Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.
Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.
Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.
Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.
Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.
Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.
Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)
Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)
Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste filantrokapitalismi. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. toukokuuta 2016
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Lynkkaajat - Lynchmen
"Kneel before me. I said kneel! Is not this simpler? Is this not your natural state? It's the unspoken truth of humanity that you crave subjugation. The bright lure of freedom diminishes your life's joy in a mad scramble for power. For identity. You were made to be ruled. In the end, you will always kneel."
("Avengers")
Siinä missä fantasiakirjallisuudella on oikeistolainen ja kenties jopa kristillinen maine (sii silloin kun sitä ei syytetä saatananpalvonnaksi), on sci-fi, tieteisfantasia vähintään vastaavalla tasolla vasemmistolaisen ja jopa kommunistisen ajattelun mieleen. On ymmärrettävää että vasemmistolainen ajattelu noudattaa utopiakäsitystä jossa vaihtoehtoiset yhteiskunnat ja niiden kritiikki ovat tärkeitä. Fantasiamaailma tarjoaa tilaa luoda erilaisia utopioita ja dystopioita. Tieteisfantasiasta saa näin väritettyä varsin helposti yhteiskunnallisiksi.
Näiden genrejen välimaastoon sijoittuva supersankarikuvasto sitten onkin omituisempi asia. Supersarjakuvat etenkin alkuaikoinaan tarjosivat utooppisen sankarin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin vasemmistolaisen ajattelun mukaista utopiaa, vaan sankarit olivat ihanteellisia sellaisella tavalla joka vetosi patrioottiseen Amerikkaan. Esimerkiksi "Teräsmies" ja "Kapteeni Amerikka" ovatkin vahvasti utooppisia hahmoja, mutta he edustavat arvoiltaan kapitalistista yhteiskuntaa ja niiden koko rooli oikeutetaan sillä että he tukevat yhteiskuntaa. Lisäksi sankarien kaupallisuus oli ärsyttävää.
Kuitenkin varsin pian sarjakuvasankarit saivat antisankarin piirteitä. Jopa niinkin varhainen sarjakuvahahmo kuin "Batman" painii hyvin voimakkaasti pimeän puolensa, kostonhimonsa, kanssa. "Hulkilla" on selkeä vihaongelma. Ja jopa kepeäksi ja humoristiseksi kuvattavissa oelva "Iron Man" on valtavan narsistinen. Kenties tämän kautta sarjakuvat saivat jopa liberaalihippien harrastelun maineen niissä joista tarinoiden pitäisi olla Kasvattavia ja Hyviä Arvoja ajavia. Mutta sitten toisaalta nämä hahmot eivät enää olleet utooppisia eivätkä vedonneet vasemmistolaiseen ja liberaaliin ajatteluun kuuluvasta yleisinhimillisyydestä. Tämä antisankarius oli ilmeisesti sen verran vakavaa että edes sarjakuvien ennen korostetumman kaupallisen luonteen marginalisoituminen ei vaikuttanut. - Tai sitten vaihtoehtoisesti "He Manin" kaltaiset puhtaasti kaupalliset oheistuotteiden myymiseen keskittyneet laitokset levittivät imagoaan koko alakulttuuriin.
Sarjakuvat alkoivatkin edustamaan hyvin tehokkaasti väliinputoajakulttuuria. Nörttejä. Etenkin ne antisankarilliset supersankarit ovat nörttikulttuurissa erittäin suosittuja.
Olinkin siksi hieman huvittunut kun ennen "Avengers" -elokuvaan menemistäni lueskelin "Voima" -lehteä. Siinä oli juttu otsikolla "Kielletty aikuisilta". Se esittää suoraan että "Sarjakuvalehti oli silloin uusi tuote, joka leimautui lasten tavaraksi. Useimmat supersankarit kuoriutuivat sosiaalisesti syrjityistä nörteistä: Teräsmies on rillipäinen nahjus Clark Kent. Batmanin julkisivuna on sentään ökykartanossa asuva porho Bruce Wayne. Unelmat surkimusten salaisista voimista vetosivat ennen kaikkea keskenkasvuisiin poikiin." ... "Supersankarit olisivat näivettyneet hengiltä sarjakuvakauppojen ja fanipoikien slummiinsa, ellei elokuvateknologian kehitys olisi nostanut niitä valkokankaille." Huvitus johtuu ennen kaikkea siitä että on luontevaa että vasemmistolaisuus vastustaa kaikkea kaupallista.
Mutta en silti oikein pidä siitä ajatuksesta että esityksen luonne ja genre määrittelisi sen onko se hyvää vai huonoa. Supersankaruusteemassa on paljon sellaista joka itse asiassa on sellaista että sen pitäisi vähintään viehättää vasemmistolaista mieltä. Voima -lehden kirjoittaja osoittaa lausunnossaan sen että supersankarigenren olennainen ulottuvuus (ainakin se ulottuvuus joka itseäni niissä viehättää) on jäänyt häneltä huomaamatta ; "Supersankarit ovat näivettäneet elokuvat lapsellisiksi fantasioiksi. Vakavan sisällön tarjoamista jopa pelätään. Vuoden 2008 Batman-versio Yön ritari lienee paras supersankarielokuva. Se tarjoilee terävän allegorian, jossa Yhdysvallat on seonnut supervalta. Haastattelussa ohjaaja Christopher Nolan kuitenkin kielsi halunneensa sanoa elokuvalla mitään poliittista." Nolanin Batmanit ovat nimittäin erittäin fiksuja elokuvia. Tämä huomautus näyttää pikemminkin siltä että arvostelijalla on hyvin lukkiutunut näkemys ja vaatimus ; Laadukas on vain ja ainoastaan poliittista. Kuitenkin supersankarit ovat usein kannanottoja joita voidaan soveltaa sekä yksilötasolla että poliittisella tasolla. Niiden skaala on tätä kautta paljon laajempi.
"I thought I didn't qualify. I was considered, what was it ...volatile, self-centred, and I don't play well with others."
("Avengers")
Supersankaritematiikan koko ydin on siinä että se tekee yleensä yksilöille sen mitä sci-fi tekee yleensä yhteiskunnille. Supersankariteema eroaa myös oikeistolaisesta fantasiasta sillä että maailma ei enää ole keskiössä. Nolanin Batman -elokuvasarja esimerkiksi käsittelee koko elokuvasarjansa aikana esimerkiksi sellaisia teemoja kuin yksilö ja identiteetti, valta ja vastuu sekä kontrolloimisen ja kaaoksen suhdetta. Nämä ovat sitten elokuvassa liitoksissa yhteiskuntaan. "Voiman" lukija näkee siksi helposti valtarakenteen ja sen kritiikin ja yhdistää sen pienessä mielessään siihen ainoaan osaan johon hän osaa asian liittää. Ja näin valtakritiikistä "noin yleisemmin ja individualistisemmin" tulee yht'äkkiä nimenomaan ja vain Amerikkalaisuuden allegorian käsittelyä. - Ja sitten jos tämän tulkinnan kieltää omaksi tarkoituksekseen, esimerkiksi siksi että se on d'ah niin pinnallinen ja suppea, niin siitä päätellään että elokuva "ei uskalla olla poliittinen" eikä itse asiassa edes ole ollenkaan järkevä vaan pelkkää lapsille tarjottavaa huttua.
Supersankarigenret ovat sankaritarinoita joissa on yleensä jonkinlainen vigilante Robin Hood -henki. Esimerkiksi tässä elokuvassa "Avengers" ei toki ole aivan hirvittävää syvyyttä. Mutta senkin elokuvan ytimessä on se, että se ei suinkaan suhtaudu kauhistuttavan positiivisesti siihen Amerikkaan jota siinä esiintyvät supersankarit esittävät. Elokuvan koko henki on siinä että hyvin erilaiset hahmot eivät tule toimeen ja lisäksi koko Nick Furyn jengi epäilyttää heitä syvästi. Ensimmäinen puolisko elokuvassa meneekin siihen että sankarit sooloilevat ja esimerkiksi hakkeroivat työnantajaansa, vakoilevat tämän toimia ja jopa hyveellinen kiiltokuvapoju Kapteeni Amerikka murtautuu kellareihin penkomaan totuutta. - Loppupuolella porukka sentään liimautuu yhteen. Mutta esimerkiksi USA:n sotilasjoukot esitetään erittäin negatiivisessa valossa. Armeijan rooliksi jää se, että se yrittää uhrata Manhattanin siviilit ja sitä puolustavat supersankarit ampumalla Asgardista hyökkääviä Lokin joukkoja ydinohjuksella koska he eivät luota supersankareihin. Elokuvassa on siksi kysymys yksilöiden taistelusta. Etenkin antisankaruutta korostavissa supersankareissa onkin hyvin yleistä teema joka korostaa nimenomaan tämänlaista vallankumouksellista henkeä. On yksilö joka pelastaa yksilöitä ja kaupunkeja siksi että yhteiskunta ei osaa.
Nörttihuomautus taas on sinällään hieman ikävä. Sillä se heijastaa yleisiä vasemmistolaisia suhtautumisia nörttikulttuuriin. Kommunistille nörtti on aina aivan liian teknokraatti ollakseen "kunnolla uskottava tai luotettava". Nörtti saa oikeuksia vähemmistöstatuksensa kautta ja sen kautta että nörtteihin suhtaudutaan rassukoina. Kuitenkin etenkin tämä rassukkakulma tuo nurkan takaa - etenkin feministisen katsantotavan mukaan supersankareiden miehisen imagon vuoksi nurkan takaa ammutun - halveksunnan. Kuitenkin juuri se, että supersankari ja pelastja nousee pienestä, heikosta ja halveksutusta pitäisi olla jotain joka viehättää kommunistia. Nörtin pienuuden pitäisi olla nimenomaan arvokas. ; Sarjakuva voidaan nähdä kapinahengen lietsontana kun vallankumouksellisuus nähdään hyväksyttävänä. Jos sarjakuva vetoaa nörttimiesten frustraatioiohin ja elämässä vastaan tuleviin pettymyksiin, sen pitäisi olla päin vastoin jotain jolle vasemmistolainen hurraa.
"-"Big man in a suit of armour. Take that off, what are you?"
-"Genius, billionaire, playboy, philanthropist."
-"I know guys with none of that worth ten of you.""
("Avengers")
Ja sitten toisaalta juuri tämä voidaan nähdä myös varsin perinteisen punaniskajenkkiläisen konservatiivin yleistä asennetta:
1: Onhan kristillisessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen maajussihahmosta maailmanpelastajaksi -kulma. Tämä voidaan nähdä fantasiana jossa maajussi on korvattu kaupunkilaisella versiollaan. Maamiestä rassukampi on vain teknokraattinörtti. Koska fantasiakirjallisuus on tätä kautta helposti Jeesushahmon rakentamista, on selvää että kommunisti voi nähdä että tarinat itse asiassa rauentavat vihaiset nörttimiehet ruususen uneen. ; Jos uskonto on ooppiumia kansalle, on supersankaritarinat nukahtamispillereitä kodin pettyneille pikkuneurootikoille. Näin tarinat vetoavat aitoon frustraatioon mutta aktiivisen utopianrakenttamisen sijasta ne tarjovatkin passiivista todellisuuspakoa, eskapismia.
2: Toisaalta "Iron Manin" ja "Batmanin" kaltaset miljardöörihahmot ovat jotain jotka edustavat - jopa Wahlroosmaisessa tasossa - yhteiskuntateorioita joiden ydin on jossain filantrokapitalismin suunnassa. Ajatuksena on siis se, että nämä sankarit tekevät mitä tekevät juuri siksi että ovat sikarikkaita ja voivat tehdä näitä asioita. Näin ollen tuloerojen kasvattamisen hyvä puoli Gothamissa on ainakin se, että yhteiskunnassa on mustahuppuinen pelastaja. Kommunisti - ja vähän vähemmän vasemmistolainenkin - voi helposti huomata että kenties Gothamin ongelmana on jo lähtökohtaisesti ne valtavat tuloerot. Ne tuovat kaupunkiin Mafiaa ja muita pahantekijöitä. Tuloerot jotka rakentavat Batmanin ovat kenties juuri ne syyt jotka ovat tehneet kaupungista helvetin joka tarvitsee pelastajaa in first place. (Siitä huolimatta, tosimaailman batmanien ja iron manien puute herättää ehdotuksia siitä miksi Nalle Wahlroos voisi käyttää vapaa-aikaansa rakentavammin. Minä en siis todellakaan ehdota Kaurismäkeläisittän vitsailemalla siitä että 99% Occupy Wall street -ongelma ratkeaisi 1% tuhoamisella. En myöskään heittele heille ajatussiemeniä Bill Hicksin tapaan, tarkalleen ottaen ideaa siitä että itsemurha olisi heille ideana mitä kannattavimmin. On paljon kätevämpää ja rakentavampaa jos he vahingossa menehtyvät huppsuissa trikoopuvuissa heikkoja ja köyhiä ammattirikollisilta pelastaessaan.)
3: Supersankarien kapinallisluonne on hyvin Robin Hoodmaista. Ja Robin Hood on toki nähtävänä esikommunistina. Mutta se vetoaa hahmona vahvasti myös oikeistolaiseen elämäntapaan ja mindsettiin ; Kunnon Amerikkalainen patriootti kun rakastaa maataan (ja etenkin maan symboleja jopa niin innokkaasti että tuntuu että he rakastavat enemmän USA:n lippua kuin sitä mitä se edustaa ja symbolisoi) epäilee hallitusta. Oikeuden omiin käsiinsä ottava lynkkaaja on hahmona myös hyvin konservatiivinen.
Kenties nämä ylläolevat kohdat - yhdistettynä siihen että supersankarit ovat tällä hetkellä muotia ja kaupallisuudelle hyvin tuottoisia - on se, joka vihastuttaa Voiman kirjoittajaa. Ja tässä mielessä alkupuolen vihaisempi suhtautuminen kenties ansaitsee hieman liennytystä. Mutta ei täysin. Supersankarigenre on oikeisto-vasenmistolaisuudessaan nimenomaan "vahvassa välitilassa". Kysymys niiden kohdalla on yleensä siitä minkälainen tarina niillä kerrotaan ja se miten ne halutaan lukea. Etenkin antisankarihahmoja käyttävä supersankarigenre sopii hyvin huonosti alleviivattujen kannanottojen tekemiseen koska antisankarius tarkoittaa aina virheellisyyden siementä. Lukija joutuu siksi aivan itse miettimään mitkä asiat sankarin toiminnassa hän hyväksyy ja mitkä hylkää. Ja tämä, hyvät ystävät, sopii hyvin huonosti sekä oikeistolaiseen että vasenmistolaiseen pirtaan. Supersankarit ovat aina paitsi ennustettavia, myös yllättäviä ja hieman ennalta-arvaamattomia. Nörttikulttuuri taas on riittävän sekaisin ja sellaisella omituisella passiivisella tavalla anarkistinen, että siihen supersankarit sopivat kuin silmälappu Nick Furyn silmään.
"You put those people together, you can't expect what's going to happen."
("Avengers")
Otsiko viittaa tietysti "Avengerseihin" ja "Watchmeniin".

Tunnisteet:
allegoria,
antisankari,
dystopia,
elokuvat,
eskapismi,
fantasia,
feminismi,
filantrokapitalismi,
genre,
kaupallisuus,
Kaurismäki,
kommunismi,
Nolan,
nörttiys,
sarjakuvat,
supersankari,
utopia
perjantai 1. lokakuuta 2010
Kapitalistinen yli -ihmismyytti.
Kirjoitin aikaisemmin, miten yltioptimistiset ihmiskuvat ovat kovasti taikauskoisen ajattelun kaltaisia. Optimismissa paha torjutaan helposti. Jatkoin tätä filantrokapitalismin linjalla.
Tällä kertaa liitän tähän asenteeseen Nietzscheläiset sävyt. Kun muistetaan että USA on voimakkaasti kristillinen, on kenties helppoa huomata se, miten hyvin esimerkiksi menestysteologinen ajattelu solahtaa yhteen inspiroitumista ja flowta korostavien kapitalististen "menesty bisneksessä ja muussakin elämässä tämänpuoleisessa" -kirjojen kanssa.
Nietzscheen ajatus tietysti soveltuu melko hyvin. Tästä saa kenties esimakua lukaisemalla "Nietzscheä lyhyesti". Siellä hän jakaa kannanotot "siniseen ja punaiseen". Sinisessä ovat itsekkyyttä ja yritteliäisyyttä korostavat filosofit, kuten Adam Smith, jonka mielestä kaupankäynti johtaa hyvään, vaikka se rakentuu ahneuteen ja itserakkauteen. Vastakkaiseppa puolella ovat ne, jotka korostavat asketismia ja joissa itsekkyydestä luopumista korostetaan. Heistä halu johtaa kateuteen, ahneuteen ja tuhoon.
Nietzsche oli blogauksen mukaan selvästi sininen.
1: Nietzsche on minustakin selvästi "sininen". Tosin korostaisin hänen sublomaationsa merkitystä, mutta se toisaalta liittyy mukaan implisiittisestikin - aiankin kun Adam Smithistä ja muista sinisistä puhutaan.
Nietzsche korosti pyrkimyksiä. Hänestä asiat saadaan taistellen. Vaikeudet ovat olennaiset. Nietzschelle "Mielihyvä ja mielipaha ovat sidotut nuoralla yhteen siten, että se joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista." Tälle tulkinnalle olennaista on tietty yritteliäisyyden vaatimus. Nuoli kulkee molempiin suuntiin, joten yli -ihmisen on syytä olla lannistumatta. Ja toisaalta jos hän ponnistelee, tulokset seuraavat ikään kuin automaattisesti.
Vastaavalla tavalla myös elämäntaito -konsultit korostavat sitä miten ei pidä lannistua. Ja myös he ovat optimistisia ; Myyntilauseissa on se, että kun noudattaa oppeja, tulee onnistumaan. Ei saa murtua vastustuksen edessä, koska se on tappiolle tunnustaminen. Kun jaksaa yrittää, menestyy ikään kuin väistämättä.
Tätä käytetään jopa nihiloinnin välineenä. Eli jos joku toteuttaa oppeja ja palaa loppuun, masentuu ja lopettaa, hän ei vain ole yrittänyt tarpeeksi. Ja mielestäni juuri tässä on Nietzschen yli -ihmisyyden ongelma. Hän takaa jotain tavalla jossa päinvastaisen osoittaminen olisi mahdotonta. Nihiloinnissahan kritiikki ennustetaan ja sen arvo poistetaan, ja tätä kautta voidaan pysyä väitteessä tosiasioista huolimatta.
Tästä mutkasta selviää myös toinen asia. Vaikka elämäntaito -oppaita myydään usein pehmeilläkin sanakäänteillä. Arvot ja muut asiat ovat usein mukana. Ja kirjoissa luvataan hyvää elämää jossa tavoitteet ja unelmat toteutuvat. Kuitenkin niiden tarjoama tie ei välttämättä tarjoa muuta kuin taistelua. Ja sen ne kyllä tarjoavat. Elämä oppien mukaan on taatusti haastavaa ja kovaa. Ja kenties osa onnistuukin. Ne loput, jotka erottaa pärjääjistä kenties vain onni, sen sijaan tuomitaan "ei yrittänyt tarpeeksi" -kastiin. Joka on tietysti se pahin ja halpamaisin luokka.
Kirjoittajan mielestä "menestyksen" ja "burn outin" kaavat ovat yleisesti ottaen hyvin lähellä toisiaan, ja monesti ne erottaa toisestaan elementit jotka eivät ole kaavan seuraajan hallussa. Näin ei toki ole silloin kun kyseessä on puhtaasta tuurista, kuten siitä että sattuu syntymään miljonääriperheeseen.

burn out,
filantrokapitalismi,
flow,
hyvä elämä,
innostus,
menestysteologia,
Nietzsche,
nihilaatio,
optimismi,
Smith,
sublimaatio,
taikausko,
yli -ihminen
maanantai 27. syyskuuta 2010
Nallennaurattajat.
Lauri Järvilehto kirjoittaa usein menestymisestä ja onnellisuudesta. Nyt hän on kirjoittanut aiheeseen liittyvän kirjoituksen "Tehdään Nallesta onnellinen". Aihe koskee tuloeroja ; Kansa on huolissaan rikkaista, ja asioita katsotaan lähinnä talouden kautta. Mutta onnellisuus ei ole suoraa seurausta rahasta. Talouskasvu perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ei enää tuota samanlaista iloa. Kuvaukseen sopii tavallaan Epikuroon ruokaa koskeva varoitus ; Nälässä ei ole hyvä, mutta ahminnasta ja mässäilystä tulee vain mahanpurut.
Siksi Järvilehdon mukaan tuloerot johtavat tuhlailukyvyn lisäksi valtaan ; Rikkailla on rahansa vuoksi vaikutusvaltaa. Hän näkee ongelmana sen, että rikkaat ovat onnettomia "Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie." Rikkaat eivät olekaan mesenaatteja vaan tiedostavat olevansa potentiaalisesti köyhiä. Järvilehdon mukaan tilanne muuttuu jos rikkaista tehdään onnellisia. Onnellinen rikas kun auttaisi muita.
"Onnellisuus on velvollisuutemme."
Järvilehdon puhe liittyy vahvasti filantrokapitalismiin. Siihen voi tutustua esimerkiksi Matthew Bishopin ja Michael Greenin "Philantrocapitalism" -kirjassa. Siinä korostetaan sitä miten ratkaisua haetaan Bill Gatesin tapaisista superrikkaista, joiden hyväntekeväisyyteen vuosittain laittamat rahat ylittävät WHO:n vuosibudjetin.
Ajattelutapa on amerikkalaisperäinen ja kirjoitinkin siihen liittyen vastikään. Sen sävyt ovat paikoin sellaisia, että huvittuneena voi jopa tulla mieleen markkinamiesten sanojen "visio" ja "missio" uskonnollisperäinen alkuperä.
Sen varhaisempien näkemysten piiriin kuuluu esimerkiksi tihkumisteoria, jonka mukaan rikkaat kuluttavat esimerkiksi kultaseppiin ja tuhlailevat, joten he parantavat yhteiskunnan hyvinvointia laittamalla rahaa kiertoon. Tämän ongelmaksi jäi se, että rikkaat myös säästivät. He eivät eläneet "kuin huomista ei olisi", vaan keräsivät pesämunia. Eikä tuhlailukaan jaksa useita innostaa. Rikkaat eivät välttämättä alakaan elämään ylettömästi. Jos rahan kierto on hyväksi, niin rahan laittaminen köyhille johtaisi rahan kierron maksimoitumiseen, koska kaikki rahat menisivät tarpeellisiin laskuihin.
Perinteinen talousteoria, jossa tekninen raha ja bruttokansantuote ovat keskiössä, on painopisteet siirretty sellaisiin sanoihin kuin flow, innostus ja onnellisuus. Sen keskeiseksi vastustuksen kohteeksi on nostettu tehoton työntekijä, jonka kahvitauot on minuuttiaikataulutettu ja työtä tehdään mahdollisimman tehottomasti. Tällä taatusti murennetaankin tietynlaista virkamiesten vallankäyttöä ; Jokainen on taatusti kohdannut tälläisen "leipääntyneen" työntekijän. Mika Sipura löysi sellaisia käydessään poikansa kanssa terveyskeskuksessa. Tälläinen sopii itse kunkin kokemusmaailmaan.
Tämän ratkaisuun haetaankin inspiroitumista. Esimerkiksi ratkaisuksi on ehdotettu jopa osa -aikatyötä. Lyhytaikaiseen sopimukseen liittyvä työpaikka ei ole "turvasatama" jonne tullaan laiskottelemaan kun ei pidetä itse tekemisestä. Ja toisaalta osa -aikatyöntekijä saa vaihtelua. Toiset, kuten Handy, taas korostavat joustavuutta ; Työajan ja arkielämän raja muutetaan häilyväksi. Työn ja muun elämän välistä kuilua kavennetaan.
Handyn kirjassa "The New Philantropist" katsotaan yritysjohtajia. Ideana on se, että anteliaisuutta korostetaan ja että köyhien tulisi vain antaa rikkaiden tehdä hyvänsä ja olla puuttumatta asiaan.
"Parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipeä."
Ongelmana tässä on se, että laiskuuden syykin voi olla onnettomuus. Jos työstä ei tule onnelliseksi, tulee helposti leipääntyneeksi. Osa -aikatyö taas tekee juuri sen, minkä mahdollinen köytyminen tekee "Järvilehdon rikkaille" ; Epävarmuus tulevaisuudesta tekee hermostuneeksi. Ja tämä ei paranna työtehoa tai onnellisuutta.
Rikkaudenkin kohdalla on hyvä huomata, että se kenties lisää vaikutusvaltaa. Mutta samalla se antaa valtaa määritellä hyvä. WHO:lla on koulutettuja ihmisiä tekemässä ja miettimässä päätöksiä budjetoinnista. Bill Gates taas voi syytää rahaa juuri siten kuin hänestä hyvältä tuntuu. Tämä lahjoitus ei väistämättä maksimoi selviämistä. Asia on olennainen. Sillä suuria tuloeroja on koeteltu historiassa.
Ennen muinoin aateli oli hyvin rikasta, oli isot tuloerot. He eivät kuitenkaan vuotaneet hyvinvointia. Itse asiassa melko tuore "Historia" -lehti kertoikin eräästä rikkaasta ylimyksestä, joka rakasti kaunotaiteita. Hän rakennutti linnoja, ja maalautti valtavan hienoja ja kalliita kirjoja. Ympärillä riehui rutto ja hänen alaisensa kapinoivat. Taidekirjoissaan ja projekteissaan ylimys esitti itsensä ihanteellisena ja kirjassa näkyy muun muassa ulkomailta tuoduilla väreillä tehdyssä kuvituksessa hänen maitaan joissa ahkerat ja onnelliset työläiset puuhastelivat. Keisari Nero on toinen esimerkki tapauksesta, joka kohdisti innostumisensa kohteeseen, taiteisiin, valtavan paljon rahaa. Yhteiskunta kärsi.
Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, että jos verot olisivat kovemmat, Bill Gates ikään kuin pakotettaisiin lahjoittamaan. Tämähän ei aiheuttaisi onnetonta mieltä, paitsi jos onnellisuutta alkaa mittaamaan rahassa. Mutta kun puhuttiin rahasta köyhien kohdalla, tämän piti olla irrelevanttia. Tosiasiassa köyhä on useammin sellainen jolla ei ole varaa edes perustarpeisiinsa. Megarikkaan todennäköisyys pudota köyhyysrajan alapuolelle on varsin pieni - verrattuna esimerkiksi minuun.
Filantrokapitalistien kohdalla näyttääkin olevan erikoista se, että tuloerot ovat merkittäviä ja eivät ole merkittäviä samanaikaisesti. Ja raha liittyy onnellisuuteen mutta ei liity onnellisuuteen. Ja tätä liittyy-eiliity -hippaa käydään aina sen mukaan onko kohteena köyhä vai rikas. Jos raha on vaikutusvaltaa, niin miksi köyhille ei haluta antaa enempää vaikutusvaltaa, jolloin talous muuttuisi demokraattisemmaksi? Jos liika raha tuottaa vain krapulaa, eikä vaikuta onnellisuuteen, niin miksi ei kupata "niin maan perkeleesti" rikkailta kun se vaikuttaa heihin vain marginaalisesti? Jos onnellisuudessa ei ole kysymys rahasta, niin miksi ihmeessä rikkaiden verottamisen vähentäminen olisi olennaista?
1: Eli "rikkausonnellisuuspuheessa" on tässä kohden selvästi ekvivokaatio.
On toki selvää, että onnellisuuspuheessa on paljon perää. Onnellisuus on eri asia kuin rikkaus. Onnellisuus kuitenkin liittyy rahaan. Ja siinä missä keskimääräinen bruttokansantuote ei välttämättä johda onnellisuuteen tai kerro, tuloerot vaikuttavat kovemmin. Filantrokapitalisti tietysti ajattelee että jos ihmiset ovat onnellisia, on maan taloudellinen menestyskin hyvä.
Otan kuitenkin simppelin esimerkin. USA:ssa malli on lähempänä filantrokapitalistien ajamaa tilaa. ; Siellä tuetaan kilpailua. Suomessa progressiivinen verotus on kovempaa ja köyhiä hemmotellaan rikkaiden verorahoilla. USA:ssa on kuitenkin slummeja. Niissä taas on ihmisiä, joilla ei ole isosti mahdollisuuksia. Siellä lentelevät sellaiset asiat kuin luodit. Uskallan väittää että he ovat onnettomia. USA:ssa ongelmana ei ole se, että rikkailta viedään verorahat. Siellä on liikaa onnettomia köyhiä jotta onnelliset megarikkaat painaisivat. Edes Bill Gates ei ole ratkaissut slummiongelmaa.
Erikoisinta onnellisuuspuheessa on kuitenkin se, että keskeisenä keinona on syyllistäminen. Kun nähdään vaikkapa tehoton sairaanhoitaja, vaaditaan tältä onnellista työntekoa. Onnellisuus on ikään kuin valinta. Jos rikas masentuu progressiivisesta verotuksesta, syy on köyhien. Eipä ihme, keskustelua johtavatkin varsin varakkaat herrat. He luultavasti ovat tehneet työtä jossa on sen verran valinnanvapautta, vastuuta ja kiinnostavuutta että he kokevat onnellisuuden valintana. Tosiasia on kuitenkin se, että monet palveluammatit ovat junnaavia ja toistavia. Tehtaassa liukuhihnalla on tylsää koska se toistaa samaa ilman mitään vapautta muuttaa tilannetta.
1: Filantrokapitalistit harvoin kokeilevat. Tai voivat kenties kokeilla vähän aikaa hommaa ja uutuudeninnolla jopa pärjätä vakiintuneille työntekijöille. Mutta haluaisin nähdä samat filantrokapitalistit pakotettuna osaansa vuosiksi. Rahat vaikka jäädytettäisiin ja sanottaisiin että et välttämättä saa takaisin. Sillä aivan kuten asiaan liittyvä tarina kertoo : Slummeissa voi elää parin kuukauden koeajan, jos taskussa on rahat jotka takaavat pääsyn pois. Slummeissa elävillä tätä vapautumislippua ei ole, joten he eivät voi ajatella tilaa yhtä kauaskantoisesti väliaikaisena.
Minun vastaus filantrokapitalisteille on se, että annan heidän olla onnellisia siinä vaiheessa kun he tekevät massasta onnellista. Siihen asti "laitoinpa tässä näin monta miljardia hyväntekeväisyyteen" on vain kehuskelun makuista. Jos rikkaat ovat niin hyväntekijöitä, luulisi että koko puhetta filantrokapitalismista ei tarvittaisi. Hommathan olisivat ratkenneet ylimysten voimin jo keskiajalla - tai viimeistään valistusajalla jolloin ihmiskuva vapautui.
Kuvassa bloggaaja tavaravuorensa keskellä. Näyttävät tuovan jotain lohtua. Tai sitten tuo pupu on sukua sille kuuluisalle "Monty Pythoneiden" jänikselle. Niin tai näin, raha tekisi bloggaajan nykyään taatusti ... onnellisemmaksi. Kuva Erkki Hämäläinen.
Tunnisteet:
aforismi,
Bishop,
Epikuros,
filantrokapitalismi,
Green.M,
Handy,
Hämäläinen,
Järvilehto,
markkinatalous,
Nero,
onnellisuus,
raha,
Sipura,
tihkumisteoria,
työ,
yhteiskunta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)