Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Pieni ajatus leimasanojen taka-ajatuksista

On yleistä kansantietoa että hyvin pilkattu on jo puoliksi nolattu. Tässä mielessä kaikki pilkkasanat eivät ole samanarvoisia. Otetaan esimerkiksi sana "femakko". Se on sana joka on esiintynyt kauan, esimerkiksi "Pahkasiassa". Sanan takana on tietenkin se, että kaksi sanaa on sidottu yhteen. "feminismi" ja "emakko". Tämänlainen sanojen fuusio on ns. "yhden pisteen vitsi".

Toisaalta juuri tämä tekee sanan sellaiseksi että sitä on hyvin vaikeaa pitää vain "neutraalina" tai "pelkästään kansankielisenä". Se on alatyylinen ja vain tätä kautta yhteys "rahvaaseen" voidaan saada. Pitää olla melkolailla yksinkertainen jos ei ymmärrä sanan takana olevaa loukkausta. ; Tämän sanominen ei ole sensuuria, vaan vaatimusta terveeseen järkeen ja rehellisyyteen. Jos käyttää sanaa, niin siitä vaan. Mutta jos teeskentelee että temppu on neutraali, on joko tyhmä tai valehtelija. Eikä kolmatta vaihtoehtoa ole.

Samalla taustalla voidaan huomata että sana "persu" tai "libretardi" ei ole samantyyppinen loukkaussana kuin "vassari". Ttä voi olla vaikeaa huomata. Koska prosessissa käy helposti samoin kun eläinvertausten kohdalla. Jos on helppoa tajuta että "femakko" on asiaton, voi silti selitellä että itse voi käyttää sujuvasti arkikielessä usein toistettua termiä "sovinistisika", koska kohde jotenkin ansaitsee ko. nimityksen. Tässä unohtuu tietenkin se, että moni "femakko" -termiä käyttävä uskoo feministien ansaitsevan sen.

Päättelyvirhelistoista

Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Niillä pääsee hyvin alkuun ja niihin viittaamalla voi kuvata millä tietyllä tavalla toisen argumentti on virheellinen. Listaukset ovat usein aika pitkiä. Siitä huolimatta ei ole mitään yhtä tiettyä kaanonista päättelyvirhelistaa ; On vain luettelo joissa on joitain hyvin kaanonisia ja kaikkien tuntemia yksittäistapauksia ; Kuten vaikka latinistinen "tu quoque" tai kotomaankielisempi "olkiukko".

Tämä on tietenkin ymmärrettävää ; Karkeimmillaan päättelyvirhe on mitä Richard Whately niiden kuvasi olevan jo vuonna 1828 teokssa "The Elements of Logic" ; "any unsound mode of arguing, which appears to demand our conviction, and to be decisive of the question in hand, when in fairness it is not." Tämä tarkoittaa sitä että jokainen tapa jolla tehdään jokin perusteluvirhe on päättelyvhirhe. Näin ollen onkin lukuisia tapoja olla väärässä. Ja nämä ovat usein sidoksissa kontekstiin.

Karkeasti ottaen päättelyvirheet ovat kuitenkin paitsi virheitä, niin myös jotenkin vetoavia virheitä. Ne ovat siksi yleensä psykologisesti houkuttelevia. Siksi monet niistä ovatkin tavallisia. Sellaisia joita jopa harjaantuneet ihmiset lipsauttelevat. Tässä kohden virheet jaetaan tavallisesti;
1: Retorisiin päättelyvirheisiin jotka koskevat enemmän sitä miten omaa argumentointia paketoidaan. Tämä on tavallista esimerkiksi kun vastassa on epämiellyttävää todistusaineistoa joka halutaan ohittaa. Asia kierrellään eikä siihen välttämättä oteta kantaa tavalla jossa olisi looginen rakenne.
2: Suoraan sellaisia argumentteja jotka ovat loogiselta rakenteeltaan virheellisiä.

Näiden opettelu on hyödyllistä ja kätevää. Niissä nimetään temppuja joilla esimerkiksi itseä voidaan huijata. (Jopa mahdollisesti itse itseään huijaten.) Niiden takana olevat perusteet ovat usein syvällisempiä ja hankalampia joten ne ovat myös helppo oikotie asioihin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että kaikki päättelyvirheet eivät ole näin yksinkertaisia. Itse asiassa on kaksi sellaista päättelyvirhetyyppiä joiden kohdalla tulee usein vaikeuksia;
1: On olemassa tilanteita joissa esimerkiksi ei ymmärretä ad hominemin takana olevaa ajatusta, vaan seurataan muotoa sisällön sijaan. Ad hominem on argumenttivirhe silloin kun toisen argumentti ohitetaan eli argumentin kumoamisen sijasta haukutaan toinen tyhmäksi ja että tämä on siksi väärässä. Tai sitten halutaan siirtää huomio pois niin että ei keskustella asiasta vaan ollaan ajamassa asiaa siihen että ei keskustellakaan aiheesta vaan keskustelijoista.
     1.1: Tässä kohden tarkkaavainen toki huomaa että näiden toimintatapojen takana on toisia pättelyvirheitä. Joille voidaan antaa nimi. Esimerkiksi toisen pilkkaamista voidaan käyttää kaivon myrkyttämiseen, siihen että koska hän edustaa jotain vastenmielistä tahoa niin siten hänen asiansa olisi automaattisesti väärin joka ei ole hänen argumenttirakenteidensa purkamista ja kritisoimista. Hän ei ole väärässä sen perusteella mitä hän sanoo vaan sen mukaan mitä hän edustaa. Ja toisaalta pilkka voi olla red herring. ; Vastaava Retorinen kulmakin voidaan kaivaa kun mietitään sitä eroa joka on siinä että joku otetaan kiinni varkaisista ja häntä evidenssin valossa kutsutaan varkaaksi. Tämä ei ole virhepäätelmä vaikka se voi loukata jonkun tunteita. Toisaalta jos oikeudessa joku todistaa toista rikollista vastaan ei hänen sanomisensa varkaaksi ole muuta kuin retorinen keino; Todistuksen arvo tulisi kumota viittaamalla siihen että annettu todistus se ei sovi todistusaineistoon eikä siihen että sanotaan vaikka rikollistoverin joukkionsa pettämistä joksikin joka tuhoaa moraalittomuuksissaan todistuksen arvon.
2: Toisaalta monesti virheellinen päättely ei ole itse asiassa käytetyissä argumenteissa. On aivan tavallista törmätä vaikkapa pseudotieteisiin joiden argumentisto on sisäisesti koherenttia. Myös monien poliitikkojen ajatukset ovat sellaisia että niissä tilastotiedettä väännellään niin että tosiasiassa virheet ovat asiavirheitä. Tai joskus tilastoja käytetään oikein niin että lukija harhaanjohtuu uskomaan niiden pohjalta jotain "ihan itse". On katsottava evidenssiä itse argumenttirakenteen ulkopuolella. Tai nähtävä sellaisia johtopäätöksiä joita seuraajat "tekevät ikään kuin itse" vaikka virallisesti poliitikko ei tietenkään "ole sanonut mitään sellaista". Hän on vain antanut ymmärtää. Näissä esitettyihin argumentteihin ei välttämättä voida naulata siistiä loogisen argumenttivirheen nimeä. Ne ovat silti huonoa ja virheellistä päättelyä.

Tässä mielessä monesti argumenttivirheet ovatkin huono isäntä ; Argumenttivirhelistat ulkoluettuna jonain jossa ei ymmärretä mihin loogisiin periaatteisiin ne nojaavat johtaa helposti virheellisiin syytöksiin argumenttivirheistä. Ja tällöin argumenttivirhelistan hieno nimi on jotain joka ikään kuin kutsuu logiikanarvostuksiamme ja viittaa arvostettaviin asioihin mutta sen sijaan että se lisäisi ja tukisi näitä kaivattavia ansioita, se toimii niitä vastaan.

Mikä onkaan se mielipiteenvapaus?

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksimisessä" on käsitelty globaalin maailman ongelmaa. Hän korostaa sitä että maailmassa olisi historian varhaisimmissa vaiheissa ollut kulttuureja jotka ovat olleet joko sellaisia että (1) ne ovat olleet kohtuu pieniä ja tätä kautta kokonaisuus on ollut monipuolinen ja monimuotoinen tai (2) sitä ollaan oltu yhtenäiskulttuurissa ja suuria. Globaalissa maailmassa yritetään sen sijaan tasapainoilla vapauden ja monimuotoisuuden ja suuruuden kanssa. Tätä Kauffman pitää uutena haasteena jota tulee ratkaista osittain uusilla keinoilla. Siksi se Pyhäkin pitää keksiä uudelleen. Ei toistaa entisenlaisenaan.

Kysymys on kiinnostava koska se asettaa mielipiteenvapauden keskiöön. Ja tekee sen tavalla jota modernissa maailmassa usein kierretään. Tässä on jännittävää että konservatiivit kyllä jossain määrin nostavat esiin Kauffmanin kuvaamaa asiaa moittiessaan liberaaleja ; He korostavat miten monikulttuurisuus johtaa siihen että vahvin kulttuuri helposti voittaa. Eli suuri ja monipuolinen olisivat jännitteisiä. Toisaalta he itse unohtavat tämän huomion hyvin usein välittömästi kun alkavat puhumaan siitä miten konservatiivi arvostaa vapautta, mielipiteenvapautta, ilmaisunvapautta ja taistelee poliittista korrektiutta vastaan.

Toki jännite ei ole täysin mahdoton kiertää. Siihen tosin vaaditaan väistämättä jonkinlaista Tapio Puolimatkan kannattamaa dialogista pluralismia. Puolimatkalla kun on ajateltu että ihmiset olisivat Jumalan armosta ja antamista takeista - Alvin Plantingan reformoidun teologian warrant -konseptista - johtuen erityisen rationaalisia olentoja. Eli kun keskustelisimme oppisimme toisiltamme ja mielipiteemme yhdenmukaistuisivat. Ja lähestyisimme tässä muutakin kuin kulttuurista koheesiota, lähestyisimme Totuutta. Totuutta, joka ei tietenkään ole mielipiteistä riippuvainen. Tässä mallissa erimielisyys voi kertoa siitä että jossain on aivopesua ja indoktrinaatiota. (Ja Puolimatkan tuntien hän itse ei edusta tämänlaatuista demagogiaa koska hän on tietenkin mielipiteenvapauden vihollisten ja muiden darwinistien viaton uhri.)

Mutta jos on minunkaltainen ihminen, jolle taloustieteen rationaalinen kauppaa käyvä homo economicus on yltiöoptimistinen, ja jolle jokainen ihminen on ennen kaikkea maailmankuvaansa jähmettyvä hahmo, ei ole tarjolla mahdollisuutta jossa se että aivopesu lopetettaisiin ja ihmisille sanoo Sapere Aude johtaisi siihen että mielipiteiden kirjo vähenisi. Päinvastoin, vapausasteiden lisääminen ajatteluun lisää vapausasteita lopputuloksissa. Tämän vuoksi kultit ja ideologiat joutuvat käännyttämään, eristämään vääristä mielipiteistä ja harrastamaan sosiaalista kontrollia. ; Koska muuten ihmisille tulisi vääriä mielipiteitä.

Tämä tekee Kauffmanin kuvaamasta riskistä itselleni relevantin. Toki en ole kovin yhteiskunnallinen olento. Arvostan vapautta melko korkealle ja tässä kohdassa tilanne on rehellisesti sanoen monesti sellainen että jos koko muu yhteiskunta sanoo jotain ja tämä on itseäni vastaan, on ensimmäinen ja kenties viimeinenkin vastaukseni asiaan se, että jokaiseen junaan on ihmisiä ja junia menee Toijalaankin. Että voitte laittaa yhteiskuntaanne minne se kuuluu, jos vaan persaus kestää.

Kauffmanin tiivistelmästä voi saada tähän liittyen jotain jännittävää. Hän nimittäin hakee jonkinlaista raakavedosta. Ja tuottaa seuraavia arvoja ; Ihmiskunnan tulee tavoitella kokonaisuutta, eikä sitä että ollaan fragmentoituina eriarvoistettuihin yksiköihin yhteisön täytyy olla myös avoin. Tätä ideaalitilaa tavoitellaan sitten korostamalla oikeudenmukaisuutta, kohtuullisuutta ja nöyryyttä. Tuho ja ahnehtiminen tulee kieltää ja ajattelun monimuotoisuutta on erikseen tuettava. Demokratian ja tasavallan tukeminen on myös jotain jota on erikseen tehtävä. Samoin pitää välttää yhtä valtakeskusta, valtakeskuksien on oltava monessa paikassa ja jakautettuna. Kauffman mainitsee tässä yhteydessä kielestä sen että pitää panostaa edistyvään dialogiin jonka ytimessä on neutraali kieli.

Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska siinä on henkenä se, että ajatusten yksipuolistamista ja monokulttuuriin menoa on erikseen vastustettava tai muuten se tulisi tapahtumaan. Samalla mielipiteenvapautta tulisi tukea jotta ei päädyttäisi monokulttuuriin jossa vahvimmilla on eniten mielivaltaa jota toteuttaa vapaasti niin että toisilla ei ole vastaavia oikeuksia.

Huomio tarttuu tässä myös siihen mitä mielipiteenvapaus ylipäätään on. Osalla on tästä jopa sellaisia ajatuksia että mielipiteenvapaus tarkoittaisi sitä että sanomisilla ei voisi olla mitään seurauksia. Eli mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että vastapuoli ei esimerkiksi saa suuttua tai sakottaa mistään sanotusta. Itselläni mielipiteenvapaus ei ole sananvastuuttomuutta. Mutta se koskee sekä mielipiteiden sisältöä että sitä miten se muotoillaan.

Kauffman on tässä selvästi itseni kanssa eri linjoilla. Hänen näkemyksensä on sellainen että on ikään kuin mielipidesisältö ja sitten se miten se muotoillaan. Tässä kohden hän vaatii rajoitteita retoriikkaan, ei siihen mitä mielipidesisältöjä saa olla. Tässä mielessä hän sallii mielipiteitä ties mistä kysymyksistä mutta rajoittaa sitä sävyä ja asennetta jolla niitä esitetään. Räväkkä ja loukkauksia sisältävä kielenkäyttö on tässä jotain joka enemmänkin rajoittaa muiden ilmaisua ja vapautta kuin on itsessään oleellista ilmaisua ja vapautta. Ajatus on varmasti sopiva sivistyshenkiselle tiedemiestyypille jota Kauffman itse ilmaisee.

Sen sijaan kaltaiselleni puolihullulle pellelle tämänlaatuinen muotoilu on melko vieras. Sillä usein retoriikka on enemmän kuin puolet viestistä. Retoriikka välittää tunnetta, kuvaa sanojan identiteetistä ja tulkintaa yleisöstä. Ja tässä mielessä en pidä Kauffmanin rajoitteita kovin hyvinä. ; Se tuntuu nojaavan sellaiseen vanhaan järjen ja tunteen dikotomisuuteen jossa asia on kuvattu mielipiderakenne ja tunneväritys vain irrelevanttia koristelua.

Tosin on huomautettava että minulla ei ole tarjota mitään keinoa jolla yhteiskunnan monokultturisoituminen ja valtaideologioiden harjoittama mielipiteenvapauden rajoittaminen saataisiin loppumaan. Voin toki ehdottaa että tyypit lähtevät Toijalaan ja menevät itseensä ideologiansa kanssa - eli laittavat jutut paikkaan jonne aurinko ei paista - mutta epäilenpä että eivät tottelisi. Ja vaikka tottelisivatkin olisi auktoriteetti ja mielipidekirjon rajoittaminen lähinnä minun suunnassani eivätkä olemattomia...

---

Olen tosin syvästi erimielinen gobaali+yksipuolinen -näkemyksestä. Esimerkiksi Rooman valtakuntaa usein kuvataan moniliittina, mutta se oli moniuskontoinen ja monikulttuurinen. Teknologiaa varastettiin kaikkialta ja lähinnä infrastruktuurin levittäminen moniin paikkoihin oli monoliittista. Itse asiassa suuret yhteisöt näyttävät toimivan siten että ne tulevat toimeen sen kanssa että siinä on moniarvoisuutta ja monia mielipiteitä. Monokulttuurisuuskeskiset valtiot paisuvat ja romahtavat nopeasti kuin Natsien kolmas valtakunta ja Stalinin neuvostoliitto.. Edes kohtuullisesti pysyvä monoliittivaltion tulee olla pieni kuten Pohjois-Korea. Samoin kaikista monoliittisimmat ja muutenkin huolestuttavimmat ja pysyvät uskonnot ovat pieniä kultteja, eivät suuria valtauskontoja. Pienet valtauskonnon sisällä olevat ääriryhmät ovat tässä oikeastaan lähinnä se poikkeus joihin kannattaa kiinnittää huomiota relevantteina mahdollisesti-poikkeuksina..

Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

Mitä poliittinen korrektius on ja ei ole?

Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti. Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää "sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat merkitsevät.

Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina. Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää. (Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.) Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa tekemättömiksi.)

Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik. Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella "kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)

Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.

Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja on oikein kuvata omia heikkouksiaan.

Itse olenkin kuvannut itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem). En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna. Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.

Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.

Tässä mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Poliittisesti epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten "ymmärsin joka sanan".

Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se, että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi" - temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.

Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.

Poliittinen korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin kovemmin kuin koskaan  vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.

Sananvapauden sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)

Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.

Suurin ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on tietenkin asenteellisesti valtava.

Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta, ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".

Ilmiö on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan heidän oikeudestaan julistaa. Mutta  samalla ateismi nähdään moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä... Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.

Tässä mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä kutsutaan relativismiksi.

Oikeisto/(uus)konservatiivinen relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.

Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.

Kun katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen triviaalina.

Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought). Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen. Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen, kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla sallittua mutta se on moukkamaista.

Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language" -artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen. Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia. Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill). Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä. Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.

Toisin sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se, että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)

Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.

Poliittista korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.

Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".

Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)

Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin & kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse". Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti. Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään järjellä.

Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten "natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö. Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..

PerusSuomalaisten postmodernisoitumisesta

PerusSuomalaiset eivät ole perinteisesti halunneet olla poliittisesti korrekteja. He haluavat että asioista puhutaan oikeilla nimillä. Pitäisi katsoa vain sanojen sisältöä eikä nillittää pilkuista ja sanavalinnoista. Siksi ihminen joka sanoo "neekeri" ei ole rasisti ellei hän käytä sanaa omasta mielestään rastistisesti.

Tässä mielessä poliittinen korrektius hikipediassa on hyvä kuvaus siitä mitä he ovat vastustaneet. Poliittinen korrektius näyttää naurettavalta koska sanavalintojen kohdallekin vanhat asenteet kuitenkin livahtavat mukaan. Ei auta, että puhutaan "väkevän uskon ihmisestä" kun kaikki tietävät että tarkoitetaan "hihhulia". Ja siksi "tummaihoinen" tai "afrikkalaistaustainen" tunnistetaan "neekeriksi".

Tavallaan on turhaa puhua myös "poliittisesta korrektiudesta" kun saman tien voitaisiin puhua "sensuurista". Mikä onkin alku jonkinasteiselle päänsärylle. Sille miksi käyttää tälläistä kiertoilmausta. (Syy: Se on lainattu ulkomailta eikä mietitty juurikaan sen taustoja. Kun Trump puhuu puheissaan poliittisesta korrektiudesta ja kauhistelee sitä että Obama ei puhu Orlandon verilöylyn yhteydessä islamilaisesta fundamentalismista hän ei lainaa PerusSuomalaisilta vaan kohdistaa sanaa tietylle poliittiselel suuntaukselle USA:ssa.)

Toki tästä saatiin omituista näyttöä jo kun PS sai valtaa. Kun mietitään asennetta Putkosten mustien listojen takana, muistetaan miten pahastuneita PS -piireissä oltiin kun media ei hännystellytkään heitä. Jos aiemmin median valtapuolueiden puolustelu oli kauheaa ja osoitus sensuurista, nyt nähtiin että jos media ei ollut heille myötämielinen niin se johtui siitä että se ei kuunnellut "kansan tahtoa". Selvästi syy ei ollut siinä että vastustetaan poliittista korrektiutta ja sananvapautta. Kysymys oli siitä olivatko nämä viestit omien mielipiteiden mukaisia vai eivät.

Nyt PS -piireissä moni juhlikin "suurta voittoa"; Teuvo Hakkarainen on tyytyväinen ja PS -puolueen yhteistyöstä tyytyväinen Sampo Terho korostaa miten tälläinen vaikutus on saatu. "Parlamentaarisen Yle-työryhmän tiedotustilaisuudessa selvisi, että monikulttuurisuus-sanan tilalla käytetään jatkossa termiä kulttuurien moninaisuus." Monikulttuurisuus on muuten PS -kannattajien käyttämä sana. On erikoista että se torjutaan YLE:ssä. Mutta paljon näkee kun keski-ikäiseksi elää.

Kun tätä taustaa katsoo ja lukee mitä PS:n politically and every other way incorrect -asenne sitten näkee tämän oikeasti merkitsevän on hupaisaa. Vesa-Matti Saarakkala on esittänyt tätä suurena voittona. "Monikulttuurisuuden aika Ylessä on ohi" ... "Ideologiaksi tunnistettu ja tunnustettu monikulttuurisuus siirrettiin yksissä tuumin pois Ylen tehtävistä ja johtotähdeksi lakipykäliin otettiin kansallinen kulttuurin vaaliminen kulttuurien moninaisuuden terveellä tavalla tunnustaen." Hän myös korostaa että YLE:n julkaisupolitiikkaa tarkastellaan. "Perussuomalaiset valvovat kansanvaltaisilla mandaateillaan, että Ylen uusi strategia myös toteutuu – se on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme. Lakimuutoksen on tultava lihaksi eli näyttävä ja kuuluttava myös Ylen ohjelmistossa." Sille prosessille jossa valtiovalta ja politiikka määrittää mitä media saa ja ei saa sanoa. Sille pitkälle mandaateilla jne. toimimiselle oli olemassa jokin lyhyempi käsite. Jokin jolla se voidaan korvata ilman että merkitys muuttuu..

Passiivis-aggressiivisuudesta ja sen ratkaisemisesta

Passiivisaggressiivisuus on usein hyvin ärsyttävää. Ja se on hyvin ärsyttävää tavalla jossa on vaikeaa nostaa syyttävää sormea. Asenteellisuus, itsepäisyys tai avuttomaksi tekeminen on jotain joka näyttää helposti viattomalta. Asenteellisesti ladattu kysyminenkin voi olla "kysyn vain kysymyksiä" -henkinen jossa asiasta pahastuminen nähdään todisteeksi siitä että "kysyttiin arkaa asiaa".

Tämä on tietenkin se, miksi passiivis-aggressiivisuus on kätevä osa jokaisen ihmisen retoriikkapatteria. Kun haluaa sanoa ilkeitä asioita ilman itselle tulevia seurauksia. Kun haluaa valtaa ilman vastuuta. Ja olla ilkeä tavalla jossa ei itse tunnustaudu ilkeäksi, kannattaa olla passiivis-aggressiivinen.

Passiivis-aggressiivisuuden osuessa omalle kohdalle ollaan ongelmissa. (Koska se on kätevä keino.) Ja ongelman ratkaisemiseen on sitten useita keinoja. Ja niiden valitsemisessa kannattaa miettiä mitä tavoittelee. Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa. Hän on hyvin joustava ja selviytymiskykyinen. Tässä mielessä hän on hyvin erilainen kuin minä. Ja tämä on tietenkin opettavaista.

Oma tapani on melko suoraviivainen.

Lähinnä sen vuoksi että en välitä seurauksista. En vastapuolen tunteista tai siitä mitä itselleni tapahtuu saadakseni rangaista vastapuolta. Ja tässä oleellisena onkin se, että ajetaan passiivis-aggressiivinen ihminen tilanteeseen jossa ei ole mitään passiivis-aggressiivista. On joko passiivista tai aggressiivista. Tämä vaatii avoimien korttien pelaamista.

Helpoin tapa ratkaista asia elävässä elämässä on antaa pitkähkö tuijotus. (Tätä ei ole helppoa tehdä internetissä.) Pelkkä katse joka kestää pitkään ja viestii että tiedän että "jotain asiatonta on tapahtunut" saa monet väistämään. Tämä johtuu siitä että passiivis-aggressiivisuuteen ylipäätään turvaudutaan silloin kun ei ole rohkeutta. Ihminen hyvin usein väistää.
1: Paitsi jos hänen egonsa tai minäkuvaansa tai hänelle tärkeät asiat sidotaan mukaan. Niitä käyttämällä lähes kuka tahansa saadaan passiivis-aggressiivisesta aggressiivis-aggressiiviseen. Tässä kannattaa seurata mitä ihminen todella tahtoo. Eikä vaatia häntä haluamaan jotain asiaa. Tai sanoa miten olisi eettistä jos hän haluaisikin jotain ihan muuta.

Jos ihminen väistää hän on hiljaa ja passiivis-aggressiivisuus on korjattu. (Mikä on voitto. Painukoot helvettiin!) Jos hän taas tarttuu aggressiivisuuteen niin sitten pelin henki muuttuu. Kysymys ei ole passiivis-aggressiivisuudesta vaan puhtaasta aggressiivisuudesta. Ja näin ollen passiivis-aggressiivinen ongelma on korjattu. (Ja vaikka en ole hyvä monissa asioissa, niin aggressio ja siihen liittyvä maailma on sellainen että sen puolella pärjään kohtuu hyvin olipa vastassa suunnilleen mitä tahansa.)

Toki joku voi välttää aggressiivisuuden jatkamalla passiivis-aggressiivisena. Tällöin on tietenkin hyvä tuoda tilanne avoimesti esille. Tähän on kaksi pääkeinoa; Joko kysytään suoraan että mitä toinen tavoittelee. Tai sitten otetaan passiivis-aggressiivisen viestin aggressiivinen ydin, pelkistetään se ja sanotaan että jo sanottu passiivis-aggressiivisuus on jo suoranaista aggressiota. Jota on koristeltu petoksella ja sivistyssanaistamisella. Tämä pahastuttaa sanojan. Sillä yleensä passiivis-aggressiivinen ihminen harrastaa passiivis-aggressiivisuutta koska hän jostain syystä haluaa välttää puhdasta aggressiota. (Mutta ei kuitenkaan tee sitä mitä kenties pitäisi, eli hylkää aggressiivisuuden ja asenteellisuuden.) Provosoituminen on kuitenkin tärkeää koska se purkaa passiivis-aggressiivisuuden perusmahdon. Ja hän voi käytännössä joko väistää tai hyökätä.

Jos tämä ei toimi, jäljelle jää lähinnä toisen mitätöinti. Sillä jos passiivisuutta korostaa, jäljelle jää jotain hyvin epämääräistä. Esimerkiksi jos joku utelee  henkilökohtaisia ja hän väittää että hän ei ole aggressiivinen yrittäessään kaivaa hyvin tietynlaisia puolia esiin, ja hän ei tunnusta että tässä on tavoitteena jokin asioiden kaivelu, hän joutuu turvautumaan johonkin sen tyyliseen kuin "kysyn vain kysymyksiä". Johon voi aina vastata jollain sen tapaisella, että "sinulla ei siis ole mitään tolkkua tai suurta ideaa miksi kyselet kysymyksiä, että ihan satunnaisia asioita vain kyselet. Ehkä minä vastaan kysymyksiin sitten kun sinulla on jäsentyneenä jokin järkevä ja siisti ajatus ja teema jota kartoitat".

Toinen tapa

Passiivis-aggressiivisuus on jonkinlainen ansa. Se ei ole aggressiivinen joten siinä on tilaa siihen että pelataan kuin vastapuoli olisi täysin viaton. Tässä pyritään välttämään negatiivisia puolia. Hänestä asia täytyy ottaa siten että tulkitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Luodakseen konfliktin kyselijän täytyy siis aktiivisesti paljastaa korttinsa. Harva passiivis-aggressiiviseen käyttäytymiseen ylipäätään menevä lähtee tälle tielle. Koska muuten he olisivat vain aggressiivisia. Tähän kannattaa sitoa jopa huumoria tai vastaavaa. Kun on ystävällinen ja vastaa aggressioon ystävällisyydellä, rikkoo toisen ihmisen pasmat hyvinkin helposti.

Ja jos hän todennäköisyyksiä vasatan lähtee tälle aggressiiviselle tielle, riittää että osoitetaan hänen sanojaan sormella. Ja sanotaan että tämä tyyppi on aggressiivinen etkä katso sellaista. Ja sitten kävelet pois. Tämä toimii jopa työpaikoilla silloin kun passiivis-aggressiivinen on pomosi tai vastaava.

Kuitenkaan passiivis-aggressiivisuutta ei saisi oikeasti samalla jättää huomaamatta. On ymmärrettävä että on jokin syy jonka vuoksi aggressio on mukana. Ja tämän takana on jotain tavoitteita. Ihmisellä on yleensä joko tämä tavoite ja sen lisäksi joitain muita tavoitteita. Ja usein sitä voi löytää reitin joilla tämä ihminen voidaan ohjata kohti näitä tavoitteita sitä kautta että hän ei ole sinulle aggressiivinen.

Tässä ei saa tehdä niin että sanoo toiselle mitä sinusta hänen pitäisi tehdä tai tavoitella. Komentelu ei toimi. Sen sijaan pitää tiedostaa toisen tavoitteet ja ohjata häntä kohti tätä hänen omilla ehdoillaan. Tämä on tietenkin vaikeaa.
1: Temppu on muuten tehty hienosti "Game of Thrones" -sarjassa toistuvasti ; Tyrion Lannister usein hakee ja kokeilee erilaisia keinoja joita hän voi tarjota muille. Ja vaikka tilanne näyttäisi joltain jossa on vain pari vaihtoehtoa, hän kaivaa sieltä esiin jonkin uuden tavan. Tästä ehkä karkein esimerkki on se, kun hänet halutaan tappaa ja hänen ruumiiltaan leikata penis irti koska kääpiöiden peniksellä uskotaan olevan taikavoimia. Tyrion taas selittää että ostaja ei tiedä että muna on kääpiöltä ellei hän näe kääpiötä. Näin ollen hänet kannattaa pitää elossa ainakin tähän myyntihetkeen asti. Näin saadaan lisää aikaa.

Mestari Luther ja mielen bondagea

Olen mielenfilosofisesti kompatibilisti. Tämä tekee minusta hyvin erikoisen aatetoverin Martti Lutherin kanssa. Tämä voi vaikuttaa monien mielestä erikoiselta.

Mutta tosiasiassa minun ja Mestari Lutherin välillä on enemmänkin yhteistä. Kenties näkyvimpänä retoriikka. Ilmaisumme ovat räävittömiä elleivät peräti raakoja. Tähän liittyy myös jonkinlainen vihainen ihmisoikeuspuoli. Kiinnostus räävittömyyden kanssa jännitteiseen käsitteellisempään ajatteluun. Ja se, että molemmat viskomme mustepulloilla tai muilla esineillä jos tarve tulee.

Itse asiassa oikeastaan ainut syy miksi minua voi olla vaikeaa nähdä samanmielisenä Lutherin kanssa on siinä, että taistelen kovasti kirkkoa vastaan. No. Tarkemmin miettien Luther taisi tehdä jotain tämäntyylistä itsekin.

---

Jos kirjoittajan mukaan perustetaan uskonto, haluan että se on oppiin kirjataan dogma siitä että jokaisen on heitettävä se toinen kivi. Ja heitettävä sillä sitä joka heitti ensimmäisen.

Miten "uusi ilmiö" määritellään?

Kun viime päivinä on katsottu poliisin viestintää, on selvää että taustalla on jonkinlaisia viestinnällisiä vaikeuksia. Yleisö kenties himoitsee totutta, kenties jopa tietynlaista totuutta, mutta tämä kuitenkin pakenee kuin nuori neito klähmivää miestä.

Ja vertaukseni ei ollut satunnainen. Ilkka Koskimäki kuvaa, että Suomeen on saapunut uusi seksuaalisen häirinnän ilmiö. Ja hän on pysynyt tässä kannassaan hyvin vahvasti. "Koskimäki sanoi, että puistoissa ja kaduilla tapahtuneet seksuaalirikokset olivat Suomessa tuntemattomia ennen kuin 32 000 turvapaikanhakijaa saapui maahan viime vuonna." Tämä on hyvin kiinnostava lausunto. Tai ainakin siitä on kohistu, joten sitä pidetään merkittävänä.

Se tietenkin istuu lujasti narraatioon ns. ulkomaalaisten tekemistä puskaraiskauksista verrattuna vaikkapa suomalaisten miesten tekemiin humalassa kaverinaisen raiskaamisiin. (tjsp.) Tähän on isketty melko vahvasti. Aiheeseen liittyen on tuotu esiin paljon vanhempia seksuaalirikosilmiöitä.
1: Esimerkiksi yliopiston juhlissa on tapahtunut kaikenlaista hyvin negatiivista. Juhlissa, jotka siis eivät koostu pelkästään kavereista ja ihmisistä jotka tuntevat toisensa ennästään, on pyritty huumaamaan, humalluttamaan ja hyväksikäyttämään naisia. Myös klähmintää ja muuta vastaavaa on tapahtunut. Tämä on siitä kiinnostava ilmiö, että yleisessä keskustelussa raiskaripervo ei edusta yliopisto-opiskelijoihin liitettyjä ominaisuuksia.
2: Toisaalta tuntemattomia naisia on ahdisteltu jatkuvasti. Tästä on tiedossa reportaasejakin, jopa hyvin kauas menneisyyteen. Naisia vähintään häiritään. Tämä on siitä merkittävä asia, että maahanmuuttokeskustelussa naisten seksuaalinen koskemattomuus on hyvin nopeasti noussut tärkeimmäksi arvolauselmaksi. Mutta vielä vuosi sitten muodikasta oli väheksyä seksuaalisen häirinnän muotoja. Niitä määriteltiin jotenkin harmittomiksi. Syynä oli se, että konservatiivit ovat perinteisesti ja vuosikymmenten ajan vastustaneet postmodernia feminismiä ja relativismia. Ja koska nämä tahot ovat puhuneet naisten häirinnästä on ollut tärkeää vähätellä tätä. Nyt kun entinen vähättely törmää nykyiseen ylikorostamiseen syntyy varmsti tunne siitä että koko seksuaalinen häirintä olisi uutta.
3: Toisaalta ilmiön takana on jotain muutakin. Nimittäin lakien muuttuminen. "Se, että Koskimäki kertoo naisten ahdistelemisen puistoissa olevan uusi ilmiö Helsingin seksuaalirikoshistoriassa on poliisin näkökulmasta hieman ymmärrettävämpi väite: tilastoista tapauksia ei voikaan juuri löytyä ajalta ennen vuotta 2015. Tämä tosin johtuu pitkälti siitä, että seksuaalinen ahdistelu tuli omana pykälänään lakiin vasta syyskuussa 2014. Ennen vuotta 2015 seksuaalisista ahdisteluista ehdittiin langettaa vain yksi tuomio. Siinäkin tapauksessa ahdistelu oli tapahtunut turkulaisen kuntokeskuksen infrapunasaunassa, ei yleisellä paikalla Helsingissä. Se, että tilastoissa ei merkintöjä ahdistelurikoksista ole, ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteikö ahdistelua olisi ollut ilmiöksi saakka aiemminkin." Toisaalta raiskaustilastot viittaavat siihen, että "puhutaan samoista suuruusluokista". "Koskimäki viittaa STT:n jutussa myös poliisin joulukuiseen tiedotustilaisuuteen, jossa kerrottiin, että Helsingissä tapahtui julkisilla paikoilla viime vuonna 14 raiskausta, kun vuonna 2014 niitä oli 9. Jo tämä osoittaa, että aivan tuntemattomia julkisilla paikoilla tapahtuneet raiskaukset eivät olleet ennen viime vuonna Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden tuloa."

Minulla on tästä kaikesta sellainen olo, että syynä on se, että Koskimäki puhuu eri asiasta kuin kaikki ylläolevat. Koskimäki ei välttämättä väitä että seksuaalinen häirintä olisi uutta. Hän ei puhu edes seksuaalisen häirinnän määrän dramaattisesta kasvusta. Vaan että nyt olisi tullut jokin ennen havaitsematon seksuaalisen häirinnän spesifi muoto jota ei ole ennen ollut. Se ei välttämättä olisi uusi. Se ei estäisi sitä että ennen olisi tapahtunut seksuaalista häirintää. Vaan siitä, että on tehty asioita "uudella tavalla".

Se, mitä tämä "uudella tavalla" tarkoittaa jää auki. Koskimäen ilmaisuja lukiessa minulle jää muutenkin sellainen olo kuin omaa tekstiäni lukisin ; Joskus teksteissä on kuvattu asiaa niin että nimenomaan ulkomaalaisten tekemät ahdistelut olisivat uusi asia. Joka kertoisi että ennen ulkomaalaiset olisivat olleet jotenkin erityisen enkelimäisiä kun he eivät olisi raiskanneet. Joskus taas syntyy vaikutelma siitä että vanha ilmiö näyttäytyy uudessa kulmassa kun maahanmuuttajat tekevät seksuaalista häirintää kuten muutkin ja tämä on sitten uusi asia. Että tekijöiden rodussa on nähtävissä muutosta. Joskus taas syntyy vaikutelma että sitä on tehty tekoja jollain aivan uudella tavalla, esimerkiksi kenties yhteistyötä käyttäen tai osana taskuvarastustaktiikkaa "tai jotain". Selkoahan tästä ei tietenkään saa koska Koskimäki ei määrittele. Ilman spesifiä sisältöä voidaan luoda useita tulkintoja. Joista vakiintunut ajatus naisten kokeman seksuaalisen häirinnän mitätöimisestä on yksi. (Mutta vain yksi.)

Itse olen miettinyt asiaa siten, että kun Suomessa aikanaan otettiin vastaan Karjalan evakkoja, niin Pohjanmaalla ei varmasti aiemmin ollut karjalalaisten tekemiä rikoksia. Jotka nyt sitten olivat siellä "uusi asia". Ja kenties karjalaisilla on oma kulttuurinsa ja sen mukanaan oma tapa tehdä samoja rikoksia mitä pohjalaiset ovat tehneet. Ja tämä twisti olisi voinut näkyä "uutena ilmiönä". Teen asian näin koska se on kohteliain. Tulkinnan valitseminen kertoo yleensä tulkinnan tekijästä. (Paitsi ehkä juuri tässä kyseisessä tapauksessa. En ole kovin kohtelias tai kohteliaisuuteen pyrkivä.)

Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Mitä "partalapsuus" opettaa kielestä ja meemeistä?

Kun seuraa maahanmuuttokriittistä keskustelua, ei voi olla huomaamatta että se käyttää omia sanojaan. Ja käyttää niitä hyvin tietynlaisella tavalla.

Esimerkiksi kun puheena on ollut Syyriasta tulleiden sukupuoli, ikä ja älypuhelimet, on tähän yhteyteen luotu narraatiota tukeva termi partalapsi. Joka jossain määrin viittaa myös keksijänsä huumorintajuun. Mutta tätä partalapsi -termiä kuitenkin käytetään hyvin eri tavalla kuin humoristista nimitystä. Se ei ole heitto jota käytetään kerran tai pari. Siitä ei tehdä jotain jota yksi tai kaksi tyyppiä ylikäyttää. Sen ylikäyttäminen sen sijaan kuvaa laajaa piiriä koko alakulttuurista. Toisin sanoen ihmiset tunnistavat toisensa siitä että he käyttävät tätä sanaa. Huumorintaju jolla termin syntyminen on kenties oikeutettu, on levinnyt syistä jotka suorastaan sotivat huumorintajua vastaan.

Vitsi yksinkertaisesti sanoen kliseytyy koska halutaan luoda ilmiselvemmäksi näkökulma jossa sodan jaloista vaaralliselle matkalle pitää lähettää juurikin lapset. (Verrataan Suomen sotaorpoihin joiden pakomatka Ruotsiin oli hyvin erilainen.) Eikä esimerkiksi aikuisia jotka voivat tehdä työtä ja saada perheen myöhemmin perässään. (Joka ei välttämättä ole oikein, mutta ei ole sitä "laiskuutta jolla systeemissä loisiva laiskuri harjoittaa maahantunkeutmista voidakseen olla terroristi tai ollakseen elintasopakolainen." Aivan kuin maahamme tulisi nimenomaan elintasopakolaisia maista joissa kaikilla on älypuhelimet jne. herkut. Oma selitykseni on selvästi järkevä ja ei-loukkaava. Pitäisikö tämä ottaa huomioon turvapaikanhaussa on sitten aivan eri asia. Kenties tätä pitäisi miettiä. Eli pakolaismäärää arvioida sukulaissuhteiden eikä (a) pelkän tulijamäärän tai (b) heidän omistamiensa älypuhelimen määrän kautta.) Sillä älypuhelin tarkoittaa luodinkestävyyttä ja sitä että kouluttamattoman ja asestamattoman ihmisen pitäisi sotia Assadin puolesta. Tai kuka heidän alueellaan sitten pakkorekrytoikaan. Vain naiset ja lapset ovat hyviä uhreja. Mutta koska tämä johtaisi feministiseen epätasa-arvonäkökulmaistoon josta on epämiellyttävä keskustella on siistimpää toistaa statement tavoilla joissa sanat on valittu niin että vaihtoehtoja on vaikeampi huomata. Ja jossa "orpolasten auttaminen" on niin piilo-oletettu että vaihtoehtoja ei enää edes suostuta näkemään.

Samoin olin hieman huvittunut kun eräs "suvakki" (sekin hyvin vakiintunut sana joka ilmenee juuri tuossa muodossa) kertoi että hän oli luullut että matu tarkoittaa maahantulijaa. Ja että se on korvannut ennen vakioituneen ja kaikkien tunteman mamu -sanan koska nyt on tarve korostaa että myös turvapaikan hakijat - eivätkä pelkästään ne jotka ovat käyneet byrokratiamyllyn läpi onnistuneesti - ovat moitteen alla. Ja siksi ei voida puhua maahanmuuttajista. Kuitenkin termi viittasi enemmän maahantunkeutujaan. Ja viittaa enemmän siihen että narraatio on muuttunut korpilakimyönteisemmäksi, "katupartiomyönteisemmäksi".

Voidaan jopa nähdä että vaalivoiton jälkeen retoriikka on muuttunut. Poliittinen korrektius ei ole enää se termi jolla oikeutetaan näkemyksiä. Päin vastoin, on esiintynyt jopa puheita siitä että median pitäisi huomioida muuttunut poliittinen tilanne ; On siis nähty että media harrasti poliittista korrektiutta jota oli syytä vastustaa silloin kun väärät henkilöt olivat vallassa. Ja nyt sitten lehtien pitäisi noudattaa poliittista korrektiutta. (Aivan kuin lehdistön poliittinen korrektius - riippumatta siitä olipa se olemassa tai ei - olisi jotenkin väistämättä sellaista että sitä ohjataan politiikasta käsin. Ajatus siitä että poliitikot olisivat korkeimpia vallankäyttäjiä tässä yhteydessä on vähintään omituinen.) Siksi kun aiemmin voitiin korostaa jumalanpilkan merkitystä ja sitä miten hienoa on piirtää pilakuvia joissa on sian näköinen pedofiilimuhammad paskomassa koraanin päälle on muuttunut siihen että kauhistellaan kun partalapseksi kutsuttu puhuu liian kovaa hautausmaalla. Pyhien asioiden pilkkaamisesta on tullut jotain jota ei voida sietää. Ei vaikka vain vähän aikaa sitten samat ihmiset olivat sillä kannalla että Jussi Halla-ahon saama tuomio on maamme epäreiluuden ja poliittisen korrektiuden harrastaman julman sensurismin demonstraatio. Sananvapaus, ilmaisunvapaus ja ääliömäisten mielipiteiden ilmaisu on muuttunut niin että nyt pitäisi provokatiivisia ihmisiä ajaa maasta pois (tai jopa hakata tai tappaa) koska eivät ymmärrä maamme tapoja. Joka on by definition sitä poliittista korrektiutta.
1: Tässä ilmapiirissä on herännyt tunnelmia joissa suositut mutta periaatteessa eivät edes mitään äärilinjoja esittävät konservatiiviset mielipidekirjoittajat esimerkiksi eivät enää korosta feministit olisivat väärässä ja turmelemassa arvopohjaamme. Ja että siihen voi liittyä riskejä. Vaan jossa feminismi on jo aivan suoraan maanpetoksen ideologia. Tämä teema on toki olemassa muutenkin. Se kertoo vahvistuneista ja koventuneista kannoista "noin yleisesti". (Jopa paremmin kuin viittaaminen aivan äärimmäisten tyyppien kirjoittelemisiin.)

Samalla vain sanat eivät ole koventuneet. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusten tuhopolttamisesta on tullut muoti-ilmiö. Samoin katupartiot jotka olivat viisi vuotta sitten jotain joita esiintyi kulttuurissamme lähinnä esimerkkeinä. Peräti esimerkkeinä jotka olivat tietyssä kontekstissa. Katupartioita rinnastettiin sellaisiin elokuviin kuin "V niin kuin Verikosto" jossa katupartiot olivat epävirallinen vallitsevan systeemin valtakoneistao. Tai niitä kuvattiin 1930 -luvun SA -joukkojen analogeina. Jolloin niitä katsottiin rinnakkaisvaltana, jossa käsiteltiin järjestelmiä jotka olivat enemmänkin merkittävä haastaja "vallitsevalle väkivaltamonopolille" eli poliisille, armeijalle ja vartioille. Toki tässä yhteydessä oli jonkin verran puhetta myös KKK:sta joka oli mellakoiva lynkkausmeininkiä harrastava joukko jota oli vaikeaa nähdä rinnakkaisvaltana tai virallisen vallan epävirallisena jatkeena. Nyt tästä ilmiöstä joka yleensä historiassa sopii vain "hyvin tietynlaisiin oloihin" ovat muuttuneet hyvin monien mielestä täysin soveliaiksi. Ja hyvin lyhyessä ajassa.

Tässä yhteydessä voitaisiin oikeasti kysyä että "onko kieli virus".

Ajatus on tietenkin siinä mielessä tuttu että Richard Dawkins on paljon puhunut meemeistä. Ja sama idea on taustalla kun hän puhuu ns. "uskon viruksesta", joka korostaa että uskonto yleistyy ei siksi että se olisi totta ja hyödyllistä vaan sen takia että se osaa kopioida itseään tehokkaasti.

Sana on tarttunut hyvin käyttöön. Itse termin kohdalla on kuitenkin syytä korostaa että se on enemmän tulkintanäkökulma jolla jäsennetään ja tulkitaan havaintoja kuin mikään konkreettinen asia. Sillä jos geeneillä on DNA, kielellä ja yksittäisten ideoiden kopioitumisella ei ole samanlaista kopioitumisjärjestelmää.

On toki selvää että jos - sanotaan nyt esimerkiksi kuullaan sana "partalapsi" ja sitten tätä termiä kuullaan muilta samanlaisessa yhteydessä - niin voidaan nähdä että jokin ajatus on siirtynyt. Ja koska ihmisen aivot ovat ainakin osaltaan jonkinlainen kuulemiseen, kuullun informaation tallentamisen, muokkaamiseen, käsittelyyn ja puhumiseen liittyvien prosessejen lähde, niin "jonkinlainen kopioitumisen analogi on tapahtunut".

Mutta kysymys voidaan vetää tosiasiassa vielä pidemmälle. Itse kieleen. Voidaan jopa sanoa että kieli on itsessään jonkinlainen meemi. Joka paitsi tallettaa sanoja niin tosiasiassa myös määrittelee asioita omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. (Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemmin kielenkääntämisestä Quinelaisesta näkökulmasta.) Ajatus siitä että kieli itse asiassa siirtää sanoja ja asenteita on sellainen että siihen on hyvin helppoa siirtyä jos kieltä ajattelee meemeinä. Jos tämän jälkeen puhutaan kulttuurievoluutiosta voidaan jopa nähdä että se avaa polkua pluralismille. (Pluralismille jossa yhdistyy relativistinen ajatus määritelmistä että anti-relativisteina itseään pitävien ajatus siitä että kenties jotkut ajatukset ja kulttuurit ovat parempia ja oikeammassa kuin toiset.)

Tähän sopinee Emil Cioranin "Anathemas and Admirationsissa" esittämä ajatus ; "It is no nation we inhabit, but a language. Make no mistake ; Our native tongue is our true fatherland." Kieli voidaan nähdä poliittisena entiteettinä. Ja kun lapsi opettelee kielen, voidaan nähdä että on paljonkin tunnusmerkkejä siitä että "jokin kopioitumisen analogi on tapahtunut". Kyse ei ole vain sanoista vaan siitä että sanojen mukana siirtyy myös kulttuuri. Jopa tavat ja perinteet. Mutta ennen kaikkea asenteet joita syntyy siitä miten jotkin asiat on määritelty. Näkemys on kielellistä determinismiä (linguistic determinism). Eli jos joku puhuu jotain kieltä, se näyttää että hän on altistunut tietynlaiselle kulttuurille ja on siksi tämän kulttuurin ihminen. Eri kulttuureissa ihmiset siis näkisivät maailman hyvinkin eri tavoin.

Ajatus nojaa siihen että sanat jäsentävät maailmaa. Ja ihmiset voivat muotoilla ja ymmärtää asioita vain jos he osaavat kuvata asioita kielellisesti. Ja toisaalta oppiminen vaatii usein sitä että ajatus siirretään ihmiseltä toiselle kielen avulla. Joten kulttuuriksi asti yleistyvä ei voi olla vain subjektiivista ja mysteeristä vaan sen täytyy jotenkin "tarttua kieleen" ja olla tällä tasolla jossain mielessä propositionaalinen. (Ei tosin ehkä ihan sillä tasolla mitä monet tarkoittavat puhuessaan teknisellä termillä "propositionaalisesta väitelauseesta".)

En itse oikein usko tähän.

Onkin varmasti niin että kulttuuri vaikuttaa. Ja kulttuurin ja havaitsemisen ja luokittelun erot ovat todellisia. Syynä on osittain se, että kieli on niin suuri ja valtava kompleksi että sen opetteleminen vaatii aikaa. Ja tämän ajan varrella on pakko kuluttaa aikaa kielen käsitteiden, kielessä olevien näkökulmien ja kieleen liittyvän kulttuurin kautta. Ja näin opitaan erilaisia asenteita. ; Tässä kohden olisi minusta kuitenkin liioiteltua puhua siitä että kulttuuri olisi jotenkin se joka määrää. Se on enemmänkin epäsuora indikaattori. Tosiasiassa muut asiat määräävät, ja kieli on jotain joka on vain liitoksissa tähän muuhun.
1: Väärinkäsitys on vähän sama kuin se, että miehet otetaan armeijaan argumentilla jonka mukaan miehet ovat keskimäärin vahvempia kuin naiset. Sillä tosiasiassa jos otetaan kuntotesti voidaan mitata "itse asiaa". Olisikin tunnustettava että miesten armeijaan menoon on jokin muu syy, kuten se että naiset ovat kansan lisääntymisen pullonkaula, jota voidaan tarvita jos paljon ihmisiä kuolee sodassa. Ja miehet ovat lisääntymisasioissa korvattavissa, "hyvin halpoja".

Tämä ei tosin yllättäne ketään joka on viitsinyt lukea sen aiemmin muistuttamani Quinelaisen käsiteverkostotekstin. Siinä korostettiin sitä että havainnot kuitenkin kalibroituisivat myös lajityypillisillä tavoilla". Esimerkiksi preferoimme sitä että rajaamme kulttuurista huolimatta jäniksen emmekä luo jotain erikoisia konsepteja joissa on jäniksen takapää ja etupää erikseen. Tai toisaalta se, että saksalaisilla on schadenfreudea ja englannin kielessä ei sille ole vastinetta ei tarkoita että englantilaiset eivät osaisi nauttia toisten kärsimyksestä. Toki kun englantilainen kuulee tämän sanan ensimmäisen kerran, hän voi saada ahaa -elämyksen. Mutta ei siksi että tunnetta ei olisi. Vaan siksi että tunne on. Eikä ole tullut ajatelleeksi että tämän tunteen voisi ilmaista suoraan yhdellä sanalla. Toisin sanoen termin oppiminen ei luo uutta tunneilmaisua vaan jäsentää jo olemassaolevia tunteita jotka ovat yleisinhimillisiä.

Tässä kontekstissa ei siis ole niin että kieli tosiasiassa ohjaa ajattelua. On enemmänkin niin että kielimuuri toimii joskus informaationlevittämisen esteenä. Ja toisaalta sosiaalisina eläiminä ihmiset altistuvat helposti omankielistensä ajatuksille.

Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset tietävät tunnistaa toisensa alakulttuurisidonnaisilla menetelmillä. Ja minä olen hyvin vähän samanasenteinen ja samoin jäsentävä kuin he. Vaikka olemme Suomalaisia ja puhumme enimmäkseen samaa kieltä. Tosiasiassa kieli=kulttuuri -kulman sijaan on kenties syytä katsoa sitä miksi uskontojen kieli näyttäytyy sen kannattajien ulkopuolelle siansaksana. Ja miten se, että seuraa jatkuvasti maahanmuuttokeskustelun uusia muotikonventioita on tärkeää. Koska vain pitämällä faninsa juoksemassa uusien ja uusien muotisanojen perässä voidaan muutamalla sanalla helposti identifioida omat kaverit vaikkapa niistä vääräoppisista maanpetturifeministeistä jotka valitettavasti suurilta osin muutoin puhuvat samaa kieltä. "Partalapsi" -tyylisten termien käyttö ja se miten vakiintunut mamu vaihtuu matuksi ovat tässä hyvin relevantteja. Ja ne ovat relevantteja lähinnä siksi että kieli ei ole sittenkään samaa kuin kulttuurin pohja. Toisaalta kun huomataan miten uusi asia maahamuuttokriittisyyteen liittyvät asenteet ja ilmiöt ovat, ja miten voimakkaita ne ovat, voidaan nähdä että ihmiset vaikuttavat kieleen, kieli ei ehkä vaikutakaan niin paljoa ihmisiin.

Kieli on tässä vaikuttava mutta yhtä "oleellinen" kuin uskonto. Molemmille annetaan hyvin suuri arvo tietynlaisten ideologioiden parissa. Mutta nämä ideologiat käyttävät niitä enemmän filosofisina jäsentämistyökaluina joilla ymmärretään asia tämän ideologian näkökulmasta kuin jokin havaittu ilmiö. Jos puhutaan kulttuuri-imperialismista ja kielestä ne taatusti liittyvät yhteen. Mutta se, että USA:n populaarikulttuuri leviää kaikkialle ja samalla leviää englannin kieli on vähän sama kuin se että samalla leviävät myös McDonald's ravintolat. Eikä kulttuuri-imperialismi johdu siitäkään että ruoka määräisi ihmisten asenteet ja ajattelutavat. (Ei vaikka ruokaan itse asiassa liittyy asenteita ja näkökulmia esimerkiksi viljelyyn, varjeluun, transportaatioon ja eläinten kohteluun.) Ei puhuta ruuallisesta determinismistä (food determinism). Jouduin kehittämään sille uuden kielen.

Onkin kiinnostavaa ajatella, että usein eri kielen rajoina onkin armeija. Kun Suomessa opetetaan ruotsin kieltä, argumenttina on että se on oikeasti portti moniin eri maihin. Ja ruotsin sukuisia kieliähän on melko paljon. Tosiasiassa jos katsotaan Norjaa ja Tanskaa, niiden väliset kielelliset erot ovat hyvin pieniä. Mutta kun mailla on eri armeija, ne luokitellaan helpommin eri kieliksi. Samalla Kiinassa on paljon kieliä joita tulkitaan Kiinan murteiksi, vaikka niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan puhuttuna tai kirjoitettuna. : Toisaalta murteet antavat erillisyyden tunnetta ja voivat ylläpitää erilaisia (ala)kulttuureja. Suomessa pohjalaiset ja savolaiset ymmärtävät toistensa puhetta, mutta tavallaan eivät ajatustapojaan. (Kärjistin jotta idea olisi helpommin tunnistettavissa.) Ja heitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat kuuluvat samaan Suomeen ja puhuvat Suomen kieltä.

Eli jos kieli onkin kotimaamme niin se johtuu enemmän siitä miten kotimaa määrittää kielen kuin se etä kieli määrittäisi kotimaamme. Näin ollen jos uskonto on sairaus, niin uskonnolliset käsitteet ja rituaalit ja muut uskontomeemit eivät ole yhtä verrattavissa viruksiin kuin oireisiin.

---

Englannissa ihmisistä puhutaan sukupuolitetuilla sanoilla. Se on siis sukupuolittunut kieli. Suomessa näin ei tehdä ja siksi onkin usein tärkeämpää miten ihminen puhuu ja mitä sosiaalista statusta hän ilmentää kuin se mitkä sukupuolielimet hänellä on. Me olemme siis pukusuolitettu kieli?

"Laiton maahanmuutto on kiellettävä"

Viime aikoina on puhuttu paljon "laittomasta maahanmuutosta" ja siitä miten se pitää kieltää. Tämä on hyvin hämmentävää.

Sillä olipa maahanmuutosta mitä mieltä tahansa, niin jos katsotaan yhteiskuntaa ja yhteistä asioiden päättämistä, niin asia on sillä tavalla että yhteiskunnassa - olipa tämä teokratia tai demokratia tai mitä vaan - on nähty niin että jos jokin asia kielletään lailla niin silloin se on kielletty. Jos jokin asia on laitonta, se on määritelmällisesti kielletty. Ei siis voi olla samanaikaisesti "laitonta maahanmuuttoa" joka "ei olisi jo kielletty".

Onkin selvää että termiä käytetään koska "laittomuutta" vastaan on helppoa iskeä. Ja samalla tietenkin luodaan sellaista mielikuvaa että ei olla kategorisesti rasistelemassa maahanmuuttoa vastaan vaan ollaan maahanmuuttokriittisiä. Kun ei vastusteta maahanmuuttoa vaan laitonta maahanmuuttoa on tavoiteltu tämänlaista viestiä. Valitettavasti tässä onkin mietitty tunteisiin vetoavaa sentimentaalista retoriikkaa enemmän kuin vaikkapa "laittomuuden" määritelmää tai sitä mitä asiat nyt ylipäätään tarkoittavat. Logiikka ja järki on vedetty viemäristä kielileikillisin PR -syin.

Suosittelisinkin maahanmuuttovastaisille sellaisien käsitteiden kuin "haittamaahanmuutto" käyttämistä. Ne kun eivät ole oksymoroneita. Toki jos haluaa antaa itsestään idiootin kuvan voi omaksi huvikseen huudella sellaisia idioottimaisuuksia kuin "laiton maahanmuutto on kiellettävä". Sitten ei vaan pidä ihmetellä jos kukaan tervejärkinen ei ota vakavasti ja kaikki puolellaolevat ovat jotenkin joko kognitiivisesti vajaita tai laiskoja lähdekritiikissä ja muissa "pikkuasioissa".

Kaukispartionainen

Eilinen ilta tuotti yllätyksen. Susanna Kaukiselta tuli julki erikoisia kommentteja. Erikoinen kommentti ei ole se, että joku haluaa Susanna Kaukisen näköisiä lapsia, vaan se, että "Apropoo, blokkasin ton MV -lehden Iljan ku se pitkästytti mua kuulostamalla suvakilta." Tämä on toki yllättävä uutinen jopa Lapuan liikkeen uudelleenperustajalta.

Pian kommenttirintama tuotti lisää hämmentävyyttä. MV -lehti, jolla ei virallisesti ole päätoimittajaa ja toimittajia, teki julkaisua koskevan kommentin joka muistuttaa kovasti päätoimittajien julkaisuratkaisuja. (Joita tosin on kyseisen lehden seuraajien toimesta muiden lehtien kohdalla tupattu pitämään sensuurina.) Kaukinen oli suuttunut siitä että MV -lehti ei ollut julkistanut hänen ", sanotaanko, rotuhygieniajuttuaan". Nyt Kaukinen on sitten yrittänyt saada MV:n leppymään koska hänellä on intessejä saada mitään julkaistua enää koskaan. "Nyt hän on nähtävästi tajunnut, mitä tuli tehtyä, ja yrittää valjastaa MV:n uudelleen ajamaan hänen asiaansa julkaisemalla hänen kirjoittamiaan tekstejä vetoamalla "yhteiseen rintamaan"." Huvittavaa on myös seurata erilaisia "seivauksia" Kaukinen selittelee. "nyt hän selittelee aikaansaamaansa sekasortoa, että se oli "suunnitelmallista provokaatiota" rasistimyyrien houkuttelemiseksi koloistaan."

Itse olen ollut Kaukisen kanssa kiitettävän vähän tekemisissä. Tämä "kansalaisaktivisti" oli kohtaamisemme aikaan Vasemmistoliitossa ja toimi Espoon Vasemmiston hallituksessa (2012-2013). Ja kirjoitteli postmodernia Skepsikseen. Aiheena oli retoriikka ja muu vastaava. Tämän kohtaamisen perusteella uskallan sanoa että hän ei ole tyhmä. Uskallan väittää että kirjoitusvirheet ja halpa kieli lienevät valittuja, eivät "perittyjä tai opittuja", ominaisuuksia. Tyyli on valittu hyvin huolella. Vaikka toisin voisi luullakin.

Tässä mielessä olen valmis luokittelemaan Kaukisen sellaiseen luokkaan jossa "rasistimyyrien houkuttelu" voi itse asiassa olla "yksi valittava tie". Kaukinen vaikuttaa siinä mielessä samantyyliseltä ihmiseltä kuin Jussi K. Niemelä, että molemmilla on selvästi tapana pyrkiä johtoon tai päättävään asemaan aktivistitoimessa, ja sitten jos valtaa ja tilaisuuksia ei tule tarpeeksi, niin vaihdetaan puljua hyvinkin riitaisasti. (Kaukinen on tosin kertaluokkaa pahempi. Joka on kyllä jo sinällään ns. "jotain".)

Tämä opportunismi vihjaakin siihen että Kaukinen ei ole lepakonkakkahullu sanan täydessä höyrähtäneessä mielessä. Sillä kunnon vihainenkin lepakonkakkahullu on vilpitön ja ei-laskelmoiva. Pikemminkin näyttää siltä että Kaukinen synnyttää "harkittuja provokaatioita" joissa sitten muut toimivat eri tavoilla. Ja sitten kun selviää mitä monista vaihtoehdoista toteutuu, Kaukinen määrittelee tavallaan sen että "mikä oli se tavoite alunperinkin". Tässä osin mieleeni tulee lähinnä Putin jolla näyttää olevan taipumusta samantyyliseen "iteratiiviseen strategiointiin". (Hän ei mene perinteisessä määrittein ideologia edellä puuhun. Mikä olisi piristävää ja kaunista siihen asti kunnes se ei ole.)

Oman elämänsä Kermit

Olen ollut viime päivinä muutamaan otteeseen huvittunut. Sillä sosiaalisen median puolella eräs periaatteessa ystävällinen setä on sitä mieltä että hikipedistin statukseni tekee minusta merkityksettömän pellen. (Suhtaudun häneen sen verran positiivisesti että en mainitse häntä nimeltä. Jos hän olisi mielestäni kusipää, käyttäisin nimeään ja suoria lainauksia iloiten. Koska se on sitä mitä sananvastuu mielestäni tarkoittaa. Seurauksia. Etenkin negativiisia seurauksia väärästä toiminnasta.)

Ja että hikiprojektin olemassaolo tekee minusta ihmisen jolla on liikaa vapaa aikaa. Hän on toki siinä mielessä oikeassa että hikipedia on tuskin hirveän kunnioitettava meriitti. Kuitenkin sitä on tehty vapaa-ajalla. Ajalla jona tuo samainen mies itse katsoo televisiota ja raapii persettä. (Tunnin aikana minä pystyn kyllä halutessani kirjoittamaan jutun tai pari. Etenkin jos sitä edeltää pakko-odottelua julkisissa kulkuvälineissä työn päätteeksi ja ennen sitä. Jolloin mietintätunteja tulee "kuin ilmaiseksi" ja lopputulos tuottaa yllättävän vähän lisävaivaa.) Siksi meidän välissämme onkin sellainen epäsuhta että hän voi moittia mitä minä teen vapaa-ajalla mutta minä en tiedä mitään hänen saavutuksiaan edes työ-elämä mukaanottaen. Hän onkin merkityksettömämpi kuin (Mc Vittu)meitsi.

Kuitenkin tämä narrin status on ymmärrettävä. Nykyään ihmisiä mielellään tiivistetään yhteen kaavaan. "Trolli" ja "pelle" tarkoittavat suunnilleen sitä mitä setäkin sanoi. Että ei ole mitään arvoa antaa keskusteluun ja jos ei ymmärrä tätä niin oma vika.

Itse olen kuitenkin kokenut että matalan pieruvitsien heittämisen lisäksi hikipedialla on syvempiäkin arvoja. Nimittäin paskaa koskevia vitsejä ja tuhkaluukkuun tunkemis homovitsejä. Tämän syvän lisäksi hikipedia periaattessa tarjoaa tilaa syvällisempiinkin arvoihin. (Jolloin ei puhuta hikipedian keskimääräisestä artikkelista. Jolloin puhutaan konseptista josta olen tuskastuttavan tietoinen. Saati siitä mitä on tullut poistettua joka ahdistaa niin paljon että on hämmästyttävää että aivoverisuoneni eivät ratkea ja sininen veri ala valumaan sieraimestani. Nyt puhutaan niistä "harvoista helmistä" jotka ovat kenties nekin ainakin osittain hanurista.)

Narreja on pitkään käytetty koska he ovat tarjonneet mahdollisuduen tuoda tietoon kritiikkiä joka ei olisi poliittisesti korrektia. Narrius ei olekaan tällöin tavallaan pelkkää tyhmäilyä vaan rooli. Tätä konseptia kuvaamaan voidaan antaa antiikin käsite prosopopoiia, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että otetaan jonkinlainen rooli, toisen ihmisen, kuvitteellisen hahmon tai muun vastaavan osa. Joka sitten ilmaisee asioita jollain tavalla.

Mielestäni relevantti on Jim Hensonin Kermit -sammakko. Kermit ei toki ole hahmona keksimonsteria syvällisempi hahmo. Mutta on kuitenkin sanottu että tämän hönkivästi nauravan sammakon tärkeänä roolina on ollut se, että Henson on sitä kautta voinut ilmaista joitain omia näkemyksiään asioista jotka muutoin olisivat kenties jääneet sensorien haaviin. Kun asiaa ei sano Henson vaan käsinukke Kermit, kyseessä on huumori. Jokin jossa "en se minä sanonut vaan rooli" on samanaikaisesi paskapuhetta että totisinta totta. (Jotta Hensonin lausunto sopii Kermitille, sitä pitää tietysti muotoilla. Joten roolilla on jokin merkitys.) Minä pyrin olemaan vähän kuin tämä. Joskin ilman sammakkoa tai ulkopuolisia rooleja. Roolitan yksinkertaisesti itseni. Se on zenimpi näin.

Minusta oikea tapa reagoida minuun onkin se, että ymmärtää että asioissa on "koomista lisää" ja "jahkailevaa kieroilua" jossa retoriikka käyttää myös kovia täydennyskeinoja. Eikä aina olla ihan tosissaan ja sanota mitä tarkoitetaan. Mutta siltikin esiin tulee kysymyksiä joita olisi syytä miettiä. Se mitä sanotaan ei välttämättä ole oikea mielipiteeni edes, mutta sen esiintuominen voi esimerkiksi pakottaa analysoimaan omia käsitteitä asiaan liittyen. Kysymys joka hämmentää ja pakottaa täsmentämään omia ajatuksia ei ole ehkä oikea mielipide mutta se on oikea kysymys. Jopa silloin kun se on muotoiltu vittuilevaksi statementiksi.

Koenkin merkittävimmäksi arvokseni sen, että olen siinä mielessä vaikeatulkintainen tyyppi että en itse asiassa ole jämähtänyt yhteen tyylilajiin. Tulkitsija joutuu aina kontekstoimaan tekstin. Miettimään mikä on asiallista ja mikä ei. Värittää vitsin vitsiksi ja pointin pointiksi. Ja tajuta milloin nämä ovat yksi ja sama. Se ei ole helppoa ja lukijalla on taatusti vaikeuksia. Tämä vaikeus taas on tärkeää koska se on harjoittelua. Hänestä tulee pakostikin parempi, koska tämä pähkäily ja päänraapiminen ja minun hölmöilyille naureskelu opettaa hänelle kykyä ymmärtää, tulkita, lokeroida ja käsittää asioita. Jos se olisi helppoa kaataisin vain päähän tietoa ja mielipiteitä. Joka olisi ahdistavaa. (En halua maailmaa joka koostuu omista klooneistani. Olen kenties hullu mutta niin hullu en ole!)

Mielestäni vapaa-aikaansa ei voi juuri opettavaisemmin, paremmin ja luovemmin ja tuottavammin käyttää kuin miten omani käytän.