Herrasmiehen itsepuolustus ; Viktoriaanista urheilua.

"Terve ja monipuolinen sukupuolielämä voi pelastaa nuorison paitsi urheilulta, myös uskonnolta."

("Napoleonin Kompleksit", "Muutama juttu")

Länsimainen itsepuolustus on karkeasti sanoen spesialistilajejen tekemistä ; Esimerkiksi nyrkkeily ja paini ovat keskittyneet hyvin spesifiin ja tarkasti määriteltyyn, rajattuun, tilanteeseen. Itämaisissa kamppailulajeissa taatusti viehättääkin niiden "hengellisen eksoottisen karisman" lisäksi niiden monipuolisuus.

Tämä karkea jako idän ja lännen välillä ei ole kuitenkaan mikään "ikuinen totuus" ;  Se, minkä ihminen näkee omin silmin avatessaan länsimaisia keskiaikaisia kamppailumanuaaleja, on juuri monipuolisuus. Nivellukkotekniikat, aseeton kamppailu, tikari, miekka ja keihäs ja ratsailla tehty kamppailu kuuluvat samaan systeemiin. Ja tämä oli hyvin yleistä. Länsimaisessa monipuolistamiskulttuurista on kuitenkin kenties asiallista ottaa hieman eksentrinen esimerkki.

E. W. Barton-Wright
Hampaisiin asti aseistautuneena.
Viiksillään.

Tämä esimerkki ei ole keskiajalta vaan viktoriaaniselta ajalta. Sen keskiössä on Edward William Barton-Wright. Hän syntyi vuonna 1860 intiassa niissä oloissa johon länsimaiset ihmiset siihen aikaan intiassa syntyivät. Hän koulutti itsensä insinööriksi. Nuoruutensa päivinä Barton-Wright asui jonkin aikaa japanissa jossa hän harjoitteli jiu-jitsua. Vuonna 1898 Barton-Wright muutti Lontooseen. Ja tässä vaiheessa hänellä oli mielessään ajatus oman itsepuolustusjärjestelmän kehittämisestä. Hän huomasi että jiu-jitsu oli erikoistunut japanilaiseen kulttuuriympäristöön ja se oli sopeutunut niihin olosuhteisiin. Hänestä länsimainen kulttuuri tarvitsisi omansa. Siksipä hän huipensi kehittelytyönsä vuonna 1900, jolloin hän aloitti bartitsu -koulunsa.

Tässä itsepuolustuslajissa oli jiu-jitsua muistuttava ydin, jota oli maustettu nyrkkeilystä ja savatesta saaduilla elementeillä jota oli koristeltu kävelykepin käyttämisellä. Barton-Wright oli hyvin ylpeä aikaansaannoksestaan ja hän korosti että se toimi hyvinkin erilaisissa tilanteissa mitä tahansa hyökkäämistä vastaan. Tämä väite saa tukea siitä että systeemissä ideaa tuettiin mahdollisuudella soveltaa sitä monenlaisiin aivan erilaisiin lähestymistapoihin ja tilanteisiin.
1: Osa systeemistä on kehitetty tilanteisiin joissa käsitellään epämiellyttäviä ihmisiä "undesirables". Esimerkiksi jos olet ravintolassa ja joku loukkaa naisia, hänet täytyy saattaa pois tilasta. Tämä on nivellukko-hallintaotteiden käyttöä tavalla joka muistuttaa väkivallan sijasta jotain mitä vartijat ja poliisit opettelevat voimankäytössään.
2: Osa tekniikoista korostaa yllätyshyökkäyksiä joissa paetaan erilaisista kuristus- ja sidontaotteista. Eli jostain jota kaapatuksi joutuva tai ryöstetyksi joutuva voi kohdata.
3: Osa on klassisempaa itsepuolustusta jossa vihollinen hyökkää ja tätä vastaan puolustetaan. Barton-Wright korosti että vastustaja voi käyttää mitä tahansa pullosta piilossa olevaan veitseen tai kävelykeppiin. Puolustuatuminenkin tehtiin tämä huomioiden, kuitenkin sillä tavalla että oletuksena oli että herrasmiehen itsensä käsissä ei ole mitään erikoista. Kävelykeppi - josta oli tarjolla montaa sorttia ja Barton-Wright harjoittikin lajissaan sekä pitkää että lyhyttä kävelykeppiä -  ja paljaat kädet olivat siihen aikaan uskottavia käsilläolevia välineitä joten niiden käyttämiseen keskityttiin.

4: Kenties erikoisin osio Barton-Wrightillä oli kuitenkin polkupyörän kanssa tehdyt tekniikat. Polkupyörän selässä ajava puolustautuu ja käyttää polkupyörää suojana ja hallitsee pyöränsä avulla tilaa. Samoin henkilö saattoi joutua polkupyörällä ajavan potkaisemaksi ja tätäkin vastaan oli syytä harjaantua. Barton-Wrightillä oli jopa ohjeita joissa polkupyörän selästä ei tarvitse edes nousta jos ajaa toisen varpaiden päälle tai suihkuttaa toisen silmille vettä ja yrittää paeta. Polkupyörän selästä voitiin tietysti myös syöksyä toisen päälle suoraan sylipainiin jolloin polkupyörää ajavan liikevoima auttoi ja teki hyökkääjän saamasta iskusta kovan.

Barton-Wrightin laji on itse asiassa pakko nähdä osana sen ajan kulttuuria. Varhaisemmat systeemit olivat toki myös herrasmiehille tarkoitettuja lajeja, mutta tämä oli selvästi itsepuolustusta eikä kaksintaistelua kuten varhaisemmat eurooppalaiset versiot. Laji voitiin nähdä lajina jossa japanilaisten Do (tie/filosofia) oli korvattu viktoriaanisen ajan asenteiden ydinhengellä. Tämä ei tietyssä mielessä tuhoa do:n ideaa. Laji nähdään itsekasvun menetelmänä. Kuitenkin Barton-Wright oli hyvin käytäntökeskeinen jolloin lajia myytiin ikään kuin käytännöllisenä keinona tarpeeseen joten se tässä mielessä edusti jutsu -lajeja.
1: Do ja jutsu -lajit voi olla vaikea erottaa toisistaan. Niissä voi olla ihan samoja tekniikoitakin ja ne voivat näyttää ulkopuolisille miltei samoilta tehtynäkin. Kenties eron ymmärtää parhaiten tarinalla oikeasta elämästä. Minulla on pieniä yhteyksiä esimerkiksi kendon ja ninjutsun harrastajiin. Siksi tiedän kuinka eräässä harjoittelutilassa Helsingissä kävi seuraavaa : Iaidoa, eli "miekan vedon taidetta" kauan harrastanut ja taitava mies kohtasi ninjutsun osaajan. He ottivat pari leikkimielistä erää. He sopivat aloittavansa ase huotrassa. Tämä asetelma on tietysti iaidon puolella, se kun on spesialisoitunut tähän kun taas ninjutsussa on monenlaisia kikkoja. Ninjutsuka päihitti kuitenkin iaidokan kerran toisensa jälkeen. Iaidoka ei edes ehtinyt vetää asettaan huotrasta kun ninjutsuka oli jo lyönyt ja vetämässä asetta takaisin huotraan. Tämä on yllättävää koska periaatteessa tässä ninjutsuka päihitti iaidokan juuri sellaisella tavallakin joka iaidokoilla kehittyy äärimmilleen. Syy tähän pärjäämiseen oli erikoinen ja se oli selvää ulkopuolelta seuraajille, mutta ei iaidokalle itselleen: Ninjutsuka käytti täysimittaista huotraa, mutta hän piti siinä lyhyttä wakizashia. Miekan kohdalla aseen pituutta edestäpäin nopeassa liikkeessä on yllättävän vaikeaa havaita. Ja kyllä. Tämä suhtautuminen sääntöihin ja taiteeseen kuvastavat do:ta ja ennen kaikkea jutsua. ; Huijaamisen taju kuuluu osaksi prosessia, koska asenne on pragmaattinen eikä idealistinen. ~ Tämä on taiteen ja taidon välinen ero ; Tosin taido taas on taidetta.

Monestihan englantilaisesta herrasmiehestä voi syntyä mielikuva kalpeasta intellektuellista jolla ei ole tunne-elämää vaan kohteliaisuus. Mutta viktoriaanisena aikana kuva ihmisestä ei nimenomaan ollut tämä. Itse asiassa alkuperäinen Sherlock Holmeskin - jonka paluu kuolleista selitettiin sillä että hän osasi nyrkkeilyä, miekkailua ja baritsua joka on itse asiassa typotettu referenssi juuri tämän blogauksen keskiöhenkilöön - oli paljon menevämpi mies kuin miksi hänet on monissa ohjelmissa tehty. Ajatus objektiivisesta ulkopuolisesta miehestä jonka henki ylittää materian ja valtaa maailman teknologialla on syntynyt vasta myöhemmin. Viktoriaaniseen aikaan fyysinen kultturi oli kunnioituksessa. ns. "Muscular Christianity" oli hyvin muodikas näkemys. Siinä noudatettiin antiikin perinnettä siitä että "mens sana in corpore sano" (terve sielu terveessä ruumiissa). Olikin moraalinen velvollisuus pitää huolta mielestään ja ruumiistaan ja siksi englantilaisen herrasmiehen piti olla myös fyysisesti hyväkuntoinen.

Kuitenkin viktoriaanisena aikana oli ongelma. Se oli teknologia. Tai oikeastaan teknologia ei ollut ongelma, vaan se että se vähensi mekaanisen raatamistyön tekemistä. Kun liikkuminen mekanisoitui, edes ratsastus - tuo perinteinen tapa pitää itsensä fyysisesti hyväkuntoisena ilman työtä - ei pitänyt kunnossa. Koska ruumiinkulttuuri nähtiin erottamattomana osana muutakin kulttuuria, se johti siihen yksinkertaiseen asiaan, että ihmiset harrastivat liikuntaa.

Ja samanaikaisesti yhteiskunnassa oli suuret tuloerot ja siihen liittyi väkivaltaisuutta. Lontoossa huligaanit (hooligans) pelottivat. Manchesterissa pelokoa nostivat scuttlersit. Liverpoolissa ns. cornermanit koettiin uhkana. Ja lehdet luonnollisesti pelottelivat tällä. Ja nämä toimijat eivät noudattaneet herrasmiesmäisiä reilun pelin sääntöjä. He eivät esimerkiksi haastaneet pugilistiseen kaksintaisteluun tai taistoon samanmittaisilla kalvoilla, vaan he käyttivät keinoja joita ylevä brittiherrasmies piti likaisina temppuina. Moni tietysti turvautui tässä keinoista helpoimpaan, eli revolverin kantamiseen. Mutta ne jotka kokivat tuliaseet riittämättömiksi tai epämiellyttäviksi, harjoittelivat erilaisia itsepuolustuslajeja.

Barton-Wright iski tähän kulttuuriin. Tosin hieman myöhässä. Jiu-jitsu oli suosittua briteissä, mutta valitettavasti Barton-Wright ei ehtinyt tämän muodikkuushuippuun. Hän luultavasti itsekin seurasi aikansa muotia eikä siksi ollut sen edelläkävijänä. Tämän vuoksi hänen kouluaan odotti konkurssi, ja hänen lajinsa vaipui "miltei unohduksiin". - Parhaiten tunnettu referenssi häneen onkin typotettuna Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -romaanissa, eli osana kaunokirjallisuutta.

Tämä Barton-Wrightin pankrotti ja "hänen lajinsa kuolema" on minusta sääli, koska korostan sitä että filosofin on oltava generalisti eikä spesialisti. Ja samalla haluaisin korostaa länsimaista itsepuolustusperinnettä ja nostaa sen kenties yhtä oleelliseksi osaksi länsimaista kulttuurintajua kuin mikä on itämaisten lajien suhde itämaisessa kulttuurissa.