Mutta jos tämä lopputulos otetaankin uutena retorisena kysymyksenä. Tämän kysymyksen purkaminen johti itselläni hieman erikoiseen ajatusten sepeämiseen. Kysymyksessähän ydinteemana on kysymys siitä mitä "siellä" tarkoittaa. Usein tämä ajatellaan taivaallisin sävyin. Että se on joko ajallinen "kuoleman jälkeen" tai maantieteellisempi "Taivaaseen" viittaava teemoitus. (Tai itse asiassa se on näiden synteesi ; Aika ja paikka sekoittyvat tematiikassa ja vasta tämä kombinaatio tekee kysymyksestä sen missä sävyissä se kysytään.)
Mutta jos "siellä" onkin maanläheisempi. Korkealentoiseen sävytykseen voidaan saada konkreettinen ote ... no ... konkreettisuudella. Tällöin voidaan kysyä ajallisesti "tulevaisuudessa" ja maantieteellisesti "elinpiirissä". (Ja päätyä näistä synteesiin joka on yhtä oleellinen kuin siinä paratiisiasiassa.)
Sillä ihminen elää usein tulevaisuudessa eikä nykyisyydessä. Ihminen ei elä pelkästään leivästä, vaan myös "sitten kun" -suunnitelmista. Valtaosa näistä suunnitelmista ei toteudu. Ihmisillä on esimerkiksi kesälomasuunnitelmia jotka eivät toteudu tai eivät toteudu halutulla tavalla. Ja lomat voivat tuoda mukanaan asioita joita et ole edes ymmärtänyt kysyä. Ihminen elää sitä varten että firman projektit valmistuvat tai että hän pääsisi eläkepäiville. "Sitten kun" -henki nähdään epäkypsänä ja toimettomana. Ja siinä kieltämättä onkin passiivisuuden ja tekemättä jättämisen ja epäonnistumisen leima.
Mutta nähdäkseni juuri tämä tekee siitä oleellisen elämälle. Sillä Aristoteles oli nähdäkseni metafyysisesti väärässä mutta eksistentiaalisesti oikeassa kuvatessaan että kaikki maailman tapahtumat ovat perimmiltään teleologisia. Ihminen luokittelee asiat toivottavuuden mukaan. Ihminen kokee tavoitteiden ja suunnitelmien kautta. Ihminen on päämääräsuuntautunut olento. Todellisuus ei kenties pidä yllä mitään suurta suunnitelmaa, mutta ihminen tässäkin tapauksessa johdattaa ajatuksensa synkroniteetin avulla teleologisiin pyörteisiin.
Ja tässä mielessä "Entä jos siellä ei olekaan mitään?" muuttuu ainakin minun mielessäni yhdeksi tärkeimmistä kysymyksistä : Se on kysymys siitä että entä jos sitten eläkkeellä katsoo vaikka työuraansa taaksepäin, ja siellä on kenties suuria ja tärkeitä asiakkaita ja fiksua ajatteluteutarointia. Mutta ei mitään sellaista josta voisi olla sydämessään ylpeä. Tälläinen pseudoeudaimoninen - koska aito eudaimonia on jälkikäteisarvio jonka muut tekevät kuolemasi jälkeen - elämän arvon mittaaminen on kenties tärkein itsereflektiivinen kysymys.
Ja tässä kohden on hyvä muistaa, että valtaosa jaloista suunnitelmista kaatuu lyhytjänteisiin impulsseihin tai epäonnistumisiin. Loma harvemmin noudattaa niitä toiveita joita sille asetetaan. Teleologiamme spekuloi eri vaihtoehtoja ja valikoi mieleisimmän. Ja nämä odotukset ja toiveet eivät täydessä mitassaan onnistu keneltäkään. Ja tässä mielessä itsereflektio - sikäli mikäli se on tehty aidosti - johtaa varsin Heideggerimäiseen olotilaan. Tässä olotilassa jokainen valinta on epäonnistumispotentiaali ja valintojen tekeminen on huonon omantunnon kartuttamista. Tämä tekee elämisestä pohjimmiltaan syylliseksi tulemista.
Ja tosiasia on, että tämän angstin kanssa on joko elettävä tai tehtävä itsemurha, joka sekin on valinta ja syylliseksi tulemisen aktio. Ja tämän tiedostaminen - ei siis vain jostain blogista lukeminen vaan tiedostaminen ikään kuin emootiotasolla - johtaa erittäin erikoiseen tilaan. Se pakottaa uudelleenarvioimaan attribuuttinsa ja odotuksensa hyvinkin erikoisella ja syvällisellä tasolla. Sitä joutuu miettimään sellaista tematiikkaa kuin toiseus ja välineellistäminen. Sillä teleologia on päämääräsuuntautuneisuutta jossa tapahtumat ovat pohjimmiltaan välineitä joko kohti tai poispäin näistä tavoitteista. Tavoitteilla on itseisarvo, ja tapahtumat ja toimintastrategiat ovat vain välineelliessä suhteessa niihin. Tämä johtaa helposti siihen että elämä on pelkkä väline, täynnä ongelmia eikä olotila täynnä vääjäämättömiä epäonnistumisia.
Esimerkiksi omalla kohdallani voin kysyä että "mitä teen jos?" tai "miten suhtaudun jos?" Ja näihin spekulaatioihin sidotaan jokin oma ominaisuus joka on omalle identiteetille se olennainen juttu. Sillä tosiasiassa juuri tämä identiteetti sävyttää ne toiveet joihin halumme sitten päämääräsuuntautuvat. Missi voi miettiä ulkonäön vääjäämätöntä rapistumista, jota muovi voi pohjimmiltaan vain hidastaa. Jalkapalloilija voi miettiä mitä tekee kun ikää tulee. Minä voin miettiä mitä teen kun vaikkapa dementia iskee tai koordinaation puute pahenee. Kristitty voi miettiä miten hän voi katsoa peiliin jos hän joskus menettää vakaumuksensa ja kääntyykin ateistiksi. (Jos näitä vaihtoehtoja ei voi kuvitella, on se osoitus siitä että reflektio on kesken.)
Tällöin sitä voi olla vaikeassa tilanteessa. Sitä on itselleen samalla ulkopuolinen arvioija. Ja tässä tilanteen vaikeutta voi kaivaa sosiaalisista suhteista. Esimerkiksi sellaisessa missä skeptikko-uskonnoton on kun hänen puolisollaan on vakaumus. Puolisoa voi aivan oikeasti vaivata se, että onko hänkin jotain jolle naureskellaan ja jota pidetään hörhönä niinkuin niitä toisiakin. Tai sellainen missä menestynyt uraputkipariskunta kohtaa työttömyyden, että onko menestyksen puutteesta huolimatta vielä toiselle ihminen. Ja jos tilanne on nyt hyvin, voi miettiä että jos onkin nyt puolison kanssa samaa ideologiaa, niin onko arvoa enää sen jälkeen jos tämä asiantila tulee muuttumaan. Tämänlainen vaikea tilanne vaatii armeliaisuutta.
Ja tämä palauttaa meidät takaisin omaa elämää tulevaisuuteen tähtäävään päämääräsuuntautuneen mielen huolestuneeseen kysymykseen "Entä jos siellä ei olekaan mitään?" Mitä siihen voi sanoa muuta kuin että "entä jos on?" Mielestäni tämä on ihan hyvä pointti. Ja sen valossa on kenties mahdollisuus elää sekunnin murto-osa jossa elämä ja tapahtumat eivät ole välinearvoisia. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti