Keskustelu siirretään kokonaan pois Jumalan olemassaolon ja uskon rationaalisuuden todistamisen kysymyksistä. Sillä he korostavat että on silti olemassa hyviä syitä uskoa jumalaan, vaikka mitään Jumalaa ei olisi olemassa. Jumalanpelkoa ei ole, vaan pelko siitä että jos ideologinen konsensus yhteiskunnassa loppuu olisi seurauksena jopa yhteiskunnan romahdus. Lisäksi uskon voidaan nähdä olevan luontaista, homo religiosus -ihmiskuvan hengessä, jolloin keskitytään enemmän siihen että ihminen on onnellinen ja torjuu eksistentiaalista ahdistusta uskonnon avulla, koska mikään muu ei voi ratkaisua tarjota.
"Tuttavani teki kerran tunnustuksen. ”Kadehdin uskovaisia”, hän tokaisi. ”Olisin mieluusti uskossa, jos vain pystyisin. Oman tietämyksensä varassa oleminen on toisinaan niin raskasta.” Katsahdin häneen yllättyneenä. Ei ollut kauankaan siitä, kun hän vannoi olevansa ateisti. Sitä paitsi hän on tiedemies, yliopistotutkija. Lausuin hänelle lohdutukseksi oman tunnustukseni: uskonto oli vetänyt minuakin aina puoleensa. Mutta en kyennyt uskomaan. En aidosti."
Näkemys on vallitseva. Ja tässä kohden en edes koe kovin järkeväksi tai oleelliseksi sitä identifioituuko joku ateistiksi vai uskovaiseksi. Sillä tosiasiassa relevantein kysymys omalla kohdallani on siitä että uskooko uskomiseen vai ei. Perinteisen apologeetikon kanssa sentään voi keskustella. On jokin kiinnostava ja yhteinen periaate. Apologeetikon logiikkaa voi ruotia. On väitteitä joilla on totuusarvoa. Uskomiseen uskominen on omalla kohdallani aivan mielenkiinnoton ja turha näkemys ja sen kannattajat ovat turhia ihmisiä joiden toivon menevän pois häiritsemästä. He kokevat tämän loukkauksena, mutta tosiasiassa tämä ei ole sensuuria. Minä en sentään priorisoi heidän puolestaan että mistä kysymyksistä ja mistä näkökulmista kaikkien pitäisi olla kiinnostunut. He sen sijaan ovat tekemässä tätä muille. ; Erikoista kyllä, ylläoleva anekdoottilähtöinen perustelutapa oikein korostaa sitä että kyseessä on oman itsen kautta tehty yleistetty valtadiskurssi. Se, että itse kokee jotenkin ja joku kaveri sanoo tietyllä tavalla, on tässä valmis lausunto koko ihmiskunnan puolelle. Niin että esimerkiksi Kari Enqvistin on pakko taipua journalistin osaamisen edessä - tai kuten myöhemmin opimme, erikoisosaamattomuutensa edessä ; journalisti halaa tietämättömyyttään ja tekee hattuihin huomion kiinnittämisestä hyveen..
Toki kirjoitus perustuu homo religiosus -ihmiskuvan rakentamiseen anekdooteista. Mutta se tekee sen tavalla joka lähinnä korostaa sitä että tosiasiassa uskonnollisuus on vain yksi muun hurahtamisen muoto. Se vain nimetään uskonnollisuudeksi koska uskonnolla on muuten valtaa. Tämä selviää helposti kun katsotaan mitä kirjoitus sanoo "Useimpien ihmisten tapaan minulla on uskonnollisia tarpeita ja taipumuksia. Neurotieteilijä Bruce Hoodin mukaan täydellinen uskonnottomuus - kaikkien järkeä pakenevien käsitysten ja taikauskon puute - on jopa mahdotonta, sillä taipumus uskoon on evoluution tuote." Tämä tuo vahvan näkemyksen siitä että ateisteja ei voisi olla. Mutta kun uskoa ja hurahtamista katsotaan tarkemmin huomataan että tosiasiassa uskon ei tarvitse koskea mitään teologisia teemoja tai Jumalakysymystä. "Kun en sitten tuntenut vähäisintäkään värähdystä nuotiotulen äärellä - vain pihkapuut paukkuivat kesäyössä ja papin epävireinen Landola rämisi - olin äärimmäisen pettynyt. Varmuuden vuoksi kävin vielä seurakunnan isoskoulutuksen, ja toistin leireilyn seuraavana kesänä. Ei mitään. Muutamaa vuotta aiemmin olin kylläkin hurahtanut toisella tavalla. Seitsemänkymmentäluvulla avaruusinnostus oli kuumimmillaan. Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys tulivat ensi-iltaan, Pioneer 10 -luotain lähetettiin matkaan, kuussa käytiin yhtä tiuhaan kuin anoppilassa. Kristillinen taivas oli tuntunut vaativan aina ylivoimaisia ponnistuksia, synnittömyyttä ja imperatiiveja - en tietenkään ymmärtänyt armon käsitettä - mutta ikkunasta avautuva tähtikupu tuntui tarjoavan salaisuuttaan aivan ehdoitta. Vaikkei se ollutkaan yhtä ikuinen ja juhlallinen kuin Raamatun selestiaalinen tyyssija, oli se minulle tarpeeksi mittaamaton." Olisi puutteellista filosofiaa olla miettimättä että miksi raamattuleiriläisiä ei kutsuta tieteisfantasioijiksi, mutta scifiläisyys katsotaan uskonnollisuuden ilmenemiseksi. Argumentti nimeämisellä ei vain toimi. Sitä käytetään kuitenkin paljon ja Suomen Kuvalehden tekstikin mainitsee että "Viime aikoina olen alkanut pohtia, onko tiede ravinnut myös uskonnollista puoltani. Olen luullut, että järkeni potkii vastaan - ja etten siksi taivu uskoon - mutta olen ollut väärässä. Olen löytänyt uskoa tieteestä."
Asiaa huonontaa se, että psykologisointi on itsessään red herring joka siirtää keskustelun syrjään harhapoluille. Siinä nimittäin rakennetaan koherenssi ja järkevyys psykologian kautta. "Harva nahistelijoista tuntuu muistavan muuatta seikkaa: uskonto ja tiede kehittyivät satoja vuosia samoissa aivoissa ja samoissa tiloissa. Sekä brittihistorioitsija John Hedley Brooke että jo edesmennyt kanadalainen kulttuurintutkija David F. Noble vyöryttävät kirjoissaan hengästyttävän määrän eri aikojen tieteentekijöitä, jotka ovat olleet syvästi uskonnollisia. Olisiko tällainen kasvualusta voinut olla vaikuttamatta tieteelliseen maailmankuvaan, sen tiedostamattomiin päämääriin ja käytäntöihin?" Aivan varmasti tämänlainen argumentaatio on relevanttia jos ja vain jos ihmiset olisivat erehtymättömiä auktoriteetteja. Tosiasiassa ihmiset ovat aivan kykeneväisiä sisäisesti ristiriitaisiin toimintoihin, joten argumentaatiossa ei ole mitään mieltä tai järkeä. Se ei perustele sitä mitä sen pitäisi perustella. Eli sitä että uskon ja tieteen välillä ei ole mitään konfliktia eikä koskaan tule olemaankaan. Kenties näin on, mutta ylläoleva argumentaatio ei sen puolesta puhu. Niin kauan kuin ihmiset kykenevät sisäiseen ristiriitaisuuteen lausunto muistuttaa erään kreationistin saarnaa jolla hän oikeutti laiskuuden ja argumentaationsa puutteen ; Hänestä asia oli selvä koska uskovaiset Newton, Einstein, Faraday ja muut olivat jo osoittaneet olevansa kristittyjä neroja. Ja siksi kristillinen maailmankuva on osoittanut ylivoimaisuutensa. Ja että ansio ei ole hänen, mutta toisaalta hänen ei tarvitse nähdä vaivaa. Että vain Darwiniin uskovat idiootit joutuvat tekemään töitä koska heillä ei ole superneroja. (Mikä on erikoista kun muistetaan että tilastollisesti tieteentekijöissä kuitenkin on yliedustus ateisteja ja mitä huipputieteen tekemiseen päin mennään, sitä enemmän heitä on.)
Suomen Kuvalehti ei kuitenkaan tee aivan klassisinta virhettä. Sitä, jossa ensin määritellään usko tavallisesta poikkeavalla tavalla jotta saadaan tehtyä homo religiosus. (Mikä on mahdollista : Jos määrittelemme uskonnollisuuden paskallakäymisellä koko ihmiskunta määritellään uskonnolliseksi. Onko tällä sitten mitä merkitystä suhteessa kirkossakäymiseen ja iltarukouksiin on aivan toinen asia. Ja tämä eroavaisuuden tajuaminen on puutteellista.) Ja sitten käsittelee elämää siten kuin arkijärjen mukainen uskonnollisuus olisi tämän homo religiosus -ihmisen toiminnanytimessä. Ja tällöin saadaan rakennettua omituinen kaksijakoinen ajatus jossa skientismi on samanaikaisesti tiedeuskoa joka on uskontoa aivan kuten mikä tahansa muukin uskonto, mutta joka kuitenkin samanaikaisesti riisuu ihmisestä uskonnollisen puolen ja jättää ikään kuin puutteen ja jumalattomuuden sisälle. Ja tämähän ei ole mahdollista. Molempia ei voi saada. Joko tiedeusko on tiedeuskoa tai se ei ole sitä. ; Tämänlainen homonyymeillä leikkimisen strategia perustuu ekvivokaatio -päättelyvirheeseen. Siinä asia määritellään jollain tavalla ja määritelmän nimi pitää sisällään mielikuvia joita asian määrittely ei sisällä. Ja nämä mielikuvat kuitenkin tuodaan argumentaatiossa mukaa ikään kuin ne olisivat. Tämä on huolimattomien ajattelijoiden ja manipulaattorien suosimia keinoja. ; Ei yksinkertaisesti voida sanoa että jos scifismi määritellään uskoksi että ateistit millään lailla loukkaisivat uskonnollisuuttaan tai luopuisivat siitä tai vähentäisivät ihmisyyttään.
Mutta, kuten yllä mainitsin. Onneksi Suomen Kuvalehden kirjoittaja sentään ei tee tätä kliseisintä virhettä. "Skientismillä tarkoitetaan varmuutta siitä, että vain tieteen tuottama tieto on oikeaa, mutta termiä käytetään usein myös halventavassa mielessä, uskona tieteen kaikkivoipuuteen (samaan juureen liittyy myös teknologiausko). Siihen kosmologimme tarttuu pohtiessaan sarkastisesti, missähän moinen tiedeuskovien kauhistuttava salaseura oikein kokoontuu. Mutta kyse ei ole mistään noin vulgaarista" Kari Enqvistin näkemyksiä nostetaan esiin varsin erikoisesti. "Sitäkin ällistyneempi Enqvist on, kun hänen kosmologiaa käsittelevien luentojensa jälkeen seurakuntalaiset saapuvat puristamaan hänen kättään ja hengähtävät ihastuneesti: ”Mitään en ymmärtänyt, mutta hienoa oli!” Minunkaltaiselleni selitys on päivänselvä." ... "Yritin mieluummin hahmottaa hiukkasten spin-tiloja sekä sitä, ettei alkusingulariteettia ennen ollut mitään, edes Suurta Napinpainajaa, ja kaikki tuo tuntui minusta luultavasti samalta kuin Enqvistin luennon kuulijasta.Minähän kuuntelin munkkilatinaa keskiaikaisessa kirkossa! Katselin äärettömyyteen, jota vain vihkiytyneet papit osasivat tulkita." ... "Minähän kuuntelin munkkilatinaa keskiaikaisessa kirkossa! Katselin äärettömyyteen, jota vain vihkiytyneet papit osasivat tulkita." Tässä myönnetään skientismin henkisyys. Eli se, että tiedeusko ei leikkaa mitään henkistä pois. Uskonnollinen hurmio mysteeristä. Mutta siinä on kuitenkin syvä sisäinen jännite. Kun katsotaan mistä Enqvist oli pahoillaan huomataan että tosiasiassa väitös oli perin omituinen. ; Enqvist on pahoillaan siitä että monelle tiede on vain esteettinen elämys, joka tarjoaa performanssia. Että ei sisältöä vaan ulkokuorta. Että ymmärtämättömyydestä tulee hyve ja ignoranssista nöyryyttä. Ja mitä tekee henkilö? Yrittää osoittaa Enqvistin näkökulman vääräksi keskittymällä pintaan ja selittämällä että tämä on se oleellinen ydin. Kun Enqvist mainitsee että ei pidä tietystä ihmistyypistä, vasta -argumentiksi ihan oikeasti riittää se, että ilmoittautuu että itse on tuollainen ihmistyyppi! Jos Enqvistin argumentti olisi että tuonlaisia ihmisiä ei ole olemassakaan, olisi asia ymmärrettävä. Mutta nyt jäljelle jää vain epäilys jonkun muun kuin Enqvistin järjenlahjoista.
Itse asiassa tässä on taustalla näkemys juuri siitä, että skientismi on uskonto ilman tieteellisyyden sisältöä. Eli se pohjimmiltaan tekeekin edellä maintisemani ekvivokaation. Se tekee sen vain astetta ovelammin kätkettynä. Tämä onkin nähdäkseni "ateistisen uskomiseen uskojan" ja "uskovaisen uskomiseen uskojan" välinen oleellisin ero. Ateisti jonka identiteettileima on ateismissa tekee juuri tämänlaisia epäsuoria analogioita ja kätkee sen mitä uskovaiseksi identifioituva uskomiseen uskoja sanoo asiat suoremmin. Toki myös uskovaiset osaavat leikkiä "korvaushoitoa", mutta tämä on heillä suoraviivaisempaa. Argumenttivirheen rakenne on toki sama - analogiaa käytetään argumentin korvikkeena ja verrataan asioita samanlaisten piirteiden kautta vaikka asian käsittelyn kannalta oleelliset attribuutit ovat toisaalla. Ateistit käyttävät tässä vahvemmin red herringiä, keskustelun siirtämistä epäolennaisuuksiin ja uskovaiset taas rakentavat enemmän ad hominem -pohjaa jossa vastapuolta herjataan ja tehdään naurunalaisiksi jotta heidän mielipiteensä on helpompi ohittaa.
Ja itse asiassa jopa Suomen Kuvalehti oli tässä erikoinen. Se nimittäin astui sensuurivaatimusten kyytiin. "Noblen mukaan tieteentekijöiden pitäisikin keskittyä maanläheisimpiin ongelmiin. Hän ei ymmärrä keinotekoisen elämän kehittelyä, ei Mars-mönkijöitä eikä luultavasti satsausta viiden miljardin euron hiukkaskiihdyttimeenkään samanaikaisesti kun puoli maailmaa näkee nälkää. Vastikään tutkijaryhmä ilmoitti löytäneensä keinon pidentää hiirien elämää - lopullisena tähtäimenään ihmisen eliniän pidentäminen, tuo kevytversio ikuisuudesta. Se onkin varmaan tarpeen ylikansoituksen kanssa painivalle ihmiskunnalle." Tämä on omituista kun se aluksi pitkään selittää että konfliktiteoria on väärin. Että uskon ja tieteen välillä ei ole konfliktia. "Uskon ja tieteen suhdetta käsittelevissä populaarikirjoissa - kuten myös monissa viimeaikaisissa kolumneissa ja puheenvuoroissa - konfliktimetaforaa viljellään yhä innokkaasti. Keskustelu tuntuu ulkopuolisesta yhtä hedelmälliseltä kuin kinastelu siitä, kumpi oli parempi, Paul vai John, enkä puhu nyt apostoleista." Kuitenkin tuossa ihan selvästi halutaan tieten tahtoen rakentaa sitä konfliktia. Uskomiseen uskovaisella, olipa hän sitten ateisti tai uskovainen - ja etenkin jos hän on ateisti - näyttää olevan mahdotonta päättää että onko ateismi uskonto, joka täyttää hengellisen tarpeen vai onko se jotain joka riisuu elämästä uskonnollisuuden ja heikentää ihmisyyttä etäännyttämällä häntä pois homo religiosus -maailmasta, ihmisen luontaisesta tilasta.
Minä näin fundamentalistiagnostikkona olen huvittunut. Olen nimittäin tottunut siihen että koska en ole uskomiseen uskoja, olen yllättävän vahvasti konfliktissa sekä monien ateistejen että uskovaisten kanssa. Keskustelu kiertää läpi aina samat kliseet. Ja se menee sillä tavalla että väitetään että tiede ei ole esteettistä vaan pelkästään objektiivista, sitä syytetään tylsäksi. Ja samanaikaisesti se on uskontoa joka siis tarjoaa ne esteettisetkin puolet. Skientisti on aina syytettynä ; Jos hänen elämänsä ei ole estetiikasta tyhjää, hän on uskovainen ja uskonnon edustaja ja siksi hänen pitäisi taputtaa kristinuskoakin selkään positiviisesti. Ja jos taas esteettinen puoli pitää saada muualta, niin hänen elämänsä on tyhjää ja raskasta ja typerää.
Minua ihmetyttää aina se, että kysymyksissä on aina se, miten tiede ruokkii uskoa ja näin ei olisi konfliktia uskon ja tieteen välillä. Itselleni tiede tarjoaa ymmärryksen kokemuksia jotka voidaan hyvällä tahdolla määritellä hengellisiksi (äärimmäisen laveilla ja arkijärjestä poikkeavilla hengellisyyden määritelmillä). Mutta jos mietitään että onko usko ravinnut tieteellistä puoltani, vastaus on jyrkkä ei.
Uskonto klassisessa määritelmässä on enemmänkin haitta. Kuten aiemmin kirjoitin, teologia ja jumalakysymykset ovat ajatuksia pakolla, poliittisella vallalla ja kasvatukseen liittyvän ajatusratojen opettamisen kautta ajattelua kahlitseva voima, joka vähentää samanaikaisesti sekä kykyä rationaaliseen elämään että mahdollisuutta olla onnellinen. Tässä mielessä se ei tarjoa hengellisiä elämyksiä vaan niiden antiteesiä. Kenties onkin olellisinta irrottaa koko teologia ja jumalkysymykset hengellisestä elämästä ja eksistentiaalisista haasteista selviämisestä ; Jos ihminen on homo religiosus ja ihmisellä on tarve tyydyttää tietyt uskonnolliset ja eksistentiaaliset tarpeet, Kristinusko on minulle antihengellinen, epäesteettinen, angstia lisäävä, itsemurhaan ajava uskonto jossa ei ole uskoa tai hengellisyyttä siinä mielessä miten se on tässä yleisinhimilliseksi määritelty. Se ei tyydytä hengellistä tarvetta vaan imee sen tyhjiin jättäen tyhjin käsin. Jos ihmisellä on todella tarve hengellisyyteen, sen pahempi kristinuskolle. Tai sitten hylätkäämme yllämainittu homo religiosus jolloin uskonto ei enää olekaan kaikkien juttu. Uskohöpinä sortuu tässäkin tapauksessa. Mitään asiallista tietä ulos ei edes ole. (Olette heikoin lenkki. Häipykää!)
Kuitenkin uskallan sanoa että uskonto on tarjonnut minulle karvan verran. ; Kuvassa kirjoittajan viiksikarva. Nyppäisin sen pois kompensaatioksi ja nyt olemme uskovaisten kanssa sujut. Voitte mennä pois, rikastuttakaa jonkun muun elämää sen sijaan että köyhdytätte minun. On tosin mainittava että olen teologian ja uskonon kanssa peuhatessani ollut sen verran monesti turhautunut pseudotieteen ja herjauskulttuurin vuoksi että jos kaljuunnun, sukulaisistani tuleva geenirasite on vain osa syytä. Moukkamainen ja loukkaava typeryys yhdistettynä apologeetikkojen jumalatodistusten loogisiin aukkoihin saavat aikaan suuria turhaumia sekä sosiaalisella että älyllisellä tasolla. Ja tämä johtaa hiusten raastamiseen.
Itse asiassa karva tuo sen mikä uskossa on tiedettä ravitsevaa. Konflikti, joka on nimenomaan todellinen, on motivoiva. Ilman sitä että tietty ideologia poliittisine valtoineen ja kannattajineen juntturoi vallankäytöllä ja sosiaalisilla peleillä käyttäen minua pelinappulanaan koko elämäni ajan on motivoivaa. Ilman tätä ei olisi tarvetta tehdä yhtä paljon. Itsesuojeluvaisto on kätevä motivaattori jos pitää kannustua ahkeruuteen. Minun on tosin vaikeaa nähdä tässä karvassa kovin paljon eettisiä ansioita uskovaisille tarjottavaksi. ;Itse asiassa tässä kohden uskonnon puolella (olipa uskovainen tai uskomiseen uskova) konfliktia kiistetään ja irrelevantisoidaan. ; Jossa lofiikka on se, että konfliktia ei ole, mutta skientistit ovat syyllisiä uskonkysymysten ottamisista tutkimusohjelmiin joka ahdistaa, ja tiede on tiedeuskontoa silloin kun ei ymmärretä mistä tieteenteossa on kysymys ja katsotaan jotain julkisia näytöksiä joiden tekijöinä on tiedemiehiä. ; Tiedeuskon kokonaisvaltaisen uskonnollisuuden korostus yhdistyy sen antiteesiin ja loogiseen vastakohtaan. Ensin seanotaan että tiede ei rajoita uskoa mutta sitten moititaan skientistien elämäntapavalintaa ja vaaditaan tiettyjen tutkimusohjelmien sensuroimisesta. Konfliktittomuutta siis korostetaan sillä että tieteellisyys määritetään hyväksyttäväksi vain tietyissä kysymyksissä, vain "konkreettiset" aiheet hyväksytän. Tietyt aiheet nähdään epäeettisinä jo tutkimuskohteina koska ne ovat uskontojen kysymyksiä joihin uskonnot ovat tavallisesti tarjonneet vastauksia. Ja sitten ihan oikeasti sanotaan että mitään konfliktia ei ole.
Tässä päinvastoin-aina-tilanteen-mukaan -kliseesoppasekoulua kolutessa olo voi tuntua omituiselta. Kunnes tajuaa että konfliktin kiellon syynä on suunnilleen sama miksi raiskaajat syyttävät raiskattua "provokatiivisesta pukeutumisesta". Kun kiistetään että mitään rikosta ei tapahdu, voidaan jatkaa vanhalla mallilla ilman että olisi mitään itsereflektion paikkaa ja ihmisyyden kasvattamista omalla puolella. Toisin sanoen uskomiseen uskominen on pääasiassa kikka jolla uskontoinstituutin jäsenet tai tukijat tai uskontoon positiivisesti suhtautuvat pesevät kätensä instituution ja ideologian harrastamasta väkivallasta. Se on toimintaa jossa haetaan hyvää omaatuntoa. Ja paradoksaalisesti juuri tämän vuoksi nimenomaan uskomiseen uskomisesta omaatuntoa on lähes mahdotonta löytää. Konfliktiteoria on suunnilleen ainut relevantti uskontoa ja tiedettä koskeva teoria nykymaialmassa. Ja syy on juuri se, että uskonnolliset piilo-oletukset ja asenteet - eli ne piirteet joiden olemssaolon uskomiseen uskovat Suomen Kuvalehden tapaan myöntävät aivan avoimesti - yrittävät itse asiassa vaikuttaa sielläkin. Kun he löytävät todisteita tiedeuskovaisuudesta, minä näen merkin siitä että uskonnolla on jälleen yksi aivan ylimääräinen kritiikin ulottumattomissa oleva turvapaikka tunkea taikauskoisia temppujaan ihmisten mieliin.
Jos uskovainen haluaa todella vähentää konflikteja, hänellä on vain yksi mahdollisuus. Kysymys siitä miten voi tehdä niin että konflikti pienenisi. Nykymaailmassa konflikti on suuri. Se ei kenties ole väistämätön, mutta tämä filosofisen välttämättömyyden puute ei paina juuri mitään tosiasioiden edessä. Maailma ei ole sellainen jossa konfliktiteorialla ei olisi oleellista roolia. Jostain syystä tätä konfliktinpurkamisajatusta ei kuitenkaan tunnuta seuraavan uskovaisten puolella. Konfliktin kiisto päin vastoin ylläpitää kuvaa siitä että usko on lempeää eikä murjovaa ja että kaikki konfliktit ja ongelmat ovat pelkästään ja vain ja ainoastaan vastapuolen kuvitelmia.
Toki uskomiseen uskomisen kaksinaismoralismia voi aina käyttää sitä itseään vastaan. "Artikkelikokoelmassa Mitä uusateismi tarkoittaa? uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoittaa, miten uskon ja tieteen suhdetta alettiin 1800-luvun lopulla kuvata konfliktimetaforan kautta. Kirkko joutui nyt ensi kertaa tuomiolle. Sitä syytettiin törkeästä edistyksen ja tieteen tukahduttamisesta historian aikana. Tieteen suurimmaksi marttyyriksi nostettiin Galileo Galilei, jonka kohtaloa kosmologi Kari Enqvist kuvaa vieläkin lähes samoin sävyin kuin 1800-luvun lopun tiedemiehet. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan Enqvist kertoo, miten Galileo pakotettiin polvillaan kieltämään inkvisitiotuomioistuimen edessä heliosentrinen oppinsa. Sen jälkeen hänet suljettiin kotiarestiin. Kertomus kuulostaa pahalta. Se myös kuulostaa pyhimystarulta." Tässä yritetään väittää että konfliktiteoria olisi itsessään uskonnollinen. Tässä logiikka on tietysti sama kuin väittäisi että "kaikki kissat ovat eläimiä" + "koirat ovat eläimiä" = "kaikki koirat ovat kissoja". Joka on luonnollisesti väärin. Kaikki konfliktit eivät ole uskonnollisia. Se, että uskonto käyttää konfliktia ja uhriutta marttyyrikertomuksissaan ei tarkoita sitä että kaikki konfliktit ja uhrius olisivat uskonnollisia. Toki jos unohtaisimme tämän se tarkoittaisi sitä että uskonto on todellakin syyllinen joka ikiseen konfliktiin ja uhriuteen joka maailmassa on. Itse en toki usko tätä, sillä nähdäkseni mielikuva siitä mitä uskonto tarkoittaa ei sisällä vähentämätöntä konfliktin ja uhriuden määrittelyä sisälleen. Ja valitettavasti tämä huomio tarkoittaa sitä että vertaus on tyhjä. Se on väärä analogia joka harhaanjohtaa huomiota sivuun red herringillä. "Korvaushoito" on paskaa ajattelua. Siksi onkin aivan turvallista pitäytyä konfliktiteoriassa eikä tämä tarkoita sitä että tieteilijä olisi uskonnollinen marttyyri joka edustaa uskontoa. Vaan sitä että kaikki uskovaiset eivät ole kivoja ja lempeitä ja jos näille ei tehdä jotain, niin sitten ei ole mitään hyvää luvassa. (Itse tosin suosin Brunoa kirkollisesta ideologiarovioinnista. Se kertoo oleellisemmin sen mihin kaikkeen uskovainen voi ryhtyä ja mitä tässä on oikeasti pahimmillaan pelissä.)
En toki väitä että uskova ei voisi olla tiedemies. Lisäksi tiedän että moni uskon manipulaattori käyttää tieteentekijän statustaan esimerkiksi kreationismin ja kaikkien muidenkin pseudotieteiden boostaamiseen. Koulutus ei takaa mitään ristiriidattomuutta. Näissä tapauksissa tieteen tekijän statuksen ja uskovaisuuden välillä ei ole konfliktia. Ihminen voi olla molempia ilman että hän pamahtaa sisäisesti ristiriitaisena mahdottomaksi, haipuen olemattomuuteen. Lisäksi uskonnolinen vakaumus ei ole tieteen jarru. Sen sijaan on vaikeaa nähdä miten usko olisi ravinnut tieteellistä puolta. Toki myönnän että tiede tarjoaa sellaisenaankin - ilman mitään vapahtajamyyttejä ja tohtorinsapeleita - sellaisia nautintoja että on vaikeaa nähdä miten aivan konkreettisia asioitakin tutkiva tiede ei voisi ravita henkisiä ja estettisiä elämystarpeitamme ; Se tekee sen peräti tavalla joka vain ei ole sellaista kuin uskomiseen uskovat pintaa tuijottavat avomielisyysvajeiset rajoittuneet antiskientistit kuvittelevat. Mutta tämä ei olekaan sitä että tieteestä tulisi tiedeuskoa uskonnon täydessä merkityksessä. Tiede kenties tuo jotain uskonnolle, koska uskonto on kulttuuriloinen. Uskonto kuitenkin tarjoaa hyvin vähän tilalle ; Se on korkeintaan harmiton ja irrelevantti yksityiskohta.
Uskonto on siis enemmän jotain joka on parhaimmillaan mallia "ei haittaa tiedettä". Mutta tosiasiassa konflikti joka syntyy hyvin usein siitä että tieteentekijän statuksen ja hänen harjoittamansa epätieteen kautta syntyy skismaa. Ja tämä konflikti on todellinen. Etenkin kun asia ei jää totusarvojen tasolle, vaan uskonnottomien elämäntapavalinta kyseenalaistetaan aina, toistuvasti. Uskomiseen uskovainen joka vaatii aina lempeyttä kristinuskolle on ensimmäisenä moittimassa muita ja olemaan vahviten suvaitsematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti