Tämä blogi ei kerro mistään

"Oh, hi. A hundred episodes. That's a lot. During the course of which George, Elaine, Kramer and I have had many experiences, both positive and negative. Well, mostly negative. There've been some relationships that haven't worked out ambitions that were unfulfilled hopes dashed some property damage, hurt feelings I know one guy got deported. Physical injury, and all right, maybe even a death or two. But we've persevered. Because we're people. Real TV people."

("Seinfeld", ep. "Highlights of a Hundred")

Tämä blogi muistuttaa jossain määrin Seinfeld -televisiosarjaa. Sen keskiössä oli neljä varsin itsekeskeistä hahmoa jotka lähinnä juttelivat keskenään. Sarjan kerrottiin kertovan "ei mistään". Ja itse asiassa "Highlights of a Hundred" -jaksossa George yrittää saada läpi televisiosrajaa. Kun ohjelmantuottajat kysyvät mistä sarja kertoo, George kertoo olevan "Show about nothing". Vastaus on lattean epäilevä "nothing" ja George vastaa tähän ikään kuin alleviivaten "Nothing" Henkenä on tietysti olla "metainen". Sillä Seinfeld oli itsessään juuri tälläinen sarja. Osa pitää Seinfeldiä tämän vuoksi nihilistisenä sarjana. Mutta kuten Georgen alleviivauksesta voi arvata, kysymys on kuitenkin enemmän ZEN kuin voisi luulla.

Sarjan hahmoja kuvataan usein jonain joilla ei ole omaatuntoa. He ovatkin pikkumaisia ja itsekeskeisiä. Heillä ei ole mitään yleviä periaatteita. Kuitenkin kun mietitään esimerkiksi jaksoa jossa Kramer boikotoi liikettä siksi että tämän neonvalo häiritsee hänen nukkumistaan. Ja heti kun hänen ystävänsä Seinfeld suostuu vaihtamaan hänen kanssaan asuntoa, Kramer lopettaa boikottinsa ja siirtyy kyseisen liikkeen asiakkaaksi, peräti varsin innokkaaksi asiakkaaksi. Tämä kuvastaa sitä että hän on individualisti jonka elämässä ei ole suuria periaatteita, mutta kuitenkin hän on eettinen ja pyrkii vaikuttamaan asioihin omalla toiminnallaan lain sallimin keinoin. Kramerin ja muiden Seinfeldin hahmojen etiikka on käytännöllistä eikä periaatteellista. Ja olisi väärin sanoa tätä nihilismiksi. Itse asiassa Kramerin toiminta voidaan redusoida individualistisen kulttuurin tapaan soveltaa vanhaa klassista Harm principleä. Kramer ei päätä Seinfeldin puolesta että tämän pitäisi häiriintyä neonvaloista vain siksi että ne ärsyttivät häntä iseään. Neonvalo joka on hänelle itselleen ongelma on kuitenkin harmi jonka puolesta hän taistelee yksilönä. Muut joko tulevat mukaan tai eivät. Toki tämä redusoituu käytökseksi joka on samalla täysin egoistista ja NIMBY -henkistä "Jonkun Toisen Ongelma" -maailmaa. Tämä on itse asiassa melkoisen zen, jollain omituisella ja urbaanilla ja pinnallisella tavalla.

Sama varmasti koskee blogianikin. En ole rajautunut mihinkään tiettyyn aiheeseen. Mutta kuitenkin jotkin teemat nousevat esille. "Seinfeldissäkin" saadaan esimerkiksi aikaan kauppiaalle vaikeuksia herättämällä aborttikeskustelu ateriaa tilatessa. Ja tämänlainen tilanne kuvaa myös "tämän paikan" henkeä. Perussävy on jotenkin negatiivinen ja ihmisyyden huonoja puoliakin unohtamaton. Ihmisyys ja kaikki sen omituisuus ja semi-ironisuus mutta ongelmien tiedostamisen muuntumattomuus itsekasvuksi on aiheena molemmissa. "Seinfeldin" parissakin esimerkiksi otettiin kantaa sekä hissipoikien väheksyntään että siihen miten "luuletko olevasi parempi ihminen" on hissipoikien identiteetin ytimessä sellaisella omituisella tavalla jossa kaikki - esimerkiksi se että kysyy onko tämä lukenut urheilusivut - nähdään vainoamisena - koska ei oleteta että hissipoika voisi olla kiinnostunut maailmantaloudesta - ja että tämä jotenkin tekee hissipojasta paremman ihmisen.

"Seinfeld" voidaan myös liittää usein soveltamaani keinoon. Sillä sarjan yrityksenä on olla komediallinen ja siinä on traagisia sävyjä. Jorge Gracian "The Secret of Seinfeld's humour" kuvaa sitä miten se on hauska juuri siksi että se käsittelee pieniä asioita. "How can a show that deals with what appear to he ordinary, everyday occurrences have such great appeal to a generation of Americans that seems to thrive on sex, violence, and catastrophe?" Georgen metavitsi sarjasta joka "ei kerro mistään" sai täydennyksen retorisesta kysymyksestä jossa kysyttiin mitä televisiokanavan päättävässä elimessä oleva henkilö itse oli tehnyt sinä aamuna. Ei oikein mitään oli vastaus. Tottakai hän oli tullut töihin ja matkalla oli teknisesti ottaen tapahtunut jotain. Sillä ei vain nähty merkitystä. Ja Seinfeld iskee juuri tähän merkityksettömyyden tunteeseen. Ja juuri tämän vuoksi se on hauska. Ei koska se on nihilistinen vaan koska se on äärimmäisen zen. Gracian mukaan Seinfeldin huumori johtuu oivalluksesta jossa surun ja ilon ydin on jollain tasolla löydetty. "We laugh at something because we see in it the significance of the insignificant, and that we cry at something else because through it we grasp the insignificance of the significant." Seinfeldin huumori onkin juuri tälläistä. Se ei itsessään ole jotain joka nojaa häijyydelle tai ylenkatseelle.

Gracian maailmassa klassinen komediasarjojen häijyily ja ikonoklasmi on tragiikan serkku. Se on hyvin lähellä surullisuutta. Sen kaavaksi voidaan sanoa erään varsin karuja juttuja heittävän stand-up koomikon ajatus siitä, että "huumori on kipu kertaa aika" , eli juttu muuttuu hauskaksi vasta kun voi erkaantua siitä kuvasta mitä ikonoklasmi murskaa - ja se nostaa esille sen miten moni komediasarja on häijy ja nauraa vallanhalusta tai siitä että on jonkun asian yläpuolella (ei siis ulkopuolella, vaan juuri yläpuolella). 

Minäkin kritisoin hyvin usein asioita joita ihmiset pitävät tärkeinä - paitsi siksi että ikonoklasmi on hauskaa toisin kuin Gracia esittää - niin myös siksi että aiheet nostavat esiin surua jolle pitää tehdä jotain. - Tietyt tilanteet/olosuhteet tekevät minusta ikään kuin Kramerin jonka täytyy boikotoida sitä naapurin kauppaa. Siksi tämä blogi on myös traaginen. Toisaalta nostan usein esimerkkien kautta varsin arkisia ja mitättömiä asioita huomion keskelle. Nämä ovat paitsi arvokeskustelullisia kannanottoja, myös huvin lähde.

"Seinfeld" kuten itsekin kirjoittajana olemme kuitenkin jollain tavalla "brändäytyneet". Syynä on se, että ei mistään puhuminen on itse asiassa "vain aihe". Ja se, että syntyy kommunikaatiota, tekstejä, ajatuksia tai vitsejä on "vain skene". Seinfeldissä on tietty asenne ja tekotapa joka sävyttää vahvasti koko sarjan. Ja sama koskee itseäni kirjoittajana. Tyylikeinojen valinnat eivät tietysti ole identtisä, mutta ne ovat riittävän samanlaisia. Molemmat ovat jossain määrin urbaanien jossain määrin egoismiin asti hedonististen individualistien tuotoksia maailmassa jossa valtava osa tärkeinä pidetyistä asioista on menettänyt sisältönsä ja muuttunut traagiseksi, joksikin johon suhtaudutaan negatiivisesti niin että voidaan sanoa että vaikka aiheena ei ole mikään, niin sitä kuitenkin tulee käsiteltyä "mostly the negative". Ja että ne pienet ja pinnallisiksi ja mitättömiksi nimetyt asiat ovat oikeasti sitten merkityksellisiä.

James Nestorin pieni kirjoitelma "The Tao of Seinfeld" korostaakin sitä että vaikka "Seinfeld" -sarjaa on kuvattu lähinnä "apofaattisesti" sen kautta mitä se ei ole - "irony is that “Seinfeld” writers were guided by two principles: no hugging and no learning" - se kuitenkin on jotain enemmän. "If you look carefully, the show speaks volumes about what our culture is all about. ‘Seinfeld’ tells us more about ourselves in the ’90s than the New York Times." Ja kuitenkin Seinfieldin ja filosofian suhteesta kirjan kirjoittanut korostaa että "The book is ‘Seinfeld and Philosophy,’ not ‘The Philosphy of Seinfeld,’" ... "I’m not claiming that there’s some abstruse philosophy behind the show, just that the two can be linked in some way. I would never recommend ‘Seinfeld’ over classic philosophy texts. It is just a good pedagogical tool to get students interested in philosophy. I don’t take this stuff too seriously. I hope no one takes these essays too seriously." Ja jotenkin sekin on oikein. Sillä sarjahan ei kerro mistään.

Täytyy vain toivoa että sama osuu tähän blogiinkin. Että ihmiset ymmärtävät että 3900 blogikirjoitusta on paljon. Ja että niiden aikana blogisti on esillenostanut monia kokemuksia ja tuntemuksiaan, sekä positiivisia että negatiivisia. Enimmäkseen negatiivisia. Että matkan varrella on ollut huolia, murheita ja turhia toiveita. Tunteet ovat vahingoittuneet kirjoituksilla ja kirjoittaessa ja tunteiden vahingoittuminen on edeltänyt kirjoittamista kannustimena. Että vahingoittunut tunne -elämä on kirjoittamisprosessin oleellisin toimiva osanen. Ja tottakai matkan varrella on nostettu jopa esiin kuolema tai parikin. Mutta blogisti on selvinnyt vaikeuksista ja sinnittelee elämineen. Koska hän on ihminen. Oikea internet -ihminen.