Vanhassa vitsissä fyysikko ajaa autollavaimonsa kanssa lammasaitauksen ohi. Iso lauma lampaita laiduntaa. Niillä on lyhyet karvat. Vaimo sanoo että lampaat on keritty. Fyysikko sanoo että hänestä lampaat on keritty vain toiselta puolelta.
Toki vitsi on hauskuutta eikä filosofinen teoria. Kuitenkin tässä vitsissä kuvastuu ns. naivi suhde empiriaan. Ja se taas esiintyy myös silloin kun ihmiset ovat vakavahenkisessä mielessä perustelemassa ja kuvailemassa näkemisiään. Erityisesti skeptikot kohtaavat itse asiassa toistuvasti näkemystä joka korostaa sitä että tiedemies ei suostu näkemään mitään mitä ei suoraan näe.
Kuitenkin tosiasiassa vitsin vaimon näkemys lampaista on se, mikä on nimenomaan hyvin lähellä tieteentekemistä : Karkeasti ottaen se mitä vitsin fyysikko tekee on deduktio. Ja se mitä hänen vaimonsa harjoittaa on induktio.
1: Induktiossa otetaan tietoja maailmasta ja niitä sovitetaan havaintoihin. Vaimon selitystä tukee se, että yleensä lampaat keritään kokonaan. Ja olisi lisäksi hyvin epätodennäköistä että joka ikinen lammas olisi asettunut juuri siten että se ajettu puoli näkyisi autotielle. Tämänlaiset huomiot painottavat todennäköisyyksiä.
2: Deduktio taas nojaa varmuuteen ja sen säännöstö kieltää tämänkaltaiset induktiiviset yleistykset. Toki deduktiivisesti sanottaisiin enemmänkin, että lampaista aAinakin toinen puoli on keritty."
Tämä vitsi paljastaa muutaman oleellisen seikan. ; Ensimmäinen huomio on se, että esitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia. Voi olla että fyysikko oli oikeassa. Se on kuitenkin sekä arkijärjen että tieteenvastainen. Ja ihminen pitääkin tätä vaihtoehtoselitystä hiustenhalontana ja saivarteluna. (Ja kyllä ; Tämänlaista nörttimäistä ja sielutonta logiikkaa skeptikoilta odotetaan.) Laittamalla luonnontieteilijä vitsiin voidaan vaikkapa korottaa henkeä jollain skeptikoidenvastustamisfoorumilla ja luoda fiilis siitä että he eivät näe todellisuutta koska eivät kykene moniulotteiseen ajatteluun. Empiria ei vain juurikaan liity siihen mitä havaitaan.
Toisaalta vitsi paljastaa sen miten luja suhde occamin partaveitsellä on induktiiviseen päättelyyn. Vitsi itse asiassa ansiokkaasti korostaa miten kaikki "mahdolliset" vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Tätä on hyvä miettiä kun huomataan miten skeptikko on "sulkusilmäinen" kritisoidessaan esimerkiksi vaihtoehtoja avarusuolennoista. Kun vaikkapa Luukanen-Kilde esimerkiksi ihmettelee "Kuka hän on?" -kirjassa sitä, miten avaruusolentokohtaamisanekdootteja ei oteta vakavasti, mutta jos samat ihmiset kertovat ulkomaanmatkoistaan niin näihin luotetaan. Hän selittää että selvästi kysymys ei ole yksilöiden arvovaltaisuudesta ja yleisestä luotettavuudesta vaan jostain muusta. Hän näyttää pitävän tätä radikaalin hyvänä argumenttina joka osoittaa skeptikoiden nolluuden. Se kuitenkin enemmänkin paljastaa sen, että hän - kaikkien muidenkin anekdoottiperustaisten pseudotieteilijöiden tapaan - ei osaa keskustella asiasta ja niiden perustelemisesta vaan ainoastaan ihmisistä ja mielipiteistä.
Kysymys on Occamin partaveitsestä eikä siitä onko kertojalla auktoriteettia. Aina kun asia todistetaa todisteiden sijasta henkilöillä ja heidän arvovaltaisuudellaan, ollaan tyhjän päällä. Occamin partaveitsi arvioi tilanteita aikaisemman kokemuksen kautta. Ja jos esimerkiksi UFO -havaintoja on vähän se kertoo joka tapauksessa vähintään sen että ne ovat harvinaisia eli se on itsessään epätodennäköinen selityksenä. Ja rehelliset älykkäätkin ihmiset erehtyvät. Tästä löytyy paljonkin evidenssiä, joten se ei ole ainakaan yhtä harvinaista kuin avaruusmiesten kohtaaminen. (Ulkomaanmatkat taas ovat nekin yleisiä. Ja tosiasiassa näitäkin juttuja voidaan tarkistaa esimerkiksi nähtävyyksien ja kulttuurista kertovien kirjojen avulla)
Ja kuten aiemmin blogasin, induktion ja deduktion suhde hiertää esimerkiksi kreationistien ja evoluutikoiden välejä. On jopa sanottu että kreationisteja vaivaa eräänlainen "induktofobia". Kun esimerkiksi evoluutioteorian aukkoja yritetään nostaa esille, kreationistit tuntuvat olevan hieman kuten vitsin fyysikoita. He eivät näe induktiivista perustelua vaan käyttävät deduktiota ja ihmettelevät että eihän ole todistettu kuin puoliksi keritty lammas. Ja rehellisesti sanoen tämä piirre ei jää heihin. Aiemmin kirjoitin siitä miten luonnontieteiden ja humanismin suhde on erikoinen. Kuten siihen saamani kommentti valaisee "Induktion tajuamisessa kyse on äärettömyyden hahmottamisesta. Se taas on
humanisteille vaikeaa, koska heidän pitäisi nähdä kaikki tapaukset.
Siksi vaikuttaa siltä, että jotain jää yhä auki. Vika on humanistin
kannalta menetelmässä, joten hän halveksuu sitä, ei luonnontieteilijää. ; Luonnontieteilijöiden
käsitys tulkinnanvaraisuudesta ja halutun lopputuloksen sanelemista
metodeista oli terävä havainto; juuri se on useimmiten ongelma
luonnontieteilijöiden hankaluudessa humanistien kanssa. Eli vika ei ole
asiassa sinänsä, vaan siitä tehdyssä tulkinnassa. Mikä taas on
humanistin tekemä, ei humanistiseen aiheeseen sisäänrakennettu
ominaisuus. Juuri siksi luonnontieteilijöiden halveksunta kohdistuu
humanisteihin, ei humanismiin."
Tosin tässä kohden onkin oleellista erottaa "deduktivistit" "humanisteista" vaikka esimerkiksi totuusrelativistit irtautuvatkin empiriasta, he tekevät sen eri tavalla kuin deduktion kannattajat. Kuitenkin Occamin partaveitsi lammasvitsissäkin osoittaa että tosiasiassa sekä ehdotonta varmuutta korostava deduktiovaatimus että totuus "pelkkänä samanarvoisena näkökantana" ovat virheellisiä. Ja molempia yhdistääkin oikeastaan vain tuo "induktofobia". Useinhan induktiota pidetään vajaana. Tässä voidaan käyttää vaikkapa Immanuel Kantin ajatusta siitä että induktio on itsessään a priorinen oletus jonka tehokkuudesta ei ole todisteita. Itse tosin korostan että tosiasiassa induktio on "todistettu empiirisesti" ; Matematiikan ja tieteenteon hedelmällisyyttä ihmettelevät esimerkiksi joutuvat ihmettelemään sitä että vaikka maailma ei välttämättä toimi säännönmukaisesti, niin jostain syystä induktio kuitenkin toimii tulosten edeltä ennustamisessa. Kun vastauksia saadaan paljon, on selvää että induktion takana on jotain voimaa. Induktofoobikko ei tämänlaista hyväksy koska heille "kaksiarvoinen logiikka" tai vastaava pidetään riittämättömänä koska muistetaan Hume ja rakennetaan vaatimus siitä että induktioperiaatteen käyttö pitäisi todistaa deduktiivisesti. Empiristille sekin on tarpeeksi hyvin todennettu kätevä keino. ; Asia on kenties vaikeasti hahmotettava, mutta itse asiassa tässä kohden on pakko jatkaa toiseen vitsiin.
Mies menee hienolle räätälille ja tilaa kalliin puvun. Puku valmistuu ja mies menee sovittamaan sitä. Puku ei ole oikein sopiva. Toisaalta mies tarvitsee puvun pian ja lisäkorjauttaminen maksaisi paljon. Siksi räätäli tarjoaa hänelle alennusta. Mies kuitenkin tuskailee huonosti sopivaa pukua. Kotona miehen vaimo sitten sanoo että hihat eivät näytä omituisen epäsuhtaiselta jos mies koukistaa vasenta kättään. Mies kuitenkin valittaa että tällöin kaulus alkaa jäytämään kaulaa ja lisäksi helma menee vinoksi. Vaimo kertoo että jos mies taivuttaa kaulaansa ja nostaa hartiaansa puku näyttää sopivan. Housutkaan eivät näytä pahoilta jos mies kulkee oikea lantio edessä ja raapaisee kävellessä varpaat lattiantasaa pitkin sen sijaan että nostaisi jalkaa. Nämä ohjeet mielessään mies menee juhliinsa. Siellä häntä vastaan tulee kaksi tuntematonta ihmistä. Toinen sanoo että on rohkaisevaa että vammaiset ihmiset voimaantuvat ja osallistuvat tämänlaisiin hienoihin juhliin. Ja toinen kertoo että lisäksi on hienoa että maailmasta löytyy nerokkaita räätäleitä jotka osaavat tehdä heille noin erinomaisesti sopivia pukuja.
Tämä korostaa sitä että tosiasiassa induktiivisissa järjestelmissä on erikoinen piirre. Ne tarjoavat oikeasti monesti tilanteita joiden todennäköisyyksiä ja seuraussuhteita voi olla vaikeaa arvioida. Ylläolevassa tilanteessa on kaksi sisäisesti ristiriidatonta näkemystä.
On tervettä muistaa että moni humanisti tuntuu sekoittavan loogisen positivismin mahdottomuuden siihen että teoriat voisivat olla ristiriidattomia ; Esimerkiksi itse kävin tuoreesti melkoisen verevän väittelyn siitä onko paradoksaalisuus ja ristiriitaisuus luonnontieteissä väistämätöntä. Itse olen vakuuttunut siitä että koherentti ja ristiriidaton luonnontiede on mahdollista. Sillä tosiasaiassa ristiriita on vain mahdollisuus ; Jos otamme esimerkiksi legendaarisen Humen kanan, huomaamme että kun isäntä tulee ja tuo siemeniä ja tekee näin joka päivä tarkoittaa sitä että kanalla on ristiriidaton ja koherentti näkemys maailmasta. Kirves on kanalle yllätys, ja kertoo että oikeissa olosuhteissa yksi havainto voi kumota induktion, falsifioida sen. Mutta kanalla on tämä tarvittava tieto vasta lopuksi. Ristiriita on potentia joka ei välttämättä toteudu. Tätä tukee sekin minkä Ilkka Niiniluoto on tuonut esiin ; Hän korostaa että tieteen epävarmuus on itse asiassa siitä erikoista sorttia että jos meillä on täysin oikeat induktiot, saamme niiden mukaisia tuloksia eikä todellisuus edes voi tuoda sellaista esille. Mutta emme tiedä tätä koska induktiossa on tiettyä epävarmuutta. Näin ollen induktioiden metafyysisyys ei tarkoita sitä että emme voisi rakentaa aivan todellista kuvaa maailmasta. Kysymys on enemmän siitä että emme voi koskaan aivan varmasti tietää sitä että tämä meidän kuvamme onkin aivan todellinen.
Asiat tuppaavat kuitenkin menemään helposti omituisesti sekaisin. Esimerkiksi Kantin Philosophengang -nimellä nimetty kävelyreitti Köningsbergissä pitää sisällään erikoisen yksityiskohdan. Kantin kerrottiin olevan niin täsmällinen että asukkaat, myös Köningsbergin kirkon kelloa säätävä suntio, tarkistivat kellojaan hänen kävelyrytminsä mukaan. Tämä on riskaabelia sillä voi olla että Kant käytti kirkon kelloa merkkinä ajasta aloittaa kävely. Tämänlainen voi johtaa siihen että oikea aika olisikin jotain muuta ja Kantin täsmällisyys olisi illuusio. ; Moka kertoo siitä että induktiivisessa maailmassa on kehäpäätelmällisen ajattelun riski. Kehäpäätelmä ei näytä loogista virhettä mutta ajattelu menee silti vikaan. Tämänlaisesta ajattelusta hyvä esimerkki on Descartesin kartesiolainen kehä, jossa Jumalakokemukset tarkoittavat sitä että luotettavat aistit todistavat Jumalan. Ja mistä tiedämme että aistit ovat luotettavat? Koska Jumala ei huijaa ja sen sijaan takaa luotettavat aistit.
Tässäkin kohden tilanne on se sama mikä Kantissakin. On mahdollista että Kant on täsmällinen, mutta ei sitä tuolla tavalla kalibroitua kelloa tuijottamalla selviä ikikuunaan! Samoin Descartesin ajatusketju - jota on sittemmin sovellettu esimerkiksi reformoidussa epistemologiassa - on selvästi enemmän sitä että ensin on päätetty miten tosiasiat ovat ja sitten sovitetaan havainnot tähän haluttuun ennaltapäätettyyn tarinaan. Tämänlaisissa tilanteissa koko perustelun voi jättää välistä ja sanoa että oletamme vain että asiat ovat näin. Toki todisteet Kantin täsmällisyydestä voidaan hankkia jotain muuta kautta, mutta sekin korostaa sitä että sen perusteleminen tapahtuu tämän muun tiedon pohjalta. Tämä kehäinen argumentti on silti yhtä tyjän kanssa. Tämä on tietysti surullinen uutinen reformoiduille epistemologeille, koska tuntuu että he eivät oikein kykene nousemaan tälle muuta kautta asioiden perustelemisen tasolle.
Kun olen päätynyt tämänlaisiin presuppositionistisiin malleihin, on syytä ottaa esiin Quine. Hän nimittäin filosofioineen tuo ratkaisuja juuri tämänlaisiin tilanteisiin. Siihen kun on monia ristiriidattomia selityksiä joista on kenties kuitenkin osa parempia kuin toiset. (Kuten lammasesimerkissämme alussa.) Hän itse asiassa korosti että usein samaan havaintoaineistoon on olemassa useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Hän toki keskittyi ns. falsifiointitilanteeseen. Eli tilanteeseen jossa jokin teoria on virheellinen, ja sitä pitää korjata. Quine korosti että tähän on aina useita keinoja. Mutta aivan kuten ylläolevassa lammasesimerkissä, asia ei ole yksiselitteinen. Ja lisäksi selitys voi vaihtua taustatietojen valossa. Esimerkiksi pukuvitsissä juhlissa olevien kommentit ovat ymmärrettäviä, aivan loogisten ja induktiota oikeaoppisesti soveltavien ihmisten näkemyksiä. Heidän virheensä on se, että heiltä puuttuu joitain taustatietoja.
Quinen maailmassa occamin partaveitsi heiluu vahvemmin kuin kenties missään muussa mallissa - siis siitä huolimatta että hän korostaa että käsiteverkkoja voidaan tehdä hyvin monenlaisia ja että minkä tahansa yksittäisen kohdan voi suojella ja rakentaa tiedeverkon sen ympärille rakentelemalla esimerkiksi ison kasan erilaisia ad hoc -oletuksia. Quine kuitenkin korosti että tämä on väärin. On otettava se tulkinta joka vaatii vähiten muutoksia tiedeverkkoon. Näin esimerkiksi pukuesimerkissä havaintoaineisto voi vaatia muuttamaan näkemyksen siitä että kyseessä on vammainen jolla on hyvä räätäli, ja että oikasti mies on sovitettu pukuun eikä pukua miehelle. Itse asiassa empiirinen lisätieto johtaa siihen, että mies joutuu vääntäytymään kertoo että puku on aivan paska.
Karkeasti ottaen Quinen kautta voidaan sanoa että miehen vammaisuus ja puvun istuvuus ovat usein jossain ääripäiden välillä. Kuitenkin monesti voidaan vetää tulkintoja jotka ovat parempia kuin toiset eivät. Kysymys on tässä kohden siitä kuinka paljon ihmisen täytyy vääntäytyä jotta puku istuu. Jos vääntäytymistä on vähän, puku on istuva ja outo vääntäytyminen on "luontaista vammaisuutta". Jos vääntäytymistä on paljon, puku ei ole istuva ja vika ei ole miehessä vaan vaatteessa.
Induktio on jotain jota joudutaan käyttämään muuallakin kuin luonnontieteissä. Itse asiassa uskonnoissa vertaukset ovat hyvin yleisiä. Samoin omista elämänkokemuksista kerrotut anekdootit pitävät sisällään induktiivisen oletuksen siitä että tämänlainen kokemus kertoo jotain yleisempää maailmasta joka voisi sopia muihinkin ihmisiin kuin kertojaan itseensä. Ja että tämä kokemus olisi jotenkin yleisinhimillinen. ; Eikä tässä mitään : Omastakin mielestäni induktio onkin tärkeä myös silloin kun mietitään myös luonnontieteestä poikkeavia asioita, kuten vaikkapa etiikkaa.
Tässä kohden esimerkiksi kristinuskon perusongelma on se, että se ensin sanoo että saa tulla sellaisena kuin on. Ja sitten kuitenkin tarjolla on puku johon on sovittauduttava. Eli pitää sitten muokkautua tietynlaiseksi. Itse asiassa usko pitää ikään kuin ilmituoda jonkinlaisin teoin - jopa niissä uskonsuuntauksissa joissa tekojen ei nähdä pelastavan vaan pelkän uskon. Tämä voi olla dogmistoltaan vaikkapa suhtautumista lähetystyöhön, naispappeihin, homoseksuaaleihin. Ja toisaalta esimerkiksi uskontunnustus on itse asiassa luettelo kirkon dogmista jotka kertovat mitä mieltä pitää olla asioista. Silti uskoa pidetään yleisinhimillisenä jossa jokainen saa olla millainen on. Omaatuntoa kuitenkin koetellaan dogmistoa vasten, joten esimerkiksi jos on väärää mieltä vaikka tuossa ruumiinylösnousemusasiassa, niin silloin mielessä on syntisiä ajatuksia joita tulisi eheyttää. Eli tähän pukuun pitää vääntäytyä vammailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti