Väärin erottu?

"Paholaisen Asianajaja" -blogissa otettiin kantaa Ulla Appelsiniin. Hän korosti että eroajia on hyviä ja huonoja. "Heidän joukossaan on varmasti monia, jotka eivät ole tehneet eropäätöstä kevyin perustein tai populismin innoittamana vaan päinvastoin, vakaasti harkiten. Silloin sitä on ehdottomasti kunnioitettava." Ja huonoja "Mutta ehkä on muitakin. Heitä, joille Räsänen - jälleen kerran vain tarjosi ylevältä vaikuttavan syyn lakata maksamasta kirkollisveroa. Näiden ihmisten protesti ei kuitenkaan tunnu Räsäsen kukkarossa. Se tuntuu muualla." Tämä nostaa esiin sen, mikä tuntuu vaikuttavan koko keskustelukentässä. Kirkosta eroajia luokitellaan vääristä ja oikeista syistä eroajiin. Mutta milloin olemme viimeksi kuulleet kohun jonka ydinteema olisi siinä miten kirkkoon olisi liitytty väärin perustein ja vihjattaisiin "implisiittisesti mutta allaviivaavasti", että näitä valintoja ei pitäisi tai tarvitsisi kunnioittaa? (Koska ensin sanotaan ehtoja ja sanotaa että niillä toetutuvia pitää kunnioittaa. Ja sitten tulee se mutta.)

Miksi kirkosta voidaan erota väärin syin, mutta siihen ei voi liittyä väärin syin? Miksi kirkosta eroajilla on liian vähäinen uskontotiedon taso, mutta kirkkoon liittymisen kohdalla tämä kysymys ei ole vakavan keskustelun alainen? Tämä on selvä epäsymmetria. Kun ateisteja syytetään dogmaatikoiksi ja uskovaisia leppoisikis, pitäisi valittamisen mennä juuri toisin päin. Sillä suvaitsematon ja joustamaton dogmaatikko on se, joka asettaa ehtoja toisten eroamiseen ja liittymiseen.

Epäsymmetrian syy on rakenteellinen. Kirkkoon liitytään lapsikasteella. Tämä rakenne johtaa suureen määrään jäseniä jotka eivät ole kovin vahvasti sitoutuneita ja jotka lähtevät pienestä muistutuksesta. Kun kirkkoon ei ole liitytty vakaassa harkinnassa, on ihan oikeasti hyvä kysymys kysyä "miksi jatkaa maksamista". Jos tuntuu lompakossa vittumaiselta, on ihan oikeasti aivan oikein miettiä että miksi kuulua. Appelsin ja muu kulttuuri pitää tätä ahneena ja itsekkäänä, vain rahan ajattelemisena. Mutta kysymys onkin siitä että mistä he tietävät mihin muuhun nuo rahat käytetään - ja hyödyttääkö tämä raha mutua yhteiskuntaa mitenkäkin. Ja onko tämän arvostelu muiden ihmisten vai ihmisen itsensä asia in first place. Kaikki tärkeitä kysymyksiä, jotka on jätetty hunningolle.

Kaste on oleellinen. Sillä kun tämä tuodaan huomiona esiin, huomataan että jokainen on kuullut siitä miten kirkkoon kuulutaan "väärin syin" - Ja niin on luontevaa että joku valittaa siitä että kirkosta myös erotaan "väärin syin". Tämänlainen on ihan symmetristä. Esille nostamani ongelma peittyy. Ja käteen jää vain se, että kaste tehdään lapsille kun taas eroajat ovat aikuisia.

Kenties rakentavin tapa miettiä kastetta on se, että se jaetaan hengelliseen ja juridiseen osaan. Hengellisessä osassa lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi, ja lapsi hyväksytään uskovien yhteisöön mukanaolijaksi. Nähdäkseni tämä on ihan hyväksyttävää. Tällä on sitten myös se juridinen puoli, jolla lapsi liitetään seurakuntaan maksajaksi.

Hengellisyysteema tässä kohden on tietysti käyty suurta vääntöä ja suurinta vääntöä. Esimerkiksi Jaakko Heinimäki on sanonut että "Miksi vanhemmat puhuvat lapsilleen? Eikö lasten tulisi saada itse aikanaan päättää, mitä kieltä he haluavat puhua?" Toisaalta esimerkiksi Kari Enqvist on esittänyt että "Lapsi ei ole valintaa itse tehnyt, sillä kastetilaisuudessa hän on vielä niin pieni, ettei ymmärrä sanoja eikä selityksiä. Kuluu ainakin toistakymmentä vuotta, ennen kuin teini-iän kynnyksellä aivot ovat kehittyneet niin, että uskonnon kaltaisista abstrakteista asioista aletaan muodostamaan itsenäisiä mielipiteitä."

Samoin kasteen kohdalla puhutaan siitä että pitäisikö lapsi jättää ruokkimatta kunnes hän päättää syökö lihaa vai onko vegetaristi. Vai saako vanhempi vain tunkea vegeruokaa tahi raadeltu-murhattu eläimen elimistöä pikku piltin suuhun. Nämä argumentit ovat analogioita. Analogioiden vertaamisessa on oleelista että verrattavat kohteet ovat oleellisella tavalla samanlaisia. Kysymys on siitä, onko kyseessä oikea vai väärä analogia. ; Voidaan rakentaa toinenkin analogia. Pitääkö lapsen päättää seksuaalisuudestaan vai saavatko hänen vanhempansa päättää hänen puolestaan vaikkapa seksistä eli insesti-pedofilia ei olisi ollenkaan rikos tai paha asia? Samoin voisiko lapsen silmät-korvat voisi laittaa ihan miten täyteen tahansa pornoa tahi väkivaltaviihdettä, koska eihän se voi olla niin että tämä vasta aikuisena saisi päättää asioista?

Seksuaalietiikassa moni korostaakin sensuuria jota tuettaisiin jopa valtiollisesti. Että koulussa pitäisi rajoittaa ehkäisypuheita kaikilta - ei siis vain kristittyjen lapsilta vaan kaikilta. Viihteeseen toivotaan ikärajoja ja muita. Syykin on selvä. Tosiasiassa kysymys on harm principlesta. Insesti vaikuttaa lapsen koko elämään negatiivisesti. Ja väkivaltaviihteellä ja pornollakin on riskejä. Lapsi ei vähintään ymmärrä niitä. Tämä tietysti osoittaa oleellisen epäanalogian pedofilian ja ruokinnan välillä. Lasta tulee ruokkia mutta ei raiskata. -Ei vaikka CMX:än pojat antaisivat kappaleissaan juuri sinulle kohdistettuja viestejä.

En näe Enqvistiä aivan täysin vakuuttavana. On toki selvää että hän yritää rakentaa argumenttia joka olisi oleellisesti samanlainen sen kanssa miksi pornoa - jota ei välttämättä edes tässä sinänsä pidetä pahana tai likaisena - olisi samanlaista uskon kanssa siinä mielessä että lapsi ei ymmärrä niitä. Ja onkin totta, että lapsen mielikuvitus ja ajattelukyku ovat tässä hankalia tekijöitä. Kuitekin jos lapsi kykenee uskomaan sängyn alla oleviin hirviöihin, kyllä hän kykenee muodostamaan omia näkemyksiään myös Jumalasta. Ne ovat kenties vääriä ja taikauskoisia näkemyksiä, mutta jos tämän päihittäinen asetetaan oikeasti kriteeriksi, niin yllättävän iso osa aikuisistakaan ei tätä tasoa koskaan oikein kunnolla ylitä. Puhutaan usein lapsen uskosta, ja se onkin lapsellista ja taikauskoista. Mutta vastaava kuvaa kyllä monen aikuisenkin uskoa. - Olipa kyse sitten kirkosta tai New Agesta, hyvin moni aikuinen hurahtaa ties mihinkä humpuukiin ja taikapölyhuuhaseen. Ja heillä on tästä mielikuvituksen ja taikauskon sekamelskastaan huolimatta goddamit lupa valita uskontonsa! Ja näin sen pitääkin olla.

Epäanalogisuuspuoli ja harm principle tosin tuhoaa myös Heinimäen ja kumppaneiden argumentaation. Sillä syöminen ja puhuminen ovat tässä kohden oleellisesti analogisia. Jos lapsen jättää ruokkimatta, tämä ei elä niin pitkään että voisi valita. Ja samoin ilman kieltä lapsi menettää kykynsä puhua kieltä ollenkaan. Syntyy susilapsi ja tätä voidaan pitää vahingoittamisena. Uskonnon kohdalla tilanne on oleellisesti epäanaloginen. Ilman uskontoa syntyy aivan täysipäisiä aikuisia - ja ilman kastetta kirkkoon kuuluvia on vastaesimerkkinä vieläkin enemmän. Samoin uskoa ei pidetä minään joka olisi pakko oppia lapsuudessa. Jos menen katujulistajalle sanomaan että "muttakun äärikommunistit kasvatti minut vauvana ja lapsena ilman uskontoa" he eivät sano että et voisi muuttaa mieltä ja ruveta uskovaiseksi. Mikään uskonnollisuus ei siis tuhoudu, koska nämä ihmsiet eivät saa mitään käännytysrauhaa. Vaan päin vastoin, he kuulevat sitä miten moni ihminen on kääntynyt paatuneesta ja väkivaltaisesta vihaisesta ateistista kunnon kristityksi (joka on ehkä vihainen ja väkivaltainen, mutta enää ateisteja kohtaan, mikä asiallista on).

Uskonkin että epäanalogisuus oikesti tiedetään, koska ei korosteta että kaikki lapset olisi pakko kastaa kirkkoon. Jos analogia ruuan kanssa olisi todella osuva, niin juuri näin tulisi tehdä. Vegaaniruuassakin toki huolehditaan lapsen terveydestä, joten tosiasiassa vanhemmat eivät saa ruokkia lastaan ihan miten tahansa. Kysymys onkin oikeastaan siitä, miksi tätä argumentaatiota käytetään ylipäätään kun epäanalogisuus selvästi tiedostetaan. Onko niin että huono argumentti sanotaan koska sananvapaus antaa luvan laukoa mitä tahansa eikä tajuta että se ei tarkoita sitä, että argumentti olisi myös hyvä jotenkin vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Olenkin ihmeissäni miten esimerkiksi "lapsen parhaan tekemistä" tai "lapsen vapauden nimissä" tekemistä pidetään niin usein kyseenalaisena ateistivanhempien kohdalla. Ymmärrän toki sen että heistä kyseessä on vain vanhemman tekemä ideologinen ratkaisu samaan tapaan kuin että opetetaanko heille kristinuskoa. Mutta kuitenkin kun katsotaan kristittyjä, niin he saavat kyllä perustella asioita siten että he tarkoittavat lapsen parasta ja että se on sitten myös lapsen parhaan tekemistä vaikka olisi miten ideologista. Ja lapsen vapauttakin voidaan puolustaa sanomalla että opetetaan kristinusko jotta aikuisena sitten tietää vähintään sen mistä irtautuu. Tämäkin menee ihan sukkana läpi lapsen vapauden nimissä tekemisenä. Uskonnottoman kasvatuksen puolella vapaus ja lapsen paras ovat kuitenkin toistuvasti kritiikin alla. Ihan kirkon viralliset toimijat korostavat että ei tässä mistään lapsen parhaasta tai vapaudesta ole kysymys vaan siitä että lapsi opetetaan vanhempien ideologiaan. Itsessään kenties totta, mutta kun katsotaan samojen ihmisten suhtautumista kristilliseen lasten kasvatukseen, tämä huomio ja tosiasiatila ei siirry sinne. ~ Kun uskonnoton perustelee että hän ajattelee lapsen parasta ja tämän vapautta, häntä pidetään dogmaatikkona. Etenkin kun ihmisillä on tapana esittää argumentaatiot ikään kuin suositteluna, joka pätee myös muille. Mutta kristityt vanhemmat ja kristityt muutoinkin tekevät täsmälleen samaa. Hekin suosittelevat. Tässä tilanne ei kuitenkaan ole niin että kirkko jyrähtelisi heille dogmaattisuudesta ja vihaisuudesta ja ideologisuudesta. Tässä korostetaan että pitää kuunnella myös kristittyä ja että kristitty tarkoittaa hyvää ja on hyväntahtoinen. Ja että tässä sinulle kiva intentio, joten turpa kiinni uskonnoton tässäkin tilanteessa. Tämä ei ole reilua. Eikä sellaista kulttuuria tarvitse - ikään kuin Ulla Appelsinin hengessä - kunnioittaa.

Nähdäkseni kastaminen on hengellisenä ilmiönä vahingoittamaton. Se ei ole oleellisesti analoginen insestin eikä ruokkimisen kanssa. Molemmat vastaesimerkit tietysti kulkevat vahvasti ilmoilla. Mutta molemmat ääripäät ovat väärässä. Ja olen kieltämättä hieman Appelsinin kannalla tässä kohden. On ihmisiä joilla on vain lupa ja juridinen oikeus tehdä asioita. He saavat sanoa mielipiteensä. Ei niitä arvostaa tai kunnioittaa tarvitse. Ja niiden laukominen ääneen on ihan oikeasti jotain joka antaa luvan halveksua ihmistä älykääpiö-kusipäänä. Ymmärrän Appelsinin tunteen. Ja sanon että todellakin voi olla "väärin liittyneitä" ja "väärin eronneita". Tosin tässä sanaa "väärin" pitää lieventää sen vakiokonnotaatioista ja kenties se pitäisi korvata paremmalla sanalla "harkitsematon". Minä käytän ehkä nasakampaa ja äärimmäisen tieteellistä termiä "pöntösti".

Koska kasteesta ei ole haittaa, en näe ongelmana että lapsi kastetaan ja että hän osallistuu kirkon tilaisuuksiin täysi -ikäisyyteen asti. Kaste kun voidaan nähdä niinkin, että siinä ei lapsesta tehdä kristittyjä, vaan korostetaan että lapsi on kristittyjen vanhempien lapsi. Juhla on perhettä varten. (Uskonnottoman ainut ongelma on siinä, että välttääkö hän tälläisiä tilanteita ja jää pois sukujuhlista. Minä en jää koska kirkko on vain talo. Mutta jos suku olisi erilainen, niin jäisin, koska kirkko on vain talo.)

Sillä se ongelma on siinä juridisessa puolessa. Lapsi saa sanoa kantansa - vanhempiensa luvalla - vasta rippikoulussa. Eroaminen pitää tehdä erikseen, vaikka liittäminen on miltei automaatio. Ihmettelen sitä miksi kirkosta ylipäätään tarvitsee erota turhaan ja erota vääristä syistä. Tosin se ei ole mikään probleema, koska vastaus on siinä että nämä ihmiset on todennäköisesti myös liitetty väärin kirkkoon alun perinkin. Vaikka olen joskus muuta epäillytkin, uskallan sanoa että tässä kohden voidaan sanoa että on demonstroitu sitä miten kaksi väärää tekee joskus oikean.