Moralismin määrittelyn alustamista

Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.

Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.

Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.

Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.

Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.

Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.

Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;

Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.

Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.

Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.

Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.

Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.

Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.

Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.

Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.

Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)

Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.

Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Miksi järkevä ihminen on helposti sisäisesti ristiriitainen?

Päätöksenteko nähdään usein suoraviivaisena prosessina jossa on tietty päämäärä jota sitten tavoitellaan järkevillä toimenpiteillä. Näin valinta ja päämääräsuuntautuneisuus korostuvat. On maali ja sitten poikkeama nähdään virheenä. Tämä johtaa sen tyyliseen klassiseen teleologia-hamartia -näkemykseen joka oli suosittu antiikin kreikassa.

Moni korostaakin että ihmisen tulisi tavoitella jonkinlaista rauhaa ja yhteyttä. Että rationaalinen ja järkevä ihminen olisi siksi viileä. Eli objektiivinen ihminen olisi paitsi ei-subjektiivinen ja tunteeton niin päämääräsuuntautunut elämän tarkoituksen tunteva ihminen on sitten prioriteeteiltaan terve ja tasapainoinen. Sisäinen kiista ja erimielisyys nähdäänkin usein ongelmana joka pitäisi terapoida. Kognitiivinen dissonanssi on siis jossain mielessä paha asia, jokin joka vaatii maailmankuvan jäsentämistä tai psykoanalyysiä.

Tämä ei kuitenkaan ole ilmiselviö. Kognitiotieteessä ihmisen toiminta ei näytä tämänlaiselta. Eikä pelkästään siksi että ihmiset epäonnistuvat. Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" kun kertoo että usein päätäntä on optimointia. Eli tosiasiassa samanaikaisesti tavoitellaan eri asioita. Ja prioriteetit ovat joskus keskenään ristiriidassa. Joskus yhden prioriteetin korostaminen johtaa vaikeuksiin. Tätä kautta ongelmat muuttuvat rajanvetokysymyksiksi joissa on aina olemassa ääripäiden välinen jännite. Kultainen keskitie ei siis itse asiassa korosta harmonista rauhaa vaan tunnustaa ristiriidan olemassaolon.

Jossain määrin toiminta on kuitenkin sellaista että teon joko tekee tai ei tee. Näissä tilanteissa valinta muistuttaakin "voittaja vie kaiken" -kilpailua. Erilaiset neuronien yhdistelmät mielessä joko tukevat tai sammuttavat toisiaan. Voittaja saattaa määräytyä hyvinkin pienestä syystä. Tässä näkemyksessä  intentio ja aktio eivät enää olekaan siistejä. Ja ristiriidat ovat jotain jotka liittyvät siihen että kykenee harkitsemaan monenlaisia vaihtoehtoja ja valitsemaan tilanteenmukaisimman tavan toimia. Kriittinen monipuolinen ajattelu vaatii usein keskenään riitelevien asioiden harkitsemista ja punnitsemista samanaikaisesti. Sitä että ne molemmat ottaa jossain määrin vakavasti. (Tämän vastapoolissa on sitten se, että "aivoton ja pöljä" elämä voi kuitenkin olla mukavaa ja stressitöntä. Ja tällä taas on omat hyötynsä.)

Mesenaattikeskeinen taideteoria

Taide on jotain joka ei helposti tiivisty kaavaan. Itse asiassa ajatus siitä että taiteella olisi jokin rajattu muoto on jotain jota usein vastustetaan. Sitten on niitä Timo Soineja joilla on olemassa postmoderni tekotaide. Ja Hitlerillä oli rappiotaiteen määritelmänsä. Harva ajattelee että tämänlaiset luokitukset olisivat hyväksi taiteelle tai että niiden takana olisi todellakin jokin "objektiivinen taidekäsitys" joka määrittelisi mitä taide on ja mikä olisi jonkinlaista pseudotaidetta.

Asiaa voi lähestyä kenties helpommin rajaamalla huomiota vain musiikkiin.

Tätä mutkikkuutta tukee se, että taidetta käytetään hyvin eri tavoin. Jos otamme esimerkiksi musiikin, se täyttää monilla valtaosan elämästä. Musiikkia on hississä. Musiikkia on työpaikalla taustamusiikkina. Musiikkia on kaupoissa. Joskus kuuntelemme musiikkia uppoutuen vain siihen. Ja joskus taas pistämme saman levyn päälle kuin imuroimme. Ja minä arvioin pelejäkin tavalla jossa pelin soundtrackilla on merkittävä osansa kokonaisuudesta.

Hyvin usein musiikkia käytetään taustalla, ajankuluna, jolloin käytetään hyväksi sitä että musiikki vaikuttaa siihen miten koemme ajan. Musiikki on tapa saada aika kulumaan nopeammin. (Eksistentiaalisessa, ei fysikaalisessa mielessä.) Osa pitää tätä huonona asiana. Tällöin vertailukohtana on usein menneet ajat. Musiikin kuuntelun tavat ovat muuntuneet valtavasti. Ennen äänitykseen liittyvää teknologiaa musiikki on ollut sidottuna soittajiin. Ja tämä on tehnyt musiikista sosiaalista. Omaa suosikkioopperaa ei ole kuultu montaa kertaa elämän aikana. Nykyään musiikin saatavuus on niin helppoa että se ylitunkee kaikkialle ja joku voisi sanoa että tämän vuoksi emme arvosta sitä riittävästi.

Edward Bullough niminen esteetikko on esittänyt että valtaosa ihmisistä kuuntelee musiikkia väärin. Tässä konsepti on siitä mielenkiintoinen, että se ei tuomitse taidetta oikeaksi tai vääräksi. Mutta taiteeseen suhtautuminen on sitten oikeaa ja väärää. Joten Bullough tuomitsee osan taidekokemuksista vääriksi. Tuomiokriteerinä hän käyttää psykologista etäisyyttä. Hänestä teosta tulee arvioida siten että teokseen otetaan riittävästi, mutta ei liikaa etäisyyttä. Hänellä on tässä ajatuksena jonkinlainen Aristoteleen kultainen keskitie. Liikaa psykologista etäisyyttä ja teos ei tunnu kiinnostavalta ja huomio siirtyy muihin asioihin. Ja liian pieni etäisyys tekee omista tunteista häiriötiloja.

Bulloughin psykologinen etäisyys tarkastelee jotain jota normaalissa kielessä katsotaan jota kuinkin "arkihuoliksi". Jos siis kuuntelet laulua jossa on pettämistä, ja omassa elämässäsi on vaikka mustasukkaisuusdraamaa, ja kappaletta kuullessasi sinulla ei ole muuta kuin oma mustasukkaisuus joka kohdistuu petolliseen puolisoosi, etäisyyttä ei ole otettu tarpeeksi. Mutta jos sitten toisaalla mitään omakohtaisuutta ei ole, taidekokemuksesta puuttuu tällöin arvostus. Jos taas etäisyyttä on liikaa, ei musiikkiteokseen ole enää mitään kiinnostusta, koska oikein mitään omakohtaisia tunteitakaan ei ole. Tässä välissä sitten taideteosta arvostetaan sen itsensä ehdoilla. Silloin omia epäilyjä voidaan muistaa rippunen, jotta laulun tapahtumiin saadaan tunnesuhde. Mutta ei niin että huomio siirtyy pois teoksesta.

Bulloughin teoria on siitä ikävä, että se johtaa siihen että valtaosa ihmisistä kuuntelisi musiikkia väärin. Yleisin ongelma on liian etäisyyden ottaminen. Musiikki painuu taustalle, teosta ei arvioida teoksena teoksen omilla ehdoilla vaan jonain joka on taustalla samalla kun huomio on mennyt vaikkapa imurointiin. Bulloughin ajatuksien mukaan näiden henkenä on se, että kenties teosta ei ole tarkoitettu taiteeksi vaan vain taustaääniksi. Mutta että tällä ei ole merkitystä, koska vaikka se olisi tarkoitettu taiteeksi ja tehty sellaiseksi, emme huomaisi sitä koska olemme liian syventyneet johonkin muuhun.

Tätä teoriaa on luonnollisesti moitittu. Tässä argumentit voidaan tiivistää kahteen päätyyppiin.
1: Näkemykseen jossa tämänlainen on vain snobistisesti muotoiltu tapa sanoa että ihmisen pitää kiinnittää huomiota teokseen. Ja muu on vain sitten mutkikkuutta ja hienoja sanoja joilla teoriasta tehdään sivistyneemmän oloinen. Asiaa ei tarvitse esittää mutkikkaammin tai hienommilla sanoilla. Tämän näkemyksen on esittänyt esimerkiksi George Dickie. Hänestä kaikki Bulloughin esittämät väärät taidekokemukset pitävät sisällään harhautumisen johonkin muuhun. Ja se, että taidekokemus koostuu siitä että huomio jotenkin kiinnittyy taideteokseen on sitten sen verran yksinkertainen asia, että ei sitä tarvitse kertoa kenellekään. Suurin osa teoriasta on kenties sitä että huomiota harhautetaan tästä yksinkertaisesta huomiosta.
2: Toinen taas korostaa että tosiasiassa taideteosta ei voi tiivistää tämänlaiseen eksaktiin funktioon. Teatterin puolella esimerkiksi Stanislavski pyrkii tekemään teoksia joissa katsoja uppoutuisi mahdollisimman syvälle. Hän haluaa että yleisö pienentää "psykologista etäisyyttä". Ja sitten toisaalla Bertol Brecht pyrki tekemään teoksia joissa yleisö nimenomaan ei missään vaiheessa unohda olevansa teatterissa. Samoin musiikissa osa genreistä on tyypillisesti sellaisia että niissä halutaan saada tunteet omiin asioihin. Ja toisissa taas etäännytetään kuuntelijaa itsetarkoituksellisesti. Taideteoksen kuuntelu sen itsensä ehdoilla ei siis vaadi mitään tiettyä psykologista etäisyyttä joten sellaisen mittarille laittaminen on itsessään virheellistä.

Näiden kritiikkien kautta ilmoille nouseekin se, että kenties teknologia on laajentanut sitä mihin musiikkia on käytetty. Ennen musiikki oli usein seurallista. Nykyään sitä voi tehdä yksin. Aikaan ja paikkaan sidottavuus on kadonnut. Ja näin ollen ei kenties olekaan oikein lähestyä asiaa kuten Bullough. Vaan sanoa että tällä hetkellä musiikin käyttäminen eri tavoilla on rikkaampaa kuin koskaan. Eminem ei ole tuhonnut Mozartia. Itse asiassa on uskottavaa väittää jopa niin että nykyään moni voi kuulla Mozartia useamman kerran kuin menneinä aikoina kuuntelivat ne jotka tarkoituksella connosseerasivat ylevällä musiikilla.

Miksi tällä on väliä?

Asialla on valtavasti merkitystä. Sillä musiikkibisnes on, kuten monet esittävät, murroksessa. Joka on monesti kaunis tapa sanoa "kriisissä". Tästä kriisistä voi saada kaikuja erikoisesta paikasta. Ei tarvitse kuin vilkaista kanavaa nimeltä MTV (musiikkikanava, ei kolmoskanava-maikkari-mainostelevisio). Silloin kun minä olin niin nuori että vielä kuuluin tuon kanavan demografiaan, se esitti musiikkivideioita. Nykyään se esittää realityohjelmia ja saippuasarjoja.

Ja on hyvä syy miksi se ei enää näytä suosikkimusiikkivideoitani. Jos minä nostalgianälkäisenä kaipailisin 90 -luvun hittejä, kanava nauraisi räkäisesti sillä en kuulu kanavan demografiaan. Kanava soittaisi nykyajan trendimusiikkia, jos soittaisi. Saisin hivellä menneisyystunteitani jossain muualla. MTV ei ole koskaan ollut sen tyylinen kanava että se välittäisi. Jos valittaisin, kanava nauraisi. En kuulu kohderyhmään, joten mielipiteelläni ei ole väliä. Valitukseni kasautuisi siihen laariin jossa mummelit ja pappelit valittavat nuorisomusiikista joka on turmiollista ja joka pitäisi kieltää. Tämänlainen nostalgiointi olisi wanhojen ihmisten asioita.

Mutta se ei soita edes niitä uusimpia hittejä. Mikä on tärkeää. Minun aikanani musiikkia soitettiin syystä. MTV esitteli uusia tähtiä ja musiikintekijöitä. Ja se teki sitä sen vuoksi että ilmiöiden takana oli ns. kaupallista potentiaalia. Ja tässä kohden peli on muuttunut. Musiikin tekemisen takana ei ole nykyään samanlaista mahdollisuutta tienata. Ja tämä näkyy muun muassa musiikkivideoiden kiinnostuksen puuteessa. Kun ennen musiikilla saattoi saada hirveästi rahaa, oli varaa panostaa musiikkivideoihin joissa on hienoja delfiinejä ja joissa Puff Daddy veti hienolla veneellä räjähdysten läpi. Nykyajan musiikkivideoissa, vaikka efektitekniikka onkin parantunut, ei ole enää samanlaista äärimmäisyyttä. Sillä ne saavat merkityksensä lähinnä product placementin kautta. Videoissa näkyy esimerkiksi teknologisia vempeleitä joiden myyntiä halutaan lisätä.

Ja tämä on, erikoista kyllä, minun sukupolveni tekosia. Ei vanhempieni sukupolven. Eikä minua nuorempien. Minun sukupolveni päätti että musiikin voi piratoida, tavalla joka kattoi valtaosan kaikesta musiikintuotannosta. Tehokkuus menneinä aikoina olisikin ollut varsin haastavaa, koska se olisi vaatinut jotakuinkin sen että jokainen muusikko kidnapattaisiin johonkin kellariin. Menneillä sukupolvilla ei ollut teknologiaa piratoida musiikkia, joten heidän yrityksillään tai arvostuksillaan ei ollut merkitystä. Minun sukupolveni teot sen sijaan ohittavat vaikutuksillaan kaikki arvostukset ja merkitykset. Koska musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan, musiikki on itse asiassa muuttunut platrofmiksi mainostamiselle. Ennen musiikkivideo mainosti musiikkia, levyä jolla se kappale on. Nykyään musiikkivideo mainostaa jotain eimusiikillista asiaa joka haluaa itselleen mainostilaa. Ja tämä mainostila on se syy millä video saa rahoituksen lainkaan.

Mesenaatti

Moni voisi tässä kyynelehtiä ja kertoa turmeltuneesta nykyajasta. Minä en. Itse asiassa jos katsotaan nykyajan musiikkia ja minkä ajan musiikkia, on selvää että aina on ollut jonkinlainen mesenaatti joka on maksanut silkkaa rahaa siitä että joku tekee jotain taidetta. Ja koskaan, ei koskaan, taidetta ei ole saatu tehdä ilman että siinä on ollut ns. string attached. Moni voi laillani ihailla Michelangelon rohkeutta, kun tämä piilotti teoksiinsa kaikenlaista provokatiivista ja eikristillistä. Mutta samalla on selvää että teosten pääilmaisu oli olla kristillistä taidetta kristityiltä kristityille. Mesenaatti määrää teoksen funktion. Ja taiteilija voi taistella vastaan vain kieroilemalla. Ja siksi monet näistä asioista ovatkin piilotettuja.

Tätä kautta voidaankin huomata että hissimusiikki on olemassa siksi että tarvitaan tietynlaista musiikillista ilmaisua. Ja tämän takana on jostain syystä jokin taloudellinen voima. Kaikella taiteella on aina merkitys. Taiteilijan nerokkuudesta ja taiteenkuuntelijan sisäisen elämän rikkaudesta onkin kenties luontevinta siirtää huomio musiikin maksumieheen. Mesenaattikeskeisessä taidenäkemyksessä taidekokemuksen aitous mitataan jonkin funktion kautta. Ja usein tämä funktio on varsin siististi arvioitavissa.

---

Entä miksi MTV näyttää realityohjelmia? Koska moni katsoo niitä. Ehkä moni haluaa kokea olevansa näitä ihmisiä parempia ja katsovat tämän ylemmyydentunteen vuoksi? Ehkä moni haluaa tirkistellä muiden ihmisten asioita siksi että olemme sosiaalisia eläimiä. Ja ehkä siksi että realityä on halpa tuottaa, ja se on niitä harvoja konsepteja jotka eivät toimi DVD:nä ja hetkestä irrallaan, joten niitä ei käytännässä voi tehokkaasti piraattilevittää internetistä. Väliäkö tuolla?

Osaamiskäyrä (eli saavatko rahamiehet liikaa palkkaa?)

Miekkailuopetuksesessamme on tavattu tavoitella ideaalia jossa vältetään kahta tilaa ; Tylsyys ("boring") ja turhautuminen ("frustrating"). Ideana on se, että jos materiaali on tylsää, se on liian helppoa. Jos se on turhauttavaa se on liian vaikeaa. Paras taidon kehitys tapahtuu näiden kahden tilanteen poissaollessa. (Tietyssä mielessä tämä ideaali on hyvin keskeinen myös omassa filosofian kanssa kikkailussani. Kenties siksi olisi jopa väärin olla näyttämättä asiaan liittyviä emootioita. Kaikessa on kuitenkin kysymys harjoittelusta.)

On itse asiassa mielenkiintoista, että tämäntapainen kaarimainen rakenne koskee yllättävän paljon taitoja. Etologiasta kiinnostuneet ovat jo kauan tienneet siitä miten hiiret oppivat. Yerkes ja Dodson tekivät hiirikokeita joissa mitattiin sitä miten hiiret oppivat rangaistuksilla. He oppivat sen, että sähköshokkien voimakkuudella oli vaikutusta siihen miten tehokkaasti hiiret oppivat välttämään virheitä. Rough love -opilla oli taatusti pohjaa, sillä hyvin kevyet sähköiskut eivät juuri hetkauttaneet hiiriä eivätkä ne motivoituneet. Hiiret elivät oppimatta, kuin pahimmat vapaan kasvatuksen hedelmät. Kuitenkin toisessa päässä oli yllätys. Jos rangaistus oli hyvin kova, hiiret järkyttyivät niin kovasti että ne toistivat virheitä enemmän kuin jos rangaistukset olisivat olleet maltillisia.

Tämä ei tietysti olisi sinänsä kiinnostavaa, ellei tämä täsmälleen sama toimisi myös ihmisillä. Dan Arielyn uusin kirja "the upside of irrationality" kertoo että ihmisten oppimiskäyrissä on havaittu samanlaista herkkyyttä rangaistuksille. Mutta mikä yllättävintä, täsmälleen sama kaarirakenne löytyy myös insentiiveistä. Eli palkkioista.

Ja näin pääsemme miekkailun oppimiskäyrästä suoraan varsinaiseen aiheeseen. Siihen saavatko pankkiirit liikaa palkkaa.

Otan alkuun pari kohtuu yleistä ajattelutapaa.
1: Perinteinen taloustiede on usein ajatellut että suoritus paranee kun palkkakin kasvaa. Insentiivi kannustaa ja motivoi yrittämään enemmän. Osa näkee tässä lineaarisen kasvun. Useampi näkee että olisi ikään kuin oma potentiaali josta insentiivin lisääminen tuo aina lisää tulosta mutta aina vähenevissä määrin kunnes vastaan tulee raja jolloin palkanlisä ei maksa itseään takaisin. (Palkanlisä kasvattaa aina työntulosta, mutta asymptoottisesti. Ja jossain vaiheessa työn tuloslisä ei kasva niin paljon kuin sen tehostamiseen käytetty resurssi tuo.)
2: Olen itse aina pitänyt tätä hirvittävän epäoikeutettuna. Perustelu muistuttaa enemmän ad hoc -selitystä jolla oikeutetaan sen hetkistä suurta palkkaa. ; Itse olen ajatellut insentiiviä enemmän Maslown tarvehierarkian kautta. Silloin palkkioissa on jokin raja jonka jälkeen palkanlisä ei lisää turvallisuudentunnetta (tai mitä varten palkkaa sitten halutaankin) ja palkan tuoma kannustuslisä katoaa. Eli jossain on raja jonka jälkeen tulos lakkaa kasvamasta, kaari ei siis lähesty asymptoottisesti omaa taitopotentiaalia.

Ariely oli tutkinut asiaa ja havainnot ovat olleet hyvin erikoisia. Palkan kohdalla nimittäin käy juuri kuten rangaistustenkin. Eli jossain kohdassa palkanlisä todellakin heikentää ihmisen työn tulosta. Eli jos vain saa riittävästi palkkaa, sitä heittäytyy turvallisuuteensa eikä oikein viitsi vaivautua. Erikoista on, että näin tapahtuu jopa silloin kun saatu palkkio sidotaan suoritukseen ; Ariely arvelee että tämä johtuu siitä että kun potentiaalinen saatu palkkio tuntuu suurelta, ihmiset hermoilevat koska palkkio on iso ja tärkeä asia. Ja näin virheet lisääntyvät. Toisin sanoen sekä klassisen talousteorian että minun suosimani perusmallin näkemys insentiiveistä on väärä. Voit maksaa enemmän jotta saat huonomman tuloksen.

Dan Ariely oli sitten esitellyt näitä tuloksia erilaisille rahamiehille. Tyypillinen reaktiotapa oli näyttänyt olevan se, että tulokset hyväksyttiin. Mutta vain kun ne koskivat alaisia. Kun kysymys tuli heihin itseensä, he kiistivät että sama voisi koskea heidän palkkojaan. Ayn Randin "Atlas Shruggedin" hengessä he ajattelivat että rahvaan normit ja rajoitteet eivät koske heitä. Tavalliset ihmiset eivät kestä stressiä tai rahan tuomaa turvaa. (Olkaamme huolestuneita ruokakupongeista jotka saadaan ilman vastetta.) Mutta he itse olivat erikoisihmisiä. He kestivät stressiä ja insentiivit kantoivat hedelmää.

Argumentti ei ole kovin induktiivinen tai empiirinen. Mutta siinä on pieni pointti. Se on pikemminkin venkoilu-pelastus joka ei perustu siihen mitä tiedetään vaan siihen mitä kenties voi olla siinä mitä ei tiedetä. Eli tässä tapauksessa että Arielyn tutkimusotos sopii yleiseen kontekstiin mutta ei suurmenestyjiin jotka ovat poikkeuksellisia. Ariely ei tietysti voinut myöskään tutkia näitä rahamiehiä, koska motivoivat palkkiot tutkimuksiin olisivat olleet varsin vaikeita saada. Siksi hän tutkikin hyvinpalkattuja urheilijoita urheilutilastojen kautta. Niissäkin palkan kasvu, palkan suuruus ja muut vastaavat voidaan nostaa esiin. Hän otti erityistarkasteluun pesäpallossa olevat pelaajat joita laitettiin pelaamaan erityisen stressaavissa tilanteissa. Ariely huomasi että heilläkin tämä sama ilmiö näytti toimivan. Heissä kuitenkin oli kuitenkin myös jotain erikoista koska ilmiö oli heikompi kuin muissa. Tämä vihjaa siihen suuntaan että tämä todennäköisesti koskee rahamiehiäkin.

Pankkiireiden kanta asiaan sitten tietysti klassisen talousteorioiden mukainen. (Ja suoraan sanoen se on myös peruspsykologian mukainen. Kognitiivinen dissonanssi ja siihen reagoiminen on sovitettavissa heihin tavalla joka ei ole mitenkään anomaalinen.) Selitys on se, että ylipalkkaus olisi todellakin mahdollinen, mutta koska markkinat tasapainottavat itse itsensä automaattisesti, tämä ylipalkkaus on teoreettinen ongelma joka ei kosketa tosielämää. Näkymätön käsi peittäisi ongelmat. Selitys on mahdollinen.
1: Mutta itseäni äimistyttää se, että jos talous todella hoitaa itsensä, miksi ihmeessä talousajatteluun tarvitaan koulutettuja kalliistipalkattuja ihmisiä jotka miettivät sitä miten rahoja tulisi käyttää jotta vauraus pysyisi? Eivätkö markkinat tasaisi itseään? Jos virheiden mahdollisuus ja niiden välttäminen ovat tärkeitä, eikö myös tämä palkkakysymys olisi vakava ja tärkeä asia?

Tämän ulkopuolella on tosin vielä yksi vaihtoehto.

On mahdollista että rahamiehet ovat ylipalkattuja mutta silti hyödyllisiä palkkojensa vuoksi. Tällöin ei mitata taitoa tai suoritusta vaan kateutta. Jos ylipalkkaus kannustaa montaa köyhää ponnistelemaan jotta heistäkin tulisi sairaasti ylipalkattuja, heidän tuloksensa, ahkeruutensa ja ponnistelunsa on se joka voi oikeuttaa sen että ihmisille maksetaan liikaa palkkaa. Arielyn mukaan tätäkin ehdotusta kuulee vaihtoehtona.
1: Tässä ajatuksessa itseäni viehättää se, että tätä selitystä tuskin kuulee kenenkään porhon itsensä suusta. Siinä kun joutuisi tunnustamaan että ei olekaan mitenkään erityisen supertaitava tai viisas. Että kenties palkka onkin niiden kauheiden rahvaiden duunareiden ponnistelujen lisäämiseksi, eikä siksi että itse omalla taidolla ja ymmärryksellä oikeasti aikaansaisi välttämättä yhtään mitään produktiivista.
2: Asiassa tosin ei viehätä se, että käytännössä miljardööriys periytyy useammin kuin luodaan tyhjästä. Ja hyväpalkkaisiin töihin mennään tiettyjen tutkintojen kautta enemmänkin kuin siten että tehtäisiin ahkeasti perustason töitä ja noustaisiin hierarkiassa, kunnes juoksupojasta tulee johtaja. Tämänlaiset tapahtumat ovat mahdollisia mutta suuria tilastopoikkeuksia. Harvinaisuus on jotain joka tarkoittaa sitä että hyvä palkka luo taatusti kateutta ja kaunaisuutta, mutta ei liitä siihen ponnistelua. Jolloin tällekään selitykselle en antaisi hirveän suurta pohjaa.

Ei omalla maallaan

Chilinkukkia, sieltä kaukaa missä pippuri ei kasva!

"On helpompi paeta kuin kohdata totuus itsestään. Päädymme ei-kenenkään maalle, 'rajamaahan', outoon ja näennäisesti turvalliseen paikkaan, josta puuttuu kaikki, mitä todellisuudessa etsimme: elämänmaku, voima ja vapaus. Jumala kutsuu meitä turvavyöhykkeestämme 'pyhään, villiin luontoon'. Elämä pyhässä epävarmuudessa, hyvän Jumalan huomassa on oikeaa elämää."
(Mark Buchanan, "Kesytetty Jumala")

"Mutkimus" -blogissa käytettiin ei-kenenkään-maata vertauksena keskustelukulttuurille. Tämä maantieteellinen vertaus korostaa että "Ei-kenenkään-maa on haave täydellisestä vapaudesta. Siellä kukaan ei pomoile, kenenkään säännöt eivät ole voimassa." Paradoksina on tietysti se, että tälläinen maa ei ole kenenkään maa. Hän kyseleekin että "Voiko Ei-kenenkään-maata olla olemassakaan? Tyhjä tila pyrkii täyttymään. Valloittamaton tila pyritään valloittamaan. Onko aina otettava kantaa?" Tälle vastapooliksi voi asettaa kysymyksen siitä, millaista on elää vieraalla maalla. Ei ei omassa maassaan. Tällöin nousee esille kysymys siitä, onko kenties järkevää että on ympärillä kuri, joka vaientaa jotain näkemyksiä, ollen vapauden rajoittaja. "Mutkimuksessa" tätä kysymystä lähestytään kysymyksessä siitä kenen kertomuksia kuunnellaan. "”Kenen kertomukset saavat tilaa?” Tämä Timo-Matti Haapiaisen blogissa ollut kysymys jäi minua vaivaamaan. Kuuntelemmeko toistemme kertomuksia? Kuulemmeko toistemme viestin? Ymmärrämmekö? Haluammeko ymmärtää?" Sensuurin ollessa kysymyksessä, vastaus on ehdottomasti "emme halua". Jos emme rajoita mitään, eläisimme ei-kenenkään-maalla.

Liika miettiminen taas on riski ja
tarpeetonta kyseenalaistamista.

Voidaankin sanoa, että ideologia on ikään kuin oma maa. Ja poliittinen kilpakenttä jossa nämä kohtaavat on vallankäytön paikka. Siellä usein korostetaan keskustelua, ja rakentavaa miettimistä, mutta tämä ei kuitenkaan useimmiten näytä olevan se mitä tapahtuu. Vaikka periaatteessa sotatilan sijasta olisi mahdollista ratkoa asioita "laatikon ulkopuolelta", ei näin kuitenkaan käy. Sillä ideologia ja oma maa on mukavuusaluetta, ja sen muuttaminen nähdään invaasiona. Siksi ideologian sisällä pitää ajatella ideologian sääntöjen mukaan. (Koodia avatakseni; ) En alkuun laittamani Buchananin tapaan ajattele, että tämä olisi ei-kenenkään-maa. Tämä on enemmänkin aidattu ja rajattu alue joka on äärimmäisen omaa maata. Tälläinen aitaaminen vain tekee elämästä viheliäistä, joten tuntuu kuin eläisi rajaseudulla vaikka elääkin enemmänkin rajoitettuna jollain rauhoitusalueella. Vertauskuvien takaa ajatellen sen sijaan komppaan Buchananin ajatusta.

Laajentaaksni asiaa, hypähdän "kotimaan" ylläpidon lausuntoon. Aikaisemmin blogissa oli vapaa kirjautuminen ja blogeaminen. Tämä johti kuitenkin ongelmiin, kun tunteet kuumenivat eikä tuotannon laatu ollit hirveän hyvää, joten blogisteja karsittiin. Nyt on sitten valitettu siitä että tietyt kommentoijat saavat paljon tilaa vain siksi että ovat aktiivisia. Kun kysymyksenä on "Saako kaikkea kommentoida" on vastauksena, "saa. Mutta täytyykö juuri minun kaikkea kommentoida, on jo toinen asia. Ylläpidolle tulee säännöllisesti palautetta, jossa kysytään, miksi jotkut kommentoijat saavat (tai ottavat) niin paljon palstatilaa. Vastaus on, että verkossa aikainen & aktiivinen kommentoija madon nappaa." On melko selvää että tämä korotaa sitä, että jos kommentit estetään on siitä seurauksena ongelmia, mutta jos ne sallitaan täysin kohtuu on jossain siellä aristoteelisessa kultaisessa keskitiessä; Molemmissa päissä on ongelma.
1: Ensimmäisessä päässä on täysvapaus, joka ei johda eikenenkään maalla oloon vaan anarkiaan jossa vahvimmat mokuttavat heikompia. "Vanha bloggaustyyli ei toiminut minusta alkuunkaan. Ei ole mitään mieltä kirjoittaa sisältörikasta ja tarkkaan harkittua blogitekstiä, joka on näkyvissä pääsivulla noin puolitoista vuorokautta kunnes se hukkuu siihen ripulikakkaan, mitä amatööriblogistit tykittävät kuin tuomiopäivää peläten. Iso osa blogeista oli kirjalliselta asultaan sangen keskinkertaista ja sisällöllisesti hyvin köyhiä tai saman asian jatkuvaa toistamista."
2: Toisessa päässä vallitsee yhden ideologian kenttä. Tai sitten poliittinen korrektius joka väistämättä kja välttämättä sensuroi sanomisia ja kantoja ja tekemisiä, joten sekin on tietynlaista yhden ideologian kenttää. Tässä ilmapiiri törmää toisenlaiseen vaikeuteen ; En ihmettele jos joku kommentoi että on huolestuttavaa jos kommentteja rajoitetaan "Suurella yleisöllä ei ole kuin pelkkä kommentointimahdollisuus. Nyt ilmeisesti senkin poistamista harkitaan, kun kommentit eivät miellytä kaikkia. Jos lopputulos on sellainen, että kirjoitetaan vain yksimielisiä uutisia ja blogeja, ja vain yksimieliset saavat niitä kommentoida, niin pitäkää tunkkinne."

Kysymys on vaikea. On helppoa pitää sensuurina kaikkea mikä inhottaa itseä ja vaatia muita rajoittamaan asiattomia toimiaan, joita taas ei pidä kunnioittaa. Tämä asenne tiivistyy siihen miten esimerkiksi viidesläiset ovat kovasti valittamassa jos heitä kritisoidaan tai heidän rahoitustaan rajoitetaan yhtään. Silti juuri heistä on tärkeää valvoa pappeja ja kritisoida muita, ja ajaa heitä oikealle tielle - jos ei muuten niin esimerkiksi kieltämällä heille itselleen vastenmielisiä asioita lailla koskien myös niitä jotka eivät heidän viidesläistä uskontoa - tai ylipäätään mitään uskontoa - jaa. Kirkon ajama moniäänisyys taas on vaikeuksissa juuri siksi, että se korostaa että jokaiselle on tilaa, mutta se kuitenkin sitten valitsee joko poliittisen korrektiuden jossa ei saa sanoa juuri mitään, tai sitten se ajautuu tilanteeseen jossa aktiivinen muutaman prosentin aktivistivähemmistö mokuttaa enemmistöä vain sillä että on aktiivinen ja uskaltaa ottaa röyhkeästi ja anarkistisesti vallan haltuun.

Tämä ylikorostuu tuoreessa agnostikkoiltatapauksessa, josta "kotimaassa" tehtiin varsin valaiseva blogaus. Tässä vertauksena on kummitustalo, joka voidaan asettaa sopivasti tämän "ei-kenenkään-maan" päälle. Kummitustaloon suhtaudutaan tietysti monella tavalla. "Säikky ei voi mennä kellariin tai ullakolle. Rohkea ja rationaalinen sitä vastoin kylmäverisesti kulkee taskulamppu kädessään, availee ovia ja arkkuja. Mutta uskovaista hirvittää. Hän haluaisi kieltää. Älä mene siitä ovesta, älä ota taulua seinältä, älä koske kirjahyllyyn. Joku voi suuttua. Taustalla väreilee armoton rangaistuksen pelko. "Tämä talo on minun kotini", sanoo uskovainen, "olen asunut täällä koko ikäni, älä pakota muuttamaan pois". "Katto vuotaa, putket pitää remontoida, kellarissa on hometta", sanoo rationalisti. Uskonnoton astuu kummitustaloon niin kuin Linnanmäen kauhulaitteeseen. Kummitusjutuista muuten vain kiinnostunut astuu sisään ajatellen taloa "historiallisesti merkittävänä". Liberaali koettaa sanoa uskonnottomalle, että kummitustalon arvoa ei näe, jos vain arvioi kosteusmittari ja taskulamppu kädessä. En tiedä, millaista virikettä liberaali sitten hakee elämäänsä kummitustalosta. Jotkut käyvät joulukirkossa nostalgiasyistä, ja Kari Enqvist vierailee mielellään eri uskontojen temppeleissä."

Tässä maailmassa agnostikkoillat ovat ongelmallisia monille. Siksi ei pidä ihmetellä että järjestäneet ovat vaikeuksissa ; "Pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät." Vaikka tilaisuus ei ollut uskonnonharjoittamista, sitä on haluttu käsitellä sellaisena

Tämä on sinänsä ihmeellistä koska normaalisti kun uskonnottomana olen kohdannut pietistin, hän selittää miten lähes mikään uskonnollinen toiminta ei missään tapauksessa ole uskonnollista tai jotain josta voisi kohteliaasti väistää vain siksi että ei edusta samaa uskontoa. Päin vastoin, käännytettävä ja julistuksen kohde on heille hyvinkin oleellinen osa prosessia. Kuitenkin tässä tapauksessa kun toimijana on pappi, ja välineenä valitus Tuomiokapituliin, on selvää että kanta on se, että uskontoa yritetään nähdä mahdollisimman paljon. Koska silloin se olisi otettava vakavasti. Tässä kohden teksti moittiikin fundamentalisteja ja antaa heille mielenkiintoisen kuvauksen. "Fundamentalisti asuu kohdussa, josta ei uskalla syntyä maailmaan. Syntyminen merkitsisi rajalliseksi tulemista, sillä elämää reunustaa kuolema. Ja se on karu uutinen, sillä niin kuin kuolema seuraa syntymää, niin myös epäusko seuraa uskoa. Ehdoton, epävarmuutta sietämätön usko merkitsee oman rajallisuuden kieltämistä. Sen vieraskielinen nimitys on hybris. Mitä enemmän Jumala kestää epäilyä, sitä suurempi hän on." Tämä tietysti sopii enemmän kuin hyvin ei-kenenkään-maan -tematiikkaan.

Näkisinkin, että agnostikkoillat ovat kirkolle vaikeita juuri tämän vuoksi. Koska siinä joudutaan todella ottamaan kantaa siihen, saako "kirkon haastaa". Minkälaiset sävyt, mielipiteet ja vakaumuskirjot sen sisällä on sallittu. Samalla pitäisi miettiä uskonasioita että sitä että palkka kaikkeen tulee jäseniltä. Ja muistaa tässä että se innokkain 5% joka haluaisi karistaa vääräoppisuuden ja vääräoppiset kirkosta, olisi varsin hankalassa tilanteessa jos heidän täytyisi omilla jäsenmaksuillaan hoitaa esimerkiksi kirkon infrastruktuuri ja muut vastaavat toimet. Tässä tilanteessa sensuuria on vaikeaa naamioida kirjosäkeiksi sen identtiseksi mutta konnotaatioiltaan positiivisemmaksi poliittiseksi korrektiudeksi. Julkisuus kun soveltaa tälläisiin hyvin tietynlaisia termejä. (Määritelmien sisältö ei tässä ratkaise niin paljon kuin käyttötavan perinteet.)

Itse olen oppinut sen, että ei-kenenkään-maa on anarkistinen taistelukenttä. Ja tarjolla on käytännössä vain toisten maita. Ei ole mitään sellaista viitekehystä johon voisin mukavasti solahtaa. Siinä missä fundamentalistit puolustavat omaa maataan, he ovat tilanteessa jossa heillä on sellainen. Kaikki muut ovat sitten hyökkäyksen kohteita - olipa heillä maata tai ei. Tämänlaiseen maailmaan sopeutuminen on mahdollista, ja itse asiassa se on tavallaan jopa hauskaa. Sillä tässä maailmassa ei ole mitään mihin päänsä kallistaa, joten on pysyttävä koko ajan liikkeessä.

Jos onnistuisin siinä täysin - mitä en kaikella rehellisyydellä tee - se voisi parhaimmillaan muistuttaa Desperadon elämää jota "Systomykoosissa" kuvataan. Tällä vertauksella kuvataan elämäntapaa ottamalla esiin kontrastiksi kaksi hahmoa Melvillen "Moby Dickistä" (Joka ei ole mikään pornokirja vaikka otsikko väärin vihjaa. Niin petetyksi itsensä tuntee ihminen joskus!) "Kapteeni Ahabin asenne on taipumaton, valkoisen valaan tavoittaminen on hänen elämänsä vakava päämäärä, pakkomielle, josta ei voi joustaa. Sen sijaan Ismaelin asenteella, desperadofilosofialla, ei voi olla joustamattomia päämääriä eikä vakavuuttakaan, sillä päämääristä ja vakaumuksista joutuu aina silloin tällöin luopumaan. Siksi DF on parempi kuin mikään muu ideologia, silloin ei ikinä joudu pettymään. Myös Ismaelille valaat ovat pakkomielle." ... "Mutta Ismaelilla ja Ahabilla on se ero, että Ahabin periaate on jäykkä, kun taas Ismaelilla ei ole mitään vaikeuksia joustaa periaatteistaan mikäli periaate sattuu uhkaamaan hänen henkeään ja terveyttään. Ahabin periaate vie hänet meren pohjaan, Ismael pelastuu hyödyntämällä törkeästi toisen maailmankatsomuksen symbolia, harppuunamies Queequegin ruumisarkkua." Hupaisaa on, että minun mielikuvamaailmassani desperado sopii hyvin ei-kenenkään-maalle ja joutomaalle - ja kummitustaloihinkin - seikkailemaan.

Systomykoosissa desperadoasenne kuvataan laajemmin ja sen synnyksi nähdään esimerkiksi se, että (a) kuluttaa liikaa vapaa-aikaa mietiskelyyn, mutta on kuitenkin (b) liian ironiantajuinen voidakseen sortua klassiseen pömpöösiin ideologiaan. Paatoksen korvaa jonkinlainen hullu luovuus, jossa ei vaivuta nihilismiin, ei luovuta elämän nautinnoista vaikka siitä ollaan pakotettuja erilleen, ja sävytetään asioita huumorilla.

Systomykoosissa desperadoasennetta kuvataan hikipedistiseksi, joka on tietysti kohdallani omituisen, kenties jopa osuvaa. Tosin uskon että tässä hikipedia saavuttaa ilmiönä jotain johon yksikään sen kirjoittajista ei yllä. Kyllä meissä kaikissa riittää jonkinlaista pömpöösiyttä. Minäkin varmaan, jos löytäisin jostain jonkin "oman 160 aariani" jossa olisi lupa olla "jos asuu siellä ja viljelee maata", olisin varmasti jo lihoontunut pömpöösiyteeni, ihan tikahtumiseen asti. Tilani ei siis ole mikään yli-ihmisen työllä hankkima ansio, josta voisi olla saavutuksena ylpeä, vaan jokin joka on enemmän ulkomaailman olosuhteiden rakentama. Kaikille asioille löytyy kenties sanomistilaa, mutta kaikille ei saada "omaa maata".

Tämä kenties muistuttaa siitä mitä itse Jeesus - paremmin tunnettu Nasaretin Arskana - sanoi siitä että "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan". Nähdäkseni valtaosa nykyajan self claimed profeetoista ja heidän kannattajistaan taas eivät koskaan näytä kykenevän, yrittävän, haluavan poistua siitä omalta maaltaan. Sillä heille tärkeintä on kaikenkarvaisen pömpöösiyden äärimmilleen pumppaaminen. ; Tämä ei tietysti ihmetytä, koska he haluavat olla sankareita, vaikka harvalla heistä on sankaruuteen mitään edellytyksiä tai ominaisuuksia. Siksi he ovat kuin niitä pullistelijoita jotka pullistelevat ja ovat rohkeita koska heidän elämänsä on helppoa, eivätkä he ole kohdanneet kauhuja tai osaa sellaisia oikeaan paikkaan edes kuvitella. ; Oman maan keskellä, siinä pienessä aidatussa alueessa he ovat täysin turvassa ja voivat ärhennellä ja leikkiä suuria ideologisia sankareita ja vaikuttajia.

"Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta."
(Herman Melville: Moby Dick, s. 329)

Onnelliset

Esa Saarinen on juuri täyttänyt 60 vuotta. Hän edustaa mielikuvien Suomalaisuudelle jotain hyvin poikkeavaa. Nimittäin hahmoa jonka mukaan viisaus ei tarkoita kyynisyyttä. Useinhan asioiden ymmärtäjän oletetaan olevan maailman karaisema, pessimistinen ja ahkera. Saarinen päinvastoin korostaa onnellisuutta jopa tuottavuutena.

On tietysti helppo kompata Schopenhaueria ja muita pessimistisiä jurottajia. Mutta kyllä Saarisen asenteeseenkin voidaan nähdä järkeä ; Onhan jo Aristoteleen ajatuksissa teleologia oli keskeinen. Tästä seurasi huomio siitä, että ihminen on päämääräsuuntautunut olento. Ja hänestä perimmäinen päämäärämme johtaa siihen että olemme onnellisia. Näin ollen voidaan sanoa että Aristoteles kehotti irtautumaan reduktionistisesta onnellisuudesta jossa asioita ajatellaan vaatimuksien ja pettymysten kulmasta. Tällöin onni ehdotetaan siten että kunhan saan tätä, omistan tuota, tulen onnelliseksi. Aristoteleen näkemyksessä tilanne oli enemmänkin niin että kun tavoittelemme onnellisuutta, niin jos todella tavoitamme tämän kaikki oleelliset elementit ovat mukana väistämättä. Tätä kautta onkin hyvä huomata että Aristoteles ei toki luopunyt päämääristä. Ne olivat hyvin keskeisiä. Kysymys on enemmänkin innostumisen viisaasta kohdentamisesta.

Ja jos mietitään innostumista, olisi minun mielestäni miellyttävä synteesi sekoittaa Saariseen hitusen kyynisyyttä. Silloin voitaisiin puhua siitä miten suuri osa ihmisten pettymyksetä on vääristä asioista innostumisessa. Kun onnellisuutta mietitään tavoitteiden oleellisuuden kautta, voidaan huomata että osa onnellisuusvaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät liity onnellisuuteen vaan pelkästään haluamiseen. Esimerkiksi vaikka raha tuokin tietyssä määrin onnellisuutta, vakautta ja turvallisuutta ja kohtuullinen tulotaso on välttämätön onnellisuudelle, rikkaaksi tulemisesta haaveilu on kuitenkin ylimääräistä ja liiallista. Ja jos vaatimustason laittaa liian ylös, on edessä pettymyksiä. Aristoteles kehottaakin kohtuuteen, kultaiseen keskitiehen jossa asioita on tarpeeksi mutta ei liikaa. Liika raha on siis turhaa.

Tämä on erityisesti nykytilassa oleellista. Ei keskimääräinen ihminen oikeasti kannata mitään tavaroiden tai muun aineellisen turhuuden tavoittelua, vaan yksinkertaisesti oman taloutensa tasapainon ylläpitoa. Menestyminen onkin monien mielessä hedonismiin viittaavaa ja epäeettistä. Menestys onkin negatiivisesti vääristynyt sana sillä valtaosa ihmisistä ymmärtää että hedonismi pitää sisällään paljon turhaa. Keskimääräinenkin ihminen on aivan riittävän fiksu tajutakseen tämän. Kuitenkin samalla on mietittävä sitä mihin ihmiset sitoutuvat.

Ja tässä mukana on paljon turhaa ; Nyky-yhteiskunnassa vallitsee tietty normisto siitä millainen asumistaso perheellä tulee olla ja kuinka vapaa-aikaa on mahdollista viettää, kuinka paljon rahaa tulee käyttää vaatehankintoihin. "Normaalin" elintason ylläpito yksistään kasaa valtavan määrän paineita enemmistölle ihmisiä eivätkä he ollenkaan tunne, että ovat tavoittelemassa tarpeetonta turhuutta, kun he taloudellisia etuja tavoitellessaan pyrkivät lähinnä turvaamaan elämänsä välttääkseen konkurssia, protestilistalle joutumista, velkojen irtisanomista. Joku voisi sanoa että ei ole mielekästä kritisoida jotakuta taloudellisten arvojen tavoittelusta silloin kun hän kamppailee pystyäkseen maksamaan laskunsa ja velkansa määräaikana. Mutta tämä on mietittävä ehdoilla. Itse asiassa voidaan nähdä että moni ympäristön määräämä paine pitää sisällään turhaa. Ne ovat "piilohedonismia" samalla tavalla kuin ruuassa voi olla "piilosuolaa" joka on sekin täsmälleen sitä samaa suolaa mitä purkista ripotellaan.

Maassamme on vain kohtuullisen vähän absoluuttista köyhyyttä ja suurin osa rahojen riittämättömyydestä johtuu suhteellisesta köyhyydestä, eli juuri siitä että ostamme asioita siksi että koemme jotain naapurin kanssa kilpailemisen kautta syntyvää elintasopainetta. Tällöin annamme muiden ihmisten määritellä meidät ja halumme. Ja on vaikeaa nähdä miten tämä olisi onnellisuutta lisäävää. Ne ovat selvästi tavoitteita, mutta eivät oleellisia tavoitteita. ; Enkä sano tätä siksi että köyhät lakkaisivat marisemasta. Sanon tämän siksi että korostan että rikkailla on paljon otettavaa.

Ja kun Aristoteleen mukaan oleelliset tavoitteet johtavat onnellisuuteen, kannattaisi meidän muistaa se, että miksi meidän oikeastaan edes pitäisi innostua asioista jotka eivät lisää onnellisuuttamme - jotka kenties jopa vähentävät sitä ; Fasistit olivat hyvin innostuneita asiastaan, mutta heidän ajatuksensa johti pelkojen täyttämään vihollisuuskuvaan, jossa fasisti itsekin joutui tekemään paljon asioita jotka eivät ajaneet fasistien omaakaan onnellisuutta, saati sitten muiden. Samoin Heidegger innostui vääristä asioista 1940 -luvun Saksassa. Eikä Heidegger ollut tyhmä mies.

Emmekä mekään oikeastaan voi nousta tässä heidän yläpuolelleen. Sillä vääristä asioista innostumisen riski uhkaa meitä kaikkia, koko ajan. Itse olen luultavasti innostunut hyvinkin vääristä asioista. Esimerkiksi on helppoa innostua vaikkapa uskontoaiheesta. Siinä kuitenkin syntyy helposti vihollisuuksia. Ja tässä kohden tuppaa käymään niin että antaa vihollisilleen painoarvoa. Uskontokriitikon perusongelmana on se, että jokainen vakavasti otettu ja luettu fundamentalistin kohkauskirje on jotain jossa annetaan jonkun toisen ihmisen määritellä sinua. Ja tälle annetaan ikään kuin uskottavuutta pelkästään kuuntelemalla. On selvää että tämänlainen identiteettiin kajoaminen on sitä että ikään kuin hakeutuu raiskatuksi. Ja tällöin on syytä todella miettiä onko tämä väärästä asiasta innostumista. On kenties aivan viisasta tajuta että tämä on turhanpäiväistä, että vastapuolta ei edes pidä ottaa minään. Että heitä ei edes tarvitse kuunnella vakavasti otettavina ihmisinä. Ehkä tälläisessä tilanteessa pitäisi todellakin tajuta että jos asia tuottaa onnetonta mieltä, sitä pitää välttää.

Että jos on kuopassa, kannattaa ehkä lopettaa kaivaminen. Että kannattaa tyytyä kohtuuteen, ja jättää vääntäminen vähemmälle. Että riittää kohtuullinen kokeilu josta tulee huomio siitä että tässä kohden ihmiset eivät aja onnellisuuttasi. He ovat turhia ihmisiä, ylimääräisiä tahoja jotka eivät aja onnellisuuttasi vaan itse asissa heikentävät sitä. Heitä on liikaa ja heillä on liikaa sinua määritteleviä syytöksiä, ja he sitovat sinua liikaa tiettyyn aiheeseen reagoimiseen joten et pysty itse asiassa olemaan aktiivinen. Elämä latistuu tuottavan ajattelun sijasta deflektiiviseen puolusteluun. Turhuus tarkoittaa sitä että he ovat kannaltasi vain paskoja kommentaattoreita. Että esimerkiksi uskonnollisen kokemuksensa pohjalta sinua Helvettiin heijaavat ovat vain tyyppejä jotka käyvät leikkimään Immanuel Kantia aivohäiriöpohjalta. On paras ymmärtää että heillä ei ole mitään merkitsevyyttä tai painoarvoa. Heidän missään määrin vakavasti ottaminen on väärästä asiasta innostumista.

Itse asiassa koko uskonto voidaankin nähdä hedonistisena yleisen elintason maksimoimisvaatimuksena. Paratiisihan on jotain, jonka ihanuutta korostetaan. Ja tämä esitetään nimenomaan kontrastina sille maailmalle jossa elämme. Pohjimmiltaan tämä on kuitenkin sitä että kärsimykset joissa elämme muunnetaan samaksi kuin riittämättömyys. Ja tämä tehdään asettamalla mahdoton vaatimus, paratiisitila. Tätä paratiisitilaa sitten tavoitellaan tavoilla jotka selvästi aiheuttavat onnettomuutta. Sillä kun kuuntelee kristittyjä, he ovat aina eläneet paskan elämän ja jatkavat tätä. He korostavat olleensa elämäntaidottomia narkomaaneja ja vastaavia jotka eivät ole esimerkiksi osanneet nauttia keskiluokkaisesta elämästään "kun jotain on puuttunut". Ja jotka sitten ovat ryhtyneet kristityiksi. Joita heidän omien puheidensa mukaan vainotaan ja kiusataan niin paljon että elämä ei selvästi ole onnellista. Jos sen sijaan tyytyy vähempään voi unohtaa paratiisit ja siihen liittyvät kontrastit omaan elämään. Ja näin voi olla tyytyväinen ilman paratiisitilaa. Eikä tarvitse heikentää elämänlaatuaan sillä että sitoutuu "velkoihin" joita täytyy ottaa päästäkseen sinne taivaaseen ; Näin ei tarvitse sitoutua ulkoa määriteltyihin typeriin mielipiteisiin vaikka suhteessa homoaiheeseen tai muuhun vastaavaan. Ei tarvitse taaskaan alistua muiden määriteltäväksi, joka pohjimmiltaan perustuu siihen että asetetaan turhia vaatimuksia jotka asettavat turhia tavoitteita ja jotka johtavat turhista asioista innostumiseen.

Purppurasydän : Kuinka filosofin on tehtävä mitä tiedemiehen olisi (ehkä) tehtävä

Jukka Hankamäki kuvasi Himas -skandaalin johtuvan varsin erikoisesta syystä. Yliopistojen filosofian rahoitusten jakamisesta. Hän korostaa että kriitikkojen esilletuoma Himasen heikko asema tieteentekijänä on oire eikä syy. "Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti." Himanen vaikuttaakin kaikkialla muualla kuin yliopistomaailmassa.

Himanen on mennyt vallan ytimeen. Ja tässä mielessä hän on hieman kuten minä. Minussa on sen verran oikeistolaista, että uskon että jos oikeasti haluaa lypsää rahaa rikkailta, täytyy mennä heille töihin. Minussa on myös sen verran vasemmistolaista, että jos haluaa lypsää rahaa rikkailta paljon, täytyy perustaa ammattiliitto tai liittoutua rikkaiden kanssa niin että nämä eivät maksa orjamaksuja vaan ihan oikeita rahoja. Järjestelyillä on ensin hilattava oman työn arvo niin pilviin että ostajan - riskianalyysit tietysti huomioiden - juuri ja juuri kannattaa ostaa se palvelu. Näin rahaa vuotaa minimimäärän ylös ja aito ahkera työn tekijä saa kiskottua maksimimäärät pennejä.

Toki tiedepoliittisesti tämänlainen lausunto on hieman ykskantainen. Se on vähän sama kuin selittäisi että homeopaatit ja muut vaihtoehtohoitajat kusettavat ihmisiltä rahoja koska he eivät saa yliopistolta ja lääketehtailta tutkimusrahaa. Ei homeopatian ja muiden kusettajien homma lopu sillä että heille hommataan rahoitus. Päin vastoin : Kun homeopaatikkoja on käytetty lääketieteen yhteydessä koeluonteisesti, niistä tehtiin homeopaattejen käsissä todisteita siitä että kyseessä on vakava tiede. Kusettamisen yrittäminen vain kasvoi. Yhteyden loppuminen ei tietysti romuttanut arvovaltaa, nyt kun homeopatian soveltamisesta on luovuttu monessa paikassa jossa sitä on käytetty, tilannetta kutsutaan sorsimiseksi ja sensuuriksi. Ja kyllä. Moni filosofi tekee juuri vastaavaa.

Kuitenkin nähdäkseni tässä on takana myös aito ongelma ; Yhdessä ääripäässä on totaalikielto ja toisessa astrologian ottaminen viralliseksi vaihtoehtofilosofiaksi. Siinä keskellä on kuitenkin tila, jonkinlainen kultainen keskitie. Edward Wilson kuvasi tätä kirjassaan "Konsilienssi" seuraavalla  tavalla (s.48) Hän pitää huolestuttavana tieteen marginalisoitumista erikoisalakohtaiseksi. "...syy suurta kuvaa kohtaan tunnetun mielenkiinnon laimeuteen. Tiedemiehillä ei ole ollut sen edellyttämää älyllistä energiaa. Tiedemiesten valtava enemistö oli aina ollut vain kanssamatkustajia. Tänään näin on tavallista selvemmin. He suuntautuvat ammattimaisesti. Heidän koulutuksensa ei suuntaa heitä tutkimaan maailman laaja-alaisempia piirteitä. He hankkivat eturintamaan siirtymisen edellyttämän koulutuksen ja tekevät omia keksintöjään, ja mahdollisimman nopeasti, koska elämä tieteen kasvavassa eturintamassa on kallista ja riskialtista." Wilson pahoitteleekin tämän erikoisalaistumisen vaikutuksia symbolisesti. "Yhdysvaltain kansallisen tiedeaseman ruusukkeen, jota sen kaksituhatta valittua jäsentä kantavat takkinsa kauluksessa saavutustensa merkkinä, keskiosa on tieteen kultaa ja reunaosat luonnonfilosofian purppura. Useimpien johtavien tiedemiesten silmät ovat valitettavasti keskittyneet kultaan." Tästä seuraa myös se, että tiedemiehillä on usein tietoa vain omasta alastaan. Sen ulkopuolella he ovat todellakin amatöörejä. Wilson kuvaa sitä miten moni fyysikko ei tiedä mitä geeni on. Asiantuntija nykyään ei olekaan amatööriä kummempi oman alansa ulkopuolella
1: Tämä on skeptikon hyvä muistaa koska lähes jokaisessa pseudotieteessä on johtotähtenä joku PR -professori. Joka yllättäen toimii yleensä oman alansa ulkopuolella. Ja näyttää että heidän tietonsa todella ovat amatööritasoa. Jopa alemmat. On järkyttävää huomata miten akateeminen ammattilainen perseilee peruslogiikassa ja jo aivan lukiossa opetetuissa perusasioissa. Wilson kuvasi tämä olevan vähän kuin arkipäivää.

Hupaisaa - tai sitten ei - kyllä, tämänkaltainen toiminta on ollut aina. Nykyään filosofian kirjat pullottavatkin erikoisia tapauksia.
* Esimerkiksi René Descartes sai valtavasti mainetta jo omana elinaikanaan. Hän oli maailmanselitysten maailmanselittäjä. Hän saikin Ranskan hovilta stipendin. Tämä olisi ollut muuten splendid, mutta stipendi oli symbolinen. Ranskan hovi halusi vain kruunata maineensa kukkuloilla olevan miehen ja osoittaa kannattavansa sivistystä. Oikeasti Descartes ei nähnyt latin latia tuosta stipendistään. Joka on se syy, miksi tämä lämpöä rakastava hahmo suostui lähtemään kylmään Ruotsin hoviin opettamaan filosofiaa kuningatar Kristiinalle. Descartesin mieltymykset ja elämäntavat eivät sopineet Ruotsin ilmastoon ja hän kuolikin keuhkokuumeeseen.
* Eikä edes vallan ytimessä liehakointi ole tuonut rahaa laajalle kulmalle. Francis Bacon, joka oli aikanaan Shakespeareen rinnastettava nero - osa itse asiassa on kannattanut näkemystä että hän on tuottanut Shakespearen nimiin laitetut teokset. Hän kyynärpäili itsensä lordikansleriksi vallan ytimeen. Hän yritti tätä statusta hyväksikäyttäen saada varoja yhtenäisteorian rakentamiseen. Tähän ei lohjennut rahoja, koska se ei tuota samanlaista hyötyä kuin konkreettisemmat ja atomistisemmat ratkaisut.

Descartes ja Bacon ovat hyviä esimerkkejä siitä että ennenkin on hallittu Himasmainen vallan liehakointi. On itse asiassa hitusen hupaisaa että Himanenkin on tullut kuuluisaksi siitä että hän on pyörinyt pohjoismaiden kuninkaallisten seurassa. Hän on oppinut vähintään sen, että jos se sopii Descartesille, se on riittävän hyvää hänellekin. Tietyllä tavalla ymmärrän tämän. (Homeopaatikkokin haluaa palkkaa.)

Olen itse asiassa hyväksynyt että tiede toimii näin. Se on aina toiminut näin ja atomisoituminen on hyvinkin oleellinen osa prosessia. Maailma on hyvin vaikea ja on pakko erikoistua. Tiedemiehet ovat spesialisteja. Heidän on oltava spesialisteja. Olenkin pitänyt filosofian kannalta oleellisena sitä että siinä oltaisiin nimen omaan generalisteja. Sillä sitäkin puolta pitäisi vaalia.

Tämä selittänee esimerkiksi sen,
* Miksi en nojaa koherenssiin jossa näkemyksien sisäinen ristiriidattomuus on tärkeä vaan konsilienssiin - joka vain marginaalisessa muodossaan tarkoitta koherenssia - jossa eri alojen teorioiden on osuttava yhteen ja oman näkemyksen tulee paitsi osua oman atomistisen tutkimusalan sisällä havaintoihin, sen pitää sopia yhteen muiden tietojen kanssa.
* Ja sen näkemyksen tulee tarjota sovelluksia myös muille aloille. Ehkä siksi en ole klassisessa mielessä Popperilainen fallibilisti joka katsoo yhtä teoriaa ja miettii miten sen voi kumota. Vaan olen Quinelainen käsiteverkon kannattaja joka katsoo asioita holistisesti ja jossa falsifiointi redusoituu yhteensopivuuskysymykseksi, Duhemin-Quinen teesiin. Eli falsifiointipakko ei vielä kerro mitä pitää kumota jotta tilanne on taas eheä. Duhemin-Quinen teesi kertoo että se osio pitää poistaa minkä poistaminen vahingoittaa vähiten tieteen kokonaisuutta.

---

Purppura viittaa tässä tietysti Wilsonin mainitsemaan luonnonfilosofia -symbolismiin. Ja sydän nyt symbolisoi mieltä noin yleensä. Asiaa auttaa se, että Purppurasydän (Purple Heart) on Yhdysvaltain armeijan presidentin nimissä tarjoama kunniamerkki, joka myönnetään palveluksessa haavoittuneille tai kuolleille. Tämänlaista yhdistelyä ei yhden alan spesialisti voi ymmärtää ilman että joku selittää asian auki, kuin taaperolle.

Kirkon leppoisto onkin konservatiivi

Virallisen näkemyksen mukaan kirkkomme on liberaali ja moniarvoinen. Sen sisällä sitten vain on osio joka on konservatiivista ja fundamentaalia. Tässä keskustelussa uusateismi laitetaan yleensä tämä konservatiivin fundamentalismin vastinpariksi ja liberaali suvaitseva kirkko on sitten ikään kuin kompromissi, Aristoteelinen keskitie, näiden kohkaavien ääripäiden välillä.

Olen itsekin jonkin verran kannattanut tätä näkemystä. Olen tarkastellut kirkon argumentaatiota sen sanamuotojen kautta. Ja näin olen jakanut kirkon "karkeasti kahtia" tarkastelukohteisiin joissa on jatkumo jonka toisessa ääripäässä on fundamentalismi ja toisessa päässä kristillinen leppoisto. Perusargumentaationi on ollut, että käytännössä toimia seuratessa on huomattavissa että fundamentalismi on aktiivista. He nostavat omat kantansa ja puolustavat niitä. Leppoisto taas kohkaa moniarvoisuudesta eikä siksi suostu ajamaan fundamentalismin vastapoolin asioita. Ja niitä jotka oikeasti ajaisivat esimerkiksi homojen avioliittoa ei yksinkertaisesti ole. On vain homoseksuaalisuusavioliiton vastustajia että niitä jotka sanovat että asiasta voi keskustella. Käytännössä ukaan ei ole ajamassa kirkon sisällä asiaa eteenpäin.

Ei siis ihme jos asiat eivät muutu.

Kari Enqvist lähestyy tätä asiaa hieman eri tavlla kirjassa "Uskomaton matka uskovien maailmaan". Hän ei tarkastele kirkkoa filosofisina luokkakuntina kuten minä. Sen sijaan hän jakaa sen asenteisiin. Tässä hän huomaa että on kolmea perusasennetta (joissa on eri voimakkuuksia). On taantumuksellisia jotka haluavat palauttaa kirkkoa takaperin, eli esimerkiksi poistaa naispappeuden - joita kutsuvat joskus jopa halveksivasti naispapittariksi. On konservatiiveja jotka haluavat vain että kirkko pysyy samana. Ja liberaaleja uudistusmielisiä.

Enqvistin huomiona onkin se, että tosiasiassa kirkon ydin on konservatiivinen. Vanhoilliset ovat niitä jotka tavallisesti määritellään konservatiiveiksi käytetyssä retoriikassa. Ja siksi hämärtyy se, että tosiasiassa liberaaleja ei juurikaan ole. Uudistusmieliset pastorit ovat hyvin harvinaisia ja niistä kuullaan enemmän huhuja. Paljon puhuttu, ei juuri koskaan nähty. On siis oikeastaan väärin puhua että kirkko olisi liberaali. ; Konservatiivin tapa on nimittäin enemmän sitä että jos vanhoillisen usko on jotain johon nojataan ja joka on kovaa kiveä, on heille usko jokin villainen johon kääriydytään, mutta johon ei nojata. Konservatiivi ei lähinnä pidä konfliktista ja pyrkii lakaisemaan kiistat maton alle. Sillä näin asiat säilyvät huomenna samanlaisina kuin tänään.

Tämä on tietysti suuri ero siihen, mitä muu maailma on. Täällä Etelä-Suomessa nuoret liberaalit ovat eronneet kirkosta jopa minua järkyttävän paljon. (Itse kannatan sitä että jaloilla äänestämällä pakotetaan konservatiivinen kirkko muutoksiin. Koska ei se asioita katsoen selkeästi muutu pelkällä "keskustelulla". En kannata sitä että erotaan niin isoissa määrin että se muuttuu verenimennäksi jossa kirkolta estetään toimintamahdollisuus.) Kirkko esittää olevansa liberaali, mutta tosiasiassa se on konservatiivi joka on uudelleenmääritellyt konservativismin vanhoillisuudeksi. ; Karkeasti sanoen liberaalit haluaisivat muuttaa asioita mutta kirkon "Liberaalit" haluavat pitää asiat juuri niin kuin ne nyt ovat.

Enqvist näkeekin että tässä on takana myös mielenkiintoinen strategia. Kirkonkin näkemyksessä ateisteja, uskonnottomia ja muita esitetään kuin he olisivat kaikki äksyjä ja aggressiivisia. (Kuitenkin jos tätä samaa harjotietaan kirkosta saamme kuulla huolestuttavia kysymyksiä että "et kai usko että kaikki uskovat ovat tälläisiä?" ja tätä pidetään erittäin vakavana virheenä joka johtuu uskonnon tuntemattomuudesta.) Enqvist näkeekin tämän retorisena keinona jolla kirkko esitetään juuri maltillisena kultaisena keskitienä.

Enqvist esittää fundamentalistejen puolelta kätevän tavan jolla ateistit lokeroidaan. Hän nostaa esille keskustelunsa Puolimatkan kanssa. Puolimatka edustaa uskonnollista evidentialismia eli jossa Jumala on tieteen kysymys. Kun häneltä pyydetään falsifiointikriteereitä, hän on heittänyt takaisin vastapallona että "millä falsifioisit ateismisi". Enqvistin kommentti tähän on se, että hän ei ole uskonasioissa evidentialisti. Eli hänelle riittää se, että ID ei onnistu tekemään tieteellistä tutkimusohjelmaa. Enqvist ei itse asiassa esitä että ID olisi tieteen ulkopuolinen a priorisesti vaan että se on sitä a posteriorisesti ; Tiede ei määritelmällisesti kiellä tutkimasta Jumalaa. Jumalaa ei suoraan rajata mahdottomaksi tutkimusohjelma-aiheeksi. Mutta metodiikka jota ID käyttää ja esimerkiksi heidän todennäköisyyslaskelmatapansa, eivät yksinkertaisesti ole tieteellisiä. Niissä on siis pohjimmiltaan vain kasa tiedevirheitä ja päättelyvirheitä. Ja tämä epäonnistuminen riittää. Jos Jumalasta ei ole evidentialistista tutkimusohjelmaa eikä kysymystä voida ratkaista, lopputulos on mielipidekysymys. Puolimatkan kysymys onkin jotain jonka oikeastaan vain fundamentalistiuskova voi esittää ateismista ; Ateismi lokeroidaan varsin omituisesti ja sitä kuvataan "naturalismi" - "skientismi" -leimoilla joiden käyttätapa kertoo että ne ovat lähempänä vastustajan olkiukottamista kuin mitään kunnon asiallista suhtautumista tai keskustelua.

Puolimatka on toki äärilinjan mies. Mutta kirkko tekee hieman samaa. Itsekin olen ihmetellyt sitä motivaatiota joka tuntuu paistavan kaikessa ateismin käsittelyssä kirkon taholta. Että miksi he tiivistävät tälläiseen aggressiiviseen luokkaan. Luokkaan jota ei tunnu kuvaavan yksikään yksilö, saati että sitä kuvaisi jokin ihmisryhmä. Olen uskonut että syynä on ollut liika tutustuminen fundamentalismiin tai se että fundamentalistit ovat ainoita jotka ovat kiinnostuneita ateismista. Kuitenkin näyttää siltä että ateismia moittii moni hyvinkin leppostolainen uskovainen, ja täsmälleen samat olkiukot näyttävät silti säilyvän. Uskon suoraan sanoen että takana on se, että leppoistoa kiinnostaa vain työpaikan säilyminen. (Palkkapussin säilyttäminen on konservatiivin kaiken ennallaanpysymisen yksi muutosvastarintavoima että konservatiivisen asennoitumisen odotettavissa oleva seuraus.) Ei oikeastaan pidä ihmetellä jos ihmiset eivät halua ihan hirveästi kritisoida työpaikkaansa joka maksaa heille kohtuu hyvää palkkaa ammattitaidosta josta on niin vähän hyötyä muilla elämän alueilla, että se on suunnilleen se ainut työ mitä ihminen voi käytännössä tehdä. (Jopa uskonnonopettajana pitäisi olla jotenkin pro-kirkko.)

Toisin sanoen kirkon retoriikassa on tuplakikka joka yrittää vedota ihmisten asenteisiin ; Tässä on kaksi osaa konservatiivi määritellään liberaaliksi kun se on kirkon toimija. Ja liberaali muutosta haluava määritellään vanhoilliseksi kun se on ateistinen toimija. Konservatiivit ovat siksi pohjimmiltaan vanhoillisten puolella. He ovat vähän kuten koulunpihan koulukiusaamisen seuraajia. He näkevät tapahtumat ja hiljaa toivovat että heidän oma elämänsä menee juuri kuten aiemminkin. He ovat sääliöitä. Eli niitä jotka ovat mielestäni pohjimmiltaan ja raskaimmin syyllisiä koulukiusaamisten jatkumiseen. ; Näin ollen minun on hyvin vaikeaa nähdä tässä leppoistossa oikein mitään positiivisia piirteitä. Sitä esitetään maltillisena ja liberaalina. Kuitenkin se on pääasiassa joukko laiskuuttaan pahoja ihmisiä ; Heidän arvonsa saattavat olla jopa kohdallaan, ja pahuudeksi heidän hommansa tekeekin juuri tämä. Vanhoillinen on tavallaan eettinen ; Hän tekee minkä oikeaksi kokee. Laiskuus näkemänsä pahaksi kokemansa edessä taas on juuri sitä synnin ydintä.

Kirkkokritiiki on siis väärin kohdennettua. (Tai ainakaan se ei aja niitä asioita joita itse haluaisin ajaa.) Kirkon pahuus kumpuaa sen pseudoliberaalista ytimestä. Siitä joka valitettavasti myös edustaa sen enemmistöä. Ja vaikka homoilta onkin Enqvistin puheissa näyte siitä että "virtahevot voivat joskus juosta nopeasti" olen itse tässä Enqvistiä pessimistisempi. Sillä homoilta sai aikaan vain pikaisia lupauksia ja lausutoja. Lausuntoja joissa liberaalikonservatiivit sanoivat että he eivät pidä tästä vallitsevasta tilasta ja lupasivat muutosta. Muutosta joka seuraa jos ei lähde kirkosta. Kuitenkin jo vuosia ennen tätä homoiltaa tämä em. aihe oli vaivannut eikä muutosta silloinkaan tapahtunut. Mutta pettymyksekseni on pakko sanoa että ei tapahtunut sen jälkeenkään. Kirkolle on annettu monta vuotta aikaa muuttaa asia. Ei ole muuttanut. Näin ollen lupaukset muutoksesta ja muuttumusen mahdollisuudesta olivat vahvasti liioiteltuja. Pseudoliberaalit konservatiivipapit siis vain valehtelivat mediassa ja koijasivat ihmisiä jotta kaikki pysyisi ennallaan. Ja jokainen joka tämän uskoi, pelasi heidän pussiinsa.

Moraalirobotti

"Helsingin Sanomissa" oli teksti "Järjen asialla". Tämä anekdootista liikkeellelähtevä tarina korostaa arkijärjen ja käytännöllisyyden suhdetta etiikkaan. Tarinassa isä joutuu vaikeuksiin koska tarjoaa pojalleen erehdyksessä limonadia jossa onkin alkoholia. Tästä seuraa byrokraattista myllytystä ja vaikeuksia. Opetus oli "... kaikki osalliset - poliisi, ambulanssikuskit, lääkärit, lastensuojeluviranomaiset ja jopa tuomari -tiesivät, ettei tässä ole mitään järkeä. Kaikki ymmärsivät, että kyseessä oli aivan tavallinen isä. Hän ei vain tiennyt, että Mike's Hard Lemonade sisältää alkoholia. Mutta kaikilla osallisilla oli omat ohjesäännöstönsä, joita piti noudattaa." Tästä pohjustuksesta mentiin Aristoteleen etiikkaan "Aristoteles määritteli käytännön viisauden yhdistelmäksi halua ja kykyä toimia moraalisesti oikein. Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti. Tai toisin päin, viisas ihminen ei tarvitse sääntöjä toimiakseen moraalisesti oikein."

Monesti ihmiset ovatkin käytännön arkijärjellä pelaamisen puolesta ja byrokraattista sääntöjen vastustamista vastaan. Tässä perinteestä jo mainittu Aristoteles onkin hyvä esimerkki. Hänelle etiikan ydin oli telos, ihmisen tarkoitus. Sellaisenaan se voisi jäädä tyhjäksi, koska minkä tahansa voi väittää olevan ihmisen tarkoitus maan päällä. Aristoteles kuitenkin sitoi tämän kahteen asiaan ; Telostaan toteuttaa kun sisäiset ja yksilölliset innostuksenaiheet kohtaavat yhteiskunnalliset tarpeet. Aristoteleen mukaan merkki teloksensa seuraamisesta on myös onnellisuus. Aristoteles korostaa etiikassaan myös kohtuutta ; Hänelle ei toisin sanoen ole mitään lukkoonlyötyä ja ehdotonta : Äärimmäisyyden nähdään johtavan ongelmiin. Kultaisessa keskitiessä päinvastoin ollaan kohtuullisia - Tässä mielessä HS:n tarinan byrokraattiset vaikeudet voidaankin nähdä "sinänsä hyvän moraalilain" seuraamisena liiallisesti. Moraaliset säännöt ovat Aristoteleelle enemmän nyrkkisääntöjä kuin ehdottomia totuuksia.

Tätä linjaa voi jatkaa modernimmin Alasdair MacIntyren moraalikäsityksellä. Hän korostaa siinä, miten Aristoteeliseen etiikkaperinteeseen palaaminen on hyödyllistä. Syynä on se, että teologian dominoinnin jälkeen tullut valistushenkinen maailma ei tarjonnut oikein mitään metafyysistä pohjaa jolle etiikkaa olisi mahdollista rakentaa. MacIntyre rakentaa tähän ratkaisun. Se on siitä mielenkiintoinen että hän hyväksyy Nietzschen moraalikritiikin osuvuuden, mutta vastustaa Nietzshen tarjoamaa vaihtoehtoa ; Esimerkiksi kirjassaan "After Virtue" hän sanoo että "Nietzsche's great man cannot enter into relationships meditated by appeal to shared standards or virtues or goods; he is his own only moral authority and his relationships to others have to be exercises of that authority... it will be to condemn oneself to that moral solipsism which constitutes Nietzschean greatness." Hänestä moraali latistuu jos se mielletään lähinnä yksilön emootioiksi ja mieltymyksiksi. Siksi hän ottaakin tilalle yhteisön ja yhteiskunnan jossa eletään.

MacIntyren mukaan kysymys miten ihmisen pitäisi toimia (~"what ought I do?") voidaan vastata vain ottamalla kantaa kysymykseen missä tarinassa haluaa olla osallisena (~"...of what story do I find myself a part?"). Narraatiot taas voivat pitää sisällään yhteisön tarinoita, jotka voivat olla historiallisesti osuvia tai sepitteellisiä. Tarinoissa esteettinen ja eettinen siis tavallaan yhdistyvät. Näin ihmisen etiikkanäkemys on Aristoteelisessä omassa innostuksessa ja sen suhteessa yhteiskuntaa. MacIntyrestä tämä on tarinankerronnallisuuteen sidottavissa. Narraatio syntyy siitä kun ihminen kertoo, minkälaisessa tarinassa hän haluaa olla. Siksi onkin luontevaa että "Järjen asialla" lähestyy asiaa nimen omaan anekdoottien kautta.
1: Tästä saadaan hyvä esimerkki uskonnollisten julistajien kertomista anekdooteista. He esittävät elävänsä tai vähintään tavoittelevansa eettisesti korkeampaa elämää. Tässä muutostarina on hyvä keino osoittaa asiat jotka ovat ennen olleet ja miten ne ovat nykyisin. Mikä näyttää sen, missä asioissa maailmankuva muuttaa jotain että ne muutokset nähdään positiivisina esimerkkeinä, tarinana jossa ollaan osallisena (ja johon kenties muidenkin halutaan ottavan osaa.) Minulla olikin tässä mielessä hauskaa kun eräs päivä juttelin kahden saman uskonnollisen yhteisön jäsenen kanssa. He kuuluivat samaan ryhmään ja molemmat olivat lappujulistajina samana päivänä. Toinen kuvasi miten Ihminen on Jumalan kuva ja siksi jumalallisempi kuin voisi uskoa, ja että uskonnollisuus on luontevaa ja mukavaa. Pahanteko oli hänestä ulkoista saatanan manipulointia tai erehtymistä. Toinen taas kuvasi miten ihminen on perisyntinen, ja siksi saatanallisempi kuin voisi uskoa, ja että tämän vuoksi uskovakin joutuu taistelemaan omassa sisässä olevaa turmelusta vastaan. Tarinat olivat erilaisia, vaikka molemmat olivat varmasti aivan samaa mieltä perisynnin ja armon olemassaolosta ja siitä että Jumala alunperin loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Aristoteelinen moraalirobotti onkin eräänlainen mahdottomuus. Tätä kuvastaakin hyvin "Järjen asialla" -kolumnin talonmiesesimerkistä. Siinä talonmiehet tekevät määrittelemiensä tehtivien lisäksi sellaista johon heitä ei ole suoraan palkattu, mutta joka kuitenkin jotenkin tuntuu tekevän heistä parempia talonmiehiä. "Talonmiehen toimenkuva on määritelty siten, että jos kehitettäisiin tarpeeksi etevä robotti, se voisi tehdä kaikki talonmiehelle määrätyt tehtävät. Mutta robotti ei voi korvata sitä, mitä talonmiehet tekevät sääntöjensä ulkopuolella. He käyttävät viisauttaan, osoittavat empatiaa ja palvelevat yhteistä hyvää."

Kuitenkin byrokratian vastustaminen, niin mukavaa kuin se onkin, ei ole ainut vaihtoehto. Vaihtoehdon sijalle voidaan laittaa Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi, jossa käsketään toimimaan vain sellaisen maksiimin (~säännön/periaatteen) mukaan jonka toivoisi tulevan yleiseksi laiksi. Kantin maailmassa "moraalirobotti" olisi itse asiassa ihanteellinen vaihtoehto. Sillä se noudattaisi sääntöjä järkkymättä eikä joustaisi niiissä. Kantin näkemystä on itse asiassa tupattu kritisoimaan sen byrokraattisuuden kautta. Mutta sen vaihtoehtona voidaankin tarjota lakien lisäyksiä ; Lakeihin voidaan esimerkiksi tehdä ehtoja. Kun kaikkia kohdellaan samassa tilanteessa samalla tavalla, kategorinen imperatiivi periaatteessa täyttyy. Näin voitaisiin esimerkiksi luoda lisäsääntö jonka mukaan vaikkapa tarinan isät jotka erehdyksessä tarjoavat lapsilleen alkoholia eivät joutuisi myllerrykseen. Toisin sanoen byrokratian ongelmana on liika dikotomisuus ja esitysten eiosuvuus, ei lakien määrä itsessään.

Moni kuitenkin varmasti suosii etupäässä jonkinlaista näiden kahden symbioosia ; Voi olla oikea tapa toimia ja tätä voidaan tavoitella laeilla mutta käytännössä maailma on niin mutkikas että jokaisessa tilanteessa on niitä reunaehtoja ja poikkeuksenpoikkeuksia. Nämä muuttavat maailman sellaiseksi että kategorinen imperatiivi näyttää mustavalkoiselta ja todellisen elämän sovellukset harmaasävyiseltä. Näin voisi olla mahdollista tehdä moraalirobotti, mutta sen rakentaminen olisi niin mutkikasta ja työlästä, että käytännössä kannattaa toteuttaa jonkinlaisia likiarvoja, jotta saadaan tehtyä yhtään mitään. ~ Siksi onkin tärkeää toimia esimerkiksi kultaisen keskitien kaltaisen maksiimin kautta.