Asiaa ei helpota se, että tosiasiassa totuduen etsijäksi itsensä kutsuminen on identifikaattimerkki niille jotka kokevat olevansa enemmänkin toisinajattelijoita. Heillä on ideologia joka ei edusta valtavirtaa, mutta hekin ovat useimmiten nimen omaan totuuden löytäjiä. Heidän puheissaan esiin nousee ensi sijassa juurikin aihe ja siihen liittyvä johtopäätös. Totuuden etsijöissä onkin siitä erikoinen piirre että ihmiset suhtautuvat totuuden etsijän ideaan hyvin. Mutta käytännössä se ei kuitenkaan ole kovin kiinnostava. Tämän vuoksi esimerkiksi mediatilaa saa pääasiassa olemalla jonkinlainen totuuden löytäjä. Totuuden etsijä huutaa vähintään että jokin tietty mielipide pitää "ottaa vakavasti" ja levittää tätä vakavasti otettavaa asiaansa monella kanavalla kuin se olisi totuus.
Totuuden etsijäksi itseään kuvaava onkin yleensä jokin joka eroaa dogmaattisesta julistajasta ainoastaan siten että he käyttävät tätä useammin "kysyin vain kysymyksiä" -keinoa. Joka, kuten tiedettyä ei ole pohjimmiltaan kysymysten kysymistä vaan asenteellisten retoristen kysymysten kysymitä jotta ihmisille saataisiin ujutettua mieleen tietty mielipide. "Vain kysymistä" tarvitaan koska tämä strategia pamahtaa käsille pienemmässäkin kunnon tarkastelussa - totuuden etsinnässä jossa käytetään perustelun metodologiaa ja katsotaan onko kysymys järkevä kysymys ja mitä siitä itse asiassa jo tiedetään.
Näkisin että uskontojen ymmärtämisen kautta saa toimivan analogian. On otettava esiin kaksi suurta linjaa. On teismi ja deismi. Yhdellä kirjaimella eroavissa sanoissa on molemmissa paljon yhteistä. Tarkalleen ottaen molempia kuvaa kiinnostus siihen että totuus on sekä järjessä että ilmestyksessä ; Niisä järki ja ilmestys eivät ole ristiriidassa keskenään. Käytännössä tämä ihanne kohtaa jatkuvasti haasteita. Näyttää siltä että järki ei johda ilmestyksen tuloksiin. Tiede tuottaa usein jopa harhaoppia ja kerettiläisyyttä. Teismi perustuu asenteeseen jossa ilmestys voittaa jos ristiriitaa on. Eli tiede on vain vajaata ihmisjärkeä ja tehty puutteellisesti ja että lopulta se johtaa siihen samaan tulokseen minkä ilmestyskin kertoo. Deismi kääntää pulkan nurinpäin ja on sitä mieltä että ristiriitaa ei ole, koska järki voittaa jos ongelmia tulee ; Uskontoa on esimerkiksi tulkittu väärin. Näin esimerkiksi suhde evoluutioon on oleellinen kun mietitään onko joku ns. "uskovainen joka luottaa tieteeseen" - eli valtaosa ihmisistä - teisti vai deisti. (Galileo Galileitä ei saisi toistella sen kliseisyyden vuoksi, mutta hänen oikeudenkäynnissään katolinen kirkko tarjosi puhdasoppisuutta ja arestia, se oli teisti. Galilei oli deisti.)
On hyvä huomata että totuuden etsimisessäkin ihmisiä kiinnostaa se, miten asiat ovat pohjimmiltaan. Myös totuuden etsiminen nähdään aina tässä kontekstissa, joka on kuitenkin totuuden omistamisen sävyttämää. Ja tässä metodinvalintakaan ei ole mikään neutraali asia. Sillä tosiasiassa metodit ovat usein muotoutuneet ideologiakohtaiseksi ; Esimerkiksi suhde vaihtoehtohoitoihin ja ihmisen perimmäiseen luonteeseen voi liittyä siihen hyväksyykö horoskoopit tiedonhankintamenetelmäksi. Tämä ei ole sinällään omituista.
Mutta se muistuttaa siitä että deismissä ja teismissäkin on olemassa ajtus siitä että tiedon etsintä voi olla rajoittunutta, sillä tiedon etsijän käsiä sidotaan mielellään. Teisti ja Deisti nimittäin vaativat sekä järjen että ilmestyksen käyttämistä. Heillä on lisäksi tavallisesti jonkinlainen NoMa -periaate jolla suojellaan ilmestystä tai tiedettä, eli vaikka molempia pitää soveltaa, niin lisäksi kerrotaan että tietyllä tavalla niitä ei saa soveltaa. (Teistit ja deistit eivät ole tässä samaa mieltä muusta kuin että NoMa on hyvä. Teisti suojelee ilmestystä harhaopilta ja Deisti suojelee tiedettä ilmestyksiltä.) Eli jos oma järkesi sanoo että NoMa ei päde, tai vaihtoehtoisesti ilmestyksesi kertovat mitä maailmassa tapahtuu, he tuomitsevat tämän apriorisesti vääräksi kannaksi. Tiedon etsijälle on siis rajattu ideologiset raamit joihin hänet sovitetaan.
Tässä kohdassa voisikin olla asiallista muistuttaa metodisen tarkkuuden ja saivartelevan hiustenhalonnan välisestä erosta. NoMa nimittäin on metodiikkaa. Se on tiedon etsimistä koskeva rajoite. Samoin on logiikka ja monet muut vastaavat asiat. Relevantti metodi tarkoittaa sitä että se ratkaisee ongelmaa ja johtaa kohti lopputuloksta tai kertoo että tieto on riittämätöntä jotta tämä voitaisiin tehdä. Ja tässäkin NoMa onnistuu. Se sanoo tiettyjä asioita. NoMa on relevantti metodiikan kannalta siksikin että sen huomioiminen muuttaa johtopäätöstä ja mahdollisesti jopa kääntää sen päinvastaiseksi. Siihen viittaaminen on asioihin vaikuttavaa joten se ei ole pelkkää saivartelua jossa saadaan vaivan jälkeen sama tulos. Se kuitenkaan ei ole kuin ideologinen keino sillä se eroaa vahvasti esimerkiksi otoskokoa ja vastaavia koskevista aidoista metodeista. Otoskokoa kun ei ole valittu kriteeriksi siksi että se sattuu miellyttämään. Vaan siksi että sillä on relevantti matemaattinen pohja. Sama koskee mittaustarkkuutta, korrelaatiokertoimien arvioimista ja kaikkea muuta vastaavaa tieteenfilosofista metodinmietintää. NoMa -periaatteelta puuttuu tämä puoli tyystin. Se on olemassa pelkästään ideologisista syistä. Se vaikuttaa tiettyyn suuntaan ja se on siksi monille tärkeä ja rakas ajatusrajoite. Metodi on aina ajatusrajoite, joten niitä pitäisi kieltää. Jäljelle pitäisi jättää pelkästään relevantit ja perustellut rajoitukset sen sijaan että keksitään ja valitaan rajoituksia vain siksi että niiden avulla saadaan koherentisti se oma mielimielipide niihin lempiaiheisiin.
Nämä raamit kieltävät sitten esimerkiksi sen, että se että ilmestys ja järki ovat irtautuneet toisitaan sitä enemmän mitä enemmän tiede on edistynyt. Arkijärjen kautta maailma ja ilmestys sopivat yhteen. Arkijärki kun käyttää kokemusta ja ilmestyksiä sujuvasti. (Noin yleensä.) Kuitenkin fysiikka näyttää erkaantuvan arkijärjestä. Poikkeaminen esimerkiksi kvanttifysiikassa ja suhteellisuusteoriassa on niin suurta, että fysiikan tajuaminen vaatii vaivaa. Fyysisen todellisuuden ymmärtäminen ei kartukaan elämänkokemulsella itsellään vaan on muulla tavalla hankittava ominaisuus. Deistiä ja Teistiä yhdistää lähinnä se, että he ovat luoneet monta metodia ja sääntöä sen vuoksi että ihmiset eivät vetäisi "nuo ovat niin usein niin erilaisia tuloksia antavia" -havaintotilasta sinänsä luontevaa päätöstä "ne ovat eri asioita ja keskenään yhteensovittamattomia useammin kuin yhteensopivia". Luottamus on sitä että perimmiltään tämäntapainen kuilu katoaisi. Moni uskoo että pohjimmiltaan on idea siitä, että Jumala on antanut meille maailman ja järjen sen ymmärtämiseen ja että arkijärki ja tunteet ja ilmestykset ovat siksi perimmiltään oikea tapa ymmärtää sen toimintaa. Ja jos jokin teoria on erimielinen tästä, siinä on luultavasti jokin vika ja se on jokin "evolutionistien salajuoni" joka ratkeaa lopulta kun valheet paljastetaan.
Tämäntapainen ideologinen tausta lienee yksi syy sille miksi uskontokeskustelu on vakiintunut teismi-ateismi -linjalle ja agnostikkoja ei oikeastaan edes kuulla tai haluta kuulla. Ja miksi agnostikot - siitä huolimatta että heitä on yllättävänkin suuri määrä - ovat yleensä vain kuriositeetti ja sivulause, jossa tärkeintä on aina se että identifioidaanko agnostismi puolelle vai vastaan ; Esimerkiksi ateistit usein voivat korostaa toimintansa tärkeyttä korostamalla että agnostismi kuuluu ateisteihin koska agnostikotkin ovat a-teistejä eli eiteistejä. Ja toisaalta agnostikot on usein tärkeää leimata pelkuriateisteiksi tai joksikin jotka eivät muutoin vain uskalla käydä valintaa loppuun asti. Agnostismi esiintyy käytännössä poikkeuksetta duelling definitions -tilanteessa jossa heitä otetaan mukaan jotta vastustaja marginalisoidaan tai saadaan lisää demokraattista voimatilastoa omalle agendalle tai jolla luodaan irrallista identiteettiä jossa ollaan parempia kuin joku muu. Agnostikko määritellään esimerkiksi ateismin tai kristinuskon omin identifikointimäärittein, eikä agnostismissa olisi autonomista tapaa suhtautua tähän. Agnostikko ei kohtaa suoraa vastustavaa tulta samaan tapaan kuin uskovat ja ateistit - sehän vähentäisi määritelmillä kikkailemsien tilaakin - vaan jää ikään kuin "sivulliseksi uhriksi".
Tämän tehtävänä ei oikeastaan ole murista ja narista. Vaan tuoda esille erikoinen sääntö. Moni totuuden löytänyt loukkaantuu siitä media kohtelee heitä nuivasti. On helppoa nähdä että vastustaminen ja naureskelu on loukkaavaa ja kertoo jotain yleisemmistä arvoista. Kykenen ymmärtämään sen sitä kautta että vaikka Jumalakysymyksessä olen agnostikko, olen tiedepuolella se jota jotkut sanovat "kammottavaksi darwinismiksi". Tässä on helppo huomata nauru ja vastustus ja pilkka. On helppoa nähdä vihollinen ja tuomita se.
Kuitenkin se mikä jää helposti huomaamatta, on se, että tosiasiassa nauru vaatii medianäkyvyyttä ja sitä että joku välittää. Se, että pääsee naureskeltavaksi lehden palstalle on se hinta minkä joka ikisen mielipiteen tai totuuden löytänyt maksaa. Sillä heti kun esität jotain, joku on erimielinen ja kriittinen. Kun ihminen edustaa kenestä vain oikeaa aihetta väärästä johtopäätöksestä, hänelle nauretaan. Siksi jokainen taho tuntee itsensä vainotuksi. Vaikka tosiasiassa juuri nämä tahot tulevat kuunnelluksi. Esimerkiksi Intelligent Designin kannattaja huomaa pilkan samalla tavalla kuin evolutionistikin. Ja hän tulkitsee kritiikin vaientamisena, vaikka kritiikki pitäisi itse asiassa ottaa sen vastakohtana.
Vaihtoehdot ovat joko se, että ketään ei kiinnosta ja sinut redusoidaan pelinappulaksi duelling definitions -peliin jossa et voi voittaa koska sinusta ei ole edes tehty pelaajaa vaan sinut latistetaan muiden aiheiden alle ja näiden voittaminen on se johon sinut ohjataan. Tai sitten sinusta ollaan kiinnostuneita ja sinua kuunnellaan joka tarkoittaa että joku nauraa ja pilkkaa sinua. Vaihtoehtoja tämän ulkopuolella ei yksinkertaisesti ole.
Itse asiassa media oikein tukee tätä kaikkea. Lehdistön periaatteena on se, että molempia puolia kuullaan. Molemmat puolet koskevat aina jotain aihetta ja ovat sitä koskevia erilaisia mielipiteitä. Metodiikkaa ja punnitsemista ei sen sijaan analysoida. Ja tässä ei usein mietitä sitä onko jokin puoli relevantti. Tämä johtaa erikoiseen tilanteeseen jossa marginaalinen saa itselleen ylinäkyvyyttä. Esimerkiksi rokotteita koskevassa mediakeskustelussa joka velloi vahvasti muutama vuosi sitten johti siihen että rokotteita puolustava enemmistö käytti eri henkilöitä ja näin monikasvoinen enemmistö muuttui eitunnistettavien virkaa edustavien byrokraattihahmojen alle. Vaihtoehtopuolella oli vain kourallinen intoilijoita, koska kina ei ollut lääketieteessä kontroversiaaliksi koettu vaan se oli vain muutaman eri lailla ajattelevan intoilua. Nämä vaihtoehtostarat olivat toistuvasti esillä, koska lehdistö halusi molemmat puolet. Näin marginaalinen sai ylinäkyvyyttä ja lisäksi ihmsiet tottuivat että sillä oli mediakasvo. Ja ihmisten suhde julkkiksiin on mielenkiintoinen ; He kokevat tuntevansa nämä ihmisinä. Kasvojen tunnistamisen ja persoonaksi kokemisen yhteys on vahvempi kuin luulisi.
Media rakentaa tilanteen niin että pseudotieteellisen marginaalisen näkemyksen ihminen saa paljon näkyvyyttä ja leimautuu julkisuudessa persoonanaan mediahahmoksi joka saa puolelleen sympatiaa. Nauru taas kaikaa molemmille puolille. Totuuden etsijä taas on jotain, jota ei juuri tapaa - ja jos tämä tavataan hänet ohitetaan. (En väitä itsekään olevani sellainen ja sanon suoraan että jos ihminen sanoo itseään totuuden etsijäksi, hän mitä todennäköisimmin on kaikista dogmaattisin totuuden löytänyt. Hän on vain marginaalia eli todennäköisesti hänen näkemyksensä vaatii vähintään yhden tai kahden vallitsevan vahvan tieteellisen teorian kumoamista. Joka ei ole koskaan etu jos tavoitteena on totuus.) Totuuden etsijä olisi kenties, ihan rehellisesti sanoen, itsellenikin käytännössä liian vahva hahmo. Sellaiseen on vaikeaa suhtautua positiivisesti, paitsi mielikuvissa. Niissä samoissa mielikuvissa joissa sankarillisesti pelastaa työpaikan ihmiset aseistautuneelta pyssymieheltä ninjataidoilta, kun tosimaailmassa oven avaaminen tosielämässä johtaisi korkeintaan siihen että ryöstäjää piinataan eräänlaisella kemiallisella hajuaseella.
Siksi on helpompaa ajatella että jokin on perimmiltään jotain. Että aihe ja johtopäätös on tärkeimmät ja perustelut ovat vain jotain jota keksitään post hoc tukemaan omia näkemyksiä - tai jopa jotain jota kyhätään ad hoc siksi että tälläisiä omaa näkemystä tukevia asioita on mahdotonta keksiä. Että presuppositionistisesti päätetään mikä on oikea johtopäätös tiettyyn aiheeseen ja sitten keksitään mikä tukee, ja jos tätä tukemista ei löydy niin mietitään edes se miten kritiikki voi olla epäuskottavaa niin että oma kanta olisi mahdollinen. Ja tämänlaatuisen prosessin läpikäynyttä kutsutaan sitten rationaaliseksi ja harkituksi. Keskusteluun osallistumista voi kutsua "totuuden etsimiseksi" heti kun on googlannut ensimmäisen argumentin - ja se kaivetaan naftaliinista vähintään heti kun on hävinnyt jonkun debatin, jotta ei tästä huolimatta tarvitsisi vaihtaa ennalta valittua mielipidettä toiseen.
Oikea totuuden etsiminen on luultavasti liian väkevää myös useimpien ihmisten mielenterveydelle. Luultavasti ainakin itselleni se on, jos sitä tyylipuhtaasti harrastaisi aivan kaikisa aiheissa. Totuuden etsinnän ihmiselämän laadun kannalta ainut positiivinen puoli onkin se, että ketään ei kiinnosta kun vajoat epäonnistumiseesi ja epävarmuuteesi. Totuuden löytäjät saavat kiinnostuksen ja pilkkanaurut. Nykymaailmassa totuuden etsijä ei ole riittävän tärkeä edes tälläiseksi.
Kirjoittajaa kiinnostavat teemat ja metodi. Eli se, että moni eri aihe voidaan valjastaa jonkin yhdistävän idean alle, ja että yleiset päättelyn ja empirian lait on kontekstoitava ja nähtävä yhteisvaikutuksessa joka johtaa paikallisiin erilaistumistilanteisiin. Joka johtaa universalistiseen ja reduktiiviseen ajattelutapaan. Moni ajattelee että hän on moniaiheinen joskin uskontofiksoitunut, mutta tämä on harhaa. Aihe on sivutuote, jossa yhtenä vaikuttavana seikkana on se, että uskonto kaiken kaikkiaan esiintyy paljon ja on näkyvä aihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti