Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Miksi edes libertaarit eivät halua että aivan kaikki on ratkaistu kaupallisuudella?

Oikeistolaiset kannattavat usein vapaata taloutta. Säätely ja yhteiskunnan osuus nähdään ongelmana. Tätä kautta esimerkiksi valtion omistama rautatie voidaan haluta myydä kun ajatellaan että se tuottaa halvemmat hinnat junankäyttäjille. Valtion mukanaolo nähdään kilpailua epäreilusti vääristävänä kommunismina joka tuottaa persnettoa myös valtiontaloudelle. Heistä paras tapa hoitaa terveydenhoitokin on se, että annetaan kapitalististen systeemeiden varmistaa paras palvelu parhaaseen hintaan. Ja koulutuksenkin kohdalla he korostavat että koulutus on investointi ja siksi jokaisen tulisi hoitaa se itse.

Kuitenkin oikeistolaiset hyvin usein antavat kaksi roolia jotka ovat yhteiskunnan hoidettavia. Nimittäin armeijan ja poliisin.

Oikeistolaiset ovat usein rikkaita ja hyvin menestyviä. Ja he eivät halua maksaa palkka-armeijoita jotka puolustavat heidän omaisuuttaan. Samoin poliisin tulee heistä olla valtion omistama. Tätä on minulle joskus selitetty sillä että köyhänkin tulisi pitää tästä ajatuksesta koska rikkailla olisi joka tapauksessa varaa ostaa vartijoita. Tämä hyväntahtoisuus on toki kiinnostavaa mutta se on epäsynkassa oikeistolaisen ajattelutavan mukaan. Miten vartijoiden ostaminen ei tuottaisi parhaan palvelun parhaaseen hintaan? Miksi juuri tässä kontekstissa ihmisiä kiinnostaa se köyhien hyöty? Kun selvästi monessa muussa asiassa tämä ei kiinosta pätkääkään eikä toimi argumenttina mihinkään suuntaan. Kysymys on että miksi poliisi ja armeija ovat synkassa oikeistolaisten käyttämien argumenttien kanssa?

Koska tosiasiassa tässä on takana se mitä vapaa markkinatalous perimmiltään tekee. Ja miten siihen vaikuttaa ihmisten psykologia. Ihmiset tekevät valintoja erikoisella tavalla. Ja se ei nojaa ajatukseen jossa ihminen olisi aina parhaita diilejä tekevä homo economicus. Tähän liittyy piirteitä joita on syytä tarkentaa erään paradoksin kautta.

Tätä kautta voidaan huomata että vastaus on siinä että oikeistolaiset eivät oikeasti aja vapaata markkinataloutta vaan tietynlaisessa tilanteessa olevien rikkaiden ihmisten asiaa. Ja tässä kontekstissa argumentaatio vaihtuu kun konteksti vaihtuu koska toisessa kontekstissa he itse menettäisivät yksilötasolla. Kysymys ei ole ideaaleista vaan siitä mitä ryhmää ihminen katsoo edustavansa. Kommunistit eivät ole sisäisesti koherentteja koska he ajavat köyhiksi ja luusereiksi samastuvien asiaa. Oikeistolaiset samastuvat rikkaisiin. Näiden ryhmien takana nykymaailmassa on tietynlaisia elämäntapoja. Ja kysymys siitä minkä valtio maksaa ja ei maksa riippuu näistä tapahtuviin seurauksiin. Oikestolaisuus ei ole ideaali joka noudattaa koherentisti arugmenttia parhaasta palvelusta ja tuotteista parhaaseen hintaan. Koska tämä iskisi joskus nykyajan rikkaita pakaraan. Ja he olisivatkin aika tyhmiä jos eivät tätä tajuaisi.

Kuvitellaan ensin valintaskenaario;

Olet käynyt sairaalassa ja lääkäri on kertonut että sinulla on tappava sairaus. Olet saanut tähän toisen mielipiteen ja tämä on yhtä synkkä. Sinulle tarjotaan tässä yhteydessä hoitoa. Tarjolla on erilaisia lääkkeitä ja erilaisia hoitoja.

Ensimmäinen lääkärisi kertoo, että valittavanasi on;
Hoito 1: 11% mahdollisuus elää 12 vuotta ja 89% mahdollisuus äkkikuolemaan,
Hoito 2: 10% mahdollisuus elää 18 vuotta, 90% mahdollisuus äkkikuolemaan.

Mieti kumpi olisi itsellesi mieluisampi vaihtoehto, riskeineen ja mahdollisuuksineen. Sen jälkeen kuuntele toista tohtoria.

Hänkin tarjoaa sinulle kahta hoitoa;
Hoito 1: 100% mahdollisuus elää sairaudesta huolimatta 12 vuotta.
Hoito 2: 89% mahdollisuus elää 12 vuotta, 10% mahdollisuus elää 18 vuotta ja 1% mahdollisuus siihen että hoito tappaa sinut välittömästi.

On selvää että valitset jälkimmäisen tohtorin. Mutta kumman hoidon näistä valitsisit? Nyt on syytä muistaa mitä vaihtoehtoja valitsit kummaltakin tohtorilta. Jos otetaan ajatus odotetun hyödyn mallista laskea asioille arvoa, voi olla yllätyksenä että tohtorien kohdalla tulisi valita sama. Eli valita molemmissa skenaarioissa joko Hoito 1 tai Hoito 2. Tämä on oikeastaan hyvin yksinkertainen asia osoittaa ; Kun lasketaan odotetun hyödyn mukaan pyyhitään yhteiset osiot vertailuissa pois. Nämä ovat ikään kuin niitä asioita joita tuotteissa on aina mukana molemmissa vaihtoehdoissa ja näin ne eivät merkitse. Kun hoitoa 1 verrataan hoitoon 2, voidaan yhteisten osien poispyyhkimisen jälkeen nähdä että odotetun hyödyn kannalta hoito 1 tarjoaa identtisen efektin verrattuna hoitoon 2.

Hyvin harva kuitenkaan tekee näin jos heille tarjotaan tämä valinta. Joka kertoo siitä että suurin osa ihmisistä ei toimi odotetun hyödyn mallin mukaan. Sen sijaan he useammin valitsevat täysin riskittömän hoidon toisen lääkärin hoidoista. Ja Hoidon 2 ensimmäisellä tohtorilla. Tämä on Allaisin paradoksi. Joka alleviivaa sitä että ihmiset eivät noudata odotettua hyötyä. Sen sijaan psykologiallamme on erityinen suhde riskeihin.

Ihmiset välttävät mieluummin riskejä kuin saavuttavat hyötyjä. Toisaalta ihmisen elämälle jossa on lyhytjänteinen riski kuolla on jotain johon suhtaudutaan hyvin vakavasti. Tätä kautta ihmisen omalle elämälle on tavallaan syvä arvo. Arvo joka ei ole pelkkää odotettua hyötyä.

Nyt sitten voidaan katsoa hieman historiaa.

Jack London on tunnettu kirjailija ja seikkailija. Mutta eräs hänen pahimmista seikkailuistaan tapahtui sivistyneessä Lontoossa. Hän kirjoitti "Kadotuksen kansa" -teoksensa vierailuistaan East Endissä. Köyhimmillä alueilla. Tästä kirjasta köyhien oloista voitiin mainita esimerkiksi se, että vaikka usein köyhät ihmiset lisääntyvät ahkerasti, oli East Endissä paljon ihmisiä jotka välttivät perhettä ja lasten hankkimista.

Oikeistolaisessa näkemyksessähän jos hommaat lapsen sinun olisi hoidettava se. Ja jos et hanki lapsia niin sitten se on sinun valintasi kunhan huomioit sen että jotenkin kykenet elättämään itsesi sitten kun olet vanha. Toisin sanoen valtion sosiaalihuolto halutaan delegoida perheille. East Endin tilanteessa ei kuitenkaan ensinnäkään ollut varaa hankkia lapsia. Ja toisaalta lapset eivät pääsisi kouluihin tai elämään ja tätä kautta lapset olisivat käytännössä tuettava kuluerä tai itseen verrattava rassukka vanhana. Joten ei se pitkälläkään jänteellä mitään ratkaisisi.

Tärkeintä oli erilainen eksploitaatio. Köyhiä saatiin tekemään vaarallista ja fyysisesti raskasta työtä juuri ja juuri syömäkelpoisella vellillä. Köyhät taistelivat sen päivän elämisestä. Ja köyhäintaloissa oli menetelmä jossa köyhät pidettiin köyhinä, varmistettiin että he olivat köyhiä ja tarjottiin sen päivän ruokaa vastaan työtä niin että köyhäintalokurimukseen päätyminen ei koskaan pääty. Köyhät päätyivät kiertämään köyhäintalosta toiseen koska monesti oli sääntönä että sama köyhä ei saanut olla useana päivänä peräkkäin samassa köyhäintalossa. Näin köyhä joutui kuluttamaan päivää siihen että kulki 15 kilometria toiselle köyhäintalolle seuraavana päivänä. Joka varmisti että ainakaan työpaikkaa ei tällä keinolla saataisi. Köyhien työllä sen sijaan saatiin rahaa köyhäintalolle.

Normaali ihminen välttää riskiä eikä mene vaarallisiin töihin kovin pienestä palkasta. Hän tekee kuten normaali ihminen tekee valitessaan hoitoa tohtorilta. Pieni mahdollisuus elää pidempään ei paina paljoa kun on pieni riski kuolla. Köyhien valinta on toinen. He elävät high risk -elämää ja nälkökuolema on joka tapauksessa niin varma, että riskityö on kohinaa. Elääkseen seuraavan päivän ollaan valmiita menemään esimerkiksi Lontoon vaarallisiin satamiin jossa raskas ja vaarallinen työ tuo riskejä joissa esimerkiksi käden murtaminen johtaa työn menettämiseen ja lähes varmaan kuolemaan. Tässä kontekstissa leipäpala riittää.

Tämä kuvaa hyvin sitä miksi oikeistolaiset puhuvat palvelujen ja tavaran hinnasta. Oikeistolaisen ajattelun koko idea on utilitaristinen. Se katsoo hyvää siten että saadaan mahdollisimman monelle mahdollisimman halvalla. Utilitaristisissa systeemeissä ollaan aina valmiita uhraamaan joitakuita. Ja vapaassa markkinataloudessa uhrattu ei usein ole vähemmistö. Vaan usein se on enemmistö.

Esimerkiksi tehdasteollisuus oli Jack Londonin ja Dickensin ajan Lontoossa valtavan kannattavaa tehtaanomistajille. Tämä ei näkynyt tehdastyöläisten palkoissa vaikka tehdastyöläiset tekivät vaarallista työtä - usein jopa lapsina. Taikatemppu tässä on tietenkin se, että kilpailu vapaassa markkinataloudessa pyrkii laskemaan tuotteen hintaa. Vapaa markkinatalous tarjoaa maksimaalisen utiliteetin kuluttajalle. Sen sijaan työläisten palkat se pyrkii leikkaamaan olemattomiin. Tässä tehtaanomistaja on yksi ihminen jonka palkka ei juuri missään tapauksessa heijsatu merkittävästi tuotteen hintaan. Hän voi tienata yksilönä hirveitä määriä ilman että yksittäisen myytävän tuotteen hinta muuttuu paljoakaan. Sen sijaan työläisiä on usein monia ja jo pienikin palkanleikkuu vaikka 10 000 työntekijältä on välittömästi iso raha. ; Jos tehtaanomistaja ottaa 10 000 itseltään palkkaa pois, se on efektinä sama kuin hän ottaisi 1 jokaiselta työläiseltä. Tämä tietenkin kannustaa tekemään leikkauksia massoilta. Etenkin jos on se joka päättää pitääkö itse 10 000 vai ottaako muilta 1 pois..

Oikeistolaiset eivät pidä siitä koska hinta nousee heti jos työläiset vaativat palkkojaan. Itse asiassa kommunismin kohdalta tärkeää on huomata että se on kammottava ideologia joka syntyi kun havahduttiin että oikeistolaisuus on yrittäjähenkisyyttä joka tuo parhaan utiliteetin kuluttajalle mutta tekee tämän normaalin suorittavan työntekijän kustannuksella.

Mutta miten asia toimii sitten vartijoiden kanssa?

Vartijoiden kohdalla ongelma on toinen. Raha on valtaa. Mutta arvaa mikä muu on valtaa? Aseet. Kun mietitään vapaata markkinataloutta, se on tehnyt kokeiluja joissa poliisi on ollut niin tehoton että se on korvautunut vartijamaisella toiminnalla. Tämä tuppaa menemään siihen että vartijat yritteliäästi luovat uusia aloja tienata. Nämä tienaamiset ovat niitä keinoja joita kautta mafia syntyy. Yksityistetty poliisi tuppaa muuttumaan mafiaksi. Ja jos valtionpoliisia ei ole, ei ole mitään joka pitäisi mafiosoja kurissa. Paitsi ostamalla toinen mafia.

Vartijat voivat tuoda tässä tilanteen jossa palvelusta saadaan hyvä hinta. Tässä rikkaat ovat tietenkin erityisessä lypsyssä. Mafia kerää suojelurahaa. Tuottavan työn tekevä työläinen tässä kontekstissa ei olekaan tehdastyöläinen vaan rikas. Ja he ovat valmiita maksamaan koska ihmiset kantavat riskit ja hyödyt siten kuin kantavat.

Koska käytännössä vapaa markkinatalous luo utilitarismia aina jonnekin uhraamalla jonkun tahon. Jokin taho yleensä pärjää eksponentiaalisen hyvin ja sitten jossain on usein hyvin suuri massa ihmisiä jotka kärsivät hyvin köyhtyneissä ja vaarallisissa oloissa. Jos poliisia ei ole yhteiskunnan valvomana, hintaa maksavat ne jotka yksilöinä tuottavat paljon rahaa työläismassoilla. Jos AY -liikettä tai minimipalkkaa ei ole, hintaa maksaa se jolla on suurin riski kuolla nälkään, köyhyyteen tai kurjuuteen.

Tätä kautta voi ymmärtää miten oikeistolaisessa koulutusargumentaatiossa jätetään huomioimatta että investointiin liittyvä riski vie toisista oloista olevia velkavankeuteen ja tätä kautta he ovat pakotetumpia jäämään ilman koulutusta riskien vuoksi. Koska tätä kautta maksimoituu se, että koulutus on varaa hankkia niillä joilla pappa betalar. Ja ilman kilpailua kouluissa pärjää paremmin tampiokin. Köyhät koulussa tuovat kilpailuja jotka maksetaan rikkaiden verorahoilla. Ja lisäksi nämä pirulaiset saavat vaihtoehtoja eivätkä elä köyhyys-kurjuusmyllyssä joka on johtajaihmisten omien tulojen maksimoinnin kannalta ideaalitilanne. Kysymys ei ole siitä että saataisiin parhaat osaajat parhaisiin tehtäviin vaan siitä että saadaan omalle viiteryhmälle parhaat massit.

Kommunismi taas on sitä että tuotetaan maksimaalinen kurjuus mahdollisimman monille, usein ympäristön hinnalla. Kommunismin tapana näyttää olevan se, että se tuhoaa ympäristön kykenemättä tuottamaan utiliteettia tuotteen hinnoille. ; Tai kuten vanha sanonta sanoo; Kapitalismi on sitä että ihminen sortaa toista. Kommunismissa se on toisinpäin..

Itse näen että ilman hyvinvointivaltiota ja poliisia joku ryöstäisi söisi rikkaat kuten Juha Sipilän seuraavana päivänä. Kenties jopa niin että Sipilä tiedostaisi tilanteen ja maksaisi heille palkkaa ja antaisi aseen jolla häntä uhataan ja jolla hänet ammutaan. Se olisi äärimmäinen oikeistolaisen vapaan markkinatalouden loppuhuipentuma. Minusta se ei olisi huono yhteiskunta. Se ei olisi yhteiskunta lainkaan.

Siksi kysymys ei oikeastaan ole siitä halutaanko valtion "kommunistinen" keskushallinto pois vaan minne sitä halutaan. Hallituksen ja siihen liittyvine yhteiskuntakontrollimekanismien olemassaolo näyttääkin itse asiassa yhdistävän kaikkia menestyneitä yhteiskuntia. Niiden puute taas kuvaa barbarioita joissa voittaja on se jolla on isoin nuija ja vähiten menetettävää.

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Maahanmuuttokritiikki, utilitarismi ja terrorismi

Nykyään vastustetaan aika paljon maahanmuuttoa Se on siitä omituinen aihe, että siitä ei kuulemma saa puhua. Mutta siitä puhutaan hyvin paljon. Ja sen kautta pääsee eduskuntaan valta-asemiin eikä leirille saamaan patukkaa jalkapohjiinsta. Karkeasti ottaen tämä kritiikki noudattaa yhtä argumenttipohjaa jota sitten siirretään eri aiheisiin. Tämä tekee maahanmuuttokritiikistä melko yksinkertaista.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä että esitetään kannanottoja riskianalyysiin. Maahanmuuttajat vievät yhteiskunnan varoja jotka sitten tuottavat haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajat raiskaavat tilastollisesti enemmän ja tästä tulee haittoja suomalaisille. Maahanmuuttajissa on islamistiterroristeja joka on uhka yhteiskunnalle.

Yhteiskuntatieteissä harjoitetaan usein utilitarismia. Utilitarismi on yksi seurausetiikan muoto. Siinä katsotaan tekoja ja niiden odotettavissa olevia seurauksia. Eri ratkaisuja punnitaan ja sitten valitaan se, mikä niistä tuottaa parhaat seuraukset. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle. John Stuart Millin ja Jeremy Benthamin tapaiset utilitaristit ovat yksinkertaisesti tavoitelleet moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen. ; Utilitarismissa tilastollisella tasolla katsottu etu, puhdas odotettavissa olevien seurausten tarkastelu ja hedonismi ja hyötyajattelu nivoutuvat yhteen.

Katsotaan mitä eri ratkaisuista on odotettavissa. Arvioidaan näitä keskenään ja katsotaan mikä hyödyttää eniten. Tämä vaikuttaa kovin objektiiviselta ja tekniseltä ja muutenkin joltain sellaiselta jonka joku voisi arvioida siististi kuin kaupankäynnissä kassan taseen.

Utilitarismi onkin jotain joka on usein esiintynyt konservatiivien parissa jonain joka olisi pelkästään teknistä tiedettä. Eli sen takana ei olisi mitään eettistä taustaa. Tai vähintään he ovat olleet tätä mieltä niin kauan kuin ateistit tai vastaavat tahot eivät ole olleet kuvioissa. Heidän kohdallaan konservatiivi on muistanut moraalin salakuljettamisen ja tätä kautta alleviivanneet nihilismin riskiä.

Tämä on merkittävää kun puhutaan vaikkapa rikostilastoista ja niissä olevista yli- ja alideustuksista vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa. Koska maahanmuuttoon liittyy riskejä ja negatiivisia seurauksia, on maahanmuuttokriitikoista pienempi paha jättää heidät maan ulkopuolelle. Tämä on aika ymmärrettävissä oleva argumenttirakenne jota on paha pitää sellaisenaan rasistisena.

Utilitarismin kohdalla haasteita syntyy yleensä kahdesta asiasta;
* Hankaluutena on se, että ilman etiikkaa koskevia lisäoletuksia utilitarismi on kätevä siinä mielessä että voidaan ajatella odotettavissa olevia seurauksia. Mutta kun katsotaan mikä on parempi lopputulos kuin toinen, joudutaan tekemään oletuksia joissa eri utilitaristikin voi tulla eri päätökseen siitä mikä on oikea ratkaisu. ; Nykyaikana utilitarismi on sen verran vahva että jos sanoo että siitä että ilmastonmuutos on fakta ei vielä voida vetää päätelmiä siitä miten tavallisten ihmisten tai yritysten vapauksia tulisi saada rajoittaa yhteiskunnan toimesta, häntä pidetään moraalirelativistina. Ja moni näkee että ilmastonmuutos on poliittinen ideaali ja jos kannattaa vapautta ja oikeistolaista yhteiskuntaetiikkaa niin sitten täytyy vastustaa ilmastonmuutosta.
* Utilitarismi mahdollistaa viattomien uhraamisen. Utilitarismiin kun mahtuu esimerkiksi ajatus siitä miten esimerkiksi yhdyskunta joka ei löydä symbolisesti merkittäviä vihollisia voi suojella yhteiskuntarauhaa teloittamalla viattoman. ; Howard Simmons onkin korostanut että utilitarismi voi rangaista viattomia korostamalla sitä että (1) signaloi sitä että valtio haluaa rangaista ja tätä kautta se rajoittaa rikoksentekointoa. (2) rangaistus sellaisenaan promotoi moraaliopetusta kommunikoiden yhteisölle moraaliarvoja (3) tarjoamalla emotionaalisen katarsiksen yhteisölle, uhrin omaisille uhrille itselleen. Ylipäätään utilitarismissa on mahdollista jyrätä vähemmistöjä enemmistön kustannuksella, vaikka yhteiskuntarauhan nimissä. Tällä on syviä vaikutuksia esimerkiksi uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen.

Maahanmuuttokeskustelun kannalta tässä on kiinnostava oire. Maahanmuuttokriitikot puhuvat mielellään terrorismista ja yli- ja aliedustuksista. Kuitenkin jos heille tarjoaa faktoja siitä että tosiasiassa ihmisiä kuolee paljon enemmän auto-onnettomuuksissa, he lakkaavat olemasta seurauseetikoita ja utilitaristeja. Tässä vaiheessa he korostavat sitä että sillä millä tavalla ihmiset kuolevat on paljon väliä.

Tässä kohden voidaan nähdä että etiikka perustuukin johonkin aivan toiseen kuin utilitarismiin. Joka tavallaan alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään ideologiaton yhteiskuntajärjestys jossa ei olisi eettisiä valintoja ja mielipiteenvaraisia moraalipremissejä. Voidaan nimittäin nähdä että auto-onnettomuuksien kohdalla vastaan tulee ”Doctrine of Double Effect”; Se on filosofinen periaate jonka mukaan haittoja ei katsota vain seuraustensa kautta. Sen sijaan katsotaan mitä intentioita tekijöillä on. Näkemyksellä on pitkä ja kunniakas perinne. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen on pitänyt sitä tärkeänä osana moraalisia mietintöjä.

Tämän doktriinin hengessä on hyvä tiedostaa mitä se muuttaa. Jos mietitään asiaa puhtaasti seurausetiikka mielessä, tällöin se jos esimerkiksi sallitaan autojen rakentaminen voidaan arvioida kuinka moni ihminen kuolee auto-onnettomuuksissa. Tämä lisää kuolleisuutta. Mutta ihmiset rakentavat moottoriteitä ja autoja ja ostavat autoja ja ajavat niillä teillä siksi että he haluavat päästä eri paikkoihin. Toisin sanoen kasvaneet kuolinluvut eivät ole tavoiteltuja seurauksia vaan seurauksia siitä että maailmassa sattuu vahinkoja.

Jos katsottaisiin pelkästään kuolintilastoja ja pidettäisiin ihmisen elämän arvoa äärettömänä ja absoluuttisena, pitäisi utilitaristisessa mallissa kieltää autotiet. Koska seuraus on seuraus riippumatta siitä mikä on toiminnan tavoite. Pelkästään seurauksia katsellen autot ovat pahempi ongelma kuin terroristit.

”Doctrine of Double Effect” muuttaa asioita. Sillä siinä haittoja punnitaan sen kautta ovatko haitat joitain joita tavoitellaan kun asiaa tehdään. Vai ovatko haitat sivutuote. Näin samanlainen odotettavissa oleva seuraus ja yhtä suuri kärsimys voi olla pahempaa riippuen siitä millä tavoittein tekoja on tehty.

Tässä merkittävää on että terrorismi on tavoitteellista toimintaa. Tässä mielessä se vertautuu väkivaltarikoksiin, erityisesti murhiin. Toki tässä esiin tulee sekin että tavallisia murhia tapahtuu enemmän kuin terrorismia. Mutta henki on kuitenkin hyvin erilainen.

Tällä on syvä merkitys juuri siksi että terrorismi on itse asiassa siitä erikoinen rikollisuuden muoto että sen uhriluvut jäävät useimmiten tilastollisesti aika pieniksi. Iskuja tehdään ennen kaikkea niiden symboliarvon vuoksi. Terrori-iskun ytimessä on itse asiassa nimenomaan se, että isku lietsoo yhteisöön hyvin laajasti pelkoa. Uhrilukuun ja panokseen nähden saadaan isoja seurauksia ja vaikutuksia ihmisten toimintaan.

Kun intentioita otetaan mukaan arviointiin onkin selvää että terrorismi eroaa auto-onnettomuuksista siten että terroristejen päätavoite on itse asiassa myös laajemman paniikin synnyttäminen. Joka on hyvin erilainen päätavoite kuin mitä on monessa pahoinpitelyssä ja murhassa. ; Tässä mielessä terrorismin kohdalla ”Doctrine of Double Effectin” kannattaja voi ohittaa sitä että terrorismia on itse asiassa kuolintilastotasolla aika vähän ja että vain hyvin harva muslimi on terroristi. Marginaaliuteen viittaaminen ei tehoa kun ollaan siirrytty utilitaristisesta tasosta pois.

Onkin kiinnostavaa katsoa 90 -luvun lopun terrorismin käsittelyä. Oxfordin tietosanakirja osaa kertoa että terrorismin ytimessä on väkivallan käyttöä uhkailutarkoituksiin. Salamurhat, pommitukset ja symbolisten kohteiden tuhoaminen ovat tärkeitä. Ja että terrorismi liittyy pelotteluvaikutukseen ja on ytimeltään poliittista. Vallankumoukselliset ja toisaalta nationalistit mainitaan terrorikeinojen käyttäjinä. ; Nykyään terrorismi tuo mieleen helposti uskonnot, etenkin islamin. Mutta toisaalta ; Selvää on että uskonnon täytyy olla ei-sekulaari uskonto, eli olla poliittinen uskonto, jotta se voi tuottaa terrorismia. Terrorismissa uskonnollinen vakaumus tuodaan yksityisistä tiloista julkiseen tilaan ja tälle asetetaan poliittisia päämääriä.

Tätä kautta jopa konservatiivien kannattama suhtautuminen terrorismiin alleviivaa sitä miten utilitarismi ei ole mikään tekninen ja ideologiaton tapa punnita ratkaisuja. Auto-onnettomuuksista puhuva vasemmistolainen ärsyttää heitä ja on tällöin heidän silmissään peräti moraalirelativisti. Vaikka se on äärimmäisen seurauseettinen ja utilitaristinen kanta. Kun tämän huomion sitten osaa suhteuttaa voi nähdä vastaavat asenneloikat silloin kun konservatiivit itse nojaavat utilitaristisiin perustelurakenteisiin.

Lopuksi on ehkä hyvä täsmentää se, että en tässä sano että utilitarismi olisi väärin. Itse asiassa itse olen seurausetiikoiden kannattaja. Se mitä olen oppinut on se, että intentiot ovat ihmisten pään sisäisiä asioita jotka eivät vaikuta muiden ihmisten elämiin sellaisenaan. Niihin vetoaminen on tässä mielessä usein riskien kohteiden tai uhrien kannalta irrelevantteja. ; Niillä ei haluta korjata tai muuttaa systeemiä tai omaa käytöstä ja toiminaa. Sillä pestään vastuu ja yritetään jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

---

Olen toki huvittunut siitä miten nyt islamterrorismi on kieltämättä muotia ja miten tätä alleviivataan kovasti. Kuitenkaan ei ole kauan aikaa siitä kun eurooppalainen terrorismi oli kristillistä. ; Olen ollut itsekin elossa aikoina joina euroopan mantereella ihmisiltä on kysytty ovatko he protestantteja vai katolisia. Noitavainoihin ja ristiretkiin ei tarvitse mennä. Itse en jotenkin jaksa uskoa että muutaman kymmenen vuoden tauko tarkoittaisi samaa kuin ”ei koskaan enää”. Tässä vaiheessa marginaaliudesta voivat puhua vain utilitaristit, ne joille ”Doctrine of Double Effect” ei merkitse islamterrorisminkaan kohdalla.

Demokratian rikkomisesta

Kompiloin itse itseäni siteeraaten kreationismiaiheisen kirjoituksen "Uuteen Suomeen". Sen takana korostin tiettyjä "vastuukysymyksiä". Tasapainoilu oli hyvin vaikeaa koska kun puhutaan mustamaalaamisesta ja sensuurista syntyy helposti uhkia luovaa puhetta joka olisi tässä kontekstissa ollut vähintään ironista ellei peräti kaksinaismoralistista. (Tu quoque on argumenttivirhe, joten ei tämä tosin pelastaisi kreationisteja pulasta. Sitä vaan korostaisi olevansa samassa kuopassa itse.)

Näkemys on konfliktissa kahden asian kanssa.

Tekstin takana on havaittavissa myös poliittinen asenne. Tai vähintään näkemys joka on tavattu nähdä nimenomaan politiikassa. Siinä demokratia nähdään sananvapauden kannalta tärkeänä. Tässä mielessä suurin ero syntyy luultavasti anarkistien näkemykseen sananvapaudesta. Siinä sananvapaus tarkoittaa karkeasti ottaen mielivaltaa jossa mistään sanotusta ei tule mitään seurauksia. Eli sananvapaus olisi sananvastuuttomuutta. Itse taas näen asioita eksistentialistisemmin, jolloin sananvapauden takana tulee merkitystä jos kykenee seisomaan sanojensa takana myös vaikeuksien edessä.

Toki tässä vaikeuksien edessä seisoessa tilanne on vähän kuin Martti Lutherilla joka seisoi koska ei muuta voinut. Hän itse edusti haastettuna sananvapautta josta hänen kanssaan erimieliset eivät osanneet nauttia. On jossain määrin ongelmallista kuitenkin väittää että sananvapausasenteen demonstroiminen vastuutilanteessa ja vaikeuksien edessä olisi sama kuin sananvapaus. Sillä tämä demonstroiminen usein vaatii kontekstin joka on kaikkea muuta kuin sananvapaa.

Ja tämä ei liity poliittiseen korrektiuteen tai retoriikkaan. Olen sitä mieltä että kreationistien tulee saada olla sitä mieltä mitä he ovat. Ja he saavat myös muotoilla asioita omituisilla tavoillaan - kunhan vaan huomaavat että saatan omalla sananvapaudellani sanoa että heidän tapansa on typerä, asenteellinen ja paskiaismainen. (Tämä ei ole sensuuria. Sensuuri olisi sitä että poistatan tekstit. En ole kieltämässä tai illegalisoimassa paskiaismaisuutta.)

Sen sijaan kysymys liittyy siihen missä kontekstissa ylipäätään ihminen voi sanoa jotain. Ja antamani kreationismiteema oli tässä oleellinen. Korostin että tappouhkailu ei ole sananvapautta vaan sensuuria. Tämä voi tuntua hämärältä koska tappouhkaus on jotain joka tulee suusta. Ideana on lähinnä se, että se on enemmän keino vaientaa toinen kuin mikään argumentti tai mielipide. Tappouhkaus on keskusteluun metaisesti liittyvä asia. Se liittyy keskusteluilmapiiriin eikä sanomiseen ja sen sisältöön ja muotoiluun.

Toinen asia jonka kanssa tämä on jännitteinen on nimenomaan puhdas utilitaristinen ajatus. Tekstini kreationismista alleviivaa tätä näkökulmaa. Sillä korostin että kreationistien vilpitön mielipide siitä että evolutionistit ovat julmia ja pahoja ja yhteiskuntaa tuhoavia johtavat utilitaristisen logiikan kautta "päämäärä oikeuttaa keinot" -ajattelua. Tämä huomio on tärkeä. Sillä usein anarkistista näkemystä vastaan taistellaan juuri utilitarismin kautta. Ja anarkismi tuo esiin itseään juuri sitä kautta että utilitaristinen järjestelmä on usein asenteellinen, julma ja valmis uhraamaan hyvinkin radikaaleja asioita enemmistön edun nimissä. Nämä eivät kuitenkaan ole aivan täysin sama asia. Asiaani mutkistaa osittain se, että tästä näkökulmasta ei osata irrottautua. Näin itsensä ymmärretyksi tuominen on vaikeaa ; Mielikuvana tulee haihattelu ja puoltenvaihtaminen jos mielikuvat ovat kovin lukkiutuneita näihin totuttuihin kilpaileviin luokkiin.

Asiaa lisämutkistaa sekin että moni näkee että uhittelua ja pelottelua olisi vain vastapuolella. Liberaali/&vasemmiston nähdään oikeisto/&konservatiivien puolella hyysäävän. Tämä tarkoittaa moralistista sensuuria jossa viedään oikeudet sananvapauteen ja vaikka aseiden omistukseen ja jossa luodaan vaarallisia vapauksia jotka uhkaavat yhteiskuntarakenteita. Toisaalta tilanne on se että toinen puolikin pelkää natseja ja muita hupparimiehiä hyvinkin vaarallisina asioina. Pelkäämisen relevantiksi tekeminen ja uhkapuheen luominen ovat pitkälti sama asia. Ja nykyinen poliittinen ilmapiiri on täynnä tätä.

Utilitarismi ja anarkismi ovat tavallaan osatotuuksia.

Jacques Rancieren poliittinen filosofia on tässä mielessä jotain jonka kautta oma näkemykseni on kenties parhaiten kuvattavissa. (Ja jos ei parhaiten niin ainakin kohtuullisen hyvin.) Hänen filosofiassaan vastustetaan sellaisia asioita joilla usein oikeutetaan demokraattisia vaaleja. Sellaisia argumentteja kuin "jos jätät äänestämättä niin annat äänesi sille jota äänestäisit kaikista vähiten". Tai "jos et äänestä niin et saa valittaa". (Tai Suomessa vielä toistaiseksi puuttuvan mutta USA:n järjestelmässä useinin törmättävän "jonkin kolmannen ehdokkaan äänestäminen sataa vihollisesi laariin".  Tämän ajatuksen takana on se, että ei riitä että poliitikko on älykäs ja oikeassa tai muuten ansiokas, hänen tulisi olla myös relevantisti valittavissa eli riittävän potentiaalinen voittaakseen.)

Ranciere korostaa sitä että tämänlaiset puheet esitetään usein jotta pelastettaisiin demokratia. Mutta niiden käytännön vaikutukset tekevät demokratiaa tuhoavista voimista kannattavia. Vastustajista mustamaalataan puhtaan pahuuden edustajia. (Tämäkin liittyy vahvasti siihen uuden suomen kreationismitekstiini jossa painotin sitä miten kreationistit mustamaalaavat evolutionisteja Pianka-mokan malliin ja miten toisaalta kreationistit valkopesevät omia Kent Hovindejaan vähintään yhtä suurella innolla.)

Ranciere huomauttaa että utilitarismin käyttämisessa argumentaatiossa on usein kysymys siitä että uhrataan asioita jonkin suuremman hyvän edessä. Kysymys on juuri siitä että ihmiset ovat valmiita luopumaan oikeuksistaan. Ja tämä oikeuksista luopuminen ei katso puoluekantaa ; Voidaan todellakin nähdä että jos kielletään tuliaseet niin ihminen luopuu vapaudesta omistaa ase siksi että näkee aseiden ongelmat niin suuriksi. Voidaan todellakin nähdä että ihminen luopuu yksityisyyteen liittyvistä oikeuksistaan ja antaa valtiolle tarkkailuvaltaa koska hän pelkää terroristeja. Voidaan nähdä että ihminen luopuu oikeudestaan mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa jos näkee että vaihtoehtona on yhteiskunnan tuhoutuminen. (Tässä en tarkastele oikeutta jonain joka on jo lainsäädännön antama vaan jokin joka voisi olla vapaus jossain mahdollisesti kuviteltavissa olevassa lainsäädännössä.) Usein näissä on toki kyseessä se että ihminen lieventää pomppua siten että karsii itseltään oikeuksia joiden käyttämiseen hänellä itsellään ei ole minkäänlaista intoa. Tässä mielessä ollaan valmis luopumaan oikeuksista joiden relevanssi itselle on pienempi kuin jollekulle toiselle. Mutta kokonaisuus on kuitenkin se että joku on valmis luopumaan näistä itsellesi tärkeistäkin oikeuksista koska ei pidä niitä yhtä tärkeinä. Ja näin ihmisten oikeudet monenlaisiin asioihin vähenevät. Sitä saatetaan esimerkiksi tehdä joitain poliittisia puolueita laittomiksi.

Pelottelupuheet pyrkivät laajentamaan tätä. Ja jos onkin kenties perusteltua kieltää jokin pro-pedofiliapuolue, uhkapuheella systeemi saattaa mennä niin pitkälle että vasemmistolais-suvakkilainen puolue määritetään kansanpetokseksi ja illegalisoidaan. Tai sitten perussuomalaisuus kielletään liian KKK -natsistisena. (Teoriassa, käytännössä ainakaan vielä juuri kukaan ei ole oikeasti näin jyrkkä.) Tämä suunta jossa pelottelupuhe ei ainakaan innosta luomaan uusia vapauksia vaan nimenomaan oikeuttaa vapauksien poistamista uhkien vuoksi on melko ilmiselvä.

Ranciere on tässä kohden mielestäni oikeassa. Itse muokkaisin tätä näkemystä jopa siihen suuntaan että jos asialle on itseisarvoinen oikeutus ja se on sellaisenaan hyvä, ei tarvita utilitarisia argumentteja. Utilitarismi tarvitaan kun tehdään kompromisseja kahden pahan välillä. Utilitarismi on sitä että jos oma puoli ei näytä hyvältä niin sitten luodaan suhteellinen hyvyys jossa ollaan parempia kuin jokin toinen.

Ja pelottelupuhe on siitä jännittävä että se voi koostua pelkitä mielipiteistä. Eli uhan kohde voi olla lähinnä ideologisesti perusteltu ultimaattinen paha. Tai jopa pelkästään "näin moni vaan kokee" -tyylinen ultimaattinen paha. Ultimaattista pahaa kohden voitaisiin nähdä oikeutetuksi utilitaristissävyinen ajatus siitä että voimaa vastaan voisi käyttää hieman pienempää voimaa. Pahaa vastaan voi käydä pienemmällä pahalla. Ultimaattista, vaikka vain kuviteltua mutta mielikuvissa vahvasti ultimaattista, pahaa vastaan voidaan käydä äärimmäisilläkin keinoilla.

Laskennallinen voitto jossa äänestetään vain potentiaalista voittajaa on jossain määrin huolestuttava ; Se että ei äänestetä hyvää poliitikkoa joka ansaitsee äänemme (tai jätämme äänestämättä jos sellaista ei löydy) ollaan valmiita uhraamaan. Ja sensijaan äänestetään sen mukaan ketä poliitikkoa pidetään vähiten laskennallisena pahan edustajana. Tämä on minusta aika iso oikeus luovuttavaksi. ; Poliitikot eivät pian enää aja asioita vaan vastustavat sitä. Ja peli on entistä vahvemmin sitä että harvalla on eliitin valta. Se ei ole enää yksi mies-yksi ääni (demokratia jossa on muutakin mielipidekirjoa kuin potentiaalisia voittajia ja heidän voittonsa määrääviä kysymyksiä) vaan yksi mies ja yksi ääni (diktatuuri tai harvainvalta jossa vain voittajat määräävät mikä on ylipäätään relevanttia.)

Sananvapaus on ylipäätään mahdollista vain turvallisessa ympäristössä.

Outo elämä, outo kuolema

Hyvin usein tietokonepelit ovat väkivaltaisia. Niitä myös moititaan tästä. Lisäksi ne pelit jotka eivät ole väkivaltaisia eivät yleensä ole tarinakeskeisiä. Ne ovat jotain "Tetriksen" tai "Pokerin" kaltaisia. Tai sitten ne on tehty lapsille. Tai sitten ne ovat  "Leisure Suit Larry" -pelejä.

Tässä mielessä oli hyvin kiinnostavaa pelata "Life is Strangea". Se on tavallaan opiskelijaelämäsimulaattori, joka muuttuu jossain vaiheessa varsin "Twin Peaksmaiseksi". Peli on "graafinen novelli" tai "interaktiivinen tarina". Tässä mielessä se on äärimmäisen tarinakeskeinen peli. Peli on selvästi suunnattu hieman vanhemmille. (Tämän voi huomata kun katsoo pelissä olevia populaarikulttuuriviittauksia, ne eivät sovi kovin hyvin yhteen pelin sankarittaren syntymävuoden kanssa, tämä anakronistisuus on hieman häiritsevää.) Tässä pelissä väkivalta ei yleensä ole ratkaisu, vaan korjattava ongelma. Ja väkivaltainen lopputulema on usein lähinnä merkki epäonnistumisesta.

Peliä vaivaa sama mikä koskee monia muitakin vastaavia "valitse skenaario" -pelejä nykyisin. Suurin osa pelin valinnoista ovat näennäisiä. Ne eivät muuta pääjuonta kovinkaan paljoa. Toisaalta tässä pelissä on jotain joka useimmista interaktiivisista tarinoista puuttuu ; pelin ajan takaisinpäinsiirto luo mahdollisuutta leikkiä näillä nyansseilla. Ja toisaalta monet pelissä tehdyt valinnat on tehty sellaisiksi että ne tuntuvat merkityksellisiltä. Esimerkiksi "tuhoutuvassa aikajanassa" jolle ei palata voidaan päättää tehdäänkö sairaalle ystävälle eutanasia vai ei. Ja tämä on merkityksellinen valinta siitä huolimatta että kyseiselle aikajanalle ei enää palata.

Pelin yleisilme on melko humanistinen.

"Blackwell Academy" on taidekoulu. Jossa hahmot ovat suurimmaksi osaksi perimmiltään hyviä. Pinnallisesti sitä johtaa juoppo, vahtii PTSD:stä kärsivä paranoidi, siivoaa liikaa asioista tietävä creepy pöpi... Mutta nämä paljastuvat yleensä ottaen illuusioiksi, etenkin kun näkee miten heidän käytöksensä muuttuu jos heitä kohtelee hyvin tai jos he kohtaavat asioita jotka koskevat muita ihmisiä. (Paranoidi koulun vartija ja sankarittaren parhaan kaverin Chloen isäpuoli esimerkiksi tappaa pelissä kovasti metsästetyn murhaajan, jos hänelle kertoo että tämä on vahingoittanut tätä. Muuten ei.)

Tämä koskee kaikkia, muun muassa pelissä olevaa huumediileriä, jonka hyvyys saadaan auki tiedostamalla hänen suhteensa pelastamiinsa koiriin ja rakkaudestaan murhattuun Amberiin jonka katoamismysteeri on tärkeä osa tarinaa, yksi sen pääjuonista.

Humanismi tälläisessä kontekstissa myös toimii. Sillä peli pakottaa reagoimaan moniin varsin raskaisiin aiheisiin. Yksi tarinan keskeisimpiä teemoja on reagointi internetiin vuodettuun seksivideoon, johon koulun oppilas on huumattu vastoin tahtoaan, ja jota ei tahdota saada pois leviämästä. Tähän liittyen joudutaan suhtautumaan kiusaamiseen, seksuaalietiikkaan ja siihen miten ei-väkivaltaisessa pelissä voi olla intensiteettiä kun sinun täytyy oikeilla sanavalinnoilla vaikuttaa siihen että ystäväsi ei tee itsemurhaa. (Mihin luotiin omituista intensiteettiä poistamalla väliaikaisesti ja ilman syytä pelissä muuten tavallinen ajassa taaksepäinpalaaminen. Siinä on onnistuttava kerralla.)

Pelin murhamysteerikin oli kiinnostava. Joskin itse pidin jo ensimmäisessä luvussa talonmiestä red herringinä. Kun taas charmantti hipsteropettaja oli minusta epäilyttävä koska hän oli liian hyveellisen ja karismaattisen oloinen hahmo. Hän näytti antavan erityistä kiinnostusta ja huomiota luokan tytöille ja vähän pojille. Ja koska peli oli valokuvaamisesta, oli mielestäni oleellista katsoa hänen ottamiaan kuvia. Niissä naiset oli kuvattu alistetuissa tai paljastetuissa asennoissa, eivätkä he koskaan hymyilleet. Miehiä kuvattiin dominoivemmissa asennoissa. Olin melko varma että hän oli syyllinen jo koululle murtautuessa koska kadonneen tytön kohdalla oli kirjoitettu "pimeästä huoneesta". Kuitenkaan tästä ei voinut olla aivan varma ennen kuin asia todella konkreettisesti paljastui.

Pelin voidaankin nähdä kasvavan eettisesti ; Episodissa 1 teet valintoja jotka koskevat Maxia itseään. Hän laajentaa ystävyyttään ja tutustuttaa häntä kouluun ja siinä oleviin hahmoihin. Episodissa 2 näkökulmat laajenevat. Teot vaikuttavat ja koskevat ennen kaikkea muita ihmisiä. Viimeisessä luvussa Max joutuu tiedostamaan että hänen toimintametodinsa ja valintansa tekevät hänestä varsin creepyn. Ja mittakaavana on koko alueen hyvinvointi, elämä ja kuolema, kenties universumikin.

Mutta oikeasti. Kysymys on siitä miksi annoin parhaan ystäväni kuolla.

Periaatteessa tätä tarinaa on pakko lähestyä sen pelimekaniikan kautta. Pelissä on "taaksepäinkelaaminen". Se toimii siten, että pelin sankaritar, Max, ynnä hänellä olevat vaatteet, esineet ja asiat - ja valitettavasti myös murhaajan jeesusteippi ja tuoliviritelmät - eivät liiku mutta kaikki muu siirtyy ajassa. Tästä seuraa se, että esimerkiksi keskusteluissa on monesti järkevää ensin jutella, saada tätä kautta tietoa. Ja sitten palata ajassa taaksepäin ja käyttää tätä saatua tietoa hyödykseen. Toisaalta samalla keinolla voi "teleportautua" vartijaa pakoon niin että on sopivasti aina juuri tämän taskulampun valokiilan ja katseen ulottumattomissa. Ja voit räjäyttää koulussa oven, kävellä sisään ja kelata aikaa niin että ovi on ehjä mutta olet toisella puolella.

Tästä seuraa se, että Max vaikuttaa hahmolta joka voi aivan avoimesti kävellä toisen huoneeseen, kaivella roskiksia ja muutenkin penkoa henkilökohtaisimpia ja noloimpia salaisuuksia. (Edes numerokoodilla lukitut ovet joissa on rajallinen yritysmäärä ovat vain ajassa taaksepäin grindaamisen, eli kärsivällisyyden, päässä.) Ja sitten sillä ei ole väliä että tiedon kohde suuttuu tästä käytöksestä koska sitten vaan voidaan palata taaksepäin ajassa tiedon tai esineistön kanssa eikä kohde edes muista mitään. Max saakin tällä tavalla helposti ystäviä ja vaikutusvaltaa. (Jos sitä haluaa käyttää hyödykseen.)

Joissain tilanteissa suoritetaan pitkiä hyppyjä ajassa taaksepäin. Tämä tehdään "Butterfly -effect" -elokuvan tapaan käyttämällä apuna valokuvia. (Tätä ei selitetä, mutta aikahypyn mekaniikka tai sääntöjen tarkka luonne ei itse asiassa muutenkaan ole se missä tässä keskitytään.) Monesti valinnat eivät ole selvästi hyviä tai pahoja. Ja valinnat usein vaikeutuvat loppuun päin mentäessä.

Viimeinen valinta koskee sitä, halutaanko peruuttaa kaikki pelin aikana tekemänsä ratkaisut vai ei. Tämä päätös ratkaisee sen, kuoleeko paras ystäväsi Chloe vai tuhoutuuko koko Arcadia Bayn kylä apokalyptisessä luonnonilmiössä. Päätös on siitä hankala että lähes koko pelin ajan Chloe on pulassa ja hänet täytyy pelastaa. Pelin pääjuonenkäänteet pitävät sisällään erilaisia pakotettuja kuolemia. Mutta näiden lisäksi peliin on sisällytetty häntä varten "extrakuolemia". (Hän esimerkiksi saattaa ampua itseään ampumaradalla.) Chloe tuntuu normaalilla aikajanalla jotenkin ansaitsevan tämän sillä hän käyttäytyy kuin maailma vihaisi häntä ja yrittäisi pettää tämän. Mutta vaihtoehtoisilla aikajanoilla Chloe on kiltti ja asiallinen, eikä kapinallinen. Ja niissäkin hänen osanaan on kuolema. Chloe on myös se hahmo jonka kanssa pelissä vietetään eniten aikaa ja johon luodaan eniten ja vahvinta emotionaalista suhdetta.

Itse päädyin valitsemaan Chloen kuoleman. Syynä ei ollut pelkkä utilitarismi. Kysymys oli pelin sisäisestä logiikasta. Siinä vallitsee erikoinen hieman karmamainen logiikka. Esimerkiksi huumekauppiaan tyttöystävän kuolema johtui yliannoksesta joka tehtiin huumeilla joita huumekauppias itse myi. Chloen kuolema taas sitoi pelin mielenterveysongelmaisen hulttion murhaan. Tätä kautta saatiin kytkökset Chloen velkoihin ja hulttion isään. Ja tätä kautta pelin pääasiallinen murhaajakin saadaan kytkettyä murhiin. Toisin sanoen oikeus kylän kannalta toteutui kun asioita ei sorki. (Tässä vaiheessa aikajanojen ja eri skenaarioiden kanssa on tullut pelattua sen verran paljon, että kykenee suunnilleen tietämään mitä voi odottaa.)

Tässä mielessä valintaani ohjasi se, että (1) Chloen kuolema on tässä tilanteessa enemmänkin viesti väistämättömästä. Kyseessä on tietty patterni. (2) Ja jokainen pelastaminen näyttää tuovan mukanaan pahoja asioita. Aluksi kärsivät pikkulinnut, sitten valaat. Sitten tulee apokalyptisiä myrskyjä. (3) Utilitaristisessa tilanteessa on pakko ymmärtää että kylällinen ihmisiä koostuu monista ihmisistä joiden humanistinen perusydin on tullut tutuksi vaikka heihin ei olekaan rakennettu samanlaista sidosta kuin Chloelle itselleen. (4) Chloe itse näyttää hyväksyvän kuolemansa monessakin yhteydessä. Hän itse ehdottaa omaa tuhoutumistaan. Hänen elämänsä ei ole kivaa eikä hän pidä elämisestään ylipäätään. Ja vaihtoehtoisessa todellisuudessakin hän kaipasi eutanasiaa.

Pelin ideologinen ydin oli itse asiassa melko helppoa keksiä.

Minulla oli nuorempana shamanistinen "vaihe". Se oli jokseenkin hävettävä ja lyhytaikainen vaihe elämässäni. Mutta tätä kautta olin saanut juuri sopivat tiedonpätkät joiden avulla selvisi miten "Life is Strangen" metafysiikka toimii. Tätä toki alleviivataan jokseenkin liikaakin. Ei esimerkiksi tarvitsisi asettaa alleviivatun mysteeristä toteemipaalua (Tobanga) keskelle kampusta jotta viesti tulisi selväksi.

Seuraavaksi puolet huvista olikin selvittää kaikkien ihmisten toteemieläimet. Pelin voi luultavasti pelata läpi kuulematta sanaa "toteemieläin". Mutta suurelle määrälle hahmoista tämä voidaan päätellä.
* Max on peura. Tämä on hyvin alleviivattua. Hänellä on erilaisia paitoja, mutta niissä useissa on peura. Peuraa löytyy koristeaiheina ja elävinä eläiminä. Ja kummitusmaisina eläiminä. Hämärä mutta shamanismista ymmärtävä huoltomies Samuel sanoo tämän hänelle jopa suoraan. Tämä teema toistuu helposti. Ei tarvitse tietää mitään shamanismista ymmärtääkseen että peura on jotenkin tärkeä symboli. Shamanismissa peura symbolisoi viattomuutta ja haurautta. Maxin viaton perusluonne tulee esille monessa yhteydessä. Ja sen avulla peliin luodaan suuri osa sen yleishumanistisesta asenteesta.
*Chloe on (sininen) perhonen. Tätä alustetaan viitteellisesti esimerkiksi Chloen sinisellä hiusvärillä. Perhonen on myös Chloen tatuoinnissa. Ja perhosmaisen hahmon voi huomata hänen saappaissaan. Ja jos päättää antaa Chloen kuolla, sininen perhonen vierailee hänen arkullaan. Perhonen symbolisoi metamorfoosia. Ja Chloen muuttuminen viattomasta tytöstä joksikin muuksi on olennainen osa tarinaa. Muut hahmot eivät muutu eri aikajanoilla yhtä oleellisesti ja vahvasti.
* Murhattu Rachel Amber on lintu. Hän muun muassa piti sinistä sulkaa korvakoruissaan. Pelin aikana sinilintu törmää ikkunaan (sen voi pelastaa) ja juuttuu taloon (sen voi vapauttaa). Sinilintu symbolisoi vapautta ja se on varsin räväkkä hahmo. Huumediilerin kanssa pelannut seikkailunhaluinen tyttö taatusti sopii tähän kuvaukseen. Intiaanikulttuureissa tässä käytetty lintu on ytimeltään hyvä mutta ei voi olla aiheuttamatta ongelmia muille.
* Kate, pornovideolle päätynyt tyttö, on jänis. Hänellä on muun muassa pupu lemmikkinä. Hän on peloissaan ja uhattuna. Jänis on saaliseläin.
...
* Perverssi shamanismista ymmärtävä siivousveikko Samuel on orava. Tämä ei yllätä ketään. Hän vain esimerkiksi ruokkii niitä koko ajan. Ja on muutenkin oravamainen olento. (Tälläinen mies ei voi olla paha. Eikä murhaaja. Kunnia heille!)

Hahmojen toteemieläimen tunnistaminen on kätevää sillä se auttaa ymmärtämään miten hahmot toimivat. Asioiden ja vaikutusten ennakoinnista tulee helpompaa.

Lopputwisti.

Pelissä on erikoinen lähestymistapa pahan ongelmaan. Kun tarina alkaa, Chloen kuolemaa vessaan ammuttuna ei voi hyväksyä. Se tuntuu puhtaan mielivaltaiselta, huonolta ja pahalta tapahtumalta. Tälle tuodaan jonkinlainen oikeutus ja ymmärrys. (Sitä ei voi lopussa pitää ilmiselvästi hyvänä tai pahana ratkaisuna. Ja pelitilastot kertovat että hieman yli puolet, mutta vain marginaalisesti, on valinnut hänen kuolemansa.)

Tämä on yhtä epätavanomainen kuin on pelin taustahenkisyyskin. Me tavallisesti ymmärrämme luonnon ja luonnollisuuden ja hyveellisyyden hieman eri tavalla kuin mitä tässä pelissä ymmärtää. Tässä luonnollisuus on kenties eettinen asia - ja Prescottin upporikkaan perheen touhut intiaanien pyhillä mailla voivat olla osana sitä miksi alue kohtaa yliluonnollista vihaa. Mutta toisaalta tässä luonnollisuus on sellaista että siinä todellakin voidaan nähdä Charles Darwinin luonnonvalinnan henkeä.

Jossain määrin koko peli onkin sitä että Chloe on ilmiselvästi kelpoisuudeltaan heikko. Ja vaikka hänen kuolemansa olisikin surullinen tapahtuma - mikä on mahdollista päätellen siitä että valintani sai minut, vakiotilastani poiketen, itkemään kyyneliä, ehdottoman miehekkäitä kyyneliä - niin kaikesta huolimatta kysymys on siitä että "kuinka paljon" olet valmis taistelemaan luonnonvalintaa vastaan. Vessassa ampumisen (varmasti, se maksaa koululle vain turhan palohälytyksen joka tulkitaan pilailuksi). Junan alla jäämisen (ehdottomasti joskin työläästi koska se on aika hankala puzzle, tulee korkeintaan vikaa raiteisiin.) Toisessa universumissa hitaasti tukehtumisen (uhraatko hänen isänsä kuolemaan auto-onnettomuudessa?) Jossain vaiheessa sitä tulee kysyttyä että onko tämä määrä luontoa vastaan potkimista seurauksiltaan riittävää. Minun rajani meni kylällisessä perushumaaneja ihmisiä joiden kanssa olin rewindannut runsaita määriä keskusteluja ja joiden kautta heidät tunnetaan hämmentävänkin hyvin.

Pahan ongelman ratkaisu on mutherfucking darwinismi. Pidän tämänlaisista asioista.

O-ou!

Trolley problem on ongelma, joka yhdistää psykologiakeskeistä moraalia ja perinteistä moraalia. Se on erityisen haasteellinen pelkästään lopputuloksia katsovien seurauseettisten filosofioiden, esimerkiksi utilitarismin, kannalta.

Ongelmassa joko ollaan ei-aktiivisia jolloin viisi ihmistä kuolee. Tai aktiivisesti käännetään vipua ja ajetaan yhden ihmisen päälle. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa päättää. (Etenkin jos vipu ja sivuraide korvaan lihavalla miehellä joka voi pysäyttää jyräävän laitteen.) Tässä nimenomaan aktiivisuudella on oma osansa. Syyllisyys liitetään mielikuvissa vahvemmin siihen mitä tekee aktiivisesti eikä siihen mitä ympärillä tapahtuu passiivisesti. Vaikka asialle ei tee mitään vaikka voisi, tähän ei liitetä yhtä vahvasti syyllisyyden teemoja.

Lapsen mielikuvituksella trolley problem on sitten helppo ja hauska ratkaista. Hän voi esimerkiksi muuttaa pelisääntöjä. Siirtää sen yhden päälleajettavan muiden viiden joukkoon. Ja murskata kaikki. Ainakin jos on moraalipsykologi E.J. Masicampon lapsi. Tästä oppii ainakin sen, että lasten kasvatus merkitsee. Ja että pienet lapset eivät ole kovin viattomia. Päinvastoin, taaperot ovat aikamoisia psykopaatteja. ; Tahallisen siirtelyn ja useassa vaiheessa tapahtuvan jyräämisen jälkeen huudahdettu vahinko "o-ou" kruunaa kaiken. Se kun liittyy lähinnä vahingossa tehtyihin tekoihin. Ja out-of-box -ratkaisussa on hyvin vähän ei-tavoitteellisia kohtia. Koko kysymyksenasettelukin tulee lapselta.

Toki videon lasta voi puolustaa sillä että hän leikkii. Ja jo lapset erottavat fiktion ja faktan. Tämä on tosin haasteena trolley problem -ajatuskokeiden käyttämiselle ylipäätään. Sillä niihin vastaavat ihmisetkään eivät kääntele mitään oikeita vipuja ja käsittele oikeita ihmisiä.

---

Itse olen niin edistynyt filosofiassa että resiinarallin perusmuodossa esitettävä ongelma ei enää kiinnosta. Omissa versioissani moraalieetikko pohdiskelee sitä, että hän sillalla jossa junarata haarautuu. Näköesteen takana voi olla tuntematon määrä ihmisiä. Eikä ole tietoa milloin raiteilla kulkee raitiovaunu jonka voi pysäyttää pudottamalla lihava mies sen eteen. Sillalla on kuitenkin vain laihoja köyhiä. Pitäisikö minun ruokkia heitä jotta he lihoisivat ja voisin työntää heidät raiteille?

Näiden defiinien pyydystämisessä ei ole vahingoitettu ainuttakaan tonnikalaa...

Eilisen illan ja tämän aamun nettikeskustelu on keskittynyt delfinaarion kohtaloon. Delfiinit on siirretty vaivihkaisesti. Prosessi on ollut huonosti tiedotettu, ja suoraan sanoen valheellinen. Kun delfiinien siirroista oli luvattu tiedottaa ja keskustella, oli muuttoprojekti yllätyksellinen ja tiedottamaton. Myöskään delfinaarion vastuuväkeä ei saatu tavoiteltua. Puhelimet ja sähköpostit olivat "radiohiljaisuudessa". Tässä mielessä muutosprosessiin liittyy epäreiluja ja asiattomia puolia.

Toisaalta vaikeneminen on helppo ymmärtää. Delfiinit ollaan siirtämässä kreikkaan, Attikaan. Paikka on moraalisesti konu, juuri sellainen kuin stereotyyppisen kreikkalaisen hoitama asia voisi olla jossain pahoissa stereotypioissa. On selvää että luvattomien rakentamisten ja delfiinikuolemien ja eläinten hyvinvointiasioiden puutteet ovat sellaisia, että niihin ei oikein halua ottaa kantaa.

Tilanne on siitä ironinen että delfinaario ajettiin alas juuri sen vuoksi että Suomen olosuhteita pidettiin liian huonoina. Kuitenkin samalla unohdettiin että käytännössä kaikki muut vaihtoehdot olivat vielä huonompia. Lisäksi delfinaarion alasajoon liittyviin kuluihin ei haluttu tarttua. Delfiinien elossapitäiminen tuo kuluja. Ja ilman pääsylippuja rahaa ei tule taloon. Tappiollinen toiminta kannustaa korjaamaan asiaa jollain muulla tavalla kuin odottamalla muutamia vuosia. Särkänniemen tulos oli itse asiassa taantuman ja delfinaarion sulkemisen yhteisvaikutuksesta tappiollinen, sattumalta suunnilleen delfinaarion ylläpidon verran.

En ole puolueellinen tässä asiassa. Olen kaikkia vastaan. Prosessissa ei ole mielestäni ainuttakaan suurissa linjoissa oikein ja viisaasti toimivaa tahoa. On vain moraalittomia pölkkypäitä jotka ovat joko liian intomielisiä hyväntekijöitä jotka hyväntahtoisuudessaan tuhoavat kaiken vähänkin hyvän. Tai ovat kyynisiä talousajattelija-kelmi-salailija-kiemurtelevia pettureita jotka laskevat taloudellista tuloa ja sitä mikä on lyhyellä jänteellä ikävää PR -julkisuutta ja minkälaisia lausuntoja omista teoista on epämiellyttävää tunnustaa julkisuuteen. Tuntemus on tunnistettu mutta siitä huolimatta on tehty ne asiat joista tälläiset tuntemukset median edessä tulevat!

Nähdäkseni tässä olikin tapaus joka kuvaa sitä mitä tapahtuu kun hyväntahtoinen utopia kohtaa moraalittoman talouselämän.

Itsekin näen, jotakuinkin animalian ja vastaavien tapaan, että eläinten hyvinvoinnin kannalta eettisin ratkaisu voisi olla se että delfinaariota ei olisi yhtään missään. Toisaalta olen heidän kanssaan erimielinen siitä että asia pitäisi hoitaa siten että kaikki pitäisi sulkea kerralla. Tai oikeastaan. Tämä voi olla ratkaisu. Mutta tässä vaiheessa täytyy ymmärtää, että ratkaisu on tehtävä utilitaristisesti pitkään tähtäimeen tuijottaen. Ja tämä tarkoittaa sitä että utilitaristi uhraa eläinyksilöitä kitumiseen ja kärsimykseen "suurten periaatteiden vuoksi".

Tätä ei ole hyväksytty. Eläintenpelastajat eivät ole tarjonneet talouspuolen ratkaisuja tai ratkaisseet delfiinien hoitoa ratkaisuilla jotka olisivat konkreettisia ja tosia. Sen sijaan he ovat moittineet kaikkia tarjottuja ratkaisuja. Kaikkia sellaisia asioita jotka ovat mahdottomia. Retoriikassa on toki paistanut se, että jos vastapuoli sanoo sanan "mahdollinen", on viitattu siihen että asia olisi mahdollinen jos olisi tahtoa. Kuitenkaan tätä väitettä ei ole tuettu tarjoamalla niitä konkreettisia ratkaisuja.

Itse näen että liika hyväntahtoisuus ja utooppinen kikkailu johtivat siihen että paras mahdollinen vaihtoehto tuhottiin. Kun delfinaario ei saavuttanut täydellisyyttä, ajettiin delfiinit menettämään kotinsa ja paikan johon olivat tottuneet. Sulkemista on vaadittu mutta ei ole kuitenkaan tullut mieleen ensin rakenta sitä ihanteellista ulkoilmahoitolaa niille jonnekin muualle. Ja kun tälläistä ulkoallas-eläinsuojelu-paratiisia ei ole ollut, on sitten kitisty kun seuraukset ovat sitä mitä jokainen järkevä ihminen tietää niiden olevan.

Se, että vaaditaan mahdottomia, ajatellaan ihanteellis-mielikuvituksellisia utopioita, ja alleviivataan että kaikki "mahdollisuudet" ovat liian huonoja ja "mahdottomuuksista" puhumiset yrittämisen vähyyttä eivät luo keskusteluilmapiiriä ; Jos esityksien ylläpitäminen "koska ei me muuta keksitä" on hyväksyä julmuus "koska ei me muuta keksitä". Huoli on varmasti aiheellista koska ongelmia taatusti oli. Mutta vastuu siitä että asia alasajetaan on alasajajilla. Sillä jos "koska ei muuta keksitä" on huonoa, tulee keksiä että millä sitä muuta sitten keksitään. Tyhjätaskulla on enemmän valtaa, mahtia ja ideologisia verkostoja kerätä rahaa kuin yrityksellä joka tuottaa persnettoa ; Boikotin ja lopettamispakotteiden jälkeen on turhaa huutaa että "vastuu kaikesta epämiellyttävästä on toteuttajilla". He kun ovat toimineet pakon edestä

Toki olisi mukavaa ajatella että delfinaariot suljettaisiin siten että kaikki delfiinit pääsisivät ihanaan paratiisiin jossa olisi valtavan suuria altaita, jossa delfiineitä voisi kenties ehkä katsella lasin läpi yhdestä kohdasta tai sitten ei. Se olisi teoriassa mahdollinen ja olisi toiminut nykyistä ratkaisua paremmin. Toisaalta taas, Särkänniemellä ei ikävä kyllä olisi ollut sellaiseen resursseja. Joten se ei ole oikeasti mahdollinen. Maailmaan ei synny jättimäisiä rakenteita pelkästään sillä että joku keksii että sellainen olisi kiva. Kaikki vaatii resursseja. Eivätkä innokkaat delfiinienystävät ilmaistyöllä saa kommuuneissaan sellaisia kaivetuksi jostain syystä. Ei vaikka motiiveja delfiinin hyvinvointiasioihin selvästi on. Juuri niin kauan kun itse ei tarvitse maksaa, osallistua kustannuksiin tai tehdä työtä altaiden rakentamiseksi. Kapitalismia on kiva vastustaa ideaalina mutta se asioiden ratkaiseminen ja tekeminen halutaan jättää niille samoille kapitalisteille. Onhan se toki siitä näppärää että ilman omaa panosta on ikään kuin kädet puhtaat ja on helppoa kaivaa kaikki ongelmat esiin ja pitää näitä kapitalistien mielikuvituksettomuuden vikana.

Hyväntekijöistä tulevat mieleen ne ironiset hyväntahtoiset maailmaatuhoavat kristityt joiden olemassaolo on kenties takana siinä ajatuksessa että rukoilu on hyvä asia ja maailman parantamista. Ei siksi että rukous toimisi ja muuttaisi yhtään mitään. Mutta kun ihminen rukoilee niin hänen kätensä ja suunsa pysyvät poissa pahanteosta. Ja kun näitä hyväntahtoisia toisten elämään puuttujia katsoo, voi ennustaa että suurin osa heidän tekemisistään ja sanomisistaan on vilpittömästi ja hyväntahtoisesti tehtyä muiden elämän tuhoamista. En tiedä mitä rukouksen vastinetta maallisille eläinaktivisteille voisi suositella? Facebookiin kirjoittamista? Bloggaamista? (Vaikeaa keksiä mitään mitättömämpää kuin omassa blogissa vouhkaaminen. Lue vaikka tätä blogausta jota juuri luet!)

Delfinaarion ääliöitä taas voi syyttä siitä että he ovat kyynisiä paskoja.

Jos delfiinien oikeuksien puolustajia voi moittia utopistisuudesta niin heillä on sentään arvoja ja periaatteita. Aikeet ja suunnitelmat ovat olleet hyviä, toteutus on vain se joka on kussut. Ja voi että se onkin kussut.

Rehellisen yrityksen tehtävänä olisi hoitaa vähintään tiedottaminen. Lisäksi minun on hyvin vaikeaa uskoa että Attika on se toiseksi paras delfinaario Euroopassa. Tai jotain. Tätä kautta ei voi muuta kuin epäillä että toteutus ei ole "paras mahdollinen maailma" vaan enemmän "se kauppa joka on saatu tehtyä". Vaikeneminen ja tiedotukenpakoilu viittaa siihen että vastuuhenkilöt palkannut instituutio ansaitsee konkurssinsa.

Teillä ei ole utopiaa tai ihanteita! Rahaa sentään osaatte laskea ja ymmärtää että sillä ei oikeasti saa mitään jos tili painuu vuosi vuodelta miinukselle. Ja tajuatte tässä tilanteessa sen verran että delfiinejä ei kannata pitää sirkuseläiminä uima-altaissa.

---

Delfiinien kohtalossa on puhuttu paljon "parhaasta mahdollisesta paikasta" joka tuo mieleen Leibnizin selittelyt siitä miten elämme "parhaassa mahdollisessa paikassa". Toisaalta oloni on ollut siinäkin mielessä teologinen, että mieleeni on tullut sekin että kenties se, että Delfiinit ovat menossa "parempaan paikkaan" voisi todella tarkoittaa sitä että ne lähetettäisiin tuonpuoleiseen ja niiden maalliset jäännökset syötäisiin vaikka voileivillä!

Ote Kantilaisesta utilitarismista

Immanuel Kant ei ollut utilitaristi. Eikä utilitarismia tarvitse soveltaa Kantilaisilla periaatteilla. Silti näiden kohtauttamisesta voidaan saada jotain hauskaa. Tai ainakin katastrofin.

Jos otetaan perinteinen utilitaristinen ajatus, siihen voidaan liittää varsin Kantilainen näkemys universaalista ihmisten samanarvoisuudesta. Tämä tarkoittaa utilitaristisessa mielessä sitä, että jos voit testamentata elimistösi elimet kuudelle eri ihmiselle ja nämä pelastuvat tämän vuoksi niin sinun pitäisi tehdä näin vaikka kuolisit itse prosessissa aivan täysin varmasti. Sillä kuusi on enemmän kuin yksi. Ja sinä olet täysin samanarvoinen kuin muutkin.

Toisaalta jos jokaisen velvollisuus olisi toimia kategorisen imperatiivin mukaan, niin pitää hyvää tekoa jonain jonka tekee joko kaikki tai ei yksikään. Oletamme että kaikki ihmiset ovat hyviä. Ja edellisessä kappaleessa päädyimme siihen että se tuskin on se "ei yksikään". Lopputulos olisi se että jokaikinen ihminen olisi kuollut ja tosiasiallinen pelastuneiden määrä ei ole kuusi kertaa ihmiskunta. Elimet riittäisivät korkeintaan yhdelle ihmiskunnalle. (Korkeintaan koska joku sössii aina jotain, jopa ajatuskokeissa.)

Tämä olisi utilitarismin periaatteiden mukaan aikamoinen katastrofi eikä mikään ylläoleva voisi siksi päteä.. Ei vaikka sitä on johdettu utilitaristisella asenteistolla ja argumentistolla.

Eläinsuojelun suojausloukut

Eläinten oikeuksien ja eläinten hyvinvoinnin kohdalla kysymys on usein illuusioista. On tärkeää että jotain myydään mielikuvalla joka on imagoltaan auvoisempi kuin mitä tehty muutos on eläinten hyvinvoinnin kannalta relevantti. Tässä kontekstissa on tietenkin helppoa vihata koko systeemiä ja ehdottaa vaikkapa totaalikieltoja. Jotka tosin siirtävät asioita muihin paikkoihin joissa asiat ovat vielä huonommin.

Esimerkiksi turkistarhauksen kohdalla ongelmana on globaali kysyntä. Ja jos esimerkiksi Suomi lopettaa toiminnan, tilanne on sen parempi kiinan turkistarhoille. Joissa olosuhteet ovat vielä pahemmin. Tässä mielessä monessa tapauksessa kysymys ei ole vain eläinten hyvinvoinnista tai kokonaiskuvasta vaan siitä että teemmekö "me" niin. Tällä suojellaan ikään kuin maan kansalaisten moraalisuutta hieman samanlaisella tavalla kuin millä joissain hindumaissa jotkin pahana nähdyt työt teetetään jollain paarialuokalla. Joka on tärkeä koska ei-paariat haluavat elää maailmassa jossa nämä työt tehdään mutta haluavat samalla leikkiä moraalista ylemmyyttä sillä että eivät tee asioita itse.

Tämänlaisesta loukusta löytyy joskus hyvinkin erikoisia esimerkkejä. Esimerkiksi Animalia joutui ensin taistelemaan että Särkänniemen delfinaario on suljettava. Kun tässä onnistuttiin, vastaan tuli tilanne jossa delfiinit jotka eivät tuota rahaa olisi lähetetty vielä huonompiin oloihin. Ja siksi nyt Animalialla on taistelun alla se, että taloudellisesti kannattamattomia delfiinejä ei lähetettäisikään kreikkaan vaan ne jäisivät yhä niihin Suomen delfinaarion oloihin. On selvää että ilman delfinaarion tuomaa rahoitusta eläinten hyvä hoito on vähemmän motivoitua ja täten vaikeampaa. (Osa toki uskoo että ihmiset olisivat vapaaehtoisesti hyviä. Suhtaudun tämänlaisiin hyvin kyynisesti.) Samaan aikaan Animalia on toki halunnut kieltää delfinaariot koko EU:n alueelta. Joten kysymys on, että jos ne kaikki pitää lopettaa niin mihin ne delfiinit laitetaan? Delfiinejen siirtämistä paikasta toiseen tuntuu olevan ratkaisu ja tässä unohtuu se, että joka ikinen paikka on se josta delfiinit halutaan myös siirtää pois.

Toki tämänlaiset ongelmat ovat lähinnä siirtymävaiheen ongelmia. Joku utilitaristi voisi esimerkiksi nähdä että muutaman delfiinin ongelmat eivät ole merkittäviä jos koko delfinaariotoiminta loppuu. Muutama delfiini voidaan uhrata suuremman hyvän ja useamman abstraktin delfinaariossa olevan delfiinin - delfiinin jota ei tavallaan edes ole ja tämä on tavallaan se koko pointti - edestä. Toisaalta voidaan ajatella että on asiallista tehdä väliaikainen kärsimys siksi että tässä saadaan luovuttua epäeettisenä pidetystä toiminnasta jossa erityisen tietoiset ja älykkäät eläimet kärsivät.

Muistan kuinka olen nähnyt Keravan tivolissa elävän norsun. Sen elinolosuhteet eivät olleet kovin hyvät. Ja onneksi norsujen pito kiellettiin. Siksi elefantti pääsi parempiin olosuhteisiin Korkeasaareen. Tämä oli kaunista ja eettistä. Ja tosiasiassa uskon että syynä projektin onnistumiseen parhaalla realistisella tavalla oli siinä että Korkeasaari on taloudellisesti kannattavaa yritystoimintaa. (Rahalla ei voi ostaa hyvyyttä tai hyväntahtoisuutta, mutta jos hyvillä teoilla tienaa riihikuivaa se ajaa paskiaisenkin eettisyyteen. Oikein millään muulla ihmisiä ei kai saakaan tekemään hyvää.)

Tässä kohden on syytä tiedostaa, että en ole niitä markkinamiehiä jotka uskovat johonkin näkymättömään käteen. Joka tarkoittaa sitä, että ei pidä luottaa että markkinavoimat itsestään ratkovat esimerkiksi eläinten hyvinvointiasiat. Siksi eläinten hyvinvointikeskustelussa pitääkin siirtää huomio pois tuomitsemisesta ja näkymättömästä kädestä. Ja luoda järjestelmiä joissa on rakenteellisesti sellainen sisältö että hyvyydellä tienaa. Tämä ei ole helppoa. Valitettavasti se tulee tehdä juuri siksi että se on epätodennäköistä ja vaikeaa. Ja valitettavasti se on ainut keino tehdä juuri mitään.

Valitettaavasti moralismi on helppoa ja siinä tulee hyvä mieli. Kun voi luoda selkeän vihollisen jonka selkeästi tuomitsee, voi heiluttaa etusormea ja valittaa prosessin hitautta ja pitää tätä "vihollisten" syynä. Tämänlainen yksinkertaisuus liikuttaa nykyaikana. Aikana jolloin simppeliys ja tunne ovat tärkeämpiä kuin mikään muu.

"Reaali"politiikkaa...

Nykyajan konservatiiviutta kuvaa se erikoinen piirre, että se toisaalta puhuu kovasti sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja toisaalla puhuu kansallisesta yhtenäisyydestä ja ajaa sitä. Toisaalta se puolustaa moraalisuutta jota maksimalisen sananvapauden ääripää, relativismi, tuottaa. Ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset tuntuvat olevan juuri sille suuri ärsytyksen aihe.

Taustalla on ajatus reaalipolitiikasta. Ja se, että se on mukailtu hämmentäväksi järjestelmäksi. Tämän taustan ymmärtämiseksi on mietittävä metaetiikkaa. Sillä jännittävää kyllä aiheesta ei ilman tätä kulmaa oikeastaan saa mitään tolkkua ; Vaikka tavallaan reaalipolitiikkaa myydään ikään kuin moraalin, hyvän ja pahan tuolla puolen olevana kokonaisuutena. (Jossa kieltämättä onkin Nietzsche-stereotypioiden sävyjä.)

Poliittisesti epäkorrektia hajaantumista ja puoluevaltaa.

Jos otetaan esille tuore PerusSuomalaisilta tullut lausunto ; Siinä Simon Elo puhuu Venäjän hybridisodankäynnistä ja siitä, että "Venäjän harjoittama hybridivaikuttaminen kohdistuu suurimmalta osin Baltian maihin, mutta myös Suomi on saanut siitä osansa. Sodan uhka on hybridivaikuttamisen välineistä järein, mutta esimerkiksi myös erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä." Tämä on periaatteessa melko yllättävää. Sillä tässä viitattavat valemediat elävät nykyaikana poliittisen korrektiuden vastustamisen ympärillä. Joka taas on ollut PS -linjalle melko tärkeää.

Taustalla onkin se, mikä näyttää olevan Soinin perushaasteena. Hän ajaa populistipuoluetta joka kannattaa riitelevää henkeä. Poliittisen epäkorrektiuden taustalla on individualistis-sananvapaudellienn teema. Populismi taas vaatii taakseen suuria massoja ja niiden liikehdintää on ohjailtava "karjalauman tapaan". Soini on kirjoittanut populismista gradunsa, ja hän on tietenkin ymmärtänyt tämän. Kun Soini esimerkiksi haukkui aikanaan Halla-ahon Moskovan junassa, syynä oli juuri se että populismipuolue ei saisi sirpaloitua. Moni konservatiivi näkikin Soinin ongelmallisena juuri siksi että Halla-aho edusti hyvin vahvasti sitä poliittista epäkorrektiutta jonka oikeutuksella Soini ja hänen puolueensa otti kantaa asioihin joita on pidetty suvaitsemattomina eli liberaalista kulmasta epäeettisinä ja epäkohteliaina.

Nyttemmin PS -massa onkin jakautunut erilaisiin fragmentteihin. Ja nämä fragmentit eivät saa valtaa. Sillä Suomen demokratia on puoluepolitiikkavetoista. Ja puoluepolitiikassa valta ei ole pelkästään sitä kuka kannattaa mitäkin mielipidettä eniten. Jos puolueet sirpaloituvat pienpuolueiksi, saattaa käydä niin että mielipidejakauma ei muutu juurikaan. Mutta asioita ajamaan pääsevien poliitikkojen määrät muuttuvat. Ja se mitä nämä poliitikot saadaan keskusohjatusti tekemään muuttuu vielä enemmän. Näin PS:puolueen kannattaakin koota rivejään ja iskeä sellaisia asioita joita monet heidän kannattajansa ja etenkin ex-kannattajansa ajavat. Kun jotkin vaihtoehtomediat jakavat heidän mielipiteitään sisäisesti, yhteinen rintama heikkenee ja tulevissa vaaleissa ei saada mitään tosi isoja jytkyjä. Tai muitakaan asioita.

Kun mietitään konservatiiviutta tässä kulmassa "jossa on oikeistolaisia mausteita" - monien mielestä jopa äärioikeistolaisia mausteita - voidaan huomata, että jos katsotaan erilaisia PS -edustajia ja sen reunamilta syntyneitä puolueita - kuten Muutospuoluetta - voidaan huomata, että ne tarjoavat hieman erilaisia näkökulmia siihen mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä kansallismielinen konservatiivi (oikeistolaisilla mausteilla). Tämä johtaa erikoisiin tilanteisiin vaaleissa.

Jos jokin poliittista epäkorrektiutta ajava puolue näyttää saavan vähemmän ääniä kuin PS -puolue, niin kannattaisiko sen kannattajien äänestää silti Timo Soinia? Timo Soini kun ei toimiltaan oikein edusta mitään poliittista epäkorrektiutta. Hän osaa keksiä hauskoja sloganeita mutta moni näkee että hänen keskusjohtajuusasenteensa on haaste.

Tästä saadaan äänestyskäyttäytymistä koskeva dilemma

Jos kukaan poliitikko jolla on mahdollisuuksia päästä valtaan ei edusta sinua, pitäisikö jättää äänestämättä, äänestää sitä josta pitää eniten vai äänestää sitä joka haittaa eniten sitä joka edustaa itseä kaikista huonoiten.

Utilitaristi, joka katsoo kokonaishyvää, voi ajatella että yhtenäisyydessä on voimaa. Ja tässä näkökulmassa äänestetään "pienintä kahdesta pahasta". On äänestettävä sitä joka on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa. ; Tässä tilanteessa saattaa käydä jopa kuten viime presidentinvaaleissa. Osa äänesti Sauli Niinistöä siksi että hän "ei ollut se homo". Jos ei halunnut homoseksuaalia presidentiksi oli äänestettävä Niinistöä. Vaikka Niinistö edustaisi montaa muuta asiaa josta ei itse pidä.

Toisaalta äänestysprosentti on myös vahva legitimoinnin lähde. Jos maassa on suurikokoinen "nukkuvien puolue" demokraattinen mandaatti on selvästi pätevä mutta jollain tavalla vähemmän vahva. Sen sijaan jos moni antaa äänensä, se antaa helposti legitimointia myös ihmiselle. Näin ollen esimerkiksi jos moni poliittisesti epäkorrekti katsoisi että Muutospuolue ei tule saamaan riittävästi ääniä ja tässä mielessä laskelmoisi ja jättäisi Muutospuolueen äänestämisen. Jos ideana olisi että ei hajaannuttaisi ja jaettaisi valtaa niin että olisi "kaksi hyvää häviäjää", voidaan keskittämällä saada aikaan "iso jytky". Jos mahdinhimossa moni keskittäisi valtaa PS:älle ja Timo Soinille, kävisi helposti niin että runsas äänivyöry antaisi Soinin keskusjohtamiselle mandaatin. Kun hänhän oli niin suosittukin. Näin ollen äänestyslipuke alkaisi merkitsemään monia sellaisia asioita joita äänestäjä ei ole sen tarkoittanut ajavan.

Kysymys ei ole siitä onko Muutospuolue häviämässä vaaleissa. Tai edes onko se  vähemmän suosittu puolue. Kysymys on siitä miten suhtautuu äänestämiseen. Äänioikeus on siitä jännittävä asia että siihen ei ole sidottu minkäänlaista argumentaatiopakkoa. Ääntä ei edes tarvitse miettiä. Sen voi antaa vaikka nopalla. Kuitenkin käytännössä "väärin äänestäminen" jossain määrin tunnetaan. Perusteluissa nousee esiin se, että ihmiset (a) äänestävät vääriä mielipiteitä ja puolueita ja (b) he lähestyvät politiikkaa liian moralistisesti tai haihatellen tai muuten realiteetit unohtaen. Ja kyllä näitä voi jotenkin ymmärtää.

Voidaankin nähdä että on erikoita huomata että "reaalipolitiikkaa" myydään helposti jonain jossa ei haihatella moraalisesti. Mutta kuitenkin se on lähinnä utilitaristista ajattelua jossa korostetaan rahaa ja taloutta. Ratkaiseva kysymys ei ole se, toimitaanko moraalisesti haihatellen vai moraalin ulkopuolella ilman ideologioita. Kysymys on siitä minkälaista moraalia sovelletaan.

Ratkaiseva kysymys koostuu juuri sen tyylisistä eettisistä kannanotoista kuin "täytyisikö meidän valita pienempi kahdesta pahasta". Jos vastaa "kyllä" on utilitaristi. Jos ei, nojaa vaikka Jeremy Brennanin ajatukseen siitä että ääni on kannanotto siitä että äänestetty noin yleisesti ja aika laajastikin ajaa niitä asioita joita äänestäjä kokee yleiseksi hyväksi. Jolloin on aivan perusteltua vaikka jättää äänestämättä - tai äänestää vaaleissa jotain häviävää pienpuoluetta - vaikka tästä seuraisi se että kaikista huonoin ja epämiellyttävin edustaja saisi lisää valtaa.

Kysymys onkin tavallaan siitä että olemme tilanteessa jossa utilitaristi ajattelee taloudellista hyötyä ja näkee että maahanmuuttajat ovat taloudellinen ongelma. He eivät näe investoinnille katetta. "Vastapuoli" taas ei laske tämänlaisia asioita eikä pidä niitä tärkeinä. Erikoista on se, että maahanmuuttokriittiset ovat yleisesti pitäneet politiikkaa etiikan ilmentämispaikkana tavalla jossa on relevanttia puhua vaikka siitä miten liberaalit mädättävät moraalia. He ovat olleet yleisesti muutenkin huolestuneita moraalin rapautumisesta ja maallistumisesta nykyaikana. Ja toisaalta he itse kuitenkin kokevat erityisen ongelmallisina perinteiset moraaliset instituutiot, kuten kansainväliset ihmisoikeuslajit, ja korostavat talousasioita.

Tämä olisi helppoa nähdä rappio-nihilisminä. Mutta tosiasiassa tässä on taustalla lähinnä hyvin erilainen moraalijärjestelmä. Sellainen joka on lähtökohdiltaan sen verran totutusta poikkeava, että se itse asiassa vaatii kulttuurirelativismia saadakseen olla olemassa. Poliittinen korrektius ja sananvapauden kunnioittaminen ovatkin niitä tahoja joilla tämänlaiset asiat elää. Onkin hieman erikoita huomata että reaalipoliitikko-PS helposti puree ensimmäisenä tätä kättä joka sitä ruokkii. Kenties siksi että sananvapaus on maassamme vielä sen verran vahva että meillä on valemedioita jotka eivät ole by definition laittomia vaikka poliittinen valta pitääkin niitä kansallista yhtenäisyyttä uhkaavina. Uhkaa ei ole että tämä ydin saataisiin tuhottua joten oma olemassaolo ei vaarannu. Hajaannus syntyykin sitten heikompien asioiden yhteydessä. Kansainväliset ihmisoikeuslait näyttävät olevan näitä.