Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.
Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.
Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)
Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.
Mutta tässä on lisäksi muutakin
Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."
Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.)
; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.
Vierastuksesta
Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)
Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)
Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)
Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".
Soveltamista.
Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.
Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.
Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".
Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)
Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carnap. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Carnap. Näytä kaikki tekstit
torstai 22. joulukuuta 2016
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
Induktioista oppimisesta
Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.
Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.
Luetteleva induktio
Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.
Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).
Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.
Interrogatiivinen induktio
Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.
Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.
Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.
Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.
Mutta;
Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.
Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.
Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.
Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...
Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.
Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.
Luetteleva induktio
Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.
Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).
Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.
Interrogatiivinen induktio
Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.
Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.
Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.
Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.
Mutta;
Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.
Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.
Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.
Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...
Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.
tiistai 6. lokakuuta 2015
Ennen - Jälkeen -ongelma
Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.
Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.
Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.
Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.
Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.
Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.
Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.
Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.
Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...
maanantai 4. toukokuuta 2015
Quine ei-postmodernistina
Quine on hankala filosofi. Osa näkee hänet (etenkin) "Two dogmas of empiricism" -teoksensa nojalta jopa jonain joka alusti postmodernia ajattelua. Tämä on sinänsä validia että Quine on pakko nähdä nimenomaan suhteessa positivismiin. Ja tämä suhde on, kuten aiemmin kirjoitinkin, erkautuva. Hänen filosofiansa on kuitenkin modernia (ei postmodernia) ja naturalistista. Joten tulkinta postmodernismista on liian pitkälle viety. Hän hyväksyi joitain positivistien ihanteita eikä hylännyt niitä. Toisin kuin postmodernin filosofian kohdalla on tehty.
Erityisesti tämä koskee niitä postmoderneja suuntauksia jotka uudelleenmäärittävät legitiimiteetin ; Perinteisesti on ajateltu että jos jollain on oikeutus, on metodi itsessään luotettava. Legitiimiteetti on siksi argumentti totuudellisuudesta. Postmodernismissa ei ole tavatonta että ylläolevan mahdollisuus kiistetään ja siksi legitiimiydestä on tullut sosiologisempi. Legitiimiys tarkoittaas itä että asian harrastajat pitävät sitä hyväksyttävänä. Tieteen tekemiselle tämänlaisella asialla saattaa olla joko vähän tai ei yhtään merkitystä. Mutta ihmiset ovat metafysiikkakeskeisiä joten maailmankuville tämä on ratkaiseva ero. Kysymys on siitä koskeeko tiede totuutta vai ei. Modernistisessa mallissa kieli on enemmänkin mallintava, se kuvaa maailmassa olevia faktoja. Postmodernismissa useammin etääntään tämänlaisten "faktojen" käsitteestä, kyseessä on enemmänkin erilaiset "poliittisesti korrektit" kielenkäytöt jonka ryhmä on hyväksynyt.
Väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä. Quinen klassikot kuten "Truth by Convention" ovat nimeään myöten postmoderneja miellyttäviä. Ja ne hyökkäävät siihen että erotellaan tiukasti esitykset jotka ovat "tosia merkityksen kautta" ja jotka ovat "tosia empiirisesti". Analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä on hänelle enemmänkin harmaansävyisestä alueesta. Kutsumme "analyyttisiksi" niitä oletuksia jotka ovat niitä joita olemme vähiten halukas korjaamaan tai joita emme halua hylätä. Kuitenkin samalla on pakko korostaae ttä Quine ei luota yhteenkään sellaiseen totuuteen joka on "arvokas vain merkityksensä kautta" yksinään. Eli kaikki hyvät statementit ovat jollain tasolla kokemukseen sidottuja. Ne eivät ole täysin todistettuja koskaan, mutta se ei tarkoita sitä että ne eivät olisi ainakin osittain tuettuja.
Itse asiassa Quinea on vaikeaa nähdä postmodernistina, sillä hän menee tavallaan hyvin eri alueelle kuin he. Postmodernismissa kun on painotettu sitä puolta että kaikki totuudet ovat perimmiltään maailmankuvallisia ja intressien ja merkitysten kautta oikeuttuvia konventioita. (Tämä on toki karkeistus.) Quine taas näkee että ei ole mitään sellaista totuutta jolla olisi pelkästään synteettinen arvo. ; Postmodernistit filosofistavat tieteen kun taas Quine tieteistää filosofian. Quine esittää asian aivan suoraan otsikolla "Epistemology Naturalized".
Quine käsitteleekin pääasiassa epistemologiaa. Ja kriittisesti mutta epistemologiaa tuhoamatta. (Postmodernismissa on taipumusta enemmän epistemologiakritiikkiin jotta epistemologia olisi korostetusti illuusiota.) Quinen kritiikki osuukin aika ilkeästi hybrishenkiseen epistemologiaan. Sellaiseen joka on lähtöisin Descartesin varmuusajattelusta. Ja jota positivismissa jalostivat esimerkiksi sellaiset loogikot kuin Carnap. (Ja josta on kaikuja Alvin Plantingan warrant -ajattelussa.) Erityisesti moitteita sai foundationalismi. Hän moitti miten Carnapin semanttinen ohjelma jonka tavoitteena oli kääntää kaikki lauseet jotka käsittelevät fysikaalisia kohteita sellaisiksi että ne viittaisivat vain aistidataan eivätkä mihinkään muuhun. Quine kannatti holismia jossa tämänlainen ei ole lainkaan mahdollista. Hänelle teoreettiset termit eivät saa merkitystä olemalla yksinään vaan niillä on merkitys vasta yhdessä muiden havaintojen kanssa. Teoreettista termiä on käsiteltävä määritelmällisenä viitekehyksenä muiden teorioiden kontekstissa. Tämä tiivistyi Duhemin-Quinen teesiin joka käsittelee ongelmatilanteita. Jos jokin havaintoaineisto on ristiriidassa teorian kanssa, vika voidaan korjata monella tavalla. Havainto voidaan ajatella mittausvirheenä tai jonain joka korvaa teorian. Samoin jos vika hyväksytään olemassaolevaksi voidaan ajatella että voisimme joko hylätä itse teorian tai sitten muokata teoriaa sen verran että hylkäämme kyseisen hypoteesin jolla tuota teoriaa on testattu. (Quinella ei testata hypoteeseja. Holistisessa järjestelmässä hypoteeseilla testataan teorioita.) Sen mukaan on katsottava kokonaisuutta ja muutettava sitä mikä muuttaa tiedeverkkoa vähiten.
Epistemologian "naturalisointi" tarkoittaakin sitä että hylätään foundationalistiset varmuusvaatimukset, ja tämähän voidaan tehdä koska ne ovat määritelmällisesti vaatimuksina foundationalistisia. Hänestä olisi erikoista että foundationalistisia vaatimuksia evidenssille pitäisi pitää varmempina kuin tieteellistä metodia itseään. "..repudiate the Cartesian dream of a foundation for scientific certainty firmer than scientific method itself." (Jos saamme tulokseksi foundationalismin kunhan olemme ensin esiolettaneet että foundationalistinen asenne on hyvä tapa valita premissejä, niin eihän se tulos kyllä kovin vakuuttava ole.) Epistemologia siis korjataan siinä mielessä että Quinella tieteellisyys tarkoittaa pelkästään sitä että aistihavainnoista saamamme "input" ja teoreettisen prosessoinnin antama "output" tulevat vastatuksi tieteen viitekehyksessä. Eikä tieteellä ole muuta oikeutusta. Episteemiset normit ovat Quinella keskusteltavia aiheita. Nämä normit vain täytyy nekin ottaa osaksi tieteellistä keskustelua. Niitä ei siis vain oteta "foundationalistisena varmuutena" josta lähtien sitten tehdään jotain. (Tämä virhe on täsmälleen sitä mitä Plantinga tekee warrantinsa kanssa.) On siis nähtävä ero postmodernismiin ; Quine näkee että puhtaalla nojatuolifilosofialla ei ole mitään jolla tiede voitaisiin oikeuttaa. Mutta tällä ei ole kovin paljoa yhteyttä sille että kaikki tiedettä oikeuttavat normit olisivat yhtä keinotekoisia kuin vaikka liikennesäännöt siitä että liikenteen tulee olla juuri oikeanpuoleista. (Itse asiassa briteissä ajetaankin autoilla eri puolilla tietä kuin Suomessa.) Ja siksi on eri asia puhua dogmatiikkaan vedoten kristinuskon ja islamin intressien kiistoista ja niiden Totuudesta kuin keskustella epostemologiavetoisesti siitä mikä on astronomian ja astrologian tieteellisyys.
Arkikielellä asian voisi sanoa siten että postmodernistit on helppo nähdä haihattelijoina kun taas Quine on pragmaattinen. Toki tämä tiivistys on otettava hyvin tarkasti. Postmodernistit tuntuvat vaativan - ja tätä kautta kenties jopa kaipaavan - Kovaa Totuutta. He kiistävät että ihmisellä olisi tämänlaista hallinnassaan. Quine on tältä osin itse asiassa hyvin samanlainen. Pragmatismi hänen kohdallaan ei sano että "usko siihen mikä on kätevää arkielämässä" vaan "usko niihin teorioihin joiden hypoteesit vastaavat kokemusperäiseen testiin." Mikä on usein hyvin eri asia. Mutta silti tuo tiivistys sanoo jotain oleellista. Jonka perusteella on melko ilmiselvää että Quine ei ole postmoderni. Hän on vain hyvin jännittävällä tavalla ei-positivisti.
Erityisesti tämä koskee niitä postmoderneja suuntauksia jotka uudelleenmäärittävät legitiimiteetin ; Perinteisesti on ajateltu että jos jollain on oikeutus, on metodi itsessään luotettava. Legitiimiteetti on siksi argumentti totuudellisuudesta. Postmodernismissa ei ole tavatonta että ylläolevan mahdollisuus kiistetään ja siksi legitiimiydestä on tullut sosiologisempi. Legitiimiys tarkoittaas itä että asian harrastajat pitävät sitä hyväksyttävänä. Tieteen tekemiselle tämänlaisella asialla saattaa olla joko vähän tai ei yhtään merkitystä. Mutta ihmiset ovat metafysiikkakeskeisiä joten maailmankuville tämä on ratkaiseva ero. Kysymys on siitä koskeeko tiede totuutta vai ei. Modernistisessa mallissa kieli on enemmänkin mallintava, se kuvaa maailmassa olevia faktoja. Postmodernismissa useammin etääntään tämänlaisten "faktojen" käsitteestä, kyseessä on enemmänkin erilaiset "poliittisesti korrektit" kielenkäytöt jonka ryhmä on hyväksynyt.
Väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä. Quinen klassikot kuten "Truth by Convention" ovat nimeään myöten postmoderneja miellyttäviä. Ja ne hyökkäävät siihen että erotellaan tiukasti esitykset jotka ovat "tosia merkityksen kautta" ja jotka ovat "tosia empiirisesti". Analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä on hänelle enemmänkin harmaansävyisestä alueesta. Kutsumme "analyyttisiksi" niitä oletuksia jotka ovat niitä joita olemme vähiten halukas korjaamaan tai joita emme halua hylätä. Kuitenkin samalla on pakko korostaae ttä Quine ei luota yhteenkään sellaiseen totuuteen joka on "arvokas vain merkityksensä kautta" yksinään. Eli kaikki hyvät statementit ovat jollain tasolla kokemukseen sidottuja. Ne eivät ole täysin todistettuja koskaan, mutta se ei tarkoita sitä että ne eivät olisi ainakin osittain tuettuja.
Itse asiassa Quinea on vaikeaa nähdä postmodernistina, sillä hän menee tavallaan hyvin eri alueelle kuin he. Postmodernismissa kun on painotettu sitä puolta että kaikki totuudet ovat perimmiltään maailmankuvallisia ja intressien ja merkitysten kautta oikeuttuvia konventioita. (Tämä on toki karkeistus.) Quine taas näkee että ei ole mitään sellaista totuutta jolla olisi pelkästään synteettinen arvo. ; Postmodernistit filosofistavat tieteen kun taas Quine tieteistää filosofian. Quine esittää asian aivan suoraan otsikolla "Epistemology Naturalized".
Quine käsitteleekin pääasiassa epistemologiaa. Ja kriittisesti mutta epistemologiaa tuhoamatta. (Postmodernismissa on taipumusta enemmän epistemologiakritiikkiin jotta epistemologia olisi korostetusti illuusiota.) Quinen kritiikki osuukin aika ilkeästi hybrishenkiseen epistemologiaan. Sellaiseen joka on lähtöisin Descartesin varmuusajattelusta. Ja jota positivismissa jalostivat esimerkiksi sellaiset loogikot kuin Carnap. (Ja josta on kaikuja Alvin Plantingan warrant -ajattelussa.) Erityisesti moitteita sai foundationalismi. Hän moitti miten Carnapin semanttinen ohjelma jonka tavoitteena oli kääntää kaikki lauseet jotka käsittelevät fysikaalisia kohteita sellaisiksi että ne viittaisivat vain aistidataan eivätkä mihinkään muuhun. Quine kannatti holismia jossa tämänlainen ei ole lainkaan mahdollista. Hänelle teoreettiset termit eivät saa merkitystä olemalla yksinään vaan niillä on merkitys vasta yhdessä muiden havaintojen kanssa. Teoreettista termiä on käsiteltävä määritelmällisenä viitekehyksenä muiden teorioiden kontekstissa. Tämä tiivistyi Duhemin-Quinen teesiin joka käsittelee ongelmatilanteita. Jos jokin havaintoaineisto on ristiriidassa teorian kanssa, vika voidaan korjata monella tavalla. Havainto voidaan ajatella mittausvirheenä tai jonain joka korvaa teorian. Samoin jos vika hyväksytään olemassaolevaksi voidaan ajatella että voisimme joko hylätä itse teorian tai sitten muokata teoriaa sen verran että hylkäämme kyseisen hypoteesin jolla tuota teoriaa on testattu. (Quinella ei testata hypoteeseja. Holistisessa järjestelmässä hypoteeseilla testataan teorioita.) Sen mukaan on katsottava kokonaisuutta ja muutettava sitä mikä muuttaa tiedeverkkoa vähiten.
Epistemologian "naturalisointi" tarkoittaakin sitä että hylätään foundationalistiset varmuusvaatimukset, ja tämähän voidaan tehdä koska ne ovat määritelmällisesti vaatimuksina foundationalistisia. Hänestä olisi erikoista että foundationalistisia vaatimuksia evidenssille pitäisi pitää varmempina kuin tieteellistä metodia itseään. "..repudiate the Cartesian dream of a foundation for scientific certainty firmer than scientific method itself." (Jos saamme tulokseksi foundationalismin kunhan olemme ensin esiolettaneet että foundationalistinen asenne on hyvä tapa valita premissejä, niin eihän se tulos kyllä kovin vakuuttava ole.) Epistemologia siis korjataan siinä mielessä että Quinella tieteellisyys tarkoittaa pelkästään sitä että aistihavainnoista saamamme "input" ja teoreettisen prosessoinnin antama "output" tulevat vastatuksi tieteen viitekehyksessä. Eikä tieteellä ole muuta oikeutusta. Episteemiset normit ovat Quinella keskusteltavia aiheita. Nämä normit vain täytyy nekin ottaa osaksi tieteellistä keskustelua. Niitä ei siis vain oteta "foundationalistisena varmuutena" josta lähtien sitten tehdään jotain. (Tämä virhe on täsmälleen sitä mitä Plantinga tekee warrantinsa kanssa.) On siis nähtävä ero postmodernismiin ; Quine näkee että puhtaalla nojatuolifilosofialla ei ole mitään jolla tiede voitaisiin oikeuttaa. Mutta tällä ei ole kovin paljoa yhteyttä sille että kaikki tiedettä oikeuttavat normit olisivat yhtä keinotekoisia kuin vaikka liikennesäännöt siitä että liikenteen tulee olla juuri oikeanpuoleista. (Itse asiassa briteissä ajetaankin autoilla eri puolilla tietä kuin Suomessa.) Ja siksi on eri asia puhua dogmatiikkaan vedoten kristinuskon ja islamin intressien kiistoista ja niiden Totuudesta kuin keskustella epostemologiavetoisesti siitä mikä on astronomian ja astrologian tieteellisyys.
Arkikielellä asian voisi sanoa siten että postmodernistit on helppo nähdä haihattelijoina kun taas Quine on pragmaattinen. Toki tämä tiivistys on otettava hyvin tarkasti. Postmodernistit tuntuvat vaativan - ja tätä kautta kenties jopa kaipaavan - Kovaa Totuutta. He kiistävät että ihmisellä olisi tämänlaista hallinnassaan. Quine on tältä osin itse asiassa hyvin samanlainen. Pragmatismi hänen kohdallaan ei sano että "usko siihen mikä on kätevää arkielämässä" vaan "usko niihin teorioihin joiden hypoteesit vastaavat kokemusperäiseen testiin." Mikä on usein hyvin eri asia. Mutta silti tuo tiivistys sanoo jotain oleellista. Jonka perusteella on melko ilmiselvää että Quine ei ole postmoderni. Hän on vain hyvin jännittävällä tavalla ei-positivisti.
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Olkaamme vähemmän väärässä
"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)
Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.
Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.
Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.
Quine "Post-Positivismina"
Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.
Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."
Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."
Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)
Quine johti tästä holismiin.
On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".
Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.
Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)
Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.
Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.
Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.
Quine "Post-Positivismina"
Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.
Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."
Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."
Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)
Quine johti tästä holismiin.
On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".
Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.
Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."
tiistai 11. helmikuuta 2014
Aukkojen Jumalan lipuma
Intelligent Designille yritettiin uutta nousemista Stephen Meyerin ja muiden ID -teoreetikkojen toimesta. Tämä ei sujunut kovin hyvin. Sisältö näytti hyvin vahvasti vanhan, jo liiankin tutun, toistolta. Kuitenkin joitain hyvin pieniä muutoksia on tapahtunut. Nähdäkseni keskeisin niistä koskee Aukkojen Jumala -argumentointia.
Aiemman suosiohuipun aikana (se on aiempi siitä huolimatta että nyt huippua ei saatu) ID:n toistokanta oli, että he eivät harjoita Aukkojen Jumala -argumentaatiota. ID oli tutkimusohjelma. Ja nimenomaan positiivinen tutkimusohjelma. Nyt kommentointi on siirtynyt enemmän siihen että Aukkojen Jumala -argumenttiin viittaaminen on maailmankuvallista. (He eivät yhä suoraan tunnusta käyttävänsä Aukkojen Jumalaa, eivätkä sano että heillä ei olisi positiivista tutkimusohjelmaa. Nämä puolet kuitataan enemmän hiljaisuudella siinä missä ennen niiden kohdalla huudettiin. Muutos kertoo nähdäkseni jostain.)
Kysymys on itsessään mielenkiintoinen. Sillä vain hyvin harva argumenttivirhe on argumenttivirhe siksi että sillä on nimi. Niillä on yleensä jokin loogiseen rakenteeseen perustuva syy. ID:n kannattajien mukaan aukkojen Jumalaan vetoaminen kieltää suoraan Jumalan mahdollisuuden. Ja että muuta mahdollisuutta ei ole.
Nähdäkseni asia ei ole näin.
Se, mikä tekee Aukkojen Jumalasta argumenttivirheen on se, että se ei ole validi. Premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Jos Jumalatodisteen ydin on siinä että "emme tiedä siis tiedämme" on kyseessä kontradiktio, ristiriita. Tällöin kyseessä on suoranainen virheargumentti. Varovaisempi muotoilu "voi olla Jumala" johtaa taas ongelmaan koska kun keskustelunaiheena on se, onko takana Suunnittelija vai ei, asiaa ei tässä tapauksessa ratkaista. Tässä muodossa lausunto ei ole väärässä vaan pahempaa - se ei ole edes argumentti.
Sen sijaan vastapuolella tilanne on monta astetta helpompi. Syynä on se, että menenisyydessä tiedetään monta argumenttia jossa aukkojen Jumalaa on sovellettu. Newtonin maailmassa planeettojen ratoja korjaamaan tarvittiin Jumala, koska muutoin radat ennen pitkää ajautuisivat tuhoon. Kun luonnonlait sitten hoitivat tämän puolen, tieteen edistymisen selittäessä anomaliat joiden vuoksi väliintuloa tarvittiin, selitettiin että Jumala oli luonnonlakejen takana. Aukkojen Jumala -argumentti osoitti että aukon takana voi olla tiede. Ja tästä saadaan induktio. "Olemme ennen pitäneet asioita X, Y, Z.... yliluonnollisina aukkojen Jumalan kautta ja niissä on paljastunut takaa luonnollinen syy. Yliluonnollista tai edes ihmisestä tai eläinkunnsta poikkeavaa intentionaalista syytä ei ole koskaan saatu näihin vastaukseksi. Siis kun meillä on edessämme nyt esimerkki Ö, johon ehdotetaan aukkojen Jumalaa, voimme olettaa että senkin takana on luonnollinen syy, ja yliluonnollinen tai ihmiskunnasta ja eläinkunnasta poikkeava intentionaalinen syy olisivat äärimmäisen epäuskottavia." Tässä on toki huomioitava induktion ongelmat, tämä kertoo "todennäköisimmän tiedon" ei "absoluuttista lopullista tietoa ilman mitään epävarmuutta". Mutta induktio on sentään argumentti - ja itse asiassa "todennäköisin tieto" on se mitä voimme koskaan edes saavuttaa ja enemmän vaatiminen olisi varsin konua.
Toki ID:läinen kokee olevansa reilu.
ID -keskustelussa on toki aina korostunut se, miten ID omasta mielestään antaa yllin kyllin mahdollisuuskia "naturalismille". Syynä on esimerkiksi Dembskin eliminatiivisen filtterin taustalla oleva rakenne. (Sama idea paistaa toki läpi kaikista ID -argumenteista.) Siinä todellisuus jaetaan sattumaan, luonnonlakeihin ja Suunnitteluun. Sattuma ja luonnonlait "eliminoidaan" tai yritetään eliminoida. Tässä kohden ID -argumentisto korostaa että toki luonnonlakien takanakin voisi olla Suunnittelija, mutta että luonnollisuus on niiden takana mahdollinen joten he reilusti olettavat että jos asialle löytyy näistä "luonnollisista syistä" selitys, niin Jumalaan uskominen ei ole silti perusteltua vaikka tämä "mahdollisuus Jumalaan" yhä onkin.
Kuitenkin tämä filtteri pitää taustallaan mielenkiintoisia piilo-oletuksia. Esimerkiksi sen, että Suunnittelu joka ihmisesineissä huomataan olisi sen luonteista tunnistettaisiin tämänlaisen eliminoinnin kautta. Moni voisi liittää ne ilmiöihin joiden lainomaisuuksia, induktiivisia aka. lainomaisia tunnuspiirteitä, tunnistettaisiin.
Pahempi ongelma tuleekin siitä että "naturalismissa" sekoitetaan yliluonnollisuus mukaan tavalla joka ei ID -piirien sisällä ole kovin koherentti. Siellä argumenttina on samanaikaisesti että älyllinen syy ei ole välttämättä sama kuin yliluonnollinen syy. (Vaikka yliluonnollinen saadaan kun luonnollinen eliminoidaan, niin kenties tässä on filtterissä kolme aliluonnollista osasta joista valitaan uskottavin.) Samalla naturalismin kuitenkin väitetään kieltävän Jumalan empiirisyys apriorisesti siksi että tämä on yliluonnollinen.
Kuitenkin valtaosa naturalisteista ei tee jakoa epätieteeksi ja tieteeksi yliluonnollisen käsitteen kautta vaan viittaamalla juuri lainomaisuuteen. Ja itse asiassa hyvin moni korostaa että olisi hyvinkin paljon Jumalamalleja joista voitaisiin saada suoraa empiiristä havaintoaineistoa. ; Itse asiassa näin on ollut aina. Yliluonnollisuus - luonnollisuus -jako on arkikielenkäytössä vahvasti mukana ja tämän - ja kenties joidenkin muidenkin syiden vuoksi - ajatus siitä että yliluonnollisen mahdollisuus kiellettäisiin tieteessä a priorisesti olisi jotenkin ilmiselviö.
Kuitenkin jo Carnapin näkemyksissä, loogisen positivismin sävyttämän metafysiikkavastaisuuden äärirajoilla, on jaettu erilaisia teismin malleja sellaisiin joissa on tieteellistä relevanssia ja sellaisiin joissa ei. ; Karkeasti ottaen Vanhan Testamentin Jumala joka puhuu pilvistä ja tekee maanjäristyksiä ja on muutenkin vahvasti sellainen että hänen vaikutuksensa näkyvät maailmassa on hyvinkin helposti empiirinen. Sellaisella tavalla että edes Dawkinsin kaltaiset äärimmäisen paljon teismitodistuksilta vaativat eivät pitäisi näitä a priorisesti tieteen ulkopuolisina malleina.
Itse asiassa näissä kohden onkin huomattava että jumalatodistukset ovat näissä malleissa epäonnistuneet. Ja oikeastaan ainut syy miksi teistit siirtyvät epävarmemmille vesille on se, että epäonnistuminen näissä selvästi ei a priorisesti missään tiedemallissa poisarajatuissa Jumalissa ei ole saatu onnistumista. Ad hoc -hengessä on ajateltu että kun Jumala ei ole noissa onnistunut niin siirretään Jumala jonnekin muualle, tungetaan se siihen nyt selvästi pienentyneeseen aukkoon. Vastapuoli voi sanoa vain että "Kun ei noissakaan, niin miten tiedätte että tuossa teidän aukon kohdalla tilanne olisi erilainen". Ja tässä vaiheessa induktio puree "voi olla" -saivarteluja vastaan välittömästi.
Itse asiassa epistemologinen naturalisti ei kiellä ennalta Jumalaa. Ja ontologinen naturalisti tekee asian johtopäätöksenä, ei presuppositionistisesti ottaen prmissin johon koherentisoi ympäristön. (Toisin kuin ID jolle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä argumentti jossa "ei tiedetä mitä X:n takana on" jotenkin viittaisi "tiedämme että sen takana on äly". Ja tässä kohden prosessi ei oleellisesti eroa niistä argumenteista joiden vuoksi ID -läiset sanovat luonnollisten prosessien, lainomaisuuden ja sattuman, kohdalla että jos Jumala toimii niiden kautta, niin emme voi tietää siitä eikä teismille niillä kohden ole perusteita.
ID -puoli ei vain näe tätä reiluna. Tämä ei ihmetytä. Sillä minusta ID ja reiluus eivät suoraan sanoen sovi samaan lauseeseen. (Paitsi sen tapaisissa muodoissa jotka esittävät että "ID joka ei ole reilu toisin kuin...")
Aiemman suosiohuipun aikana (se on aiempi siitä huolimatta että nyt huippua ei saatu) ID:n toistokanta oli, että he eivät harjoita Aukkojen Jumala -argumentaatiota. ID oli tutkimusohjelma. Ja nimenomaan positiivinen tutkimusohjelma. Nyt kommentointi on siirtynyt enemmän siihen että Aukkojen Jumala -argumenttiin viittaaminen on maailmankuvallista. (He eivät yhä suoraan tunnusta käyttävänsä Aukkojen Jumalaa, eivätkä sano että heillä ei olisi positiivista tutkimusohjelmaa. Nämä puolet kuitataan enemmän hiljaisuudella siinä missä ennen niiden kohdalla huudettiin. Muutos kertoo nähdäkseni jostain.)
Kysymys on itsessään mielenkiintoinen. Sillä vain hyvin harva argumenttivirhe on argumenttivirhe siksi että sillä on nimi. Niillä on yleensä jokin loogiseen rakenteeseen perustuva syy. ID:n kannattajien mukaan aukkojen Jumalaan vetoaminen kieltää suoraan Jumalan mahdollisuuden. Ja että muuta mahdollisuutta ei ole.
Nähdäkseni asia ei ole näin.
Se, mikä tekee Aukkojen Jumalasta argumenttivirheen on se, että se ei ole validi. Premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Jos Jumalatodisteen ydin on siinä että "emme tiedä siis tiedämme" on kyseessä kontradiktio, ristiriita. Tällöin kyseessä on suoranainen virheargumentti. Varovaisempi muotoilu "voi olla Jumala" johtaa taas ongelmaan koska kun keskustelunaiheena on se, onko takana Suunnittelija vai ei, asiaa ei tässä tapauksessa ratkaista. Tässä muodossa lausunto ei ole väärässä vaan pahempaa - se ei ole edes argumentti.
Sen sijaan vastapuolella tilanne on monta astetta helpompi. Syynä on se, että menenisyydessä tiedetään monta argumenttia jossa aukkojen Jumalaa on sovellettu. Newtonin maailmassa planeettojen ratoja korjaamaan tarvittiin Jumala, koska muutoin radat ennen pitkää ajautuisivat tuhoon. Kun luonnonlait sitten hoitivat tämän puolen, tieteen edistymisen selittäessä anomaliat joiden vuoksi väliintuloa tarvittiin, selitettiin että Jumala oli luonnonlakejen takana. Aukkojen Jumala -argumentti osoitti että aukon takana voi olla tiede. Ja tästä saadaan induktio. "Olemme ennen pitäneet asioita X, Y, Z.... yliluonnollisina aukkojen Jumalan kautta ja niissä on paljastunut takaa luonnollinen syy. Yliluonnollista tai edes ihmisestä tai eläinkunnsta poikkeavaa intentionaalista syytä ei ole koskaan saatu näihin vastaukseksi. Siis kun meillä on edessämme nyt esimerkki Ö, johon ehdotetaan aukkojen Jumalaa, voimme olettaa että senkin takana on luonnollinen syy, ja yliluonnollinen tai ihmiskunnasta ja eläinkunnasta poikkeava intentionaalinen syy olisivat äärimmäisen epäuskottavia." Tässä on toki huomioitava induktion ongelmat, tämä kertoo "todennäköisimmän tiedon" ei "absoluuttista lopullista tietoa ilman mitään epävarmuutta". Mutta induktio on sentään argumentti - ja itse asiassa "todennäköisin tieto" on se mitä voimme koskaan edes saavuttaa ja enemmän vaatiminen olisi varsin konua.
Toki ID:läinen kokee olevansa reilu.
ID -keskustelussa on toki aina korostunut se, miten ID omasta mielestään antaa yllin kyllin mahdollisuuskia "naturalismille". Syynä on esimerkiksi Dembskin eliminatiivisen filtterin taustalla oleva rakenne. (Sama idea paistaa toki läpi kaikista ID -argumenteista.) Siinä todellisuus jaetaan sattumaan, luonnonlakeihin ja Suunnitteluun. Sattuma ja luonnonlait "eliminoidaan" tai yritetään eliminoida. Tässä kohden ID -argumentisto korostaa että toki luonnonlakien takanakin voisi olla Suunnittelija, mutta että luonnollisuus on niiden takana mahdollinen joten he reilusti olettavat että jos asialle löytyy näistä "luonnollisista syistä" selitys, niin Jumalaan uskominen ei ole silti perusteltua vaikka tämä "mahdollisuus Jumalaan" yhä onkin.
Kuitenkin tämä filtteri pitää taustallaan mielenkiintoisia piilo-oletuksia. Esimerkiksi sen, että Suunnittelu joka ihmisesineissä huomataan olisi sen luonteista tunnistettaisiin tämänlaisen eliminoinnin kautta. Moni voisi liittää ne ilmiöihin joiden lainomaisuuksia, induktiivisia aka. lainomaisia tunnuspiirteitä, tunnistettaisiin.
Pahempi ongelma tuleekin siitä että "naturalismissa" sekoitetaan yliluonnollisuus mukaan tavalla joka ei ID -piirien sisällä ole kovin koherentti. Siellä argumenttina on samanaikaisesti että älyllinen syy ei ole välttämättä sama kuin yliluonnollinen syy. (Vaikka yliluonnollinen saadaan kun luonnollinen eliminoidaan, niin kenties tässä on filtterissä kolme aliluonnollista osasta joista valitaan uskottavin.) Samalla naturalismin kuitenkin väitetään kieltävän Jumalan empiirisyys apriorisesti siksi että tämä on yliluonnollinen.
Kuitenkin valtaosa naturalisteista ei tee jakoa epätieteeksi ja tieteeksi yliluonnollisen käsitteen kautta vaan viittaamalla juuri lainomaisuuteen. Ja itse asiassa hyvin moni korostaa että olisi hyvinkin paljon Jumalamalleja joista voitaisiin saada suoraa empiiristä havaintoaineistoa. ; Itse asiassa näin on ollut aina. Yliluonnollisuus - luonnollisuus -jako on arkikielenkäytössä vahvasti mukana ja tämän - ja kenties joidenkin muidenkin syiden vuoksi - ajatus siitä että yliluonnollisen mahdollisuus kiellettäisiin tieteessä a priorisesti olisi jotenkin ilmiselviö.
Kuitenkin jo Carnapin näkemyksissä, loogisen positivismin sävyttämän metafysiikkavastaisuuden äärirajoilla, on jaettu erilaisia teismin malleja sellaisiin joissa on tieteellistä relevanssia ja sellaisiin joissa ei. ; Karkeasti ottaen Vanhan Testamentin Jumala joka puhuu pilvistä ja tekee maanjäristyksiä ja on muutenkin vahvasti sellainen että hänen vaikutuksensa näkyvät maailmassa on hyvinkin helposti empiirinen. Sellaisella tavalla että edes Dawkinsin kaltaiset äärimmäisen paljon teismitodistuksilta vaativat eivät pitäisi näitä a priorisesti tieteen ulkopuolisina malleina.
Itse asiassa näissä kohden onkin huomattava että jumalatodistukset ovat näissä malleissa epäonnistuneet. Ja oikeastaan ainut syy miksi teistit siirtyvät epävarmemmille vesille on se, että epäonnistuminen näissä selvästi ei a priorisesti missään tiedemallissa poisarajatuissa Jumalissa ei ole saatu onnistumista. Ad hoc -hengessä on ajateltu että kun Jumala ei ole noissa onnistunut niin siirretään Jumala jonnekin muualle, tungetaan se siihen nyt selvästi pienentyneeseen aukkoon. Vastapuoli voi sanoa vain että "Kun ei noissakaan, niin miten tiedätte että tuossa teidän aukon kohdalla tilanne olisi erilainen". Ja tässä vaiheessa induktio puree "voi olla" -saivarteluja vastaan välittömästi.
Itse asiassa epistemologinen naturalisti ei kiellä ennalta Jumalaa. Ja ontologinen naturalisti tekee asian johtopäätöksenä, ei presuppositionistisesti ottaen prmissin johon koherentisoi ympäristön. (Toisin kuin ID jolle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä argumentti jossa "ei tiedetä mitä X:n takana on" jotenkin viittaisi "tiedämme että sen takana on äly". Ja tässä kohden prosessi ei oleellisesti eroa niistä argumenteista joiden vuoksi ID -läiset sanovat luonnollisten prosessien, lainomaisuuden ja sattuman, kohdalla että jos Jumala toimii niiden kautta, niin emme voi tietää siitä eikä teismille niillä kohden ole perusteita.
ID -puoli ei vain näe tätä reiluna. Tämä ei ihmetytä. Sillä minusta ID ja reiluus eivät suoraan sanoen sovi samaan lauseeseen. (Paitsi sen tapaisissa muodoissa jotka esittävät että "ID joka ei ole reilu toisin kuin...")
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Kaksi tasoa.
"kaks lakii synkäs Suomes määrää / kuka sanoo mikä oikeet, mikä väärää"
(AVAIN, "kaks lakii")
Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.
Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.
Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.
Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.
Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.
(AVAIN, "kaks lakii")
Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.
Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.
Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.
Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.
Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)