Tapiolan Seurakunta mainostaa ; "Meillä täällä Tapiolan kirkolla alkaa Alfa-kurssi. Alfa on kymmenen viikon mittainen kurssi, jolla tutustutaan kristinuskon perusteisiin avoimessa ja rennossa ilmapiirissä luentojen ja ryhmäkeskustelujen kautta. Alfa-kurssi on tarkoitettu elämän tarkoitusta etsiville, epäilijöille ja niille, jotka haluavat syventää kristinuskon tuntemustaan." Mainoksen ohessa on myös kuvallinen mainos jonka laitan sitaattioikeuteen viitaten oheen.
Tälläisissä mainoksissa on aina jotain hyvin omituista. Yhdeksi syyksi voidaan tietenkin nähdä se, että mainonnalla on jokin kohderyhmä joka en ole minä. Tämä selitys on minulle tarjottu esimerkiksi siinä miten kirkollinen viestintä jossa reagoidaan uskonnottomuuteen vaikuttaa asenteelliselta ja omituiselta. Kirkko on miettinyt viestinnän lukijan mukaan.
Itse näen että mainos on omituinen. Ei siksi että siinä laiha nainen kysyy että "söinkö liikaa?". Vaan siksi että mitä nuo kuvassa olevat kysymykset ovat. On melko selvää että tässä esitetään mielikuvaa jossa ihmiselämässä on pinnallisia kysymyksiä. Ja että kirkko tarjoaa vaihtoehdon tälle. Tämä on hyvin yleinen asennoitumistapa. Nähdään että kirkon ulkopuolella on vain keskakulutusta, alkoholin väärinkäyttöä, haureutta ja vastaavaa. Virhe on siinä että jos kirkko moralisoi niin sitten kirkon ulkopuolella ei voisi olla näiden dogmien mukaista käytöstä.
Muutenkin tämä asenne on sellainen että siinä vedetään pinnallinen-syvällinen -jakolinjaa jossa uskonnollinen vakaumus on se joka ajaa huonosta laatuun. Tämä vähintään väheksyy ellei peräti halveksu uskonnottomia. Saisivat tulla minulle päin naamaa tulla sanomaan että en mieti riittävän syviä kysymyksiä. (Tunkekoot kurssinsa keskiverron syvällisen alphalaisensa sitten siihen rinnalle ja sitten, vittu, vertaillaan. Akateemisen filosofian ja teologian kriteereillä. Aiheiden monipuolisuudella ja käsittelyn haastavuudella. Ja sillä kumman asenne on ajallisesti lähempänä kokonaisvaltaista elämäntapaa. I fucking dare you!)
Toki tämä varmasti iskee koska mainoksen kohderyhmänä on kristilliset nilli-nörpöt. Ne, jotka todella ajattelevat olevansa vakaumuksensa ansiosta ja sen vuoksi jotenkin syvähenkisempiä kuin kaikki muut. (Jos ihminen ylipäätään luulee että syvällisyys on aiheen valinta ja oikea vakaumus niin se kertoo heidän syvällisyydestään vain aivan kaiken.) Tässä mielessä minä en tietenkään ole kohderyhmää joten ei ihme jos mainos ei iske. (On minullakin toki vankasti taipumusta tiettyyn arroganttiin brassailuhenkeen ja olen varmasti nilli-nörppö; Mutta vähintään en ole kristillinen nilli-nörppö.)
Toisaalta tämä ei vähennä sitä että ymmärrän tämän näkökulman. Juuri tämä näkökulman ymmärtäminen tekee viestinnästä asenteellisen ja ärsyttävän. Tässä mielessä mainoksen rajaama kohderyhmä on hyvinkin väärä. Siinä ei puhuta kristillisestä vakaumuksesta vaan "kristinuskon tuntemuksen syventämisestä" (jota teen jatkuavasti ja joka on btw. pääsyitäni miksi en ole kristitty.) En kykene ymmärtämään miten yksikään "epäilijä" tarttuisi näin asenteelliseen ja loukkaavuushenkiseen mainokseen.
Pari päivää kirjoittamiseni jälkeen asiasta tuli myös palautetta. On kyllä hienoa että reagointeja nykypäivänä voi saada. Etenkin kun viestini "lajityyppi" ei ole sieltä kohteliaimmasta päästä. Ja vastine on kuitenkin hyvin asiallinen, eikä "samaa lajityyppiä". Tämänlaisen pistää kyllä mieleellään ja ilolla merkille.
Se on tuossa yllä. Viestintä on vaikeaa, koska usein mukaan tulee sellaisia sisältöjä joita ei ole tarkoittanut. Tässä mielessä on kuitenkin hieman passiivis-aggressiivista reagoida siten, että antaa ohjeet mainoksen näkymisestä. Tämänlaisissa kysymyksissä ei ole usein syynä pelkästään se, että jonkin asian näkyminen ärsyttää. Kysymys on myös siitä, että tämänlainen viestintä kuljettaa viestejä ja asenteita - olivatpa ne viestijän tavoitteissa tai eivät. Ja näiden kanssa esimerkiksi uskonnottomat joutuvat elämään. Näin ollen ei ole täysin reilua hoitaa asiaa siten, että poistetaan mainoksen näkyvyys. Se on vähän sama kuin SVL -kohuun olisi reagoitu siten että PS:t olisivat antaneet kikkoja joilla SVL:n mainosten ja kommenttien näkemisen voisi torjua omassa sosiaalisessa mediassa raksimalla yksitellen. Ja että siksi asiaa ei saisi moittia. Näitä tehdään jotta niistä opittaisiin ja tulevaisuudessa samaa virhettä ei toistettaisi. Ja mahdollisesti jopa niin että jos virhe tapahtuu niin siihen reagoidaan muutenkin kuin ilmoittamalla että mainonta katkeaa sitten kun mainoskampanja loppuu..
Kyllä. Päivän relevanteimmat jutut tähän. Mitään tämän tärkeämpää ei ole tapahtunut missään. Ei voi tapahtua. Tämä mainos on universumin merkityssisällön multihuipentuma.
Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.
"Henkevyyttä"
Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".
Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.
Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.
"Maanpäällinen kiirastuli."
Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.
Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.
Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.
Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)
Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.
Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.
Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).
Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)
Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)
Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.
"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen. 1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.
Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.
Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)
Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".
Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.
Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin. 1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...
Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.
Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.
Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.
Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.
Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.
Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.
Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.
Jotkut asiat saavat jopa kaltaiseni pessimistin uskomaan ihmiskunnan tulevaisuuteen. Yksi niistä on se, että tänä keväänä ei ole näkynyt "Suvivirsikeskustelua". On toki mahdollista, että keskustelu räjähtää vasta ns. liian myöhään. Eli kun kevätjuhlat on jo käyty ja niihin liittyvät proseduurit on jo tehty. (Sen sijaan että asiat riideltäisiin puolta vuotta tai kuukautta ennen kevätjuhlia.) Olen kuitenkin toiveikas.
Tässä voitaisiinkin viitata Samuli Suonpäähän. Hänkään ei arvosta suvivirsivouhotusta. Hän kuvaa prosessin melko oikein. "Ensin vapaa-ajattelijat muistuttavat, että koulujen kevätjuhlien ei tulisi olla uskonnollisia ja sen jälkeen valtaosa suomalaisista löytää sisältään konservatiivin, joka karjaisee: ”Suvivirrestä en, perkele, luovu!” Sillä, että vapaa-ajattelijat eivät taaskaan ehdottaneet virren kieltämistä, ei ole mitään merkitystä. Suvivirteen suomalainen arkiluterilainen kokoaa kaikki pelkonsa maailman muuttumisesta. Suvivirrestä tulee taas ase ja tosiasiat saavat joustaa." Suonpää muistuttaa että virrellä tehdään omituisia asioita "Pahinta vouhotus on koulujen ulkopuolella, kun osa yhtenäiskulttuurin murenemista tai muuten vaan kristityistä pääsee Suvivirren kimppuun. Suvivirttä puolustetaan, vaikka kukaan ei sitä olekaan uhannut. Vuosi sitten minut kutsuttiin tapahtumaan, jonka keskeisin ajatus oli mennä ja laulaa Suvivirsi kadulla vapaa-ajattelijoiden toimiston ulkopuolella, ihan vain kiusallaan. Onko mitään vastenmielisempää tapaa käyttää virttä, laulettua rukousta?" Melko-aggressiivis-aggressiivista. (Ja sitten ihmettelevät että kristittyjen kanssa ei keskustella ystävällisesti vaan käytetään melko häijyäkin kieltä... Miten meni noin omasta mielestä?) Tämänlaista prosessia ei tietenkään ole ikävä.
Aiheenani on kuitenkin kulttuuri. Suonpää huomauttaa siitä mihin esimerkiksi ylioppilastutkinnon muutokset ovat menneet. Ilman että asiasta on nostettu suvivirrestä valittamisen kaltaista massaliikehdintää. "Alkaa näyttää siltä, että suomalaisesta lukiosta voi pian valmistua ylioppilaaksi ilman ainuttakaan kurssia historiasta tai biologiasta. Mutta hei, kannetaan toki yhdessä kaikki huolta Suvivirrestä, sillä se on tärkeä osa sivistystä!" Mikä on toki sinänsä kiinnostavaa, että Suvivirttä tuntuu puolustavan sellainen kristittyjen konservatiivien joukko, jolle sivistys ja kulttuuri ovat ylipäätään homoseksuaalien hommaa. "Suvivirttä" puolustaa erityisen verevästi sellainen Timo Soinin tyylinen mies, joka ei tosiasiassa osaa kulttuurista noin yhtään mitään. He tietävät ravikilpailuista ja ravihevosista enemmän kuin tietävät vaikka jonkun Caravaggion edes nimeltä. Näistä ihmisistä jopa luonnontiedekeskeinen nörttiys on epämiehekästä. Anti-intellektuellismi kukoistaa. Heidän sävynään on, että kyllähän hekin osaisivat koristella sivistyssanoilla, mutta he vain puhuvat juurevasti. haastettuna he sitten käyttävät sivistyssanoja väärin, ottaen huomioon sanojen määritelmäsisällöt ja vastaavat.
Toki tähän kokonaisuuteen sopii sekin että "Suvivirttä" pidetään jotenkin erityisen lapsille sopivana lauluna. Sen kulttuuritausta ymmärretään joksikin jota on tehty aina. Mutta taustoja ja siihen liittyviä tilanteita ei oikein tiedosteta. Suvivirsi on muuttunut kitchiksi. Nähdään koristelut, eikä sitä miksi sellainen laulu meillä ylipäätään on. Piispa Jolkkonen puhuu usein mielellään alkuperästä ja perinteistä. Ja kun hän boikotoi kevätjuhlia jossa "Suvivirttä" ei laulettu, hän esitti että laulu olisi vapauden symboli. Hän ei tässä analysoinut laulun taustoja kovinkaan pitkälle. Moni korostaa että siinä vaan kuvataan kaunista kesää. Ja että tämä on kaunis asia lapsille laulettavaksi vaikka olisi ateistikin. Tämäntapaiseen tarvitaan jotain Ulla Rautiaisia, jotka vihjaavat, että virren takana on ollut nälkävuosien kauheudet ; "Ensin nälän kurittamat ihmisparat rukoilivat hädässään auringonlämpöä ja laihoa laaksoihin etteivät kuolisi. Nälkävuosien laannuttua hengissä selvinneet kokoontuivat kirkkoihin kiittämään normaalin kesän merkeistä: kukkivista niityistä, viheriöivistä puista ja yrttitarhoista. Suvivirsi on pala kansamme historiankerrontaa. Laulun kauniit sanat ovat toive siitä, millainen kesän olisi oltava, jotta viljaa voisi kasvattaa, kaloja ja lintuja pyydystää ruoaksi ja selvitä hengissä. Liian hyvissä oloissa, kun suurin huoli suvensäästä on loman onnistuminen, emme enää ymmärrä sanoitukseen sisältyvää hätää." 1: Tämä ei toki ole kristillisissä piireissä ainutlaatuista. Puhutaan esimerkiksi "kauniista joulun tarinasta". Selvästi tässä on tartuttu kuvastoon jossa on lampaita ja vauvoja. Mutta unohdetaan se kadulle hylkääminen ja alle kaksivuotiaiden lasten kansanmurha. Kaunishan joulun tarina nimenomaan ei ole. Siinä voidaan nähdä tiettyjä etuja, mutta ne eivät ole kauneudessa. Kristitty-ihmisten huomio kitchiytyy helposti. Ja nämä kertovat että uskonto on syvällisyyttä. Ilmeisesti siksi että uskontoon liittyy tiettyjä suuria aiheita kuten tuonpuoleinen ja hyvä elämä. Siitä millä tavalla tätä lähestytään ei sitten mietitä...
Kulttuurin kunnioittamisella, ymmärtämisellä ja vastaavalla voisi olla jotain tekemistä Suvivirren kanssa. Käytännössä sen puolustajat kuitenkin näyttävät että kyse ei ole siitä. Kysymys on siitä että tietty ihmsiryhmä on päättänyt että elämme yhtenäiskulttuurissa jossa yksi tietty kulttuuri edustaa Suomen kansaa ja päinvaston muut eivät. Ja Suvivirsi on tämän vallan symboli. Ja siksi se on pakko laulaa. Muuten joku voisi vaikka kysyä että millä helvetin oikeudella kristitty kuvittelee omistavansa oikeuden maamme kulttuuriin ja sivistykseen enemmän kuin ne ihmiset jotka siihen kulttuuriin tutustuvat, jotka sitä kuluttavat ja jotka sitä tekevät. Ja muutenkin ymmärtävät.
Uskonto myy itseään toivolla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että uskonto on pullollaan erilaisia uskonnollisia iskulauseita jotka kohdistuvat nimenomaan kriisitilanteisiin. Englanninkielisellä alueella näistä on tehty aika kuvaava lista. Kriisissä oleminen onkin jotain joka on kristityille rakasta ja hankalaa. ; Ihan sen takia että jos olet ateisti ja kriisissä, korostetaan että uskonto antaa voimaa. Toisaalta uskonto näyttää tekevän myös jotain muuta. Kun voimien antamisen lisäksi korostetaan, että "God will never give you more than you can handle." syntyy tilanne jossa kriisi on Pahan ongelman kourissa. Uskonto sekä elää siitä että maailma on perisynnin turmelema että siitä että kriisit tulee trivialisoida.
Siksi tilanne muistuttaakin sitä että jos ihminen on ollut pulassa, ja pyytänyt apua, ja ajautunut itsemurhayritykseen, uskovainen joka ei ole kertojan elämää elänyt osaa kyllä kertoa selityksiä joiden teologinen ja älyllinen ja ymmärtävä ydin on siinä että 1) et ollut tarpeeksi syvällä paskassa 2) et pyytänyt vilpittömästi 3) Jumala ei ole vastausautomaatti, eli ei hän oikeasti välttämättä tarjoa mitään apua tai voimaa jokaiseen kriisiin.
Tässä asenteessa on itse asiassa vaikeaa tehdä muuta kuin napata itseensä jotain Nietzschemäisiä sävyjä. Hänhän esitti teemaan liittyen monenlaista. Esimerkiksi, että "The Christian resolution to find the world ugly and bad has made the world ugly and bad." Ja toisaalta, että "Christianity was from the beginning, essentially and fundamentally, life's nausea and disgust with life, merely concealed behind, masked by, dressed up as, faith in 'another' or 'better' life. Hatred of 'the world' condemnations of the passions, fear of beauty and sensuality, a beyond invented the better to slander this life..."
Tämä on hyvin oleellinen näkökulma. Sillä se korostaa että kristinuskossa on perisyntiä korostava kulma jossa keskitytään tuonpuoleisen hyvyyteen. Ja tähän luodaan merkitystä ja haluttavuutta korostamalla miten maailma on paha paikka. Kristinuskon vaikuttavuus elää hyvin pitkälle tämän kontrastin myötä. Tämä johtaa siihen että kristinuskossa korostetaan jalostavaa kärsimystä. Mutta toisaalta samanaikaisesti se trivialisoi tämän kärsimyksen. Kristinuskon teemana onkin juuri se, että aito kärsimys jotenkin maalataan pois. Pahan ongelmaa ei pidetä relevanttina vaikka koko ajan korostetaan maailman turmeltumista ja sitä miten maailma menee yhä huonompaan suuntaan. Siksi ei olekaan erikoista että konservatiivien moraalikatopelottelu on läheisessä suhteessa kristinuskoon. Siinä korostetaan että elämä on kauheaa jotenkin ylitsepääsemättömästi syntistä. Tai jos ei ole, niin se on hirvittävän triviaalia ja merkityksetöntä ja siksi ylitsepääsemättömän syntistä ja epätyydyttävää elettäväksi. Ja samalla korostetaan tämänpuoleisen kärsimyksen merkityksiä.
Joka sitten johtaa siihen että esimerkiksi masentuneita suisidaalikoita kohdellaan usein "ota vaan itseäsi niskasta kiinni, Jumala ei oikeasti voi antaa sinulle enempää kuin pystyt kantamaan" sen sijaan että tultaisiin avuksi ja vaikka pestäisiin masentuneen pyykit. Sillä onko tämä asennevamma oikeaa teologisesti korrektia kristillisyyttä vai ei on aika merkityksetöntä. Sillä kristityn identiteetillä ympäriinsä heiluvista ihmisistä erityisen moni kuitenkin toimii juuri noin ja on samalla joka paikassa ideoligisen identiteettinsä kanssa esillä. Ja nämä kokoontuvat enemmänkin yhteen ja muodostavat liittoutumia kuin olisivat jotain jonka kaikki kristityt ajaisivat keskuudestaan samalla tavalla kuin Jeesus ajoi kaupustelijat temppelistä.
Nietzschen "Human, all too human" kertookin : "There is not enough love and kindness in the world to permit us to give any of it away to imaginary beings." Näyttää siltä että kärsimyksessä rypevät tekouhriutujat ja kärsimyksen trivialisoijat noudattavat jotain prosessia jossa hyvä todellakin siirtyy jonnekin Taivasten valtakuntaan. Koska täältä sitä ei ainakaan löydy. Täytyykin toivoa että kaikki kristittyjen hyvyys menee Taivaaseen. Ja toivoa että tämä Taivas on olemassa. Ja toivoa että se kasvaa siellä korkoa korolle.
Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.
Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)
Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.
Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.
Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää
Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.
Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.
Miten tätä voisi avata?
Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään. 1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.
Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi. +: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.
Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)
Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.
Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.
Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää. Mitä tästä seuraa?
Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla: 1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan. 2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.
Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.
Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.
"Helsingin Sanomien" kulttuurisivuilla oli läpikäyty Frankensteinin hirviötä. Se nähdään usein skientismistä varoittelevana ; "Traagisen tarinan, jonka päätteeksi tohtorin luoma hirviö kostaa tiedemiehelle tämän ylimielisyyden. Frankensteinin tarina on niin tunnettu, että sitä voi jo pitää modernina myyttinä luonnontieteen rajoista." Tämä maagisten golemien ja tekoälyllisten tappajarobottien ytimeen asetettu tarina ei kuitenkaan ole koko totuus. Ja itse asiassa tämäkin on enemmänkin jotain joka on saatu aiheesta tehdyistä elokuvista. Kirja on hieman erilainen kuin elokuvat. Juttu lainaa tämän sijasta toisenlaista tulkintaa Merete Mazzarellalta. "Mary Shelley ei edes kutsu Frankensteinin luomusta kirjassaan hirviöksi, vaan Olennoksi. Kun tohtori näkee Olennon, työnsä tuloksen, se iljettää häntä, ja luoja ajaa pois luomuksensa. Olento pakenee ja yrittää löytää paikkansa ihmisten maailmassa. Se ei koskaan löydä sitä. Ihmisille hän on hirviö. Mazzarellan mukaan Olento on kuin hylätty lapsi, joka katkeroituu aikuisten maailmalle. "Enkö minä siis vihaisi niitä jotka kammoksuvat minua?", Olento kysyy. Kun Olento hylätään, hirviö syntyy."
Tulkinta on siitä kiinnostava, että usein kun sanotaan "Frankenstein" mieleen tulee juuri hirviö. Frankenstein on kuitenkin kirjoissa - ja onneksi valtaosassa elokuviakin - hirviön luoja. Tämä tulkinta luo kuitenkin vahvaa tilaa siihen että tosiasiassa tohtori Frankenstein on itse se Frankensteinin hirviö. (Jopa ilman niitä ajatuksia joissa hänen luomansa mekaaninen Olento olisi eräänlaista skitsofreniaa, hänen pimeimpien puoliensa heijastuma.) Tietyllä tavalla voidaan jopa ottaa vain tämä teema keskiöön. Siitä nimittäin saadaan irti lainaus "Samalla, kun kirja seuraa Olennon yritystä olla ihminen, se piirtää tarinan siitä, kuinka tohtori Frankensteinista itsestään tulee hirviö. Ei siksi, että hän olisi ollut tieteen sokaisema, vaan siksi, että hän hylkäsi Olennon. Kuin isä, joka hylkää lapsensa."
Tämän voi irrottaa kirjantulkinnasta ja ottaa tästä ajatuksen. Tämä ilmapiiri voidaan liittää melko hyvin siihen miltä ateisti näyttää ilmeisen monien uskovien silmiin. (Sanoo kirkon virallinen kanta tähän sitten mitä tahansa.) On helppoa nähdä että ateisti olisi hylännyt sielunsa, jotenkin vajaa homo religiosus joka on siksi hirviömäinen. On helppoa nähdä ateisti hirviönä.
Mutta kenties onkin jännittävää ajatella asiaa siltä kannalta että teismi olisi totta. Hyvin moni ateisti ei selkeästi saa mitään kontaktia mihinkään Jumalaan. Moni uskovainen kertoo kuinka heillä on ollut erilaisia vaikeita kausia jolloin Jumala ei ole heidän rukouksiinsa vastannut. Minun silmiini, näin hieman sivusta katsoen, taas näyttää melko ilmiselvältä että suurimmalla osasta ateisteilla ei ole koskaan mitään muuta kokemusta ollutkaan. Osa on yrittänyt, osa ei ole kokenut tätä edes tarpeelliseksi.
Onko tästä teistisestä kulmasta oikein syyttää Jumalan luomusta hirviöksi? Vai olisiko niin että on oikein kutsua hirviöksi sitä joka heittää ihmisiä heiltä lupaa kysymättä maailmaan - ja peräti minkälaiseen maailmaan - ja sitten vain hylkää heidät sinne ilman vastakaikua. Perimmiltään yksikseen.
Jos katsoo hautaamista televisiosarjoissa ja elokuvissa, voi melko helposti huomata että kohtaukset panostavat liikkeeseen. Arkku ei yleensä ole näkyvissä tai paikallaan. Sitä kannetaan tai sitä ei nähdä. Hyvin usein tätä täsmennetään siten symboliikalla kuten ylös nousevalla savulla tai kynttilänliekeillä.
Jostain syystä paikallaan pysyvä ruumis ei ole monista viehättävä. ; Ruumiiden katselusta kyse ei voi olla, sillä hyvin moni sarja näyttää erilaisia patologiakohtauksia. Niissä ruumis on kuitenkin käsittelyn kohde ja huomio siirretään tällöinkin pois siitä itse kuolemakysymyksestä.
Uskoisin että kyse on nimenomaan liikkeestä. Se ikään kuin alleviivaa tai symbolisoi siitä että kuolema olisi jonkinlainen siirtymätila eikä loppuminen. Se, kun savu leviää ja kulkee ja häivyttää on maailmaa syleilevämpi. Tai kuten Peelo asian oleellisesti ja sivistyneesti ilmaisi "Myös kuolemansa jälkeen ihminen on kaikki, mutta ei mitään. Varsinkin polttoitsemurhan jälkeen Hänestä tulee yhtä maailmankaikkeuden kanssa - kaikki, mutta ei mitään!" Pysähtyneisyyttä korostava kuolemankuva voi paljon helpommin ahdistaa katsojaa. Siksi suosisinkin tämänlaisia asioita.
Toisaalta ihminen kyllä kaipaa pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä.
Tämä on automaattinen hautakiveni, en juuri nyt ole tavoitettavissa, mutta puhu kivelle - koska minä en ole kuuntelemassa. Voit jättää rukouksesi hiljaisuuden jälkeen.
Tähän tarkoitukseen hautakivet ovat mainioita. Ne eivät viittaa kuolemaan vaan ovat enemmän jonkinlaisia yhteydenpitopaikkoja, jotain jossa tietää missä joku on. Hautakivi on siis enemmän kuolleen kodin tai kuolleen puhelinvastaajan kuin kuolleen itsensä symboli. Tässä mielessä ne eivät käsittele kuoleman pysähtyneisyyttä siinä mielessä kun pitäisin.
Toki ihminen kaipaa etenkin omaa kuolemaa miettiessään jonkinlaista pysyvyyttä. Taiteilijoiden esimerkiksi ajatellaan elävän teoksissaan jotenkin tavalla jossa lähestytään iäisyyttä.
Aikaansaannosten pysyvyys on kuitenkin hieman eri asia kuin ihmisen itsensä pysyvyys. Asiaa voi lähestyä sellaisella reflektiolla johon itse päädyin asiaa miettiessäni ; Kun internetissä pyöritetään palvelua jossa henkilön digitaalinen historia, sosiaalinen media ja vastaavat, pyyhitään pois hänen kuoltuaan, minusta on jotenkin lohdullista jos joku joskus vaikka pitääkin jostain tuotoksestani. Sen sijaan esitin karkeasti että toivon että puolisoni unohtaisi tälläisessä tilanteessa minut mahdollisimman nopeasti. Toki jokaisen egoa varmasti rapsuttaa ajatus siitä että olisi jotenkin peräänitketty ja kaivattu. Mutta kun tämä ego nähdäkseni kuolee kuolemassa, on tämänlaisen kaipaaminen itse asiassa perimmiltään hieman vittumaista. Hautakivikin on kiveä jotta moni voisi muistaa pitkän aikaa ja palata puhelinvastaajalle.
Kompromissia voi olla kenties syytä hakea.
Hänelle joka voitti sikana väittelyitä internetissä. (Omasta mielestään.)
Hyvin harva ihminen on niin epäsosiaalinen että kuolema aikaansaisi pelkästään iloa. Siksi jopa allekirjoittaneen kuoleman kohdalla on joillakuilla poikkeushenkilöillä odotettavissa jonkinlainen suruaika. Toivottavasti lyhyt. Mutta se on ongelma johon on ratkaisu. Tai olotila joka pitää kestää jotenkin ja tässä kestämisessä on kysymys ongelmasta joka voidaan ratkaista.
Sain tähän idean kun löysin vanhoista Lontoon lomakuvistani patsaan joka oli tehty saippuasta. Se oli iso ja julkinen rakennelma. Se oli suuri. Ja koska Lontoon ilmanala on viehättävä, siellä on kauniita päiviä jolloin sataa tihuttaa vain kolme kertaa, patsas liukenee olemattomiin luultavasti muutamassa kuukaudessa. Saippuasta tehty hautakivi voisi olla jännittävä koska se olisi olemassa mutta vihjaisi että olisi jokin toipumisaika. Samalla se olisi minulle sopivalla tavalla kuoleman symboli. Se olisi paikallaan. Eikä siinä mitään ikuista ja pysyvää oikeasti ole. Ruumiit pysähtyvät ja maatuvat ja jopa taide unohtuu.
Tässä kohden asenteeni voi olla vähän niin kuin vastareaktio taidekriitikoille. Kun Suomessa tehtiin dokumenttia kuolevista, tätä taideprojektia kritisoitiin siitä että kenties aihe oli liian syvällinen taiteen tavoitettavaksi. Sillä katsojalle oli jotenkin jäänyt vaillinainen olo. Kriitikot olivat siis kaivanneet jonkinlaista katharttista kokemusta kuolemasta. Minusta taide joka käsittelee kuolemaa voi edes teoriassa olla toimivaa ja onnistunutta jos sen katsomalla todella jää vaillinainen ja ontto olo.
Pitkäaikainen näkemykseni on ollut se, että uskovaiset käyttävät ateisteja epäreilujen olkiukkoisten käsitystensä kohteena. Ja kohtelevat näitä varsin epäreilusti ja häijysti. Ja että muutenkin ateismia käsitellään usein hyvin erikoisesti. Eikä puhe ole pelkästään ärtyisistä fundamentalistikristityistä. "Filosofisena" itseään pitävät kristityt, jopa monet agnostikot, käsittelevät sitä sellaisella tavalla joka ei osoita mitään ymmärrystä viitattuun aineistoon. Tai edes sitä että se olisi luettu in first place. Keskustelua kuvaa tietty puolueellisuus. Ei osata referoida Dawkinsin mielipiteisiin vaan osataan referoida toisiin kristittyihin jotka ovat aiheesta kirjoittaneet. Ja näiden kristittyjen aineiston vertaus ateistien sanomaan on jäänyt etäiseksi. Läpitunkevaa on että moni kristitty tuntee hyvin mitä McGrath sanoo Dawkinsista mutta he eivät osaa esitellä Dawkinsia tämän omien sanomisten kautta.
Tässä usein toistuva teema on ajatus siitä että ateismi ottaa pois Jumalan mutta ei anna mitään tilalle. Tosiasiassa tässä ei kuitenkaan olla huolissaan siitä että ateismi ottaa pois Jumalan. Kysymys on enemmänkin siitä että hyvin monet asiat on täysin mielivaltaisin uskonnollisin premissein uskonnollistettu. Ja huoli koskeekin enemmän sitä että ateistit ottavat elämästä pois "Rakkauden" kun Jumala on ensin määritelty Rakkaudeksi by definition uskovaisten toimesta. Ja sama tehdään moraalille, kauneudelle ja altruismille. Ja tässä kohden ihmiset laittavat yleensä sormet korviin jos näille asioille annetaan vaihtoehtoinen selitys. Tälläisten sanaleikkien edessä tekisi mieli antaa periksi ja käskeä ihmisten määritellä omat olutkolpakkonsa täyteen samalla kun minä turvaudun naturalistiseen nestevirtausdynamiikkaan. Että katsotaan sitten näiden lähestymistapojen mielenterveyttä ja katsotaan kuka kuolee janoon ja kuka maksakirroosiin.
Osittain tässä on syynä sekin että ateismi halutaan nähdä joskus klimppinä jossa ateismi on ateismia vasta jos jumalan olemassaolon puute jotenkin oleellisesti määrittäisi suhtautumisasiat asioihin. Tällöin ateismi ei tuo tiettyä merkitystä ja tiettyä sisältöä ilman lisäoletuksia, koska muutenhan ateistit rikkoisivat humen giljotiinia. Ja osittain sitten halutaan nähdä että mikä tahansa mikä ei ole ristiriidassa jumalan olemassaolon kanssa onkin täysin oikeaoppista ateismia jolloin ollaan maailmassa joka kohdattiin Jokelan surmissa. Niissä surmia pidettiin oikeaoppisena ateismina joka oli kenties erilaista mutta täysin yhtä oikeaa kuin humanistijärjestöjen puheenjohtajien ateismi. Jolloin ateismi siis yht'äkkiä ei olekaan nihilististä vaan kehottaa tappamaan ja pitää sisällään objektiivisen moraalin jossa heikot sortuvat elon tiellä. ; On selvää että molempia ei voi saada samanaikaisesti. Mutta yleensä molemmat otetaan vastaan riemuiten ja niitä käytetään tilanteen mukaan mahdollisimman häijysti.
Siksi olinkin kiinnostunut siitä miten "Areiopagin" vieraskynässä oli Mikko Sillforsin teksti ateistien henkisyydestä. Kirjoittaja on tekemässä väitöskirjaa ateistien henkisyydestä ja teksti ei lainaa toisilta kristityiltä vaan nimenomaan erilaisten ateistien kirjoituksista. Siinä oli ensimmäinen oikein millään kielellä kohtaamani teksti jossa ei leikitty sillä että "ateismi on uskonto" ja sitten selitetty perään että "ateisteilla ei voi olla syvähenkistä elämää". (Joka on omituinen väitepari samanaikaisesti kannatettavaksi.) Sen sijaan tekstin ydin näyttää olevankin se, että ateismi ei ole uskonto. Mutta ateismissa on monia eri tapoja suhtautua maailmaan ja suuressa osassa niistä saadaan liitettyä jonkinlaisia henkisiä ulottuvuuksia.
Esimerkiksi tavallisesti piispatasoiset koulutetut miehetkin kertovat Dawkinsista vain että tämä on militantti. Sillfors sen sijaan kertoo hänestä että "Richard Dawkins on sanonut suhtautuvansa henkisyyteen myönteisesti ja pitävänsä itseään jopa uskonnollisena ihmisenä ”einsteinilaisessa panteistisessa mielessä”, missä jumalalla viitataan syvästi arvoituksellisiin ja kunnioitusta herättäviin luonnonlakeihin." Samoin hän kertoo että variaatiota on uskontokielteisestä uskontomyönteiseen ja osa katsoo asiaa tieteellä ja osa taas hakee käytännön hyötyjä jolloin meditaatiokin on mahdollista. Sillä transsihan on aivojen tila. "Havainnollistan ateistisen henkisyyden moninaisuutta ja sen sisäisiä erottelevia tekijöitä tarkastelemalla seuraavaksi lähemmin kahta esimerkkiä, jotka esittelemäni jaottelun puitteissa ilmenevät toisilleen vastakohtaisina. Ensimmäinen on Center for Naturalism -liike, joka näyttäytyy uskontokriittisenä sekä teoria- ja yksilöllisyyspainotteisena. Toinen on Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists (2012), jota hallitsee uskontomyönteisyys, käytännöllisyys ja yhteisöllisyys." Samoin esille nostetaan että "vain ainetta" on todellakin kristillinen konsepti joka ei ole mikään ateisteja koskeva syvä ylitsepääsemätön haaste "Esimerkiksi aine ei ole ”vain” ainetta, vaan suurin mahdollinen ihmetyksenaihe, koska se kykenee luomaan itsestään elämän moninaisuuden ja tietoisuuden. Ihminen on osa paljon suurempaa aineellista kokonaisuutta, universumia. Tämän asian syvällisen ymmärtämisen katsotaan synnyttävän ykseyskokemuksen, jossa raja oman minuuden ja muun universumin välillä ylittyy. Samalla ylittyy myös itsekeskeinen päämäärähakuinen mielentila."
Minulle tämä on kannustavaa siinä mielessä että aivan liian harva ylipäätään viitsii erotella ateismia ja agnostismia toisistaan. Suuri osa niin kristityistä kuin ateisteistakin tuntuu ajattelevan että jumalusko tai sen puute - tai vaihtoehtoisesti usko jumalan olemassaoloon ja sen puute - on se merkittävä raja. Ja sitten agnostikkoa heitellään määritelmäpelissä rajan yli aina sen mukaan miten se on kätevää uskovaisten ja ateistien omissa aatesodissa. Kenties minullakin on jossain vaiheessa toivoa tässä kohden. Vaikka olenkin pinnallinen ihminen, niin on käytännöllistä että ei tarvitse aina tämän aihepiirin keskusteluissa joko (a) olla nurkassa ilman ihmiskontaktia, (b) verbaalisen hakkaamisen kohteena (c) tai verbaalisena hakkaajana. (Vaihtoehtoja näille on aika vähän itse asiassa ollut tarjolla, ainakin toistaiseksi.)
Lisäksi on tietysti omille pitkäaikaisille näkemyksiäni vahvistavaa, että ateismia moittivat kristityt ovat syvästi perehtyneet kristillisiin näkemyksiin mutta joiden koulutus - ja tätä kautta asiantuntemus - eivät ole osuneet kuvaamaan kohdettaan. Kun taas tämänlainen asiallisempi teksti tulee ihmiseltä joka lainaa ateisteja ateistien omista teksteistä tavalla jossa olkiukkoja yritetään välttää ja sen sijaan yritetään selvittää mistä asiassa on kyse. Tämänlainen asenne ei selvästi ole ihmiselle eikä kristitylle mahdotonta. Sitä voi vain toivoa että tämänlaatuiset tekstit yleistyvät myös ns. kristillisissä konteksteissa.
Ylläolevassa videossa on "Idän Ihmeet" -bändin "Täyttäkää kirkot" -kappale virallisine musiikkivideoineen. Kaappale, kappeli, kappaleessa oli Poen henki vahvana. Etenkin musiikkivideon puolella esiintyvä teema jossa sivullisia ihmisiä väkisin kaapataan kirkkoon ja jossa he sitten liittyvät mukaan punkhenkiseen tanssiin - vaikka osa heistä on esimerkiksi kultturelleja haahuilijoita joiden kulttuurillisiin viehtymyksiin tämä tuskin kuuluu - on kaiken kaikkiaan joka kuulostaa joltain jota vapaa-ajattelijodien pahimmat kauhukuvat koostuvat. Voisi luulla että video olisikin jonkinlaista kirkon rienaamista. Mutta tosiasiassa lähempi tutkimus - tai oikeastaan jo minimaalinen wikipediatasoinen säälittävä pintaraapaisu - kertoo että bändi soittaa ns. gospelia.
Kuitenkin siinä on jotain joka todella kuvastaa jossain määrin yleistä kansankirkollista eetosta. Koulujen kirkossakäyminen on esimerkiksi jotain jossa voidaan havaita ajattelua joka sidotaan enemmän siihen että vanhemmat kuuluvat kirkkoon kuin siihen mihin lapsi todella uskoo. Sama tematiikka on mukana vahvemmin koulujen uskonnossa ; Jos vanhemmat eivät ole evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä he saavat valita haluavatko mennä ET:hen vain evankelis-luterilaisen opetukseen. Mutta jos vanhempasi kuuluvat kirkkoon, et saa niin vain valitakaan ET:tä. Lapset kaapataan kirkkoon jossain määrin yhteiskunnan pakottamina. Oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat. (Ja tätä kautta kaikki. Ei tätä analogiaa voida liian pitkälle viedä.)
Kirkon virallisen idean mukaan kasteessa ihminen liitetään kirkkoon. Ja melko vahvasti ; "Kaste on tärkein kirkollisista toimituksista, ja kirkon jäseneksi voi tulla vain kasteen kautta. Kaste on uskonelämän perusta. Siinä kastettava tulee osalliseksi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Jumala vahvistaa kastetun uskoa Pyhän Henkensä avulla. Kaste on aina voimassa. Sen liitto on varma silloinkin, kun oma uskomme horjuu." Tämä sitten liittyy siihen että jumalanpalveluksilla ja muulla evankeelisella toiminnalla nähdään olevan jotain jota tarvitaan uskonelämän pysymiseen että etenkin kun se on heikoilla. Mistä todellakin seuraa se, että "kirkosta vieraantuminen" nähdään hyvinkin helposti jonain joka vaatisi entistä enemmän uskontoa. Eli kirkon kanta on se, että jos usko on sinulle tärkeä tarvitset Jumalan sanaa. Ja jos uskosi horjuu tai kirkko ei merkitse mitään niin sitä enemmän tarvitsisit Jumalan sanaa. Homo religiosus -ihmiskuva on tässä niin läpitunkeva että oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat.
Näin ollen vieraantuminen koetaankin jonkin yleisinhimillisen elementin puuttumisena. Ateistit ovat siis jossain määrin säälittäviä olentoja, jonkinlaisia puoli-ihmisiä tai vammaisia. Tämä on jouheva jatko kaikelle homo religiosus -ihmiskuvan mukaiselle maailmalle. Usein tätä yritetään sitten tukea korostamalla sitä miten kaikissa kulttuureissa on uskontoja. Tai viittaamalla kognitiiviseen uskontotieteeseen jossa uskonnolliset konseptit opitaan helpommin kuin matematiikka. Näistä vedetyt johtopäätökset ovat hieman liioiteltuja eikä ainakaan minun yliopistossa opiskelemani kognitiotiede lisännyt arvostusta näitä argumentteja kohtaan. Mutta kenties se on sen sijaan merkkinä siitä että tietyt ihmisryhmät tuppaavat taipua reifikaatioon ja vähäiseen ajatteluun. (Jotka hämääntyisivät tilastollisesti odotetummin ebolalaskuissani jotka eivät ole vaikeaa matematiikkaa vaan psykologisia ansoja.) Ja kun tämä liittyy vahvasti asenteeseen jossa "me tiedämme sinua itseäsi paremmin mitä perimmiltäsi ajattelet" -asenteeseen niin se ei ainakaan lisää uskoa kyseisen ihmisryhmän eettisyyteenkään. Ja jos rationaalisuus ja etiikka puuttuvat on turhaa luulla että jotenkin kannustuisin tukemaan tämänlaista järjestelmää, saati maksamaan jäsenmaksua ja identifioitua tämänlaiseen toimintaan. (Tälle on joko nollatoleranssai tai se hyväksytään ; Joko olet kiusaaja tai sääliö tai sitten et siedä tällaistä asennevammailua. Piste.)
Mutta tästä päästään pyhyyden kokemukseen. Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan jokaisella ihmisellä on jonkinlainen uskontokokemus. Tämä voidaan liittää myös kalvinistisiin suuntauksiin ns. sensus divinitatis -konseptin kautta. Tällöin ihmiset todella havaitsevat Jumalisuusasioita. Tässä mielessä kansankirkko on hyvinkin samansuuntainen. Tätä kautta voidaan ymmärtää "Suomenmaassa" ollutta emeritusprofessorin haastattelua. Juha Pentikäiseltä löytyy tanakkaa sanottavaa ; "Pentikäinen sanoo olevansa ehdottomasti sananvapauden kannattaja ja pitävänsä tärkeänä, että sen puolesta osoitetaan mieltä. Sananvapaus ei ole kuitenkaan vapautta ilman mitään rajoja, hän korostaa. Pentikäisen mielestä niin eurooppalaisilta kuin yhdysvaltalaisiltakin puuttuu uskontojen sisälukutaito. – Puuttuu pyhyyden tunto ja taju. Siksi sopivaisuuden rajat ylittyvät helposti, hän sanoo. – Profeetan kuvaaminen ja pilakuvien tekeminen hänestä, se osui kuin silmään muslimeille. Muhammadistahan ei saisi kuvaa tehdä." Hän korostaa tässä yhteydessä uskonnonopetuksen tärkeyttä "Uskonnottomiksi julistautuneissa maissa, kuten Ranskassa ja Yhdysvalloissa, uskontoa ei opeteta lainkaan. Suomessakin opetusta ollaan vähentämässä. – Olen erittäin pahoillani opetusministeri Krista Kiurun loppuunsaattamasta uudistuksesta, jossa uskonnon asemaa heikennettiin. Se on aikamoista piittaamattomuutta". Ajatus on siinä mielessä konu että minun sukupolveni uskonnottomat on uskonnonopetettu ja heitä on moitittu uskonnon osaamattomuudesta. Ja toisaalta väkivallantekijät ovat islaminuskoisia jotka on opetettu omaan uskontoonsa. Toki uskonnonopetuksen korostaminen sopii hyvin yhteen "kirkon virallisen eetoksen kanssa". Uskonnonopetukseen pakottaminen "yhteiskuntarauhan" tai vastaavan nimessä on siitä erikoista että siinä näytetään panostavan siihen että "Kun sinua nyt lyödään niin sinun täytyy ymmärtää että vian täytyy olla ensi sijassa sinussa". Tämä asenne on jo hyvin lähellä mustia nahkatakkeja ja pakuja.
Mutta onko asia todella niin että kaikilla ihmisillä todella on tämä sisäänrakennettu Pyhän tunne? Olen itse useinkin viitannut Jonathan Haidtin huomioihin ihmispsykologiassa. Hän on ollut sen tyyppinen ajattelu että kristityt ja konservatiivit ovat hyvin mielellään hyväksyneet hänen oppinsa. Tässä mielessä häneen vetoamisensa on siis jotain jossa käytän jotain joka ei ole antiteististä filosofiaa. (Esimerkiksi homoseksuaalisuuskannanotoissa olen käyttänyt hänen mallejaan maailmankuvien ymmärtämisen apuvälineenä.) Hänen perusajatuksensahan on se, että liberaalien etiikka nojaa tiettyihin konsepteihin. Konservatiiveilla on sitten nämä liberaalien konseptit ja näiden päälle joitain muita, kuten Pyhyyden kokemus. Haidt pitää näitä vahvasti esitietoisina, eikä siis jonain joka vain opetellaan. Hän on kertonut myös paljon siitä miten onnellisuus, asennoituminen ja monet muut vastaavat ovat jopa synnynnäistä, sellaista että geenit - tai psyykenlääkitys - vaikuttavat niihin enemmän kuin ympäristö. Ja sitten Haidt selittää että ihmiset enemmän selittävät asiat jälkikäteen kuin oikeasti noudattavat periaatteitaan. Teologisesti korrekti taso on siis lähinnä jotain jolla omat jo tehdyt päätökset legitimoidaan. Tämän lisäksi Haidt opettaa että toinen järjestelmä ei ole suoraan välttämättä parempi kuin toinen. Molemmilla on moraalintunto ja oikeudentunto. Ne vain ovat erilaisia. Ja tähän kaikkeen liittyy ymmärryskuilu. On todellakin niin että osalla on Pyhän kokemuksia joita toiset eivät ymmärrä. Ja tämän vuoksi konservatiivi osaa mallintaa liberaalin ajattelua ja kiertää Poen lain haasteet. Liberaali taas ei yhtä helposti erota aitoa konservatiivia tämän olkiukosta.
Tämä kokonaisuus tarkoittaa sitä että kenties enemmistö ihmisistä saa Pyhän kokemuksia. Kenties ihmiskunnassa on ollut kaikissa kulttuureissa näin. Mutta silti osa ihmisistä on täysin näiden Pyhän kokemusten ulkopuolella, tavalla jota ei voi opettaa. Itseni kohdalla tämä on siitä merkittävää että esimerkiksi rukoilu on minusta tuntunut sikatyhmältä. Ja edes silloin kun olin opillisesti uskomuksiltani kristitty ei minulla ollut mitään Pyhyyden Kokemuksia. Kristityt ajat ovat tuoneet mieleeni hyvin kahlitsevia opetettuja ajatusratoja. Näissä ei kuitenkaan ole Pyhyyden kokemusta. Eikä ole koskaan ollutkaan. Mieli vain pyörii tiettyjen mekaanisten mallivastausten parissa. (Toki tunteita liittyy asiaan. Esimerkiksi kristillisyysmyönteinen ajattelu herättää minussa automaattisia impulsseja tappaa itseni. Se on ikään kuin paluuta siihen mindsettiin mikä minulla oli silloin kun lopettelin kristillisyyttäni. Tämä ei johdu opista eikä ole pilkkaa. Tämä on täysin irrationaalista ja jokseenkin omituista. Mikä ei tee siitä epätotta. Ilmiö johtunee aivojen tottumisesta siihen että tietyt asiat ovat olleet yhdessä aikaisemmin.) Vähän siihen tapaan missä aika monet osaavat yksinumeroisten lukujen kertotauluja automaattisesti, mekaanisesti ja automaattisesti tulee "tiettyjä oikeita vastauksia". Minulle uskonnonopetus on jossain määrin juuri sitä eetosta missä on mustat takit ja pakut.
Minulta puuttuvat siis ne kokemukset joita Douglas Adams kuvaa "Sielun pitkä pimeä teehetki" -teoksessaan seuraavasti "Kerran hän oli mennyt siihen osaa puistoa ja kiertänyt sen alueen näkymättömiä rajoja pitkin, joka näkyi hänen ikkunaansa. Se oli saanut hänet tuntemaan, että alue oli hänen omansa. Hän oli jopa taputellut plataaneita omistavasti ja istahtanut sitten niiden alle katselemaan kuinka aurinko laski Lontoon taivaalta pahasti tuhotun horisontin ja kotiinkuljetuksia välttävien pizzaravintoloiden taakse. Kotiin palatessaan hänellä oli syvällinen tunne jostakin, vaikka hän ei ollutkaan varma mistä. Silti hänestä tuntui, että nykyaikana oli syytä olla kiitollinen kaikista syvällisistä tunteista, vaikka kuinka epämääräisistä." Tietyssä määrin voidaan sanoa että ajattelen enemmän vaikeita kuin pyhiä asioita. Teen monille kognitiivisesti rasittavia suoritteita. Mikä tarkoittaa jossain määrin sitä että en ajattele syvällisiä vaan sen sijaan ajatukseni ovat syvältä. Kasvatuksen, yrityksen, koulutuksen tai halun puuttumisen kautta tätä ei voi selittää. Kaikkia näitä minulla on ollut tarjolla ylenmäärin, luultavasti yhden elämän tarpeiksi. Mitta on ainakin täyttynyt, joten kenties useammankin. Kenties olen yrittänyt monen muun puolesta.
Itse tosin kannatan uskonnon opettamista kouluissa, ihan sen takia että jos katsotaan kreationismin voimaa USA:ssa, syynä on se että moni haluaa saarnata uskontoa vain aivan kaikkialla. Ja kun laki rajoittaa tätä yhtään missään he ajattelevat että tämä laki pitää kiertää, esimerkiksi valehtelemalla että kyseessä ei ole ollenkaan uskonto vaan päin vastoin tiede. Joka taas kuuluu kouluopetukseen. Syyni ei kuitenkaan ole "homo religiosus" -ihmiskuvan mukainen meininki jossa pakotusta ei myönnetä pakottamiseksi koska käytössä on sellaisia omituisia ajatuksia kuin että uskonto on jotenkin perustava ja tärkeä joka ikiselle ihmiselle ilman ainuttakaan poikkeusta. Ja että kyseessä on peruspalvelu ja sen tarjoaminen eikä mikään pakottaminen. Syyni on se, että tiettyjen ajatussuuntausten perästä nousee sen verran sankka sauhu että mikään uskonnonvapaus ei yllä niihin. Ihan siksi että esimerkiksi fyysinen koskemattomuus ja oikeus olla saamatta tappouhkauksia ovat perustavampia kuin halu murjoa muita uskontonsa nimessä. Siksi voimme tarvita ladaa. Toki toiveena on että nahkatakkimiehet eivät kuulu kuvioihin, koska silloin olisi vaikeaa erottaa mikä ero on sillä mitä puolustetaan ja sillä miltä yritetään suojella.
"He should rectify in creation everything that can be rectified. And after he has done so, children will still die unjustly even in a perfect society. Even by his greatest effort man can only propose to diminish arithmetically the sufferings of the world." (Albert Camus, "The Rebel: An Essay on Man in Revolt")
Viime aikojen avioliittokeskustelussa on keskitytty homoseksuaaleihin. Ja tässä yhteydessä on korostettu että avioliitossa olisi jotain erityisen kristillistä. Ja tämä Pyhyys on sitten se mitä tästä riistetään. Tätä tukee tietenkin se, että kristilliset arvot on itse asiassa monin paikoin uudelleennimetty "perhearvojen" nimellä. Eli kristillisyys on nivottu perheeseen liittyviin asioihin. Eksistentiaaliselta kannalta tässä on tietysti paljonkin järkeä.
Teologiselta kannalta kysymys on kuitenkin erikoinen. Tämä selviää kun katsotaan hieman "Raamattua". Kristilliset häät ovat siitä iloinen tilaisuus että moni on ollut sellaisissa mukana. Niissä luetaan aina ote ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille kolmastoista luku. Joka kertoo että "Suurin on rakkaus". Siinä kerrotaan enkelten kielistä ja kilisevistä kulkusista. Ja siitä miten rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja niin edespäin. Merkittävää on, että tämä ei ole avioliiton vaan rakkauden kuvaus. Se ei kuvaa aviopuolisoa vaan ylipäätään ihmistä joka edustaa kristillisiä asenteita. Teologisesti se ei kuvaa avioliittoa sen enempää kuin kaveruussuhdetta.
Merkittävää on että Paavali, sama henkilö joka on kirjoittanut tuon ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun on kirjoittanut saman korinttolaiskirjeen seitsemännen luvun. Joka sitten käsittelee avioliittoa. Jostain syystä tätä ei lueta osana vihkikaavaa. Kenties siksi että se kertoo mikä on avioliiton status Paavalille. Jakeet 7-9 "Soisin kaikkien ihmisten olevan niinkuin minäkin; mutta kullakin on oma lahjansa Jumalalta, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa." Kristillinen ihanne on avioton selibaatti. Perheen perustaminen on jossain määrin tunnustus siitä että on epäonnistunut. 1: Itse asiassa tässä kohden Paavalin asenne on jossain määrin omani. Itsekin halun korostaa että elämässä tärkeämpää on sivistyksen ja muiden vastaavien hyveiden noudatus kuin se että tuottaa jälkeläisiä ja varmistaa jonkin sosiaalisen statuksen tai sen mitä muut ajattelevat. Nykyään tätä asennetta tosin pidetään ei-kristillisenä ja jotenkin pinnallisena. Moni näkee että perhearvojen vastakohtana on vain ja ainoastaan pinnallisuus ja hedonismi. Ja että tämä pinnallisuus on ytimeltään ei-kristittyä. Olen tästä huvittunut. Jossain määrin näyttää siltä että minä, ei uskonnollinen ihminen, noudatankin tässä oikeaoppisempaa kristillisyyttä kuin valtaosa konservatiivikristityistä joille kristillisyys on olennainen osa omaa identiteettiä.
Merkittävää on että Paavali ei myöskään puhu, toisin kuin peruskonservatiivi, perheestä ja jälkikasvusta. Kysymys on aivan suorasta panetuksesta. Tätä korostaa saman luvun jakeet 1-5. Siis kohta joka aloittaa koko luvun. Paavali pitää tätä asiaa selvästi huvin relevanttina. "Mutta mitä siihen tulee, mistä kirjoititte, niin hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä. Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi, niin että olisitte vapaat rukoukseen ja sitten taas tulisitte yhteen, ettei saatana teitä kiusaisi teidän hillittömyytenne tähden."
Tässä kohden Paavali onkin mielestäni paljon terävänäköisempi kuin moni nykyajan kristitty. Eräs seksin oleellisista piirteistä on todellakin huvitus. Se ei ole vain lisääntymistä vaan myös parisuhdetta varten. Se ei ole vain sosiaalista vaan se on myös henkilökohtaista tarvetta varten. Seksillä on monta funktiota. (Vai pitäisikö sanoa fucktiota?)
Paavali ei luonnollisesti puhu yhteiskunnan jatkuvuudesta ja pysyvyydestä. Sillä alkuseurakunnan kohdalla on syytä muistaa Jeesuksen syvin olemus. Jeesus oli epäonnistunut profeetta. Vähän kuin Harold Camping joka ennusti maailmanloppua jota ei sitten tullutkaan. Alkuseurakunta, jota Paavali johti, odotti Jeesuksen toista tulemista hyvin nopeasti. Ei siinä ehditä perhettä perustaa ja kasvattaa. Yhteiskunnan tulevaisuutta on turha odottaa kun maailmanloppu on tulossa aivan kohta pian. Ja sitten kun sitä ei tullutkaan ei tehty sitä mitä pitäisi. Vaan toimittiin kuten ihmisen psyyke tekee. Kuten Harold Campingin ja monen muun epäonnistuneen maailmanlopun profetoinnin kohdalla on tehty epäonnistumisen jälkeen, on kognitiivinen dissonanssi lakaistu maton alle. Kukaan nykykristitty ei viitsi tunnustaa edes niin perustavaa asiaa kuin että jos alkuseurakuntaa ja sen oppeja Totuutena ja Ihanteena pitävä kristinusko olisi totta, Jeesus olisi jo palannut. Sen sijaan tilanne on ohitettu kepoisin ad hoc -pyyhkäisyin ja kehitetty jotain perhearvojen tapaista.
Tällä on tietenkin syvä merkitys siinä mielessä että uskonnoissa ei juuri koskaan ole kyseessä se, että seurataan jotain Pyhää Kirjaa ja sen oppeja. Kysymys on aina tapaperinteestä. Perinteestä joka eroaa usein syvällisesti, rajusti näiden kirjoitusten sisällöstä. Usein yhteys tekstiin onkin hengeltään ad hoc tai post hoc ; Kysymys ei ole siitä että seurattaisiin oppia vaan siitä miten Pyhän Kirjan teksti sovitetaan siihen tapaperinteeseen mitä seurataan. Tämä yhteys taas vaatii yleisesti ottaen varsinaista saivartelua. Ja suuri osa uskonnollisten tekstien luvusta koostuukin tästä. Ensin päätetään mitä teksti sanoo ja sitten haetaan tulkinnat tähän väkisin jälkikäteen. Ja tässä hengessä tilanne on juuri kuten eksegetiikan professori Martti Nissinen on esittänyt, "Raamatulla voi perustella mitkä tahansa mielipiteet." ... "Tulkinta kiinni ajassa, kirjalla itsellään ei ole valtaa."
13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.
Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."
Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.
Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.
Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan"Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.
Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)
Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.
Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.
Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.
Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.
Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.
Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.
Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.
Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.
Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.
Supersankarigenreä on kultturelleissa piireissä väheksytty. Tästä asenteesta hyvän esimerkin saa Tim Burtonista. Hän on kertonut, että hän ei ole lukenut ollenkaan supersankari sarjakuvia koska ne eivät kiinnosta häntä. Hän on myös henkilö joka ohjasi sellaisia elokuvia kuin "Batman - Paluu". Ja aineistoon tutustuminen sattuu ... selittämään koko lailla paljon ... tästä elokuvasta.
Yhtenä syynä on se, että supersankarigenreä pidetään kaikista pinnallisimpana sankaruuden luokkana. Efektit korostuvatkin hyvin helposti ja tämä itse asiassa on genren todellinen ongelma. Yliluonnollisuus ja luonnollisen arkitodellisuuden ylittävä ja "tilan antaminen muillekin vaihtoehdoille" ei tarkoita samaa kuin syvällisyys. Ja monet supersankarielokuvat ovatkin olleet varsin pinnallisia. Puhumattakaan sarjakuvista.
Kuitenkin toisaalta tämä väistämättä muistuttaa siitä mitä arvostetaan. Myyttejä. Mutta jos oikeasti katsomme vaikka antiikin heeroksien seikkailuista kertovia tarinoita, niin mitä ne itse asiassa ovat? Menneiden aikojen supersankareita. Niiden lukemista pidetään kuitenkin sivistyneenä. Niiden tunteminen on jopa jossain määrin yleissivistystä. (Se, että ei osaa Turtleseista mitään on sen sijaan jonkinlainen ylpeilynaihe.) Ja jos niiden heerokset ovat yksinkertaisia, on tähän keksitty suojaus. Hahmot eivät olekaan hahmoja joissa ei ole syvyyttä stereotypioiden alla. Ne ovat arkkityyppejä. (Mutta on tietysti hirvittävän naurettavaa luokitella ihmisiä sen mukaan ketä Turtlesia hän muistuttaa eniten.)
Esimerkki klassisesta heerostarinasta.
Mutta jos katsomme sitten vaikkapa tarinaa Bellerofonista (Βελλεροφῶν). Hän oli antiikin kreikan heeros. Hän on hahmo jonka seikkailut voidaan sitoa paikkaan Turkin läheisyyteen. Ja hän on samantyyppinen hirviöidenlyöjäsankari kuin Herakles. Tai Herkules (sama tyyppi, eri kulttuuri) tai Akilles (eri tyyppi, sama kulttuuri). Bellerofon on vain sankarihahmona ajaltaan varhaisempi kuin yksikään näistä mainituista.
Heeroksemme saikin kuninkaalta erilaisia mahdottomia tehtäviä joita hän sitten ratkaisi. (Vähän samalla tavalla kuin suuri osa roolipelihahmoista.) Ja asiat sujuivat seikkailullisesti hyvin kunnes kuningas syytti häntä tyttärensä (kuninkaan, ei Bellerofonin tyttären) raiskaamisesta. Kuningas sanoi että rikos voitaisiin antaa anteeksi jos Bellerofon tappaisi Kimeiran, suuren pedon. Ja niin Bellerofon otti Pegasoksen, siivekkään hevosensa. (Joka tässä vaiheessa ei ollut yleisnimi kaikille lentäville hevosille vaan se oli erisnimi tälle partikulaarille siivekkäälle hevoselle.) Ja sitten hän taivaalta ampui Kimeiraa nuolella, turvallisen etäisyyden päästä. (Tai sitten toisissa versioissa hän ei ottanut hevosta vaan laittoi keihääseensä ison kasan lyijyä ja tunki tämän Kimeiran kurkkuun ja kun lyijy suli Kimeiran hengityksen kuumuudessa, niin että peto tukehtui.
Ja sitten myöhemmin Bellerofon todisti että hän ei ollut alunperinkään yrittänyt raiskata ketään. Ja kostoksi hän istutti kuninkaan viihdyttävälle retkelle Pegasoksella. Ja sitten hän kuningas putosi mereen. Myöhemmin Bellerofonin maine kasvoi ja hän halusi ryhtyä Jumalaksi. Hän päätti lentää Olympokselle Pegasoksellaan mutta Zeus pisti paarman puremaan Pegasosta ja Bellerofon putosi mereen. (Kuten kuningas aikaisemmin.) Ja loppuelämänsä tämä heeros eli rampautuneena.
Onko moderni supersankaritarina samanlainen?
On selvää että supersankaritarinoita on helppo nähdä yksinkertaisina jos ne mukailevat samaa tarinankerronnan tapaa kuin Bellerofonissa. Niissä on varsin yksinkertainen "opetus" ; Esimerkiksi tässä tarinassa voidaan nähdä papiston ja hengenmiesten suosima ajatus siitä että Jumalat - ja tätä kautta uskonto - hallitsevat ihmisiä ja että ei pidä lähteä kikkailemaan. Ja tämä tietysti varoittaa myös ylpeydestä ylipäätään. (Ja syvällisimmillään se on kannanotto kompensaation filosofiaan. Jos sankariteko on rangaistus rikoksesta, niin onko sankariteko jokin joka ostaa kompensaatiota etukäteen niin että kosto on oikeutettu.)
Nähdäkseni juuri näin ei ole. Supersankaritarinat ovat nykyään järestään mutkikkaampia kuin vaikkapa Bellerofonin tarina. Itse asiassa jos käy katsomassa elokuviin suollettuja massaviihdesupersankarielokuvia, oppii varsin pian että supersankarielokuvat ovat äärimmäisen pluralistisia. Supersankarit riitautuvat keskenään ja synnyttävät lyhytaikaisia liittoutumia. Yleensä ottaen "korostetusti juuri hyvien" hahmojen välillä on eettisiä vääntöjä. 1: "Avengers" -elokuvat elävät sen varassa että hyvyydellä on hieman eri sävyjä ; Samaan tilanteeseen reagoidaan erimielisyydellä siksi että oikea toimintatapa näyttää hieman erilaiselta riippuen siitä oletko Kapteeni Amerikka vai Thor. 2: Toisaalta myös tiedot asioista voivat vaikuttaa. "Spider man" -elokuvissa esimerkiksi tieto Green goblinin kuolintavasta muuttaa entiset viholliset ystäviksi ja saavat heidät yhdistämään voimansa. Kaikilla ei siis ole samaa informaatioita ja kaikki tulkitsevat tilanteita eri tavoin riippuen siitä mitä he tietävät. Ja tämä on usein jopa se pääero joka muuttaa pahan hahmon hyväksi tai toisin päin.
Itse asiassa on väärin luokitella supersankarit täysin samaksi kuin vanhat heerosmyytit. Sillä tosiasiassa se lajityyppi johon supersankarielokuvat tuppaavat nykyään lokeroitumaan ovat nimenomaan erilaisia juonitteluelokuvia. Niitä joita on tavattu kirjoittamaan esimerkiksi renessanssi-italian hovijuonitteluihin. Ei pidä antaa erikoisefektien ja ympäristön hämätä. Se, että ihmiset eivät pukeudu sukkahousuihin ja ympärillä ei ole hovia ja puutarhoja ei tarkoita että juonittelun kaavat eivät ole samoja.
Sinä saatanan kaunainen korpikepulainen korkkiruuvijuntti et vain
tajua valtiomiestason laatuproosan päälle Ei ole tässä maassa mitään
uutta. Pian omia itsetyytyväisyyspierujaan haistelevat tekstikriitikkohipit pystyttävät giljotiininsa Senaatintorille keisarin
patsaan tilalle. Ja sitä pystyttäessä tulee teilläkin, arvoisat
kaunakot, liekehtivä khimaira vastaan.
Supersankarigenressä ytimessä on nimenomaan se "kuka viekottelee kenet" ja "ketkä ovat tällä hetkellä tiimissä" ja miten "vastapuoli muuttaa tiimiytymisen dynamiikkaa tekemällä erilaisia tarjouksia" tai miten "yhteinen uhka yhdistää vastahakoiset niin että vihollisuudet unohdetaan hetkeksi". Kenties niitä ei pidäkään nähdä kiiltokuvamaisina yliyksinkertaistuksina joissa hahmoissa ei ole kompleksisuutta. Kenties tämä pitää sen sijaan liittää vanhoihin myytteihin. Tai niinin ranskalaisiin keskusteluelokuviin joissa kaksi ihmistä istuu, mitään ei tapahdu ja jossa ilmoille heitetään mietelauseenomaisia huomioita maailmasta tavalla jotka ovat varsin tuttuja erilaisista teepussiaforismeista.
Ja ei. Tämä ei tee supersankarigenrestä syvällistä. Ei kieroilu ja sosiaalinen peli takaa hienostuneisuutta. Jokainen pinnallisia pukudraamoja seurannut tietää ainakin tämän. Niiden pinnallisuuden tapa on kuitenkin hyvin erilainen kuin vaikkapa minä Tim Burton niitä pitää. Kenties tämän mielikuvan muuttamiseen tarvitseekin oikaestaan tehdä se yksi asia. Lukea yksi vihattu pinnallinen sarjakuva. Sen jälkeen osaa vähintään dissata aihepiiriä oikeista ja todellisista syistä.
