Skeptismi "järjen omatuntona"

Sivusin aiemmin omaatatuntoa koskevaa filosofiaa ja siihen liittyviä filosofisia perinteitä. Sen perusytimessä oli Heideggerin ajatus siitä, että hyvä omatunto on vain moraalista ylemmyydentunnetta, ja että aito omatunto on enemmänkin huonoa omaatuntoa. Omatunto on velvoite. Ja ihminen on samanaikaisesti tietoinen velvollisuudesta että kuitenkin äärellinen ja epäonnistuva. Ihminen tulee prosessissa enemmän tai vähemmän syylliseksi. ; Voidaan itse asiassa nähdä että skeptismi on ajattelulle ja tietämiselle samaa mitä tämän tyyppinen omatunto on tunteille ja etiikalle. Tässä kohden voidaan korostaa huonon omantunnon sankaroivaa vaikutusta ; Nietzsche joka korosti onnellisuuden ja kärsimyksen yhteyttä, voisi korostaa että tiedollinen epävarmuus on kuin omatunnon kolkutuskin. Kenties sairaus, mutta sairus vain samassa mielessä kuin raskaus on sairaus. Eli jos se ei anna täysissä voimissa olemisen kokemusta, niin se kuitenkin on ennen kaikkea luova tila. Ja kunnon übermench tietysti tavoittelee luovuutta.

Molemmissa ihmisen perustila tuntuu olevan huonoon suuntaan. Omatunto on argumentatiivisesti usein lähinnä oikeutus sille mitä on tullut tehdyksi tai mitä kannattaa. Tämä on korostetusti juuri sitä "hyvää omaatuntoa". Samoin argumentaatiossa ongelmana on oma maailmankuva ja sen mukanaantuomat silmälasit. Niissä asiat assimiloidaan ja tulkitaan itselle mieluisiksi. Molempien kohdalla asiat ovatkin usein yhteennivoutuneita. Sekä hyvä omatunto että oikea maailmankuva tuovat itsetuntoa. Ja tätä kautta ihmiset palkitsevat itseään tavalla joka johtaa "positiiviseen takaisinkytkentään" ; Ihminen oppii tulkitsemaan asioita itselleen parhain päin ja on entistä kannustuneempi ja vakuuttuneempi muiden vääryyksistä. Tämä onkin hyvä muistutus siitä että en pidä crankeja tyhminä, pikemminkin päin vastoin ; He ovat erittäin fiksuja keksimään älyllisiä puolivoltteja ollakseen oikeassa. Kunnon pseudotieteeseen hurahtanut on hyvin sitoutunut ja asiaansa uponnut. Tämä riski on oleellinen.

Jos omantunnon kolkuttelu on huonoa omaatuntoa ja tämä johtaa Lutherin kokemaan "ahdistukseen etiikassa ja omassatunnossa". Lutherilla synnintunto oli ahdistava, itsetuntoa rapistava tila, jotain joka korostaa omaa huonoutta. Tässä kohden ei tarvitse kuin muistaa se, että tiedon puolella on hyvinkin analoginen tunnetila. Mmaailmankuvan järkkymisessä on kysymys enemmästä kuin epätäydellisyydestä ja mahdollisuudesta oppia. Sillä väärässä oleminen, psykologisesti aivan tunnetusti, johtaa väärässäolosta enemmänkin tyrmistyneeseen ja oman rajallisuuden kiistävään shokeeraantumiseen, kognitiivinen dissonanssi on ahdistus ja assimilaatio, maailmankuvallisen kuoren vahvistaminen, parannus oireeseen mutta ei sairauteen. ; Eli aivan kuten hyvän omantunnon vallassa pullisteleva ei huomaa moralisoivansa ja olevansa tuomari-hyökkääjä, vaan luulee olevansa vain moraalisesti närkästynyt oikeassaolija, on maailmankuvaansa julistava ihminenkin oleellisesti samanlaisen "fiksummuudenkokemuksen" vallassa.

Tämänlainen egoismi ja siihen liittyvän itsetunnon rapsutelu on ajallemme tyypillistä, ja nähdäkseni jos se on ihmisilel tyypillinen ongelma, koulutusjärjestelmämme käytännössä tekee kaikkensa jotta se vahvistuisi entisestään. ; Eikä tämä "fiksummuudenkokemus" rehellisesti sanoen ole esimerkiksi itselleni ollenkaan vieras tila. ; Samoin kuin kristillisen teologian maailmassa jokainen on syntinen, tieteenfilosofia opettaa että jokaisessa tieteellisessä teoriassa on pakosti edes jonkinlainen aukko. Täyttä objektiivisuutta ei voida saavuttaa. Ihminen voi toki pyrkiä moraaliin ja tietoon, ja onnistua jossain määrin.

Ja vaika skeptikoita pidetään kylminä ja kovina ja tylsinä - osittain koska he viestivät mielellään denotaatioin ja välttävät konnotaatiopohjaista viestintää - heidät voidaan liittää tietoteorian Giordano Brunon omantuntomallin vastineiksi. Brunon mallissa ytimessä oli kiintymys universumiin ja heittäytyminen sen lumoihin. Jos omantunnon rooli tässä on osallisuus, niin aivan vastaavaa ajattelua löytyy taatusti vaikkapa Dawkinsin skientismi-innostuneesta "The Magic of Reality" -kirjasta. Bruno tosin korosti että ihmisen elämässä ihmisen osallisuus tarkoittaa väistämättä traagisia seurauksia, koska ihmisen luovuus ja mielikuvitus ovat rajallisia ja joskus tuhoisiakin. Dawkinsilta näitä tuhon ja turmelluksen sävyjä on vaikeampi löytää. Kenties pitäisi.

Sillä tieteellä on riskinä eettisellä tasolla ; On aivan selvästi se, että tiede on tietoa eikä itsessään eettistä. Soveltaminen on aina myös eettinen aktio. Kun tiedemies kehittää ydinpommin, hän käyttää taatusti tehokasta välinettä, tiedettä. Ja juuri tämä tehokkuus tekee siitä myös vaarallisen ja mietittävän. Siinä missä joku Jumalallinen rukousparannus on tehotonta, ja sen kohdalla voidaan valtaosa eettisistä ongelmista ohittaa juuri sen roskaisuuden takia kysyen että "what's the harm". Itse asiassa koska ongelmat ovat lähinnä sitä että jätetään tehokas keino käyttämättä, eli jopa haitat on sidottuja tieteen soveltamisen etiikkaan! Tällöinkin merkitys syntyy tehokkuuden ja toimivuuden kautta ja merkitys rukousparannuksessa tulee vain sitä kautta että se imee loisen tavoin merkitystä tieteen toimivuudesta. ; Ilman sairauksien hoitoa koskevia vaihtoehtoja sillä ei olisi väliä käytetäänkö tehotonta metodia vai ei käytetä. Mikään ei muuttuisi. Ja jos analogiamme tieteen ja etiikan välillä viedään loppuun asti löytyy analoginen ongelma myös tiedon puolella. Esimerkiksi tutkimusohjelman hedelmällisyyttä korostavat tieteenfilosofian teoriat ovat tässä kohden erinomaisia muistutuksia siitä, että tehottomiin ja tietoa tuottamattomiin tutkimusohjelmiin panostaminen - vain siksi että se hieroo jotain maailmankuvaa sofistikoituneemmaksi - tuo tiedollisia ongelmia "mutkan takaa". Ei siksi että tämä säätäminen itsessään olisi haitallista, vaan siksi että se parempi vaihtoehto jää toteutumatta.