"It's the sense of touch. In any real city, you walk, you know? You brush
past people, people bump into you. In L.A., nobody touches you. We're
always behind this metal and glass. I think we miss that touch so much,
that we crash into each other, just so we can feel something."
("Crash")
"Crash" -elokuva koostuu "pieni maailma" -tyylisistä toisiinsa nivoutuvista mininovelleista. Siinä ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja pahoja ja heitä ohjaavat teoriat todellisuudesta ja toisista ihmisistä. On stereotypioita jotka auttavat selviämään ihmismassoista. Elokuva myös vihjaa että kaikesta huolimatta ihmiset haluaisivat kohtaamisia. Ja että osa hakee tämän vuoksi kontaktia törmäämisistä.
Elokuva on siitä hyvä lähtökohta että kulttuurissamme monesti ajatellaan että stereotypia on sitä että ollaan eletty pumpulissa. Tällöin ajatellaan että mutkaton idealismi on kokemattomuutta ja että tekojen mustavalkoinen luokitteleminen ja tuomitseminen on helppoa kun ei tarvitse koetella näkemysten aitoutta ja kun koskes ja kokemus puuttuu niin että ei ole mitään kosketusta prosesseista mitkä johtavat julmiin tekoihin. "Crashin" maailmassa tämä on vain puoli totuutta. Osa stereotypioista johtuvat juuri siitä että on kokemusta ja että elämässä on riskejä joita on vältettävä senkin uhalla että tässä sivutuotteena tallataan syyttömiäkin. Ja silti osa stereotypioista tietysti on vain kokemattomuutta ja ylenkatsetta.
Virtaantuneen kontaktikulttuurin ja stereotypioinnin voi helposti löytää internetistä. Etenkin sieltä.
"Ruttopuiston Rovasti" esimerkiksi kirjoittaa siitä että tosiasiassa tälläinen törmäily on pahempaa kuin yksinolo. "Työtoverini ja ystäväni kieltäytyvät lukemasta K24:n blogien ja uutisten kommentteja säilyttääkseen mielensä rauhan ja terveyden. He ovat mielissään siitä, että nuo päivän pilaajat ja pahan mielen aiheuttajat on nykyisin piilotettu klikkauksen taakse. Aluksi minua harmitti noitten minulle tärkeitten ihmisten asenne, mutta nyttemmin pelkästään iloitsen siitä, että minulla on itseäni fiksumpia työtovereita ja ystäviä, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksa sitä, että aina vain lapioidaan henkisiä huussinalustoja." Tämä ei ole kritiikin kieltämistä, vaan sitä että kriitikillä ja kritiikillä on eroa. "Asiallinen kritiikki on eri asia. Silloin ongelmaan myös etsitään ratkaisua. Ratkaiseva ero on asenteessa. Kitisijä ei ole kiinnostunut ratkaisuista, vaan haluaa kieriskellä kurjuudessa." Hän korostaa, että kyseessä on jo terveysasiakin "Pahinta on, että negatiivisuus tekee ihmisen tyhmemmäksi. Tutkimus osoittaa, että yli 30 minuutin altistus valittamiselle joko elävässä elämässä tai vastaavan materiaalin katseleminen televisiosta tappaa hermosoluja aivojen hippokampus-osasta eli aivotursosta. Hippokampus on aivojen ongelmanratkaisija. Kitinän kuunteleminen kirjaimellisesti muuttaa aivot mössöksi."
Ymmärrän tämän hyvin. Esimerkiksi monesta minun pitäisi olla kiinnostunut heidän hengellisistä mielipiteistään. Kuitenkin näitä lausuntoja lukiessa oloni on täsmälleen sama kuin "Ruttopuiston Rovastin" kollegojen ja hänen itsensä. Monesti tässä kohden ihminen on niin oman sisäisen maailmansa hämärtämä, että hän ajattelee että joku sisäinen moraalinen ylemmyydentunne ja hyvät intentiot muuttavat keskustelun rakentavaksi. "Ruttopuiston Rovastinkin" kohdalla kysymys on kuitenkin yleensä siitä että kristitty moittii kristittyä, ja hänellä on hyvät intentiot. Ne eivät paina paljoa koska ne tarjoavat tästä hyvästä intentiosta huolimatta vain väninää. Näkisin että jos ideologia vaihtuu toiseksi, ongelmat kulminoituvat. Esimerkiksi itse en oikein edes viitsi-uskalla lukea minkälaisia yksityisviestejä saan facebookin puolelle. Tutustun huolestuneiden kristittyjen henkilökohtaisiin moitteisiin ylimalkaisesti. Varsinkin jos ne ovat niitä "hyysääviä" ja "huolipuheen" täyttämiä pelastusmotivaatiopuheita. Suora vittuilukin on usein rakentavampaa kuin tälläinen jossa ytimessä on vain se, että kristitty on piirissä jossa osoittaa ylemmyydentuntoista suopeutta alempaan kastiin toivoen että kasti paranee kun vähän opastetaan.
Toki ajatus ignoraatiosta parhaana mahdollisena ratkaisuna on provosoiva.
Itse olen hyvin negatiivinen, joten tälläisestä pitäisi kenties ottaa itseen tai jopa loukkaantua. Sen sijaan tuntui korostuvan juuri se, että tosiasiassa ohjeen seuraamisesta seuraa helposti kitisijöiden tylytystä, jota voidaan pitää negatiivisuuden muotona itsessään. Itseään ei tässä pakoon pääse.
Kun "Unkurissa" keskusteltiin jaetusta kulttuurista ja sen sosiaalisuudesta blogisti itse korosti sitä että ei aina tarvitse lukea mitä muut kehottavat vaan kannattaa olla yksilöllinen valinnoissaan. Tätä kritisoitiin korostamalla että yhteisymmärrys vaatii kuitenkin yhteisen pohjan. "Se että olemme tehneet samoja tekoja, lukeneet vaikkapa kirjoja, on ymmärtämisen ja yhteisymmärryksen ehto, ehto sille että voimme toimia yhdessä, että toiminnalla olisi järjellisiä tuloksia. Olkoon alue ja taso mikä hyvänsä. Uutta ajattelua ei ole ilman vanhaa platformia." Itse korostin että ehkä tätä "kommunikaatiota" on jopa ylikorostettu. Että tosiasiassa sosiaalisuuden vaatimus itsessään on ongelma. (Introverts unite!) "En ymmärrä miksi oman ajattelun platformi vaatisi jotain samaa ja tiettyä. Miksi minun valintani Magnus Millsin “Aidantekijät”, Umberto Econ “Foucaltin heiluri” ja Hotakaisen “Lastenkirja” olisivat väärempiä ja sivistyksellisesti latteampi kuin vaikka joku “Raamattu”? Miksi ylipäätään keskustella kenenkään elävän ihmisen kanssa, kun heistä on tarjolla laadukkaampi substituutti joka hoitaa koko perusongelman - ns. “kanssakäymisen” - kuntoon parhaalla mahdollisella tavalla." Miksi keskustella ihmisten kanssa kirjoista kun itse kirja on käsillä? Siksi että pitäisi napata toisen tulkinta tästä kirjasta? Vai siksi että tulkinnat olisivat samanlaisia ja korostettaisiin samanlaisuutta? Monesti kirja onkin itse asiassa laadukkaampi ja fiksumpi ja vähemmän kitisevä ja käännyttävä yksisilmäinen tylsimys kuin ihminen.
Kulttuuri ja valtio.
Tässä kohden ajattelu ja tematiikka voidaan sitoa kenties modernin elämänmenon kannalta oleellisimpaan hahmoon. Friedrich Nietzscheen. Keskustelun, tylyttämisen ja vastaavan ytimeen voidaan ottaa etenkin "Näin puhui Zarahustra". Siinä Nietzsche nimittäin tekee oleellisen jaon. Hänelle kulttuuri ja valtio olivat toisilleen vastakkaiset ilmiöt. Tässä mielessä Nietzsche korostaa että ystävyys on nimenomaan kulttuurillista, valtiotonta. Hyvä ystävä on sellainen jonka kanssa olla iloinen ja joka maksimoi luovuutesi. Valtio taas on järjestelmä joka kontrolloi ja ohjaa asioita.
Jaottelu on tärkeä mutta yllättävän usein ohitettu. Esimerkiksi Timo Soinin kannanotot "postmodernista tekotaiteesta" ovat nähtävissä konservativismin yleisenä piirteenä. Piirteenä jossa kauneus valtiollistetaan. Valtiollistaminen on tietysti myös kristinuskon objektiivisen moraalin takana, ja ajatuksessa siitä että kauneus olisi sidottavissa jumalisuuden ideaan. Ja kommunitisten kulttuurien aiheiden rajoitukset "tärkeisiin teemoihin" joissa valtarakenteiden kumoamisesta tulee funktio. Kun erottelu häivytetään ei kuitenkaan enää oikeastaan puhuta taiteesta vaan propagandasta. Propaganda taas on oikeastaan Nietzscheläisessä maailmassa korkeintaan taiteen substituutti
1: Täsmälleen sama voidaan nähdä myös Nietzschen apolloniseen ja dionyysiseen jaottelun kautta. Kulttuuri jossa kaikki valtiollistetaan, esittää kaiken funktionaalisuuden kautta. Ja näin esimerkiksi kaikki dionyysinen toiminta (juopuminen ja irrationaalisuus) on oikeutettava hyödyn kautta tai sitä halutaan rajoittaa. Näin esimerkiksi voi syntyä nollatoleranssilinjoja päiteisiin. Tai sitä että uskomiseen uskomisetsa, eli siitä että uskonto oikeutetaan koska vaikka uskonnon tunnustetaan olevan irrationaalinen, sen nähdään olevan niin hyödyllinen yhteiskunnalle että uskomisesta tulee epätotuudestaan huolimatta jonkinlainen velvollisuus tai ainakin hyve. Moni näkee että tälläinen asenne tuhoaa sekä uskonnon että rationaalisuuden. Nietzschen maailmassa tälläinen apollonisuus on epäesteettistä, siis jonkinlainen elämänrike.
Teemallisesti sosiaalinen kanssakäyminen on kulttuuria. Kirjan ja ideologia taas itsessään on nimenomaan valtiollista. Näin ollen kirjan ylivoimaisuutta korostava lausunto siitä miten joku ihmisen kanssa juttelu-väittely on tyhjää ja turhaa - "Kun on paras mahdollinen substituutti, niin miksi edes vaivautua." - se korostaa että maksimoin kommunikaatiossa ns. valtiollisuutta ja halveksun ja torjun kulttuurisuutta. Tämä on mielenkiintoinen huomio. Ja se johtaa kahteen vaihtoehtoiseen tulkintaan.
1: Joko olen antisosiaalinen, eli halveksun sosiaalisuutta ylipäätäänkin. Eli vaadin tarkkaa debattia, järjestelmällistä analyysiä ja keskustelun loogisuutta ja tieteellisyyttä. On vain valtio ja valtion ulkopuolella en kohtaa ihmisiä.
2: Olen hyvinkin sosiaalinen ja ymmärrän että aidolla ystävyydellä ei ole mitään tekemistä sen keskivertoisen dabatoijan tai käänyttäjän kanssa. Voin siis kunnioittaa hyvinkin paljon sosiaalisuutta ja korostan että tuhoisa ja haitallinen vänisijä on syytä vaientaa koska se edustaa tuhoisaa sosiaalisuutta. On parempi olla ilman tälläistä tekokommunikaatiota joka on pohjimmiltaan antisosiaalisuutta. Ja kun tämä kulma on otettu, jää viestinnän väninäksi tulkitsemisen jälkeen jäljelle vain yksi ansio, jonka kautta kommunikoija voi vielä ansaita tilaa sille että häntä ylipäätään tarvitsee kuunnella. Ja näin jäljelle jää se, että hänen on ansaittava tilansa valtiollisilla teemoilla koska niitä kulttuurisia ei selvästi ole.
Kokemuksesta voi oppia että osa sosiaalisuuden substituuteista on pahempi kuin elämä ilman mitään sosiaalisuutta.
Itse uskon että minä ja "Ruttopuiston Rovasti" olemme molemmat enemmänkin kakkosluokan tyyppiä. Jos kohtaa latistavaa epäsosiaalisuutta jossa "ollaan kiinnostuneita" siinä määrin miten se auttaa oman ideologian esittämisessä, levitätmisessä, harhaopin murskaamisessa ja yksilön käännyttämisessä, niin on aivan asiallista kysyä että "why bother"? Jos sosiaalisuus olisi torjuttavalle itselleen tärkeää, ei hän olisi alun perinkään sellaisella asennevammastolla liikenteessä. Moni korostaa että sosiaalisuus on tärkeä taito ja että kaikkien pitää saada äänensä kuuluviin. Tämä on kenties totta, mutta jos sosiaalisuus ei tarkoitakaan sitä että jokaista typerehtijää ja asennevammaista paskiaista tulisi taputtaa pälaelle vaan itse asiassa hyvä sosiaalisuus nimenomaan asettaisi sosiaalisuudelle kriteerit ja murskaisi tylystikin sen kanssakäymisen joka ei niitä täytä? Entä jos äänen saa saada kuuluviin mutta se ei tarkoita että kaikkialla pitäisi olla suuna päänä?
Kenties valtaosa internetkeskustelusta onkin kohtaamisen sijasta törmäilyä jota tehdään koska sosiaalisuus puuttuu internetympäristössä. Tämä ei oikeuta törmäilyä sosiaalisuutena. Kenties on ihan oikeasti parempi että ei edes teeskentele että kysymys olisi sosiaalisuudesta. Kenties eme tarvitse - tai varsinkaan kaipaa - tälläisiä tuhoisia sosiaalisuuden substituutteja, kun vaikkapa hyvä kirja hoitaa kaikki ansiokkaat näkökannat paremmin ja siitä saa korvattua keskustelun valtiollisen puolen - opettavaisuuden ja näkökantojen avartumisen, ja tekee tämän keskustelussa tapahtuvaa debatointia laadukkaammin. Ja peräti tekee sen ilman haittoja - ilman sitä sosiaalisen puolen repivää riitelyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti