sanoen enimmäkseen minä höpisin. (Rasittavaa.)
Itselleni riitti ei tietenkään ollut mikään initiaatio. Minulle se oli nostalgiaa. Käytiin nimittäin TOTTI:ssa, jonka käytössä itselläni on perinteitä. (Toki en mikään alkoholi -imuri en ole, juonen runsaasti keskiarvoa vähemmän.) Jos minulla olisi kantis, se olisi tämä paikka. Tämä oli minulle siis hieman kuten siinä benjihyppyesimerkissä olisi se hyppyjen vahtija, joka voisi tätä kautta elää omaa aikuistumistaan.
Kuitenkin voidaan ajatella että kehittyminen ja kasvaminen olisi pidempi prosessi.
Tähän liittyen sattumalta, luin tällä viikolla Jack Londonin "The Call of the Wild" -kirjan. Siinähän keskiössä on kirjailijalle tyypillinen sekarotuinen koira. Kirjassa on vaikeuksia, jotka alkavat kun tavallinen koira ryöstetään kotoaan ja viedään pohjoiseen rekikoiraksi. Esimerkiksi Buck -koira kohtaa nuijamiehen, joka kouluu piiskaamalla koiraan pelon jotta tämä ei uskalla niskuroida. (Eli kyseessä on "väkivaltaa tavoitteella", ei puhtaasti sadismin vuoksi.) Kirja huipentuu siihen kun Buck saavuttaa täyden aseman susilaumassa. Muu on prosesia joka tähtää tähän. Vaikeudet kouluvat ja opettavat. Ja jopa viimeinen vaikeus, rakastavan isännän kuolema, on tärkeä koska Buck pääsee kostonsa jälkeen vapaaksi kahleistaan ihmisiin. Syynä on luultavasti sama, kuin miksi eräässä Suomi-Filmissä ensin rakennetaan yhteiskuntaluokan ylittävää rakkautta, kunnes kulkuri paljastuukin aateliseksi. Itse jännitetteen purkaminen ei ole idea, vaan tavoitteet ovat muualla. (Eli London ei ole halunnut tehdä kannanottavaa arvovalintaa "hylkää ihminen tai toteuta luontoasi", vaan on purkanut tämän jännitteen ulkopuolisten toimijoiden kautta.)
Jännittävää on se, että initiaatio yhdistyy usein rituaaliin. Jack Londonin ja muiden tapauksessa kasvaminen on asteittaisempi prosessi. Tosin Buckin tapauksessa tapaukset olivat aika isoja, jopa sankaritekoja. Tätä kautta voidaan sanoa että kirjassa yksittäinen initiaatioriitti oltaisiin korvattu sarjalla pienempiä. Ehkö "elinikäinen oppiminen" onkin tavallaan sitä.
Jack Londonin kirjan kohdalla arvomaailmaa voitaisiin kutsua "perinteiseksi Amerikkalaisuudeksi". Tässä korostuu yritteliäisyys raa-assakin maailmassa. Idea on karaiseminen. Tämä onkin, ainakin miehistymisinitiaatioissa, aika yleistä. Mieheksi tullakseen pitää tehdä jotain joka tekee ikävää ja kestettävä.
Arvot näkyvät myös hahmojen kuvauksissa. London esimerkiksi kuvaa Buckia väärin kohdelleen rekiretkueen - joka lopulta tuhosi itsensä omaan tyhmyyteensä - Mercedestä sanoilla "pretty and soft", ja hänen puolisonsa jotka on siis tulkittavissa huonoiksi ominaisuudeksi. Hänen puolisonsa Hal esitetään hienostelevana ja aseitaan esitelevänä keikarina. Sen sijaan hyvät ihmiset, kuten John Thornton esitetään yksinkertaisena ja rehellisenä mutta kovasti töitä tekevällä ihmisellä. Tämä on tietynlainen ihanne, joka on yhdistettävissä ajan henkeen.
Erikoista onkin se, miten Jack Londonin kirjat esittävät arvot ovat keskeisiä kapitalistisessa, yrittämiskeskeisessä, maailmassa. (Sanotaan suoraan Amerikkalaisessa konservativismin sävyttämässä maailmassa.) Tämä sopii tietysti kuvioihin, koska konservatiivit USA:ssa korostavat yrittäistä ja ovat usein nuivia esimerkiksi sosiaaliapuja sekä asteittain rikkauden mukana kohoavia veroja kohtaan, koska siinä joidenkin annetaan loisia ilman työtä ja ahkeruutta. Toisin sanoen kirja ihannoi juuri niitä elementtejä, joita esimerkiksi kreationistit (jotka ovat vahvasti konservatiivista joukkoa) varoittelevat evoluutioteorian kohdalla.
1: Heistähän evoluutio antaisi luvan sille, että ihmiset olisivat petoja, ja että elämä olisi taistelua jossa selviytyminen on kamppailua ja jossa vain voittajat saavat kaiken. (Toki evoluutioteoria on vain ohje siitä miten maailma toimii, joten se sanoo yhtä paljon "toimi näin", kuin se että dynamiitin kemiallisen kaavan analyysi ja sen empiirisesti räjähdeluonne tarkoittaisi että ihmisten pitäisi räjäytellä toisiaan.) Erikoista onkin se, että nämä arvot nähdään toisaalla pahana. 2: Toinen on tietysti luonnollisuus. Ei ole ainutkertaista kuulla miten "evoluutio alentaa meidät eläimiksi". Kuitenkin Jack London korostaa sudeksi palaamista hienona asiana, kasvun huipentumana. Samoin hyvät ihmiset ovat ikään kuin "Amerikan jaloja villejä maahanmuuttajia" (pol.kor. rohkeita yksinkertaisia kouluttamattomia uudisraivaajia.). Hyveellinen ihminen on luonnollinen ja uljas. Kaupungistuminen ja muu joka ajaa kauemmas elämän julmista realiteeteista ei kasvata, ja tätä kautta ihmiset ovat kerskailevia, pehmeitä ja tekevät typeriä asioita joilla vaarantavat kaikki. Tässä on jotain erittäin Nietzscheläistä. Karut olot kasvattavat salojen yli-ihmisiä. Mutta sillä erolla että niissä ei ole negatiivisia konnotaatioita, koska ne ovat karjapaimenia tai rekikoirilla ajavia kullanetsijöitä ja muita uudisraivaajia.
Jack Londonin kirjoja on myyty vieläkin, joten ne ainakin jokseenkin hyvin tiivistänevät yleisiä arvoja ja näkemyksiä. On hyvä muistaa että kirja on seikkailukirja ja Jack London on kehittänyt tarinan mielikuvituksellaan. Tätä kautta myyntiluvut kertovat kiinnostumisesta ja siitä että asiaa ei nähdä vastemielisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti