Vapauden ja syrjäytymisen dilemma

MOT tutki koulukiusaamista. Ja tähän liittyen Tuula Vuorinen esitti, että kiusatut ovat usein provosoineet tilannettaan. vaikuttaa olevan jokseenkin eri linjoilla. Hänen mukaansa näyttää siltä, että jotkut oppilaat kerjäävät tulla kiusatuiksi. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion, Vuorinen perustelee näkemystään jutussa.

Tämä ärsytti. Ensimmäinen reaktioni oli heitto siitä että täytyykin alkaa soittelemaan vihaisia puheluita tuon ihmisen omaan puhelimeen ja sitten selittää tälle oikeuden puolustuksessa miten hänen tulisi ymmärtää että hän omalla käytöksellään provosoi asian kuin homojen laillinen mielenosoitus rikoslakia vakavasti rikkoneen kaasuhyökkäyksen, jossa homojen tulisi ymmärtää olevansa provokatiivisia ja jossa astrologit kertovat meille, että kaasuisku oli oikeasti koominenkin. Tämä on tietenkin ärsyttävää koska tässä rikotaan lujasti minun arvojani vastaan. Mutta toisaalta; Miten voi olla loukkaamatta arvojani vastaan? Tästä pääsinkin hyvin erikoiseen tilanteeseen.

Sillä aiheet ovat usein vain esimerkkejä kun puhutaan suuremmista ilmiöistä ja teemoista. Olen jo tässä kiusaamisen oheen saanut homokulkueita ja vaikka mitä vain sitä kautta että olen kiinnittänyt huomiota isoihin oikeuttajiin joilla kiusaamista käsitellään. Asetelma oli hyvin tuttu ja laajasti toistuva.

On kuin palaisimme siihen että joku on raiskattu ja tältä kysytään että oliko tämä raiskattu kostunut tai miten hän oli pukeutunut, ettei vaan liian seksikkäästi ja provokatiivisesti. Jossa sitten puhutaan ikään kuin terveen järjen eikä pukeutumisvapauden vastaisesti koska se on vain luonnollista syy-seurausavaruuksissa. Mutta koulukiusaamiskontekstissa tämä on hyvin mielenkiintoinen, koska keskustelussa on tavallaan kaksi hyvin erilaista tulkintateemaa;
1: Ensimmäinen teema on mekanistisen korrelaation ajatus. Ajatus joka ei käsittele sitä miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla vaan sitä miten ne tapahtuvat.
2: Toisaalta toinen teema on nimenomaan se, että ihmisillä on tavallaan luontevaa unohtaa että mekaaninen selitys voisi olla epäeettistä. Luonnollisesta tulee hyvää. Silloin oudoista tulee paitsi ymmärrettävistä syistä kiusattuja, myös sellaisia että kiusaajat ovat normaaleja ihmisiä, joita ei tule hallita toisin kuin niitä luonnonoikkuja.

Itse uskon, että Vuorinen on ajanut enemmän ensimmäistä viitekehystä ja hänen kriitikkonsa ovat lukeneet sen vahvemmin toisessa. Toisaalta vaikka Vuorinen ei olisikaan ensimmäistä viitekehystä hän puolustaa ahteriaan väittämällä että kannattaa sitä. Tämä ei tarkoita muuta kuin että kakkoslokero on jotain jota ei sanota ääneen. Sen kautta ei saa suosiota. Mutta puheet ja käytös ovat hyvin usein eri asioita.

Tavallaan tämä on totuttua. Ja jossain määrin voidaan sanoa, että näillä tulkintaviitekehyksillä on aiheesta riippumatta tapana korostaa kasvatus-luonto -väittelyä siten, että jos kannattaa toista tulkintaviitekehystä on helposti korostamassa miten tilanne on luonnollinen tavalla jossa siihen ei voi puuttua. Eikä saakaan puuttua. Ja mitä enemmän tästä etääntyy, joko olemalla vain ensimmäistä tulkintaviitekehystä tai hylkäämällä ne kokonaan, korostaa miten asiat voidaan muuttaa kasvatuksella.

Luonto nähdään helposti jonain jota ei voi muuttaa ja luonnollisuus on ikään kuin seinä joka joko määrittää sen mikä on eettistä. Tai jos ei niin tarjoaa seinän jota vastaan ei voida taistella. Näin siitä huolimatta, että ainakin itselleni se, että jokin käytöspiirre on luonnollinen ja biologinen on minulle se että sanoo että kyseessä on ominaisuus jolla on periytyvyysaste. Oma tutkintoni taas on tuotantoeläinjalostuksesta ja believe me. Mitä vahvemmin jokin asia on ”luonnollinen” niin sitä enemmän sitä voidaan halutessa jalostaa mihin tahansa. Olen ymmärtänyt että tälläistä eugeniikkaa pidetään moraalittomana eugeenisuutena. Ymmärrettävästi. Koska sitähän se on. Mutta itseäni kiinnostaa tässä nimenomaan se voimakkuus jolla jonkin käytöspiirteen biologistaminen muuttaa sen ”kädet ylös älkäkäämme tehkö asialle mitään” -henkiseksi toiminnaksi.

Ja tästä päästään hyvin erikoiseen asiaan. Kulttuurissamme on tavallaan perusarvoissaan hyvin laaja dilemma. Ja me usein peitämme tätä selittämällä jaetuista arvoista ja vihjaamalla että vastapuoli ei hyväksy näitä arvoja. Dilemman takana on ajatus siitä että
1: Jos me depolitisoidaan tai luonnollistetaan jokin asia, vaikkapa kiusaamistapauksessa ystävyys, estämme helposti asioihin vaikuttamista. Tätä kautta legalisoidaan asennetta, ignoroidaan kritiikkiä tai estetään vaikuttamasta asioihin joihin voidaan vaikuttaa.
2: Mutta sitten toisaalta jos politisoimme tämän asian riskeeraamme helposti siihen liittyviä vapauksia.

Tämä tulee vastaan kaikessa.

Voidaan esimerkiksi nähdä että jotkut saavat vaikeasti ystäviä. Toisin sanoen he ovat luonteeltaan sellaisia että he eivät saa ystäviä. Koska kavereita pidetään tavallisena ja haluttavana syrjäytyminen menee helposti sortamisen tukintakehykseen. Mietimme miten voisimme saada kaikille kavereita. Tällöin ystävyys ei kuitenkaan voi olla täysin hallitsematonta. Ei olekaan laissez-faire -henkistä kaveruutta jossa kuka tahansa saa tarjota ystävyyttään ja ne joita kiinnostaa, kiinnostaa. Syrjäytymisen estämisen mukana tulee väistämättä mukaan ajatus siitä että ystävyys on ihmisoikeus tai privileegio joka olisi meillä kaikilla. Joka taas sotii vapaata tahtoa vastaan.

Tämä dilemma on muissakin aiheissa kuin ystävyydessä. Itse asiassa se on aivan kaikessa. Katsotaan asiaa jota ei ole kivaa yhdistää lapsiin. Eli seksiä. Onneksi kyse sentään on aikuisten seksistä.

Esimerkiksi jos katsotaan ns. incel -kulttuuria niin osa ihmisistä ovat sellaisia että heidän on hyvin vaikeaa saada seksuaalisia partnereita ja puolisoita. Incelpiirit ovat ottaneet tämän ajatuksen hyvin syvästi osakseen ja heillä on hyvin vahva ajatus siitä että seksi olisi jonkinlainen erityisoikeus, we are entitled to sex. Tai jos ei niin sitten se on sortojärjestelmä.

Tätä vastaan sitten on hyvinkin tasa-arvoinen ja feministien kannattama ajatus joka korostaa sitä että seksi on laissez-faire -seksiä. Puhutaan suostumuksesta. Jopa niin paljon että raiskauksen määrittely siirtyy väkivaltarikosteemasta entistä vahvemmin siihen suuntaan että kysymys on suostumuksesta.

Toki Incelit eivät usein ole kovin johdonmukaisia. Esimerkiksi joukkoampuja Elliot Rogerin häiriintyneeseen materiaaliin tutustuneet sisältävät materiaalia jossa hänen kokemuksensa ytimessä oli nimenomaan se, että tietyt kauniit vaaleat naiset eivät olleet hänestä kiinnostuneita. Toisin sanoen hänen tekstistään kumpusi aika erikoinen ajatelma siitä että seksiä paitsi pitää saada niin sitä pitää saada myös hyvän näköisiltä ihmisiltä. Joka taas on erikoista koska ulkonäköhierarkiat myös naisilla ovat aika vahvasti incelpiireissä mukana. Ja he paheksuvat jos naiset vain juoksentelevat moniavioisuudessa. Ja jos kaikkien pitää saada kuumaa tuheroa niin valitettavasti tähän on tässä viitekehyksessä matemaattisesti tarjolla vain yksi tie.

Mutta irrotetaan tämä tästä ja mietitään asiaa kuin incelit olisivat koherentteja myös suhteessa omiin haluihinsa.

Me voimme lähestyä suostumusta ja seksiä seuraavalla tavalla;
1: Seksimyönteinen feminismi korostaa suostumusta seksielämän ydinasiana. Esimerkiksi avioliitto, haaremi tai muut käytänteet eivät ole seksiin oikeuttavia muuta kuin tämän taustan kautta.
2: Jos me käsittelemme halua ja suostumusta se menee laissez-faire -moodiin jossa suostumusta ei kyseenalaisteta.
3: Tämä tekee siitä jotain jossa asiantilaa ja siihen liittyviä valtahierarkioita pidetään totena. Josta taas seuraa ajatus jossa seksuaalisuus olisi jotenkin ”luonnollisessa maailmassa” eikä oikeastaan tavallaan poliittista.
4: Jos me käsittelemme seksuaalista suostumusta vain yksilön asiana se muuttuu helposti ”luonnolliseksi” sellaisella tavalla jossa tilanne oikeutetaan ja siihen liittyvät valtahierarkiat eivät tule tarkastelluiksi diskriminatiivisina. Jolloin seksuaalinen halu ja sen suuntautuminen voi ilmentää mitä tahansa asiaa. Myös diskriminoivat ideologiat, kuten rasismi, voitaisiin piilottaa. Sinua ei esimerkiksi vain kiihota kuin tietty ihonväri ja tähän liittyvä suostumus on jotain joka ei tule moitittavaksi koska suostumus on tavallaan ylittänyt ”ideologisen”. Tästä seuraa se, että;

Joko me näemme että seksuaalinen suostumus on jotain jolle ei voi tehdä mitään ja joka on luonnollista ja oikein. Tai sitten me ritämme neutralisoida näitä diskriminatiivisia ideologioita jolloin taas torjumme laissez-faire -seksuaalisuuden ydintä ja puutumme siihen keidän suostumus lasketaan ja keiden ei ja joudumme keskustelemaan ehdot siihen missä rajoissa tämä on salllittua.

Tämä on tietenkin kamala asia sanoa. Koska ymmärrän, että internetmaailmassa tämänlaisen sanominen synnyttää vihaa siksi, että sanomani on helppo käsittää ikään kuin ohjelmavedoksena moraaliin. Mutta ei. En ole sanomassa mitään antifeminististä tai pro-inceliä.

Kuvaan dilemmaa. Se on dilemma nimenomaan sitä kautta, että meillä on käsissämme sellaisia kysymyksiä kuin ”onko kaikilla oikeus seksiin, ystävyyteen tai mihin tahansa vastaavaan aiheeseen – periaatteessa vaikka sananvapauteenkin.” Ja tässä kohden meillä on iso hankaluus. : Vapaudet ovat oikeuksia ja sinänsä kulttuurin luomus. Mutta ne luonnollistavat niiden takana olevia asioita hyvin erityisellä tavalla. Eikä meillä tavallaan ole mitään näppärää keinoa päästä näistä eroon.

Siksi parhaani mukaan yritän vielä kuvata tätä dilemmaa. Eli miten meillä on tilanne josta päädytään erilaiseen ongelmalliseen lopputulokseen; Tässä on tavallaan hyvä muistaa että tavallaan puhun ”luonnollisuudesta” ja siitä mitä se tarkoittaa. Ja esimerkiksi seksi on tässä vain yksi esimerkki.

Ja tässä on usein esillä ajatus jossa ”luonnollinen” sotkeutuu moraaliin ja muuttumattomuuteen. Tai jos siinä onnistutaan niin siihen suhtaudutaan luonnonoikkutavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on seksuaalisen viehätyksen aiheesta käyty keskustelu. En siis tässä nyt vedä mitään väitteitä siitä ovatko asiat todella luonnollisia vai eivät koska puhun siitä mitä sanotaan ”ja miten koetaan” niin että niitä pidetään tosiasioina tai faktankorvikkeina.

Sitä usein selitetään, että miehen rooli on olla tietyllä tavalla maskuliininen. Mukaan lukien aggressiivisuus. Pojat ovat poikia ja tätä pidetään luonnollisena asiana. Tätä tukemaan heitetään ajatus että naisetkin oikeasti pitävät luonnollisista pojatovatpoikiamiehistä ja haluavat alfauroita. Ja koska tämä on luonnonasia niin tämä muuttuu ikään kuin eettiseksi konstruktiksi jossa näin tuleekin olla ja on hyve että mies on maskuliininen. Mutta kun e-pillerit sitten muuttavat naisten seksuaalipreferenssejä ja haluavatkin ei-aggressiivisia miehiä niin tätä pidetään kauheana. Mikä kaikki on omituista koska tässä oikeasti oikeutetaan hyveeksi piirrettä jota on hyvin vaikeasti pidetty hyveenä. Eli aggressiivisuutta. Tämä on kaikki erikoista. Mutta siinä on kysymys ”luonnollisuudesta” ja ”fiksoitumisesta” tavalla jossa asiaan ei voida puuttua tai jos voidaan niin se on ”kulttuurin rappeutumista” kun naiset viehättyvät luonnonoikuista.

Ominaisuus, käytöspiirre tai muu asia on joko ”luonnollinen ja pysyvä” tai jotain johon voidaan vaikuttaa.
-> Jos se on ”luonnollinen ja pysyvä” se ei ole ”tavallaan tai ollenkaan kulttuurinen”. Jolloin sitä vahvistavat ideologiat jäävät puuttumatta ja sivutuotteena on ongelmia kuten syrjäytymistä jolle ei haluta nähdä mitään. Kiusaamiskontekstissa tämä on tietenkin sitä että nähdään että kiusatun tulee miettiä miten olisi vähemmän provosoiva koska on luonnollista että oudokkeja kiusataan. Tässä saattaa syntyä jopa erityisiä tiloja jossa oudot tyypit saattavat joskus myös saada hirveästi etua. Esimerkiksi hyvin harvinaislaatuisen urheilullinen ja aggressiivinen sosiopaattipoika saattaa saada omituisuudestaan huolimatta hyötyä koska häntä ei kiusata. Koska aggressiivisuus määritetään ideologisesti miehekkääksi ja tässä keskiarvoon tuijottamalla unohdetaan katsoa jakaumaa.
-> Jos se taas on kulttuurinen jostain tulee helposti joku joka joko rajoittaa toimintaa tai pakottaa sellaiseen. Esimerkiksi kulttuuri voisi pakottaa kaikki johonkin kaveripiiriin jolloin kukaan ei saisi jäädä yksin. Radikaalimpaa suuntaa tähän edustaa esimerkiksi incel -piireissä esitetty ajatus jossa on asevelvollisuuteen rinnastettavissa oleva bordellivelvollisuus naisille.

Näitä on usein hyvin vaikeaa hoitaa samalla kertaa. Tai ainakin tavoilla jotka eivät olisi hyvin ongelmallisia. Siksi ei ole ihme että moni kiistää koko ongelman olemassaoloa. Tässä mielessä olen hyvin huolissani siitä että maailmassa toimitaan siten, että väitetään että kaikki me saamme kaverin tai rakkaan joka rakastaa meitä juuri sellaisina kuin me olemme. Että laissez-fairella pitää mennä ja ne joita ei onnista ovat vain tilanteessa jossa heiltä puuttuu kärsivällisyys. ; Itse asiassa tämä on teema joka näkyy talouden puolella oikeistolaisessa työtä ja rahaa koskevassa ajattelussa. Mikä on tietenkin hauska yhdistää tähän koska sen taustalogiikka on niin samankaltainen modernin liberaalin feministin seksuaalisuusajattelun kanssa. ”Ole oma itsesi ja yritä.” voidaan tietenkin korvata perinteis-teistisellä teleologisella ajattelulla ”Jokaiselle on olemassa se oikea”. Olipa sitten kysymys rakkaudesta, ystävistä tai siitä miten kristitty hoitaa oman protestanttisen työetiikkansa maailmassa…

Näkisin että jos dilemmaa yrittää kiertää törmää helposti siihen, että asioita ratkaistaan yhä vahvemmin waifuilla. Tavallaan. Sillä mikä waifu on pahimmillaan tai parhaimmillaan? Sinulla on kotona seksityyny jossa on animetytön kuva ja leikit suhdetta tähän niin kovasti että uskot että se ei enää ole leikkiä. Ei torjuntaa. Omien romanttisten halujen kohde on aina saatavilla. Ei syrjintää. Ketään ei pakoteta. Dilemmaa ei selvästi ole mahdoton kiertää. Mutta se kierretään hyvin omituisilla tavoilla. Toisaalta nämä tavat eivät johda niihin ongelmiin jotka normaaleimmissa konteksteissa ovat väistämättömiä.

Tämän kaiken jäljiltä on helppoa ymmärtää miten sananvapaus ja syrjinnän vastustaminen voivat joutua vastakkain ja kenties miten helppoa on nähdä oman puolen hyöty ja vastapuolen haitta ilman sitä vastapuolen hyötyä ja omaa huonoutta.

---

Viitteet:
Iltalehti, ”Ylen MOT selvitti koulukiusaamista Suomessa”
MTV, ”Kolumni: Kiusaaminen on meillä geeneissä – ja se on asia, joka sen kitkemisyrityksissä täytyy huomioida”
Juha Leinivaara, ”Sana Sunnuntaille: Provokaatio”
Juha Leinivaara, ”Astrologilla on asiaa”
Päivi Räsänen, ”Sananvapaus uhattuna” 
Timo Hännikäinen, ”Ilman” (2009)
ContraPoints, ”Incels”
Amia Srinivasan, ”Does anyone have the right to sex?” (2018)

"Solipsismia ja logiikkaa" ~ eli roskapussien logistiikasta

 Vie mun roskat.
Minä juon nyt kahvia.

"Takkiraudassa" keskusteltiin yliopistossa tehtyä joukkomurhaa suunnitelleesta. Tässä esiin nousi yksi detalji. Ja koska tapanani on aina kiinnittyä relevantteihin seikkoihin, otan esille tämän roskapussiasian tarkemmin. Sillai ironisesti.

Alustus

Henkenä oli se, että tämä "psyyken rakenteeltaan varsin omintakeinen" henkilö kohteli roskapussejaan varsin erikoisesti. "Olen alkanut heittää roskia parvekkeelta VASTA sen jälkeen, kun siitä että jätin siististi paketoituja roskapusseja rappuun alkoi tulla valitusta. Lisäksi talo jossa asun on kolho betonikuutio ja sen rappukäytävä on niin ankea, että siellä ei ole edes ikkunoita, yksi kelmeä oranssi lamppu valaisee kerrosta. Se on siis pelkkää pilkunnussintaa ettei muka saisi roskapusseja jättää sinne, kenenkään tervepollaisen viihtyisyys ei siitä kärsi." Argumentti oli logistinen, tai ainakin pyrkii olemaan sellainen. "Osaatko sinä perustella minulle, miksi (etenkin ym. oloissa) minun tulisi talvella pukea päälle raskaat ulkovaatteet ja käydä vieämässä asuntoon hajuhaittaa tuottavat roskat ulos, vaikka olisin päättänyt viettää koko päivän rennosti yöpaidassa? Siihen hommaan menisi ajallisestikin useita minuutteja. Tämä kysymys voidaan muotoilla myös toisin: miksi tavallinen ihminen ei saisi yksityiselämässään järjestellä asioita samalla tehokkuudella kuin teollisuuslaitoksissa? Mikä velvollisuus tavallisella ihmisellä yksityiselämässään on olla tehoton ja söhlätä sinne tänne ilman suunnitelmallisuutta. Se että minä jätän pussin joka on saatava tästä asuntotilasta pois tuohon rappuun josta joku joka siitä menee seuraavaksi voi ottaa sen mukaansa noudattaa TISMALLEEN SAMAA LOGISTIIKAN LOGIIKKAA MITÄ SOVELLETAAN TEOLLISUUSLAITOKSSSA."

Tämä argumentti on selvästi jotain jossa on jonkinasteista pohjaa. Se on toki jotain jota ei katsota hyvällä sosiaalisesti. Mutta kenties siinä on kuitenkin ideaa nimenomaan logistisesti. Kuten Elina Keränen asian huomautti "Ei sen tekstin älykkyys ole kieliopissa, vaan loogisessa ja tehokkaassa ajattelussa - se todellakin säästää aikaa ja vaivaa jos joku vie roskat kun on muutenkin menossa ulos. Vastaavasti tuo ihminen varmaankin tekee palveluksia muille jos pystyy tekemään jonkin asian kustannustehokkaammin kuin muut."

Elina Keräsen lausunto herätti sitten vastaansa tiukkaa kritiikkiä. "Keräselle huomauttaisin tulevaisuutensa varalle, ettei vastaisuudessa ole viisasta sekoittaa toisiinsa solipsismia ja logiikkaa. Se, että ulkoistaa roskiksen, joka haisee niin, ettei siedä sitä edes kämpässään, rappukäytävään, muiden ihmisten riesaksi, ei ole sen enempää loogista kuin tehokastakaan. Se on loogisesti ajatellen tehokas keino hankkia vihollisia. Roskien nakkaaminen ihan oikeaan roskikseen ei kestä kauaa eikä se edellytä "työpisteensä" (jossa siis suorittaa niinkin tehokkuutta vaativia ja yleishyödyllisiä toimia kuin joukkomurhan suunnittelu) sotkemista siihen tilaan, että kestää vartti päästä takaisin työn ääreen. Se ei edellytä kuin sandaalien jalkaan tökkäämisen, avaimien ottamisen ja minuutin reissun pihalle. Jos on niin itsekäs, että katsoo tämän vievän lumihiutaleista aikaansa niin paljon, että pitää oikeutettuna pilata hengitysilma jokaiselta rappua käyttävältä, ei totisesti osaa tehdä hyöty/haittalaskelmia kuin laskemalla kaikki muut kuin itsensä nollatekijöiksi. Minä pidän logiikasta, tehokkuudesta ja turhan työn välttämisestä. Siitä minä en pidä, että käyttää merkittävästi enemmän aikaa, kuin homman hoitaminen vaatisi, kehittelemällä tekosyitä sille, minkä takia hän sattuu olemaan liian Übermensch "alentumaan" edes alimman yhteisen nimittäjän normatiiviselle tasolle. Loogiseksi sen enempää kuin tehokkaaksikaan ei opi kiukuttelemalla." Tämä on ironista luettavaa kun tiedostaa kommentin sanojan. Mutta kysymys onkin siitä onko hänen vasta-argumentissaan järkeä. Nähdäkseni ei.

Varsinaiseen asiaan.

Yllättävää kyllä, solipsismin ja logiikan kohdalle laitettu heitto vaikuttaa täysin epäkoherentilta ja irrelevantilta varsinaisen argumentin kannalta. Mutta siinä paljastuu monta asiaa. Ensimmäinen asia joka on nostettava esiin, on se, että solipsismia ei ilmeisesti käytetä ollenkaan sanan varsinaisessa mielessä. Kenties se sekoitetaan itsekkyyteen, oman navan läpi katsomiseen tai vastaavaan. Mutta selvää on että solipsismia sanan filosofisessa mielessä se ei voi tarkoittaa.

Sillä jos otetaan solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) -käsite esille, korostuu että se on lähinnä filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen, perustavin ja varmin tietämisen lähde. Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia. Tämä ajatteluperinne taas on läpeensä looginen. Itse asiassa se nojautuu vahvasti Descartesin cogito -oivallukseen. Hän epäili kaikkea ja vaati laadukkainta mahdollista todistamista. Ja oma olemassaolo oli ainut mikä tällä tiukalla kriteeristöllä voitiin todistaa.

Filosofiassa tiedetäänkin että solipsismi on äärimmäisen looginen, sisäisesti koherentti ja sellainen jota ei oikeasti osata kumota mitenkään edes havaintoaineistolla tai millään muullakaan. Sen sijaan solipsismi ohitetaan usein. Mutta ei siksi että se olisi epälooginen. Esimerkiksi itse harjoitan ajatusta jossa minnulla on empiristisyyttä korostava maailmankuva koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". Joka muistuttaa Charles Peircen tapaa suhtautua kyseiseen ongelmaan ; Hänestä solipsismin logiikkaa vastaan ei voinut painia, mutta oli "kätevämpää" ja "terveempää" elää elämä kuin meidän ulkopuolinen maailmamme olisi tosi. Eli naulata ihmiselle liian suuret kysymykset vessan seinälle ja keskittyä niihin kysymyksiin joiden ratkaisulla oli jotain muutakin merkitystä kuin loogisten symbolien pyörittely.

Siksi onkin erikoista esittää mitään sen suuntaistakaan, että solipsismi ei olisi loogista. Kun tosiasiassa suunnilleen ainut asia mitä se on, on se että se on loogista. Ihmsiet hylkäävät sen yleensä, ei siksi että se olisi epäloogista vaan juuri siksi että se on suunnilleen pelkästään loogista. Muita ansioita solipsismilla ei ole kuin loogisuutensa. Solipsismin laittaminen eri lokeroon logiikan kanssa ikään kuin "automaattisesti" kertoo lähinnä siitä että sekä logiikka että solipsismi ovat kommentoijalle aivan vieraita ajatuksia ja asioita. (Mikä kyllä tässä tapauksessa rehellisesti sanoen selittää pirun monta asiaa.)

Luultavasti kommentoijalla ei olekaan mitään tietoa ja ymmärrystä käyttämästään termistä ja hän käyttää sitä vaikka oman navan mukaisen ajattelun ja itsekeskeisyyden kautta. Tällöin kannattaa puhua "egoismista". (Egoistisen ajattelun ytimessä on sitten presuppositionistinen ajattelu, josta Kerästä kritisoiva kommentaattori on sitten tullut valitettavan tutuksi itselleni.) Keskustelija ei käytä logiikkaa ja solipsismia niiden käsitteissä vaan vaihtaa sanat omiinsa lennosta ; (Logiikka vastaa hänellä todennäköisesti enemmänkin arkijärjenmukaisuutta ja solipsismi itsekeskeisyyttä.) Valitettavasti kun Keränen käyttää sanaa hän tuskin hakee sanakirjasta tämän kommentoijan omia versioita näistä sanoista. (Mikä muuten näyttää olevan kyseisen kommentoijan pääasiallinen tapa keskustella. Hänellä on hyvin laaja, hyvin omintakeinen tapa uudelleenmääritellä helvetin yleisiä ja arkikielisiä sanoja näiden solipsismien ja logiikoiden lisäksi.)

Argumenttianalyysi; Logistiikka ei ole sama kuin utilitarismi

Kun käsitteidenvaihdon ymmärtää, voidaan huomata minkä varassa itse asiassa Keräsen lausunnon kritiikki nojaa. Siinä logistiikka muutetaan utilitarismiksi. Tämä on toki aivan mieleltään terve tapa suhtautua asiaan. Ajatellaan että roskapussin hajusta on haitta. Ja että vaiva siitä että yksi henkilö laittaa kengät jalkaan on pienempi kuin se että moni kulkee haisevan roskapussin ohi. Tässä mielessä argumentti on hyvin perusteltu.

Kuitekin logistiikka harvoin laskee mitään sellaista kuin viihtyvyys. Itse asiassa se mitä on opittu on se, että liukuhihnatyö on äärimmäisen raastavaa ja ihmisen mieltä tuhoavaa. Liukuhihnatyö edustaa myös logistista maksimaalisen tehokasta lähestymistapaa. Tämä korostaa sitä miten olisi järkevää ottaa utilitaristinen näkökulma ja hylätä koko ajatus siitä että kerrostalorappua olisi käsiteltävä logistisesti on hylättävä. Mutta jos asia tehdään näin, ei käsitellä logistiikka-argumentin sisäistä eheyttä.

Ja sisäisesti eheä se on. Jopa kommentoija itse myöntää että roskapussin vieminen vie aikaa. Hän vähättelee sitä. Mutta koska hän on lukkiutunut utilitaristiseen näkökulmaansa, kykenemättä näkemään tämän absoluutin ulkopuolella muuta, hän ei käsitä miten kysymys ei ole (a) siitä onko urakka pieni vai suuri tai (b) olettaako muiden tekevän nollatulosta vai olevan ahkeria.

Kun asiaa katsotaan logistisesti, voidaan arvioida se aika mikä kuluu siihen että pukee kengät jalkaan, avaa oven ja menee ulos roskakatokselle, palaa takaisin ja laittaa kengät pois jalasta. Tämä on se mikä kuluu roskien viemiseen. Tätä verrataan sitten siihen tilanteeseen että joku joka joka tapauksessa laittaisi kengät jalkaan ja kävelisi ulos, nappaisi roskapussin ja veisi sen roskiin. On itse asiassa aika helppoa nähdä, että jälkimmäinen vie vähemmän aikaa.  ; Maksimissa toisen työmäärä kasvaa sen että hän kävelee roskakatoksen kautta. Kaikki muu tapahtuisi joka tapauksessa. Tämän työmäärä on vähempi kuin se, että yksilö pukee kengät ja palaa takaisin. Logistiikka ei välitä viihtyisyydestä tai siitä haiseeko käytävä pahalta. Logistiikka laskee vain roskienviemisen työnlisäyksen_a ja vertaa sitä ohikulkijan työnlisäykseen_b. Kun roskansa itse vievä tekee kaikki työvaiheet mitä ohikulkijakin, mutta ohikulkijan toimiin osa niistä on jo nyt redundanttia ja joka tapauksessa tapahtuvaa, on selvää että ohikulkijan tekemä roskien vieminen on logistisesti kannattavampaa.[Argumentin ainut heikkous on siinä, miten nurkkiin jähmettynyt hikikomori syö. Jos täytyy käydä kaupassa, oma työnlisäys_a muuttuu identtiseksi työnlisäyksen_b kanssa.]

Kaiken kaikkiaan korostankin sitä, että en suosittele logistisesti maksimoituja työpaikkoja kenellekään. Liukuhihna on rakenteeltaan psyykenrikkovaa. Mielestäni siis jo se robottimaksiimi on väärä. On syytä ymmärtää että ihmiset ovat nimenomaan egoistisia ja heitä vituttaa viedä toisten roskia. Ei siinä mietitä että kokonaistyömäärä vähenee. Sillä utilitaristi laskee hajuhaitat yhtälöön. Ja egoisti näkee että hän itse kärsii jonkun toisen tekemisistä. (Asia jonka Keräsen kriitikko tunnistaa hyvin heti kun kysymys on Pahan ongelman ratkaisusta jotta ateistit eivät vaan voisi olla oikeassa.)
1: Mutta utilitaristien kohdalla tässä kohden ylikorostuukin se, että utilitarismin ytimessä ei ole puhdas logiikka vaan vahva normatiivisuus ; Sen parissa ideologisuus piilotetaan sillä että katsotaan millä tavalla toimimalla johonkin tiettyyn maaliin päästään. Tämä taso on toki mekanistista, mutta tosiasiassa se, mikä on tavoitetila on sitten hyvinkin eettisesti sävytettyä. Siksi kommentoijan ei oikeastaan pitäisi moittia logistiikkaratkaisua logiikan puutteesta, vaan korostaa että kysymys on puhtaasti eettinen, aatteellinen ja ideologinen.

Keräsen näkemystä kritisoineen asiaa ei auta se, että vaikka selityksen keksiminen onkin työläämpi kuin yhden kerran roskien vieminen, niin se on kuitenkin kannattavaa. Samasta syystä ihmiset maksavat esimerkiksi postityössä ja transportaatiossa ihmisille jotka tekevät logistisia arvioita. Sillä säästö tapahtuu joka ikinen kerta kun joku toimii ohjeen mukaan. Logistinen mietintätyö tehdään kerran ja sen jälkeen kannattavuus vain kasaantuu ja kasaantuu ajan mittaan. Niin pitkään kuin kalenteria riittää, joten teoriassa kannattavuus saadaan äärettömäksi jos aikaskaala lasketaan niin pitkälle.)

Ymmärrän kuitenkin, että sisäinen logiikka ei paljoa paina. Sillä kysymys on vähän kuin solipsismista. Se, että asia on koherentti ja sillä on yhden näkökulman looginen ansio ei paina paljoa mitään koskaan missään muutenkaan. Siksi esimerkiksi valtaosa ns. sofistikoituneesta teologiasta on tyhjää ja merkityksetöntä saivartelua. Niillä ei ole muita ansioita kuin sisäinen koherenssi ja tarkkaan tiettyä johtopäätöstä hakemaan valikoidut premissit. Ne ovat kuin solipsismi. Ei niitä terve ihminen ota vakavasti. Sen sijaan terve ihminen yrittää rakentaa robotin joka vie roskat.

Yksi(n)

"Language... has created the word 'loneliness' to express the pain of being alone. And it has created the word 'solitude' to express the glory of being alone."
(Paul Tillich)

Yhteiskuntamme suosii sosiaalisuutta. Facebookiin keräytyy valtavia määriä ystäviä. Blogeille ja muille kanaville tehdään materiaalia odottaen lukijoita ja kommentteja. Verkostoituminen on dynaamista ja siinä piilee menestyksen ydin.

Yksinäisyyttä sen sijaan pidetään hieman huonona asiana. Siihen liitetään sellaisia ajatuksia kuin "syrjäytyminen". Kenties siksi yksinasuvalle ei parisuhteessa olevalle ihmiselle on pitänyt luoda uusi käsite, sinkku. Se korostaa että ollaan yksin mutta ei yksinäisiä. Jaottelu on tarpeen, kuten Paul Tillich nostaa esiin. Vanhahtavassa kulttuurissa, tai siinä jota vielä itsekin noudatan, erotettiin vielä "erakot" "syrjäytyneistä". Sinkkuudessa on vielä jonkinlaista jäämää tämän tyyppisestä ajattelusta.

Yksinäisyydessä on myös rauhaa. Mutta se voi olla myös ongelma. Ja silloin päästään niihin teemoihin joita alustin aikanani kirjoittaessani japanilaisessa kulttuurissa kotiin eristäytyvistä hikikomoreista. Suomessa puhuttaisiin helposti "luusereista". Ja tämäntyylinen ajatus johtaa nörttiytymiseen, joka taas liitetään huonoon ja vähäiseen sosiaalisuuteen. Nörttistereotypia muuttuukin helposti syrjäytyneisyyden, luuseriuden ja antisosiaalisuuden kulminaatiopisteeksi. Paitsi tietysti silloin kun se kuvataan coolina. (Mitä tapahtuu usein.)

Itse asiassa voidaan nähdä että kaiken sosiaalisuuspuheen takana on kuitenkin jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka ääripäässä hikikomori on. Faith Popcorn (se on hänen nimensä) kehittänyt käsitteen cocooning kuvaamaan elämäntapaa jossa vietetään yhä enemmän ja enemmän aikaa kotona. (Tätä ei pidä sekoittaa käsitteeseen cockooning, vaikka niitä voikin harrastaa samanaikaisesti.) Siinä jopa työ tehdään etätyönä kotoa ja kaupassakin asioidaan sähköisesti. Tämäntyylinen elämäntapa on nousussa.

Voisi kenties ajatella että kulttuurimme valehtelisi, kun se korostaa sosiaalisuutta mutta samalla yleistää kotona olemista. Ajatusta voi tukea sillä, että esimerkiksi "tutustuu" muutamaan ihmiseen. Tuntuu aivan järkevältä että yhdessäolo ainakaan kaikkien ihmisten ei ole välttämättä kovin mukava asia. Kenties sosiaalisuus verkottuvassa maailmassa onkin hyötymistä. (Ja facebookkavereitakin tarvitaan vain sen vuoksi että niissä peleissä niiden avulla saa lisää bittimuskeleita.)

Osa puhuu jopa ystävyyden inflaatiosta. (Tunnustan, minäkin puhun joskus tästä.) Että ennen ystävyys merkitsi sanana jotain, mutta nyt määrä korvaa laadun ja sanaa käytetään varsin joustavasti. Laadun ja määrän suhteen voi tiivistää siihen, mitä eräs pieni poika sanoi. Kun hänen käskettiin mennä ulos leikkimään ja etsimään uusia ystäviä, hän sanoi että häntä ei huvita, hänellä on jo riittävästi ystäviä. (Kolme.) Häneen on helppo samastua.

Kenties ne kuitenkin ruokkivat toisiaan. Dunbarin mukaan ihmisen aivoissa on rakenteellisia rajoitteita. Emme ole kaikkikykyisiä ja kaikkivoipia, ja siksi esimerkiksi on olemassa raja jonka jälkeen emme enää voi tuntea ihmisiä. Dunbarin luku on kaikkien arvioiden mukaan melko pieni, ja esimerkiksi pelkästään kerrostaloni raput pitävät sisällään enemmän asuntoja kuin mikä Dunbarin luvun suurin arvio on. Ja esimerkiksi facebookystävieni määrä on ylittänyt pienimmät arviot. Kyllä sitä siinä vaiheessa osaa arvostaa yksinäisyyttä.

Kuinka paljon vihaammekaan hyvettä

Piispa Irja Askola puhui joulun aikaan suvaitsevaisuuden ja pingottamisen vähentämisen puolesta. Itse koin tekstin positiivisena, mutta Arhi Kuittinen ja jotkut muutkin näkivät siinä jotain hyvin negatiivista ; Kun Askola mainitsi "Meillä on jouluna halu luoda toisillemme juhla.Tunne siitä, että en riitä, joko rahan, voimavarojen tai ajan puutteen takia on ikävä. Olisi hyvä, että kestäisimme itsessämme ja toisissamme keskeneräisyyden tunnetta. Joulu ei kuitenkaan ole perinnekilpailu, ei suoritus eikä näytelmä. Joulun sanoma eli se, että Jumala on keskellämme, on kuitenkin voimavara, mihin voi tarrata kun jotkut muut pelastusrenkaat pettävät." se tulkittiin seuraavasti "Jos ahdistuvan tai köyhän käsketään olla tyytyvä tai onnellinen juuri virallisena onnen aikana muiden mukana, on se aikamoista pottuilua. On lisäksi piispalta aika tekopyhää ja ontuvaa verrata yhden kerran omavalintaisen yksinäisen joulun rauhan valitsemista huono-osaisten ja oikeasti yksinäisten jouluun." Oman tulkintani mukaan Askola teki - kuten valtionkirkossamme näyttää usein olevan tapana - että vaikka siinä mainittiin köyhät ja heikot, puhe kuitenkin suunnattiin nimenomaan keskiluokkaisille.

Toisin sanoen Askolan joulustressi ei ole samastumista köyhän ja aidosti yksinäisen jouluun siksi että se on suunnattu kaupallisuuden rattaissa ja oravanpyörässä juokseville. Tästä syntyy melko leimallinen kuva kirkon harjoittamasta "puheenpitotavasta" ; Köyhät ja heihin samastuminen jätetään vähemmälle, samastumiskohde on keskiluokka ja köyhät ja heikot ovat tässä diskurssissa pelkkä abstraktio joka ei konkretisoidu mihinkään. Tämä samastumattomuus toki vie voimaa siitä väitteestä että kirkolla olisi oikeasti jotain tarjottavaa köyhille, mutta se kuitenkin vie terän siltä häijyydeltä jonka Kuittisen tulkintakentässä Askolan sanojen takana on.

Suvaitsevaisuuden lisääminen tähän kulmaan oli mielestäni hyvä, koska sitä ei oikeastaan voida pitää irrallisena aiheena ; Keskiluokkaisen joulustressin sisältö on se, että ilmassa on odotuksia - ja itse asiassa jopa vaatimuksia. Näiden toteutumatta jääminen nähdään epäonnistumisena. Tämä muistuttaa suvaitsemattomuutta siinä, että tässäkin rakennetaan vaatimuksia joiden täyttämistä pidetään olennaisena. Koska nämä vaatimukset eivät ole useinkaan kovin luontevia, vaan vaativat ponnistelua - ja jopa omien tunteiden muokkaamista - on seurauksena epäonnistumista josta seuraa suvaitsemattomia asenteita ja tämä tuottaa epäonnistuneelle ahdistusta.

Joulujuhlan rakenne sisältääkin yllättäen syrjivää tilannekuvausta joka konkretisoituu vakavimmin köyhille ja yksinäisille. Joulunaika onkin siksi monille vuoden surullisin juhla. Kun yhdessäolosta tehdään velvollisuus, pakotetusta yksinäisyydestä tulee harvinaisen konkretisoitu.

Kenties yhteiskuntamme kaipaisikin hieman enemmän Spinozamaista asennetta. Hänen ajattelunsahan eroaa voimakkaasti kristillisestä "Rakasta Jumalaa koska Hän rakastaa sinua takaisin" -asenteesta. Spinozan mukaan tämänlainen asenne johtaa huolestuttavaan ajatusmalliin. ; Sen pohjalta syntyy joukko ihmisiä jotka seuraisivat himojaan jos Helvetin pelko ei niitä kahlitsisi. He pidättäytyvät näistä ja täyttävät Jumalan tahtoa oman tahtonsa vastaisesti, koska he uskovat että Jumala palkitsee tämän sitputumisen ja oman sisäisen uhrin. Eli Jumala kompensoisi sen, että ihminen toimii hyveellisesti vaikka oikeasti pohjimmiltaan inhoaa hyvettä. Tämä on toki yhteensopiva kristillisen perisyntimallin kanssa, mutta tämä teologinen korrektius ei poista sitä tosiasiaa, että se olettaa ihmisten olevan jonkinlaisia sosiopaatteja joiden kontrollointi ulkoisesti on pakollista, joka taas tarkoittaa sitä että ihminen sisäinen vapaus on vastustaja. Siksi olisikin kenties viisaamaa luopua kaksisuuntaisuuden asenteesta ; Spinoza korostikin Jumalasuhdetta, jossa ihminen ei rakasta Jumalaa siksi että häntä rakastettaisiin takasin. Hän kannatti sitä että ihminen rakastaisi Jumalaa vaikka tämä tunne olisi yksisuuntaista. Tästä seurausi asenne, jossa Jumalalta ei odoteta eikä vaadita eikä pyydetä mitään, sillä mitään ei ole odotettavissa.
1: Spinozan uskonnollinen vakaumus on hyvin omituinen asia. Moni näkee hänet hengellisenä, osa näkee hänet jopa ateistina. Yleisesti ottaen tuntuu että lukija heijastaa häneen aina jotenkin itseään. Itse heijastan häneen omaa agnostisuuttani ja samastun tätä kautta Voltairen runoon jossa hän kuvasi Spinozaa köyrynä muta nöyränä hahmona joka kertoo Suurelle Hahmolle (Jumalalle) "näin kahden kesken" että hän uskoo että Tätä (Jumalaa) ei ole olemassa.

Tämän asenteen siirtäminen esimerkiksi joululahjarumbaan on jotain josta luulisi olevan hyötyä etenkin keskiluokkaisille ihmisille. Monihan miettii lahjavalintoja epäonnistumisen pelko mielessään. Moni laskee velvollisuudekseen lähettää lahjan kun on aikaisemminkin saanut jotain. Omien lahjojen osuvuutta vertaillaan myös ajallisesti siihen mitä kyseiseltä ihmiseltä on samana vuonna saatu. Tämä rakentaa omituisen - hieman kilpailuhenkisen mutta ennen kaikkea epäonnistumista korostavan - asenneilmapiirin, jossa voi äärimmillään olla vaikeuksia ostaa yhtään mitään lahjoja oikein kenellekään, kun epäonnistumisen ja väärän lahjan pelko on niin voimakas.

Joululahjoja kuvaakin kenties liiankin leimallisesti ansaitsemisen ja velan tematiikka. Joululahjojen kerrotaan jo lapsesta asti kuvaavan kiltteyttä. Kuitenkin rikkaat saavat parempia lahjoja koska vanhemmilla on enemmän varaa. Ja toisaalta heillä on aikuisenakin varaa ostaa lahjoja jotka "nostavat muiden lahjanantoa", kun menneet lahjat että odotukset pian saatavista lahjoista toimivat ikään kuin velkana johon omaa lahjaa sovitetaan. ; Moni ei siis osta lahjaa lahjana, vaan joutuu toimimaan luontoaan vastaan. He antavat lahjan vastalahjan vuoksi, jolloin he Spinozaa mukaillen toimivat hyveellisesti vaikka vihaavat hyvettä.

Siksi keskiluokkaiselle ihmiselle lahja voi olla sekin että ei saa lahjoja. Tänä vuonna en saanut ihan hirveästi lahjoja ; Pääsyynä on se, että olen ylipäätään helvetin huono ostamaan yhtään mitään kenellekään missään koskaan. Ja olen oikeasti joku jolle on vaikeaa ostaa sellaista osuvaa lahjaa joka ei maksaisi tajuttomia määriä ja joka ei olisi suklaata josta tässä talossa ei ole puutetta. Koska olin kertonut kaikille että en yksinkertaisesti keksi mitä haluan, kuin tämän lahjan saamattomuuden äärimmäisen vapauttavana.

Tänä vuonna päätin hieman syrjivästi antaa hieman isompia lahjoja, ja antaa ne sellaisille kohteille jotka tarvitsevat. Ja joilla ei ole mitään realistista mahdollisuutta palauttaa taloudellista palvelusta. En tehnyt tätä rehennelläkseni, vaan ihan muista syistä. (Jos olisin todella varakas olisin voinut syytää rahaa kaikille, nyt oli pakko valita koska minulla on kuitenkin rajallinen budjetti.) Syyttäkää kaikki läheiseni Spinozaa. (Sekä ne jotka saivat lahjuksia että ne jotka eivät kohdanneet tätä sallittua nepotismin muotoa.)

Kieli poskessa : Sattumusten sarja.

Sisareni on saanut aikaiseksi näyttelyn. Siinä on sarja dokumentaarisia kuvia, joita hän keräsi syrjäytyneiden keskuudessa vietetyn päivän aikana. Hän nimesi näyttelyn kaksoismerkityksellisesti "Huikataan!" Sana viittaa sekä terveydykseen, että siihen että pullon suusta otetaan tiettyjä riemuliemiä. Nimi sopinee näyttelyn teemaan, jossa nämä Espoon syrjäytyneet ihmiset nähdään alkoholismin sekä positiivisen ihmisyyden kautta.

Tapa on jossain määrin perheessä.

Ilmiö on jonkin verran tarttuva. Esimerkiksi pitkäaikainen parisuhdekumppanini kävi tänään minulle esittämässä siitä, miten minun vaikutus alkaa näkymään jopa hänen esseidensä otsikoissa. Kun hänen täytyi tuottaa yliopistolle kurssitehtävänä essee opettajien jaksamisesta, hän otsikoi sen "loppuunpalavat kansankynttilät." Tämä on kieltämättä melko epätyypillistä häneltä, tuollaiseen leikittelyyn mukaan meneminen ei ole hänen syvintä itseään. Sanaleikit eivät ole "hänen kovin juttunsa", ja hän ihmetteli itsekin miksi otsikoi sen noin, eikä jollain kuivalla ja asiallisella tavalla. Otsikointi tuolla tavalla on aina pieni riski.

"Japaninluusereita".

Syrjäytyminen on vakava yksilön ongelma. Se vaikuttaa tietysti yhteiskuntaankin. Suomalaisten pultsareiden lisäksi voidaan näkökulmia hakea myös ulkomailta. Japani tarjoaa tähän erikoisen paljon tilaa, koska siellä ihmisiä on paljon, ja siellä pysytään kunnioittavan kaukana toisten ongelmista. Jos humalainen vaikkapa sammuu karaokeillan jälkeen Tokion asemalle kulkuväylälle, ihmiset vaeltavat ohi. Mutta yksikään ei astu päälle.

Tässä jutussa keskityn "talossa asuviin", eli sellaisiin syrjäytyneisiin jotka eivät ole kodittomia.
1: Syrjäytymisessä ehkä vahvin muoto on hikikomori (引き篭り) Tämä on totaalisen eristyvä ihminen, joka käyttää elämänsä lähinnä ajan tappamiseen. Videot ja televisio voivat viedä kaiken ajan. Japanin media nosti ilmiön esiin, kun muutama tämänkaltainen ihminen teki rikoksia. Käytännössä hikikomorit asuvat vanhempiensa nurkissa, ja tarvitsee näiden kaupassakäyntiä syömiseensä. Vanhemmat tavallisesti häpeävät tätä eikä asiasta puhuta - eikä japanin tapaan tietenkään myöskään haeta apua ulkopuoliselta.
2: NEET taas on henkilö, jotka eivät opiskele eivätkä tee työtä. Käytännössä japanissa neet voi olla kapinoiva nuori, joka käyttää aikaa "seikkailuun", sairastelevat, työttömät työnhakijat, omaishoitajat ja kotiäidit.
3: Furitaa (フリータ) on edellistä lievempi. Nämä ovat opiskelleita jotka tekevät pienipalkkaisia töitä. Käytännössä hekin elävät vanhempiensa kotona. Pienestä palkasta jää vain vähän käteen. Kun työkokemusta alalta ei kerry, jää tila helposti pysyväksi.
4: Parasiittisinkut taas elävät vanhempiensa luona ja käyvät töissä. Japanin kulttuurissa tätä ei pidetä kovin suurena ongelmana, koska asunnot ja vuokrat vaativat kovia alkuunpääsymaksuja, summa vastaa lukuisten kuukausien vuokraa. Kalusteetkin pitää usein hankkia. Lisäksi japanin perhesiteet ovat perinteisesti sen verran voimakkaat, että vanhemmat yhäkin ajattelevat saavansa seuraa ja nuoret saavat huolenpitoa. Parasiittisinkut maksavat vain harvoin vuokraa vanhemmilleen, ja saamansa palkan he pistävät säästöön. Tai sitten he elävät jonkin aikaa luksusta ja erilaisia kalliita palveluita ostaen, kun palkasta jää käytännössä kohtuu paljon käteen.

Suomessa tälläisille ei ole samanlaisia nimiä. Termi "peräkammarinpoika" sentään tunnetaan. Sen sisälle mahtuu käytännössä koko ylläoleva kirjo.