En itse asu Helsingissä vaan Keravalla. Se on näitä radanvarsikaupunkeja jotka eivät ehkö ole niin idyllisiä kuin Porvoo. Siellä tulee mietittyä niitä teemoja joita turistinäkökulmasta puuttuu. Nimittäin sitä että maisema on vain osa asumista. Keravalla on riittävä määrä palveluja. Mutta esimerkiksi käydessäni teurastuskurssia jouduin asumaan jonkin aikaa Kiteellä. Tästä paikasta saattoi sanoa vain yhden asian. Siellä ei ollut mitään. Asemalla on kasa puuta ja jätteidenlajitteluastia. Ja tässä oli alueen oleellisimmat nähtävyydet. Alueella on paljon metsää ja vähän ihmisiä. Siellä oli kaunista eikä ihmiset vaivanneet, eikä heitä poissaolevina tarvinnut sietää. Nämä olivat alueen vahvimmat bonukset. Heikkoudet olivat siinä että siellä ei ollut mitään.
Silti ihmettelenkin sitä miksi tavalliselta ihmiseltä odotetaan filosofisuutta kun Hankamäki, ammattifilosofi, tunnetusti asuu Helsingissä. Ja valittelee työnsaamiseen ja yliopistorahoitukseen liittyviä teemoja. Hän käy vain tekemässä turistireissuja idylliin. Kenties siksi että hän jollain tasolla ymmärtää -kuten suuri osa kansasta- että Helsingissä asuvat eivät elä yli varojensa ainakaan kovin kauaa. Ja että moni vain oikeasti panostaa palveluiden läheisyyteen, koulujen läheisyyteen - kyläkouluilla ei tunnetusti mene hyvin, niitä lakkautetaan kuin pienten kyläin posteja - ja vastaaviin. Jokainen Helsinkiläinen vain valittaa rahasta, mutta todellista absoluuttista köyhyyttä he eivät koe. Helsingissä kalliilla alueilla asuvat kohtaavat sitten sitäkin enemmän suhteellista köyhyyttä koska alueilla on myös erityisen varakkaita ihmisiä.
Todelliset köyhäilijät - eli ne joilla ei aidosti ole varaa Helsingin hintatasoon - tekevät kuten me. He muuttavat Keravalle, Korsoon, Jakomäkeen ja vastaaviin alueisiin. Paikkoihin jotka ovat Porvoon hintatasoon verrattuna edullisia. Ja jotka ovat samalla myös paikkoja jonne Hankamäkikään tuskin tekee mitään idyllisiä pyöräretkiä. Radanvarsialueiden estetiikka vaatii totuttamista. Se on kaukana kalliista Porvoosta joka on ulospäin lähes pelkkää "julkisivua".
Ylläoleva ei ole vain vittuilua. En rehellisesti sanoen koe kovin motivoivaksi vittuilla Hankamäelle itsessään - hänhän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään ilkeää eikä minulla muutenkaan rehellisesti sanoen ole mitään häntä vastaan. Tämä oli lähinnä kannanotto Nietzschen kauimmaisenrakkauteen.
Nietzsche on toki omia suosikkifilosofejani, mutta tässä kohden näen että hän on väärässä. Olen korostanut että aito suvaitsevaisuus vaatii sietämistä. Nietzsche on tietyssä määrin ymmärtänyt tämän. Sillä hän on huomannut miten vaikeaa se on. Ihmiset suhtautuvat kaukana oleviin ihmisiin kuriositeetteina. Ihmistä kohdellaan tällöin idyllenä - ikään kuin turistina jossain paikassa vieraillessa. On helpompaa suhtautua positiivisesti kaukana oleviin kehitysmaalaisiin kuin sietää sieltä maahan tulevia pakolaisia. Sillä ihminen joka tulee nurkan takaa vastaan ei ole idylli, vaan joku jota joutuu sietämään.
Perinteinen objektiivisuuden näkökanta on korostanut sitä että ihminen etääntyy tarkastelun kohteesta ikään kuin ulkopuoliseksi. Tämä näkemys on nähdäkseni väärä. Aivan kuten skepsiksen facebookin puolella tuli kerran todettua : "Osa väittää että skeptikot ovat kylmiä, kovia ja tunteettomia. Ainakin minä olen miltei hysteerinen!" Nietzschen kauimmaisenrakkaus ja ulkopuolisuus on liittynyt enemmän objektiivisuuteen liittyviin mielikuviin jotka ovat enemmän kulttuurisia piirteitä ja ihanteita kuin tosiasioita. Viileästi ja tunnekylmästä asioita katsova tiedemies onkin tavallaan - ja ikään kuin - cooliutta korostavan machokulttuurin heijastuma. Mielikuvassa ja ihanteessa on oltava viileä ja ulkopuolinen jotta ei olisi tunteellis-hysteerinen. Itse taas korostan sitä että tosiasiassa tiedemiehiä katsoessa korostuu enemmänkin se, mitä Edward Wilson sanoo "Konsilienssi" -teoksessa kuvatessaan tiedemiehiä joukkona ihmsiä. "Luonteeltaan he vaihtelevat yhtä paljon kuin väestökin. Kun ottaa heistä tuhannen suuruisen satunnaisnäytteen, saa likimain koko ihmiskunnan skaalan kaikilla mitatuilla suureilla - anteliaasta ahneeseen, hyvin sopeutuneesta psykopaattiin, huolettomasta pakkomielteiseen, vakavasta haihattelevaan, keikarista erakkoon. Osa on vakaita kuin verovirkailijat, mutta osalla on maanis-depressiivisestä mielisairaudesta kärsivän paperit." Syynä on se, että klassinen ulkopuolisuutta korostava objektiivisuusnäkemys on emotionalinen teemoitus. Kun taas tieteen laatu on metodologinen kysymys. Näitä kahta ehkä mielikuvissa pidetään samana, mutta ne ovat ns. yhteismitattomia. Hyvin tehty tiede ja tiedemiehen emootiot kokeita tehdessä eivät riipu toisistaan. ; Filosofiassa tämä ero on tietysti pienempi, koska siellä käytetään intuitiota. Intuitio taas tunnetusti seuraa maailmankuvia enemmän. Siksi Hankamäki/Nietzsche ei ole täysin väärässä.
Kuitenkin nähdäkseni voitolle jää kuitenkin se, että suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sietämistä. Jos jokin asia miellyttää itseä, sen voi hyväksyä ilman mitään ongelmia. Siihen ei tarvita mitään suvaitsevaisuutta. Sen sijaan se, että joku ärsyttää niin että tekisi mieli haastaa hänet kaksintaisteluun kuolemaan asti aamunkoitteessa ihan siksi että ei halua elää samassa universumissa kyseisen veikon kanssa. Sen kanssa painiminen vaatii paljon suvaitsevaisuutta. Ja tämä on vaikeaa. (Believe me. I Know that one!)
Kuitenkin nähdäkseni kiinnostus ja tunteminen ja ymmärrys vaativat usein taustalle motivaatiota. Ja motiivi iskee usein lähelle. Esimerkiksi olen ihmeissäni miten moni todellakin-ei-kirjatoukka on jaksanut kaivaa esiin edes karkeimmat pohjatiedot islaminuskosta vain siksi että he ovat perussuomalaisia joita ahdistaa että heitä ahdistavat "mokkamunamusulmaaninekrut" tulevat "harrastelemaan pakanallista poppaukkouiluaan" maahamme. Toki on selvää että osaamistaso islamista on varsin pientä. Mutta he sentään osaavat edes sen yhden vieraskielisen käsitteen nimeltä "jihad". Se on paljon ihmisiltä jotka noin karkeasti ottaen näyttävät muistavan koulukirjoista lähinnä niiden kansikuvia.
Syynä on se, että tosiasiassa vihollisuus ja pelot ja vihat ovat kannustimia. Ja ne ovat sitä myös tieteessä - ja itse asiassa etenkin filosofiassa. Tässä kohden on syytä palata Wilsoniin. Mieheen joka oli reduktionisti ja naturalisti ja joka ei pitänyt postmodernismia kovin viisaana oppina, koska sen kannattamat "filosofiset kannat ovat luultavasti vääriä, koska ne sekä sekoittavat tutkimusta että sulkevat sen tulevaisuudelta ovia." Kuitenkin hän samalla korosti että "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria. He sanovat meille muille: ehkä te olette väärässä." Tämä uhka voi ahdistaa ja vaatia sietämistä. Mutta se myös kannustaa puolustamaan omaa kantaa vahvemmin. "Tarvitsemme aina postmodernisteja tai heidän kapinoivia vastineitaan. Sillä onko parempaa keinoa vahvistaa järjestäytynyttä tietoa kuin puolustaa sitä jatkuvasti vihamielisiä voimia vastaan? John Stuart Mill oli oikeassa todetessaan, että opettaja ja oppija nukahtavat vartiopaikalleen, kun tantereella ei ole vihollista."
Taustalla on hieman sama tilanne kuin uskonnon ja tieteen suhteessa. Monesti ne ovat yhteensovitettavissa. Silloin tiede ei haasta uskoa vaan pakottaa sen korkeintaan miettimään uusiksi siihen liittyviä mekanismeja. Usein kysymys uskosta on kuitenkin juuri mekanismeihin sidottua, jolloin usko muistuttaa tieteellistä teoriaa väitelauseineen. Silloin syntyy mahdollisesti kulttuuri jossa usko voittaa ja ihmisiä ajetaan kotiarestiin siksi että he puhuvat aurinkokeskisestä maailmankuvasta tai jossa tiede voittaa ja uskonto falsifioituu sen takia että sillä on eitotuudenmukainen dogmisto evoluutiosta. Samoin ihmisen minuus ei ole suoraan sama kuin heidän identiteettinsä. Identiteetti on vain mainos sisällölle, nimilappu. Silloin erilaisuus ei haittaa. Mutta monesti kysymys on juuri siitä että minuus sidotaan identiteettimerkkeihin hyvinkin vahvasti. Ja silloin omaa itseä vahvistetaan vihollisuuden kautta. ; Valtaosa ihmisistä ylläpitää positiivisia konnotaatioita sekä uskoon että tieteeseen lähinnä sillä että heillä on jompaan kumpaan - tai useimmiten jopa molempiin - etäinen suhde. Tieteen ja uskon yhteensovittaminen on monille helppoa siksi että he eivät ole kiinnostuneita tieteestä, uskosta tai kummastakaan.
Ja kyllä. Väitän että uskossa että identiteetissä vain hyvin harva - jos kukaan - aidosti täyttää sitä riippumattomuushaastetta. Käytännössä kinaa ja skismaa on siis luvassa. Vain hyvin harva poikkeusyksilö - ja mahdollisesti olematon Jumala tietää että minä en tasan tarkkaan ole sellainen - kykenee nousemaan tämän skisman ulkopuolelle tai yläpuolelle. Me muut olemme sidottu lähimmäisenvihaan ja jossa kauimmaisenrakkaus ei ole mitään kiinnostusta tai motiivia vaan lähinnä vihan ja motiivien puutetta. Englannin kielessä "intressed" ja "intrested" ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan. Mielestäni tämä on oleellinen yhteys - jota oma kielemme ei valitettavasti tunne. Sillä elämässä ne ovat kenties vielä tuotakin lähempänä toisiaan.
Me muut rakennamme itsellemme jonkinlaista Dawkins -ansaa. Ja kyllä, tämä on ansa jonka Dawkins on rakentanut itselleen. Lainaan "Journeyman Philosopher" -blogista tähän liittyvän lainauksen. Dawkins kun luokittelee uskonnot fundamentalisteihin että passiivisiin jotka suojelevat fundamentalisteja ja että muunlaisia ihmisiä ei ole. Blogisti kommentoi tätä väärään dikotomiaan perustuvaa kahteen jakoa seuraavalla "These are very intelligent, very knowledgeable and very articulate men, but this stance is an intellectualisation of a deeply held prejudice against religion in general. Because they are atheists, they believe it gives them a special position - they see themselves as being outside the equation - because they have no religious belief, they are objective, which gives them a special status." Eiväthän he tietysti ole ilman motiiveja. Ja edes minulla ei ole niin paljoa arroganssia että selittäisin että agnostismini antaisi minulle jonkun spesiaalistatuksen tarkastella uskontoa objektiivisesti ulkopuolisena. Eihän se tee minusta motiivitonta. Ulkopuolisuus ainoastaan toiseuttaa minut. Ja tämä toiseus on minut motivoiva.
Ylemmässä kuvassa on Lontoolainen lintu jonka lajia en ole jaksanut määrittää. Mukavan pittoreski papukaijamaisia mielikuvia luova elikko. Jolla on ikävä tapa rääkyä häiritsevästi ja liikkua laumoissa. Idylli murtuu viimeistään kohdatessa. Alemmassa kuvassa "Wallace Collectionissa" oleva kasvoiksi muotoiltu kypärä. Vastaavia muotoiluja tehtiin myös sotahevosten panssarein hevosesta saatettiin tehdä vaikka yksisarvinen tai lohikäärmeenturpainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti