Onko itsepuolustus taidetta?

Suomessa termit itsepuolustuslaji ja kamppailulaji viittaavat nimensä mukaan suoraan urheiluun. Tämä on melko neutraali tapa lähestyä asiaa, erotteluja käytetään vain sen mukaan missä taiteita käytetään. Sen sijaan muissa kulttuureissa asiaa katsotaan toisin. Japanilaisessa jaottelussa lajit jaetaan do -lajeihin ja jutsu -lajeihin. Joissa do on enemmän filosofinen, jopa hengellinen. Ja jutsu on sitten enemmänkin vain taito. Englannin kielellä ollaan sitten hyvinkin henkeviä ; martial art viittaa nimenä taiteeseen.

Platon on tähän asiaan kenties mielenkiintoinen filosofi. Sillä hän lähestyi taiteita taitoina. Erottelu ei ollut hänellä tässä kohden voimakas. Ja toisaalta Platon oli myös taitava pankrationisti, joka oli sen ajan rankimmasta rankin showkamppailu-kontaktilaji ; Tämä tekninen lähestymistapa näkee taiteilijan käsityöläisenä. Näin puuseppä tai savimaljojen tekijä on joku jolla on mielessään lopputulos, jonka hän sitten toteuttaa siten että aluksi on jotain raakamateriaalia ja lopussa lopputulos. Tässä mielessä maalari joka maalaa taulun osaa käyttää värejä - kenties myös valmistaa värinsä - tuottaakseen näkemyksensä. ~ Tässä mielessä ei ole vaikeaa nähdä että kamppailulajit voidaan nähdä jonkinlaisena käsityöläistaiteena ; Siinä on tietty tavoite, jota sitten tavoitellaan valitsemalla sopivia tekniikoita, joiden valitsemisessa on varaa mieltymyksiin vaikka mikä tahansa ei olekaan hyvää kamppailutaitoa. Tavoitteeseen päästään useita teitä, mutta ei kaikkia. Toisaalta kamppailulajissa on hyvin vaikeaa nähdä mikä on raakamateriaali joka jalostuu. Jossain hyvin omituisessa mielessä vihollinen joka päihittyy voidaan nähdä joksikin jossa on saatu muutos. Mutta tämä kulma viittaa enemmän siihen suuntaan että kamppailulaji ei ole kovin hyvin käsityöläisyyteen rinnastuva taito (craft). Tämä ongelma vaivaa muutakin urheilua.

Analogia toimii vain jonkin aikaa ja sen jälkeen lopputulos näyttää epätyydyttävältä. Tosin monista tuntuu epätyydyttävältä väittää että taide olisi pelkkää käsityöläistaitoa. Taiteilijat eivät ikään kuin olisi mitään duunareita vaan jotain hienompaa. Syynä on kenties pelkästään se, että taiteilijat haluavat auktoriteettia ja portin sivistyksen ja intelligenttien pariin. Mutta tämä tie on kuitenkin hyvä tutkia.

Kenties itsepuolustuslajejen taiteellisuutta voisi lähestyä sitä kautta, että T. S. Eliot korosti että runoilija ei järjestele sanoja, vaan prosessi on hieman mystisempi. Runoilija siirtää tunteita eikä käsittele ennaltanäkemiään lopputiloja. Ja tämäntapainen mystinen elementti liittyy lähes kaikkeen itsepuolustustaitoon. (Myös jutsu -lajeihin.) Syynä on se, että tietoinen mieli ei ole itsepuolustuslajien kohdalla riittävän nopea. Itsepuolustus on vaikeaa juuri siksi, että taidot pitää päntätä ensin tietoiseen mieleen, hioa niitä eteenpäin samalla kun opittu painuu "automaattisiksi reaktioiksi". Tekniikat eivät ole valmiina mielessä, ja aloittelijan intuitio ei toimi. Taitajan intuitio sen sijaan toimii. Ja tätä kautta on helposti ymmärrettävää miksi itsepuolustuslajit keräävät ympärilleen myös kaikenlaista yliluonnollista täyteaineistoa.
1: Mielikuvaharjoittelukin on korkeintaan mutkan päässä tästä mystiikasta. Esimerkiksi jos on vaikeaa seisoa yhdellä jalalla, oikean asennon saa siten, että kuvittelee nojaavansa näkymättömään kääpiöön kädellään. Ja käsiä jaksaa pitää kämmenet ylöspäin suorina sivuille kun kuvittelee tökänneensä etusormensa jonkun ärsyttävän ihmisen sieraimeen. Ketään ei ole "aikuisten oikeasti" paikalla, mutta lihakset ja luut asettuvat juuri oikein. Ei ole vaikeaa kuvitella miksi vatsassa olevan Ki -voiman kuvittelu tuntuu uskottavalta. Se toimii samalla tavalla kuin kuvitteellinen näkymätön kääpiö.

Intuitiota ja alitajuntaa korostava näkemys voi tietysti johtaa mietteitä jopa siihen että onko taide sitten samaa kuin jonkinlainen hengellisyys tai uskonnollisuus. Japanilainen näkemys korostaa, että näin voisi olla. Do -lajeihin kuuluu tietynlaisen filosofisen elämänasenteen ja yleisen henkisen kasvun tukeminen ja niiden tärkeyden erityinen korostaminen. ; Kuitenkin tässä voi siirtyä myös siihen, että tietyssä mielessä "taide" on länsimainen yleinen käännös "do":lle. Se ei kuitenaan täysin vastaa 1:1 sitä mitä japanilaiset asialla tarkoittavat.
1: Muutenkin tämä käännöspuoli on tässä kohden haasteellista ja varsin epämääräistä. Kun Zen -klassikko "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjan tekijä Herrigel teki kirjan kyūdō:n taidosta, se suomennettiin taiteen sijasta taidoksi. Englanniksi se kääntyi taiteeksi "Zen in the Art of Archery". Länsimainen kulttuuri ja itämainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia ja määritteet nojaavat niin erilaisiin lähtökohtiin että on vaikeaa sujauttaa edes denotaatiot, saati sitten konnotaatiot, kohdalleen niin että kieli olisi edes jokseenkin ymmärrettävää.

Toisaalta itsepuolustuslajit vain hyvin harvoin ovat suoraan uskontoa. Ne ovat enemmän jotain jota uskonnoissa käytetään apuvälineenä. Sen vuoksi melko harva kristitty vastustaa itsepuolustuslajien harrastamista. Moite siirtyy enemmän siihen jos joku do -laji yrittää livauttaa mukaan pakanallisia idän harhaoppeja. ; Ja kysymykseni kannalta relevantimpaa onkin se, että uskonto ei tunnu itsessään olevan taidetta. "Se vain koristelee temppelinsä taiteella ja vaikuttaa taiteen sisältöön ja muotoihin". (Mikä ei ole argumentti sen puolesta että uskonto ei ole taidetta, pikemminkin päinvastoin mutta se kuitenkin tuntuu intuitiivisesti relevantilta erolta.)

Näistä mietinnöistä syntyy sellainen mielikuva että itsepuolustuslaji olisi ehdottomasti haasteellinen taito, joka ei olisi käsityöläistaito, ja jolla on voimakkaita kulttuurisia yhteyksiä. Mutta se ei silti olisi oikein mikään taide. Ajatus itsepuolustuksesta pelkkänä taitona tuntuu olevan itsepuolustukselle lähes aina osuvin kulma. Mutta vain harvoin se esiintyy puhtaana. Konteksti tuntuu määrittelevän hyvin paljon.
1: Useimmiten se tuntuu kuitenkin olevan urheilua. Silloin näitä taitoja käytetään abstraktin ja absurdin tavoitteen (päihittämisen sijaan "pisteet") saavuttamiseksi liikunnallisessa konfliktitilanteessa jossa mitään oleellista ei muutu (vastustaja ei edes päihiinny).
2: Kadulla samoja tekniikoita voi käyttää itsepuolustamisessa. Tappelua harva pitää taiteena. Se on enemmän rikollisuutta tai rikollisuuden kohtaamisesta selviämistä. Tappelu on jotenkin epäesteettistä ollakseen monista taidetta. Ja se pyörii Maslown tarvehierarkian hyvin matalilla portailla, toisin kuin taide jota yleensä tehdään lähinnä siksi että voidaan - eli Maslown portailla ollaan hyvin korkealla, kenties jopa itsetoteutuksessa.
3: Itsepuolustuksen estetiikka on sitten jotain jota kyllä aivan varmasti voidaan soveltaa taiteissa niin että niistä tulee taidetta. Puhutaampa sitten elokuvien taistelukohtauksista tai vaikka tanssista joka käyttää itsepuolustuslajeista tuttuja liikkeitä ja liikeratoja, kysymyksessä on jossain määrin itsepuolustuksen soveltamisesta. Ja tässä mielessä tekijöiden intentio ja konteksti voi ratkaista hyvinkin paljon. - Tosin tässä prosessissa yleensä tapetaan itsepuolustuslajin funktionaalisuutta. Ja ainakin minä raastan tämän puhtaasti taiteena myydyn itsepuolustuksen soveltamisen iskulauseella joka kuuluu englanniksi "This is bullshit ballet, not martial art!"

Herrasmiehen itsepuolustus ; Viktoriaanista urheilua.

"Terve ja monipuolinen sukupuolielämä voi pelastaa nuorison paitsi urheilulta, myös uskonnolta."

("Napoleonin Kompleksit", "Muutama juttu")

Länsimainen itsepuolustus on karkeasti sanoen spesialistilajejen tekemistä ; Esimerkiksi nyrkkeily ja paini ovat keskittyneet hyvin spesifiin ja tarkasti määriteltyyn, rajattuun, tilanteeseen. Itämaisissa kamppailulajeissa taatusti viehättääkin niiden "hengellisen eksoottisen karisman" lisäksi niiden monipuolisuus.

Tämä karkea jako idän ja lännen välillä ei ole kuitenkaan mikään "ikuinen totuus" ;  Se, minkä ihminen näkee omin silmin avatessaan länsimaisia keskiaikaisia kamppailumanuaaleja, on juuri monipuolisuus. Nivellukkotekniikat, aseeton kamppailu, tikari, miekka ja keihäs ja ratsailla tehty kamppailu kuuluvat samaan systeemiin. Ja tämä oli hyvin yleistä. Länsimaisessa monipuolistamiskulttuurista on kuitenkin kenties asiallista ottaa hieman eksentrinen esimerkki.

E. W. Barton-Wright
Hampaisiin asti aseistautuneena.
Viiksillään.

Tämä esimerkki ei ole keskiajalta vaan viktoriaaniselta ajalta. Sen keskiössä on Edward William Barton-Wright. Hän syntyi vuonna 1860 intiassa niissä oloissa johon länsimaiset ihmiset siihen aikaan intiassa syntyivät. Hän koulutti itsensä insinööriksi. Nuoruutensa päivinä Barton-Wright asui jonkin aikaa japanissa jossa hän harjoitteli jiu-jitsua. Vuonna 1898 Barton-Wright muutti Lontooseen. Ja tässä vaiheessa hänellä oli mielessään ajatus oman itsepuolustusjärjestelmän kehittämisestä. Hän huomasi että jiu-jitsu oli erikoistunut japanilaiseen kulttuuriympäristöön ja se oli sopeutunut niihin olosuhteisiin. Hänestä länsimainen kulttuuri tarvitsisi omansa. Siksipä hän huipensi kehittelytyönsä vuonna 1900, jolloin hän aloitti bartitsu -koulunsa.

Tässä itsepuolustuslajissa oli jiu-jitsua muistuttava ydin, jota oli maustettu nyrkkeilystä ja savatesta saaduilla elementeillä jota oli koristeltu kävelykepin käyttämisellä. Barton-Wright oli hyvin ylpeä aikaansaannoksestaan ja hän korosti että se toimi hyvinkin erilaisissa tilanteissa mitä tahansa hyökkäämistä vastaan. Tämä väite saa tukea siitä että systeemissä ideaa tuettiin mahdollisuudella soveltaa sitä monenlaisiin aivan erilaisiin lähestymistapoihin ja tilanteisiin.
1: Osa systeemistä on kehitetty tilanteisiin joissa käsitellään epämiellyttäviä ihmisiä "undesirables". Esimerkiksi jos olet ravintolassa ja joku loukkaa naisia, hänet täytyy saattaa pois tilasta. Tämä on nivellukko-hallintaotteiden käyttöä tavalla joka muistuttaa väkivallan sijasta jotain mitä vartijat ja poliisit opettelevat voimankäytössään.
2: Osa tekniikoista korostaa yllätyshyökkäyksiä joissa paetaan erilaisista kuristus- ja sidontaotteista. Eli jostain jota kaapatuksi joutuva tai ryöstetyksi joutuva voi kohdata.
3: Osa on klassisempaa itsepuolustusta jossa vihollinen hyökkää ja tätä vastaan puolustetaan. Barton-Wright korosti että vastustaja voi käyttää mitä tahansa pullosta piilossa olevaan veitseen tai kävelykeppiin. Puolustuatuminenkin tehtiin tämä huomioiden, kuitenkin sillä tavalla että oletuksena oli että herrasmiehen itsensä käsissä ei ole mitään erikoista. Kävelykeppi - josta oli tarjolla montaa sorttia ja Barton-Wright harjoittikin lajissaan sekä pitkää että lyhyttä kävelykeppiä -  ja paljaat kädet olivat siihen aikaan uskottavia käsilläolevia välineitä joten niiden käyttämiseen keskityttiin.

4: Kenties erikoisin osio Barton-Wrightillä oli kuitenkin polkupyörän kanssa tehdyt tekniikat. Polkupyörän selässä ajava puolustautuu ja käyttää polkupyörää suojana ja hallitsee pyöränsä avulla tilaa. Samoin henkilö saattoi joutua polkupyörällä ajavan potkaisemaksi ja tätäkin vastaan oli syytä harjaantua. Barton-Wrightillä oli jopa ohjeita joissa polkupyörän selästä ei tarvitse edes nousta jos ajaa toisen varpaiden päälle tai suihkuttaa toisen silmille vettä ja yrittää paeta. Polkupyörän selästä voitiin tietysti myös syöksyä toisen päälle suoraan sylipainiin jolloin polkupyörää ajavan liikevoima auttoi ja teki hyökkääjän saamasta iskusta kovan.

Barton-Wrightin laji on itse asiassa pakko nähdä osana sen ajan kulttuuria. Varhaisemmat systeemit olivat toki myös herrasmiehille tarkoitettuja lajeja, mutta tämä oli selvästi itsepuolustusta eikä kaksintaistelua kuten varhaisemmat eurooppalaiset versiot. Laji voitiin nähdä lajina jossa japanilaisten Do (tie/filosofia) oli korvattu viktoriaanisen ajan asenteiden ydinhengellä. Tämä ei tietyssä mielessä tuhoa do:n ideaa. Laji nähdään itsekasvun menetelmänä. Kuitenkin Barton-Wright oli hyvin käytäntökeskeinen jolloin lajia myytiin ikään kuin käytännöllisenä keinona tarpeeseen joten se tässä mielessä edusti jutsu -lajeja.
1: Do ja jutsu -lajit voi olla vaikea erottaa toisistaan. Niissä voi olla ihan samoja tekniikoitakin ja ne voivat näyttää ulkopuolisille miltei samoilta tehtynäkin. Kenties eron ymmärtää parhaiten tarinalla oikeasta elämästä. Minulla on pieniä yhteyksiä esimerkiksi kendon ja ninjutsun harrastajiin. Siksi tiedän kuinka eräässä harjoittelutilassa Helsingissä kävi seuraavaa : Iaidoa, eli "miekan vedon taidetta" kauan harrastanut ja taitava mies kohtasi ninjutsun osaajan. He ottivat pari leikkimielistä erää. He sopivat aloittavansa ase huotrassa. Tämä asetelma on tietysti iaidon puolella, se kun on spesialisoitunut tähän kun taas ninjutsussa on monenlaisia kikkoja. Ninjutsuka päihitti kuitenkin iaidokan kerran toisensa jälkeen. Iaidoka ei edes ehtinyt vetää asettaan huotrasta kun ninjutsuka oli jo lyönyt ja vetämässä asetta takaisin huotraan. Tämä on yllättävää koska periaatteessa tässä ninjutsuka päihitti iaidokan juuri sellaisella tavallakin joka iaidokoilla kehittyy äärimmilleen. Syy tähän pärjäämiseen oli erikoinen ja se oli selvää ulkopuolelta seuraajille, mutta ei iaidokalle itselleen: Ninjutsuka käytti täysimittaista huotraa, mutta hän piti siinä lyhyttä wakizashia. Miekan kohdalla aseen pituutta edestäpäin nopeassa liikkeessä on yllättävän vaikeaa havaita. Ja kyllä. Tämä suhtautuminen sääntöihin ja taiteeseen kuvastavat do:ta ja ennen kaikkea jutsua. ; Huijaamisen taju kuuluu osaksi prosessia, koska asenne on pragmaattinen eikä idealistinen. ~ Tämä on taiteen ja taidon välinen ero ; Tosin taido taas on taidetta.

Monestihan englantilaisesta herrasmiehestä voi syntyä mielikuva kalpeasta intellektuellista jolla ei ole tunne-elämää vaan kohteliaisuus. Mutta viktoriaanisena aikana kuva ihmisestä ei nimenomaan ollut tämä. Itse asiassa alkuperäinen Sherlock Holmeskin - jonka paluu kuolleista selitettiin sillä että hän osasi nyrkkeilyä, miekkailua ja baritsua joka on itse asiassa typotettu referenssi juuri tämän blogauksen keskiöhenkilöön - oli paljon menevämpi mies kuin miksi hänet on monissa ohjelmissa tehty. Ajatus objektiivisesta ulkopuolisesta miehestä jonka henki ylittää materian ja valtaa maailman teknologialla on syntynyt vasta myöhemmin. Viktoriaaniseen aikaan fyysinen kultturi oli kunnioituksessa. ns. "Muscular Christianity" oli hyvin muodikas näkemys. Siinä noudatettiin antiikin perinnettä siitä että "mens sana in corpore sano" (terve sielu terveessä ruumiissa). Olikin moraalinen velvollisuus pitää huolta mielestään ja ruumiistaan ja siksi englantilaisen herrasmiehen piti olla myös fyysisesti hyväkuntoinen.

Kuitenkin viktoriaanisena aikana oli ongelma. Se oli teknologia. Tai oikeastaan teknologia ei ollut ongelma, vaan se että se vähensi mekaanisen raatamistyön tekemistä. Kun liikkuminen mekanisoitui, edes ratsastus - tuo perinteinen tapa pitää itsensä fyysisesti hyväkuntoisena ilman työtä - ei pitänyt kunnossa. Koska ruumiinkulttuuri nähtiin erottamattomana osana muutakin kulttuuria, se johti siihen yksinkertaiseen asiaan, että ihmiset harrastivat liikuntaa.

Ja samanaikaisesti yhteiskunnassa oli suuret tuloerot ja siihen liittyi väkivaltaisuutta. Lontoossa huligaanit (hooligans) pelottivat. Manchesterissa pelokoa nostivat scuttlersit. Liverpoolissa ns. cornermanit koettiin uhkana. Ja lehdet luonnollisesti pelottelivat tällä. Ja nämä toimijat eivät noudattaneet herrasmiesmäisiä reilun pelin sääntöjä. He eivät esimerkiksi haastaneet pugilistiseen kaksintaisteluun tai taistoon samanmittaisilla kalvoilla, vaan he käyttivät keinoja joita ylevä brittiherrasmies piti likaisina temppuina. Moni tietysti turvautui tässä keinoista helpoimpaan, eli revolverin kantamiseen. Mutta ne jotka kokivat tuliaseet riittämättömiksi tai epämiellyttäviksi, harjoittelivat erilaisia itsepuolustuslajeja.

Barton-Wright iski tähän kulttuuriin. Tosin hieman myöhässä. Jiu-jitsu oli suosittua briteissä, mutta valitettavasti Barton-Wright ei ehtinyt tämän muodikkuushuippuun. Hän luultavasti itsekin seurasi aikansa muotia eikä siksi ollut sen edelläkävijänä. Tämän vuoksi hänen kouluaan odotti konkurssi, ja hänen lajinsa vaipui "miltei unohduksiin". - Parhaiten tunnettu referenssi häneen onkin typotettuna Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -romaanissa, eli osana kaunokirjallisuutta.

Tämä Barton-Wrightin pankrotti ja "hänen lajinsa kuolema" on minusta sääli, koska korostan sitä että filosofin on oltava generalisti eikä spesialisti. Ja samalla haluaisin korostaa länsimaista itsepuolustusperinnettä ja nostaa sen kenties yhtä oleelliseksi osaksi länsimaista kulttuurintajua kuin mikä on itämaisten lajien suhde itämaisessa kulttuurissa.

(Epä)Kristillinen itsepuolustus.

Löysin internetistä itseäni huvittaneen tekstin "Martial Arts - Distraction of many Christians". Teksti muistuttaa, että itse asiassa monia itsepuolustuskerhoja myydään kristillisyydellä. Itsepuolustuslajien kerrotaan vahvistavan soturiasennetta, jota Jeesuksen puolesta taistelevat tarvitsevat. "so-called youth and evangelism ministries promote the martial arts as a means of motivating youth in evangelism, spiritual warfare, etc." ... "These extension ministries give all students the chance to sharpen their soul winning skills, be an encouragement to others, and use their skills to glorify God." Kerhot ovat toki totta, niitä on paljon. Toisin sanoen itsepuolustuslajeja myydään kristillisyydellä ja kristillisyyttä kaupitellaan kristillisyydellä.
1: Muistelempa tässä erästä maassa vieraillutta luennoija-käännyttäjää, joka oli kungfuka. Hänen luennoillaan kertoiltiin Bruce Leestä ja siitä miten usein elokuvissa näyttelijöiden liikkeitä nopeutetaan, mutta hänen liikkeitään hidastetaan. Itsepuolustus oli coolia ja jokin tästä cooliudesta tarttui kristinuskoonkin kun kristitty itsepuolustusmies luennoi.

Kirjoittaja on kriittinen. Hänestä itsepuolustuslajit ovat Zen -buddhalaisuutta, eivätkä kristillisiä. Niissä on idän harhaoppeja. Siinä missä itsepuolustuksen mekaaniseen taitoon ilman persoonallista kasvua olevat (jutsu) -lajit kokevat normaalisti kovaa kritiikkiä kun taas persoonan kehittämiseen keskittyvät (do) -lajit koetaan hengellisinä ja pehmeinä. Niissähän ei korosteta tuhoamista, vaan tuhoamistaito on vain keino vetää omat henkiset voimavarat eteenpäin. Kirjoittaja näkee kuitenkin nimen omaan do -lajit huolestuttavina, koska niissä on hengellinen pohjasävy. "Chinese karate masters considered karate to be an extension of their religion." Ne ovat väärää uskontoa, harhaoppia. Lisäksi sen tarjoama itsevarmuus on laadultaan huonoa, demonista. "Zen meditation provides a false "inner peace" that is at best a counterfeit of the peace only God can give. There is only one source of inner peace-the Holy Spirit (Galatians 5:22, But the fruit of the Spirit is love, joy, peace, longsuffering, gentleness, goodness, faith, ). We can choose between the self-control developed by the Holy Spirit, or the self-control of Zen. And with the self-control of Zen, as with any Eastern meditation technique, one could also be opening himself up to demonic activity.".

Sävy on tietysti paikoin jopa lempeä. Kristillisyyttä ei voida yhdistää mitenkään väkivaltaan. Se, miten karatessa ei suosita hyökkäämistä vaan korosteaan vain oman elämän säilyttämistä, on irrelevanttia koska lyöminen on lyömistä ja potkiminen potkimista "But, eventually you can justify attack. This is NOT, "Love your enemies"" Huolta on myös rituaalisissa toiminnoissa. Esimerkiksi kumartaminen yhdistetään kunnioittamisen kautta palvontaan. Karatesaleissa tehdyt kumarrukset ovat siksi epäjumalan palvontaa. "Bowing is worship in the Bible and in all religion. To which Lord do YOU bow?" Lisäksi itsepuolustuslajit, kuten karate sitouttavat, esimerkiksi pyrkimys saada karatea kaikkeen mitä tekee, on itse asiassa sama asia kuin laittaisi itsepuolustuslajin Jeesuksen yli.

Yllä oleva on tietysti sinällään uskonnonvapauteen kuuluvaa näkemysten esittelyä. Se ei tee sitä, mitä Järvenpääläiset Jehovan Todistajat minulle yrittivät. He selittivät minulle pitkästi miten itsepuolustus on Jehovan tahdon vastaista, ja että itsepuolustus on heidän uskontonsa mukaan väärin. Ja tämän he näkivät jonkinlaisena perusteluna sille, että minun tulisi lopettaa se. Aivan kuin heidän vakaumuksensa olisi jokin normi jota minunkin - joka en missään tapauksessa heidän vakaumustaan jakanut/kannattanut tai edes arvostanut - olisi toteltava.

Antamani linkki on kuitenkin malliesimerkki siitä, että vaikka monesti selitetään että "Raamattu" on yksiselitteinen ohjeiden antaja. Fundamentalistit selittävät että "Raamattua" voidaan ymmärtää, eikä kirjaimellisen lukemisen sijasta ole mitään tulkintoja. Kuitenkin jopa fundamentalistien parissa on syviä mielipide -eroja itsepuolustuslajien kaltaisissa ihmiselämän kannalta olennaisen keskeisissä arvokysymyksissä. (Don't fuck with my priorities!) Koulukunnan sisällä näkemys on tietysti ilmiselvä, mutta mielipide -erot ovat suuria, joku toinen kokee että asia on ilmiselvästi juuri toisin päin. Näin paljastuukin että jakeenvalinta ja näkökulma ja korostusasiat ovat olennaisia. On vaikeaa erottaa mikä on "mielipidettä", "maailmankuvan värittämää tulkintaa" ja "aktuaalista maailmankuvan värittämätöntä kirjan sisältöä".

---

Kuva on yksityiskohta, Michelangelon maalaama Jeesus. Pienellä mielikuvituksella hänet voi nähdä harjoittamassa jotain tarkemmin määrittelemätöntä idän harhaoppia.

Dojutsu ja "lethal weapon".

Itsepuolustuslajeihin suhtautumisen voi karkeasti sanoen jakaa kahtia. On niitä jotka katsovat että sieltä löydetään itsensä ja kasvatetaan luonnetta. Ja toiset katsovat että siellä opitaan väkivaltaa. Itse asiassa tämä jako ei ole vain itsepuolustuksen ulkopuolisten kanta. Niitä molempia kannatetaan myös harrastajien puolella.

Tämä yllä oleva jako löytyy Japanistakin - ja siellä se on melko vahva.

Sieltä peräisin olevat itsepuolustuslajit jaetaan karkeasti do -lajeihin, joissa kasvetaan ihmisenä. Ja jutsu -lajeihin joissa on keskitytty siihen että opitaan konkreettinen taito jolla voidaan tehdä halutessa erilaisia asioita todellisessa maailmassa. Do -lajien suosio kasvoi kun Japani modernisoitui. Vanha sodankäynnin taito muuttui turhaksi. Moni tyyli syntyi muuta kautta. Esimerkiksi budo -lajien nimi sisältää sanan "do" jotta tiedetään että se on tälläistä. Myös aikido ja kendo ovat tälläisiä. Näistä on olemassa myös versioita jotka keskittyvät suoraan kykyyn tuottaa toimintaa. On kenjutsua, aikijutsua. Ja jopa bujutsu löytyy.

Itse haluaisin pistää tämän jaon "osittain" keinotekoiseksi. Tosiasiassa moni ihminen ei mene harrastamaan kendoa koska siellä kasvaa ihmisenä. Päin vastoin, löytyy paljonkin sellaisia jotka haluavat taistella (turvallisesti). He vetoavat toki puhetasolla myös henkiseen kasvuun - kun sillä täytyy perustella harrastus. Kysymys on suunnilleen samasta, kuin siitä kun jos teini selittää liikaa pelaamistaan sorminäppäryyden kehittymisellä. Toki tässä voi tulla näppärämmäksi, mutta tosiasiassa pelataan pelaamisen eikä itsekehityksen vuoksi. Julkinen salaisuus on, että itsepuolustusta mennään harrastamaan myös sen vuoksi että voidaan itsepuolustautua.

Toisaalta myös jutsulajit ovat nykyajan kulttuurissa hyvin "do" -maisia. Esimerkiksi ninjutsussa korostetaan henkisiäkin arvoja ja itsekasvatus on siellä tärkeässä roolissa. Ninjoihin on helppo liittää myös myyttejä ja mystiikkaa, ja tämä karismakin innostaa joitakuita harjoittelemaan.

Lisäksi etiikkaan pakottaa jo Suomen lakikin.

Ja itse asiassa lajin harrastajan kannalta tärkein "oma jengi ja lupa kuulua siihen ja paikan ansaitseminen siellä" liittyy mukaan kuvioiohin aivan tavallisesti. Räyhäämiseen suhtaudutaan yleisesti pahasti: Esimerkin tästä saa lukaisemalla vaikkapa Bujinkan Shinden -Dojon periaatteet. Ne tiivistyvät loppuun ideaaleiksi "Tiedä että sinnikkyys on, ennenkaikkea, vain lyhytaikaista. Tiedä että ihmisen polku on oikeus. Unohda ahneuden, mukavuuden ja erottelun (riippuvaisuuden) sydän. Ymmärrä surun ja katkeruuden olevan luonnonlakeja, ja ota yksinkertaisesti hyötyä järkähtämättömän sydämen valaistumisesta. Vakaalla sydämellä, älä eksy uskollisuuden ja lapsen hurskauden polulta, ja tavoittele syvällisesti sekä kirjallisuutta ja taistelutaitoja. Dôjôn sääntönä on pitää yllä olevat 5 lakia." Ja lajejen kohdalla näitä ideaaleja myös noudatetaan. Esimerkiksi tuntemani kickboxing -kouluttaja on antanut porttikieltoja taitojen väärinkäytön vuoksi.

Taistelu itsessään ei tietenkään opeta ja kasvata luonnetta. Tästä itse asiassa päästään suurempaan asiaan. On harha luulla että sota ja taistelu automaattisesti kasvattaisi ihmistä. Usein ihminen toki ajattelee että sodassa ollut saisi jotain kompensaatiota ja olisi jotenkin vahvempi. Mutta todellisuus ei ole tässä kohdin kovin reilu. Joskus se, mikä ei tapa rampauttaa. (Sekä konkreettisella että henkisellä tasolla.)

Soturi ei välttämättä ole samaa kuin eettinen ihminen. (Joku voisi pitää näitä jopa toisensa poissulkevina, ja tämä johtuu siitä että he ymmärtävät mitä sota tarkoittaa ja yhdistävät tämän kaikkiin sen sisällä toimiviin.) Jos esimerkiksi olet elänyt sodassa, olet luultavammin rikkonut mielesi kuin kasvanut ihmisenä. Se, että opettelet rikkomaan toisen ei kasvata ihmisenä. Sen sijaan se, että et riko toisia ihmisiä vaikka voisit, kasvattaa. Tätä kautta itsepuolustus kasvattaa luonnetta koska tapaat erilaisia ihmisiä ja treenaatte yhdessä ja toisiin luottaen.

Eurooppalainen miekkailu ei taatusti ole "do" eikä "jutsu", koska se ei ole japanilainen. Ja se sopii tähän luokitteluun harvinaisen huonosti. Se nimittäin sisältää melkoisen julmia tekniikoita, muun muassa potkut joita vaikkapa Fioren kirjassa esitetään ovat hyvin usein "potkuja kasseille". Taidot on tehty sotaa varten. Kuitenkin siellä on erityisen pakko toimia vastuullisesti.

Usein harjoittelumiekoista nimittäin kysellään siitä "ovatko ne teräviä". Tämä on itse asiassa jotain josta kuulee lähes aina kun harrastuksesta kertoo. Terävyys liitetään siihen onko harrastus turvallinen. Sillä terävä miekka on "lethal weapon". Tässä kuitenkin unohtuu yksi asia. Myös pesäpallomaila on "lethal weapon". Kaikki tietävät että jos joku lyö sinua pesäpallomailan kaltaisella kappaleella, siitä seuraa pahoja. Tämän jälkeen on helppo tajuta että tylsytetty harjoitusmiekka on sekin "lethal weapon". Siksi Windsor korostikin ensimmäisellä tunnilla sitä, miten miekan käsittelyssä ja sillä harjoittelussa on korostettava turvallisuutta. Sitä että me kaikki olemme älykkäitä, vastuuntuntoisia ja muutenkin "aikuisia" ihmisiä. (Ja kyllä, ne miekat on tylsytetty, kiitos vain.)

Miekkailun harrastajan on tässä kohden pakko olla eettinen, mutta juttua tehdään silti myös taidon vuoksi.

Itsensä kasvattamisesta.

"Onko jotain olennaista eroa sille, siteeraako Shakespearen 'Romeota ja Juliaa' vai 'Kauniita ja Rohkeita'? Molemmathan ovat periaatteessa ulkoa opeteltuja rimssuja. Muuttuuko siteeraus sofistikoituneemmaksi, jos sen tekee alkuperäiskielellä? Vaikuttaako tähän se, osaako siteeraaja alkuperäiskieltä vai ei?"
(Tuomo "Squirrel" Hämäläinen, kysely pomolta, 15. 3. 2008.)

Ihmiset matkustelevat nähdäkseen asioita, avartaakseen itseään. Itsensä kasvattaminen henkisesti tarkoittaa tällöin uusien kokemuksien saamista. Tai vähintään samojen kokemusten saaminen eri paikoista. (Jos ihminen esimerkiksi käy topless -beacheilla ja baareissa Espanjassa, Kreikassa, Serbokroatiassa ja Kanarian saarilla.) Ihmisistä vain tulee jotenkin kokeneita, kun he matkustelevat eri paikkoihin. Heidän näkemyksensä avartuvat. Samoin monet harrastavat itsepuolustuslajeja kasvaakseen ihmisinä.

Moni pitää tätä avartumista tärkeänä. Ja se itse asiassa saattaa sellaista ollakin. Matkustaminen ei välttämättä sivistä niin paljoa kuin ajattelisi. Minäkin olen Kreikassa Sissin palatsissa käynyt, enkä oppinut kokemuksestani muuta kuin, että sillä oli huonot hampaat, ja että em. palatsin WC -ovet olivat helposti jumiutuvaa mallia. Suhteellisen hauskaa oli kuitenkin.

Mutta en koe olevani erityisen sivistynyt matkan vuoksi. Kokemukset olivat toki mukavia. Ja tätä kautta reissu oli tärkeä. Mutta ei sivistävä, vaan tärkeä samalla tavalla kuin blogilistan kuumimmat blogit. Suosituimmat blogit ovat pikakelauksella käytynä huumoria, ruokaa, kutomista, ihmissuhteita, tavallista elämää tai näiden yhdistelmiä. Uskontoa, vakaumusta, skeptismiä tai filosofiaa saa hakea syvältä ennen kuin löytää. Tämä ei tietenkään mitenkään nollaa tavallisia ihmisiä. Se vain näyttää, että mitkä asiat heistä ovat mukavia, eli heille tärkeitä. Kyseessä ei siis vain ole episteme, vaan fronesis. Ei siis keskitytä teoreettiseen vaan elämiseen.

Ja me kaikki tiedämme, että valistuminen on vaikeaa. Jo alkuun pääseminen voi tuottaa vaikeutta, koska emme luonnostamme ajattele analyyttisesti, vaan elämässämme loukkaukset ja auktoriteettiin vetoamiset toimivat. ("Pomo käski", ja "meistä sinä olet ihan tyhmä" toimivat arkielämässä täydellisesti. Sanoo siihen filosofi sitten "Argumentum ad auctoritatem" ja "Argumentum ad hominem" miten paljon tahansa.)

Kysymys on elämän taidosta, hyvästä elämästä, jota me kaikki tavoittelemme. (Ja blogilistaa selatessa jopa yli muiden taitojen. Jos sinun on valittava, oletko onnellinen, analyyttisesti taitava vai teknisesti osaava, valinta taitaa olla melko helppo.) Sitä haemme matkaillessamme, tai opetellessamme hyvää elämää, elämän taitoa. Ja teemme näin peräti siitä riippumatta, olemmeko sitten jutsu tai do -ihmisiä. Voidaan sanoa että monia Do -ihmisiä innostaa itsensä kehittäminen, koska he elävät turvatussa ympäristössä. Minä taas, jotka kykenevät ottamaan vieressä olevia kuvia vaivattomasti työmatkaltaan, ja joka käy yöaikaan töissä ja asuu levottomalla alueella, voi olla motivoituneempi muista asioista. Kumpikin kuitenkin ajaa tavallaan samaa asiaa. Kumpikin tavoittelee hyvää elämää. Me vain teemme sen vain eri Maslow'n tarvehierarkian portailta.

Sillä tosiasiassa asiunalueeni on enimmäkseen ihan mukava paikka. Siellä vain asuu paljon köyhiä ihmisiä. Ja siellä on erilaisia ihmiskohtaloita. Köyhiksi päädytään eri tavoin ja siitä seuraa erilaisia selviytymispakkoja. Raha on köyhillä kuitenkin eräänlainen minimitekijä (kasvinviljelyssä minimitekijä on ravintoaine, jonka saanti rajaa kasvua; Kasvin on saatava erilaisia aineita, eikä toista voi äärettömiin korvata toisella. Siksi kalkinpuutteesta kärsivä kasvi ei kasva antamalla sille lisää typpeä. Kasvun aikaansaamiseksi pitää lisätä kalkkia.): Se ei ehkä yksinään tuo onnea, mutta ei toisaalta sitä estäkään. Siksi minusta se, joka sanoi että "asuisi mieluummin rakastettuna teltassa kuin vihattuna omakotitalossa" on melko todennäköisesti asunut rakastettuna omakotitalossa.

Sotaisa taide

"When ever I move that is Aikido"
(Morihei Ueshiba, "O -sensei")

"Filosofiaa - Mielen aikidoa."
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, "mielen aikido")

Viime kesän taiteiden yö oli aika mielenkiintoinen. Tapasin siellä henkilön, joka oli käynyt kuuntelemassa Esa Saarista. Kyselin että mitä hän oli siellä oppinut ja mitä Esa oli sanonut. Valitettavasti henkilö ei muistanut. Hän kuitenkin kuvasi melko hyvin Esan pukeutumistyyliä. Itseäni oli kiinnostanut lähinnä se, miten Esan ajattelu on kehittynyt sitten "Punk Akatemian". Mielestäni 565C siitä että muistaa pukeutumisen on "hieman paljon".

Vaikka toki ymmärränkin, että osa Esan vaatetus on osa Esan imagoa, hänen henkilökohtaista tyyliään - ja ennen kaikkea sitä mistä hän itse pitää mikä taas onkin tavallaan jo referenssiä hänen omaan filosofiaansa.

Itse arvostan Saarisen "käytännönläheisyyttä" tai ainakin "arkielämään liittymistä". Hänhän mainostaa kaikesta huolimatta olevansa "käytännön filosofi". Hänestä Filosofia on elämänasenne. Ja että se alunperin on tavoitellut kykyä tarttua elämään. Esa Saarinen on tässä suhteessa konservatiivi, asioiden säilyttäjä. Toisaalta ajatus voi olla niin vanha ja aikaa unohtunut, että se on muuttunut moderniksi ; kuin Egyptiläisten puujalkavitsit. Saariselle filosofia on ensi sijassa elämänasenne. Saarinen muistuttaa tältä kohdin Ueshibaa, joka jätti valtavan henkisen jäämistön aikidon filosofiaan; Aikidoahan ei pidetä taistelutaitona, ei edes vastustajan nujertamisena, vaan henkilökohtaisen kasvun ja rauhan edistämisen välineenä. Aikido tavoittelee elämäntapaa.

Tosin itse olen enemmän taipuvainen opettelemaan asioita itse taidon vuoksi, en sen takia että päätyisin sen seurauksena johonkin hienostuneempaan mielentilaan. Sillä olen vähemmän "Do"(tie) ja enemmän "Jutsu"(taito). Joku voisi suorastaan sanoa että niitä harvoja "Do" -asioita on se, että olen henkeen ja vereen "Jutsu" -mies. Joku toinen taas voisi sanoa että jutsuus osoittaa sen että olen vasta alkuvaiheessa. Että Do on se elämäntapa, mitä jalostuu kun jutsu viedään tarpeeksi pitkälle. Tämäkin voi tietysti olla ihan totta. Voihan olla että kun jutsussa tavoitellaan taitoa, huomataan että se mitä tähän vaaditaan on se mitä Musashi korostaa, eli "nöyryyttä ja kovaa työtä." Tässä näkemyksessä äärimmäisestä jutsusta tulee todellakin Do, Kokoaikaista harjoittelua ja elämäntapaa on vaikea erottaa toisistaan.

Silti en lähtenyt taiteiden yössä baarin puolelle filosofoimaan Saarisen uusista vaatteista laajemmin, vaikka olisi ollut mahdollista. Menin sen sijaan katselemaan Bujinkanereiden esitystä. Ja ennen kaikkea en pelkkää suunnilleen tuon näköistä showta, vaan sitä taustapeliä ja harjoittelua jota harrastajat pitivät nurmikolla niiden esitysten välillä. Minä olin vain kärsivällinen nilkku hangarounderi, jolla oli muutamia kysymyksiä, mutta varastin heiltä silti muutamia temppuja ja toimintaperiaatteita.

Ihan vain jotta osaan.