Paradokseja, ideologiapuhtauden komisaario Puolimatka

Tapio Puolimatka on kirjoittanut "Keskisuomalaiseen" tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tämä teksti ei ollut ensimmäinen. Ahkeruus on tietysti ajankohtaiseen poliittiseen päätöksentekoon sidottua ja siksi odotettavissa. Sellainen tietenkin kuuluu myös poliittiseen päätöksentekoon ja julkiseen keskusteluun. Toisaalta jokainen myös tietää sen ihmistyypin joka on aina kirjoittelemassa mielipidepalstoille. Ja kieltämättä Puolimatka sopii myös tähän mielikuvaan varsin mallikkaasti.

Otan aivan aluksi esiin mielenkiintoisen seikan. Puolimatka otsikoi mielipidekirjoituksensa "Uuden avioliittolain paradokseja". Paradoksi taas on looginen käsite jolla on määritelmäsisältö. Sivistyneenä ihmisenä Puolimatkan tulisi tietää mitä sana tarkoittaa. Merriam-Websterin sanakirja kuvaa sen käsitteeksi jossa on kolme eri vaihtoehtoista mallia (1) "something (such as a situation) that is made up of two opposite things and that seems impossible but is actually true or possible" (2) "someone who does two things that seem to be opposite to each other or who has qualities that are opposite" (3) "a statement that seems to say two opposite things but that may be true".

Puolimatkan teksti näyttää kuitenkin käsittelevän aihetta kuin se tarkoittaisi "eettisesti epämiellyttäviä seurauksia" tai "sisäisesti ristiriitaista asiaa". Olisi siis terveenpää kritisoida samaa sukupuolta olevien avioliittoa epäeettiseksi tai loogisesti ristiriitaiseksi. Paradoksi -sanan käyttö kun tarkoittaisi kaiken kaikkiaan sitä että jos aiheessa olisi todellinen ristiriita se olisi itse asiassa illuusio ja asia tästä huolimatta olisi tosi. Otin tämän esiin koska tämänlaatuinen terminkäyttö on oireellista ; Puolimatka selvästi valitsee epätäsmällisen ja epäpätevän termin asiallisen ja pätevän sijasta jos tällä valinnalla saadaan luotua älyllisyyden auraa sillä että valittu termi on sivistyssana. Ja oikeastaan tämäntapaisen lähestymisen kautta voidaan lähestyä sitä mistä Puolimatkaa aivan liian usein kehutaan.

Nimittäin analyyttisyydestä.

Onpa sukupuolineutraali avioliitto sitten oikein tai väärin, Puolimatka käyttää väitelauseita soveltavia rakenteita joiden looginen rakenne voidaan purkaa ja läpikäydä. Niiden uskottavuuskin voidaan arvioida Ja näin spoilerina uskallan sanoa että jokainen joka kehuu tätä Puolimatkan kirjoitusta kiittää mielipidettä eikä rakennetta. Tai sitten on vaihtoehtoisesti idiootti. Vaihtoehtoja kun ei oikein ole.

Kirjoituksen syvin virhe on se, miten se käsittelee adoptiota. Perhemalli on biologinen. Puolimatka toistaa tätä teemaa hieman varioiden. Tämä saman asian toistaminen on toki vänkkäävää, mutta se toisaalta lyhentää loogista analyysiä todella helvetin paljon. Sillä kun väitteet toistuvat, käytetty argumentaatio lyhenee. Päätelmä voi tietysti olla inttämisestä huolimatta oikea. Mutta toisaalta väitteen toistuminen näinkin lyhyessä tekstissä tuo vahvan mielikuvan siitä että substanssia ei ole paljon kun sanottavaa pitää toistaa jotta edes noin lyhyt asia saadaan sanotuksi. "Kun aikuiselle annetaan oikeus määritellä avioliitto vaihtelevien seksuaalisten taipumustensa ehdoilla, lapsen normaalitilaksi määrittyy elämä irrallaan biologisista juuristaan." ... "Niin kauan kuin avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi, avioliittolaissa säilytetään YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemä lapsen ihmisoikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan."

Biologinen vanhemmuus on siis keskiössä. Perhe määritellään tätä kautta. Tämä premissi on tärkeää muistaa. Siitä ei nyt luovuta. Puolimatka täydentää vielä aivan koherentisti että "Mutta kun avioliitoksi määritellään myös samaa sukupuolta olevan parin suhde, tämä lapsen oikeus poistuu avioliittolaista, sillä samaa sukupuolta olevan parin kodissa elävä lapsi on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään." Tämä on luonnollisesti totta. Ja siksi samaa sukupuolta olevien avioliitto ei sovi yhteen biologisen perhemallin kanssa. Tämä sinänsä koherentti argumentti ei tosin vakuuta ketään koska se on maailmankuvallinen. Itse asiassa tämä on julistus eikä argumentti. Se ei ole dialogia siinä mielessä että jossain määrin arvokeskustelussa keskiössä on ollut juuri se, että samaa sukupuolta olevien avioliitossa tätä biologista pohjaa ei hyväksytä. Puolimatka on tässä vaiheessa sisäisesti koherentti mutta ei muuta vastapuolen perustaa tällä.

Siksi häneltä löytyykin argumentteja omalle puolelleen. Niiden yrityksenä on selvästi ylittää tämä maailmankuvallisuuden ongelma. Tuoda esiin jokin yhteinen pohja jolla asia voitaisiin ratkaista, ikään kuin "maailmankuvariippumattomasti", siinä mielessä että eri puolet ovat näistä perustoista yksimielisiä. "Lapsen moraalisen identiteetin kannalta on tärkeä kokea olevansa isänsä ja äitinsä rakkauden hedelmä. Monet lapset kokevat eron biologisesta isästään tai äidistään traumaattisena hylkäämiskokemuksena. Lapselle herää kysymys, miksi oma äiti tai isä alun perin hylkäsi hänet. Lisäksi lapsen erottaminen biologisesta isästään tai äidistään siirtää lapsen ulottumattomiin paljon sellaista informaatiota, jota hän tarvitsisi oman identiteettinsä ja jopa oman terveytensä hoidon perustaksi." En toki oikein ymmärrä miten ihmeessä biologinen vanhemmuus erityisen hyvin takaa lapsen kokemuksen eihylättynä. Adoptiolapsen, toisin kuin avioliitossa eläneen lapsen, kohdalla hylkääminen on helpompaa. Vauva ei ole persoona samalla tavalla kuin se joka kokee hylättynä ja eirakastettuna olemista omassa kodissaan. Tämä on tosin aiheen parissa normaalia. Ihmiset tietävät sellaisia asioita kuin avioero ja adoptio. Molemmat konsepteja joita ei ole kielletty tai kriminalisoitu.

Ja tässä Puolimatkalla on sitten suuria heikkouksia. "Vaikka tällaista erottamista tapahtuu myös avioerojen seurauksena, biologista juurettomuutta ei aikaisemmin ole lainsäädännössä määritelty lapsen normaalitilaksi. Adoptiossa lähtökohtana on lapsen, ei aikuisen tarve: isättömäksi tai äidittömäksi jääneelle lapselle etsitään korvaava koti." Tämä on argumentatiivisesti todella huono. Nimittäin mikä on se prosessi joka tekee homoseksuaalien adoptiosta normaalitilan? No se, että laki sallii sen tekemisen. Joka ikinen adoptiolapsi joutuu eroon biologisista vanhemmistaan. Tieto terveydestä seuraa samoja ehtoja heteroilla kuin homoseksuaaleilla. Se, että adoptio sallitaan tekee adoption mahdolliseksi joten sekin määrittelee sen "normaalitilaksi" juuri sillä tavalla mikä tekee homoseksuaalien adoptiostakin "normaalitilan". Eli sillä että laki mahdollistaa sen tekemisen vaikka biologinen vanhemmuus tässä prosessissa katkeaakin ja tilalle tulee potentiaalinen lapsen hylkäämiskokemus. Jos taas tämä lain tilan anto adoptiolle ei tee "biologisen vanhemmuuden katkeamista normaalitilaksi" niin sitten ei ole mitään syytä uskoa että täsmälleen sama, lain sallima mahdollisuus prosessiin, muuttaisi "homoperheeseen adption normaalitilaksi".

Argumenttina tämänlainen on ekvivokaatio tai red herring. Joko samasta asiasta aletaan puhumaan eri termein tai sitten argumentti viedään sivupoluille harhaanjohtamalla. Puolimatka puhuu homoseksuaalien kohdalla eettisistä seurauksista jotka koskevat kaikkea adoptiota, mutta hän ei tartu siihen että kaikki mainitut argumentit toimivat myös kaiken adoption kohdalla. Samoin voidaan sanoa että adoptiolapsella on tarve perheeseen, biologinen suhde on joka tapauksessa katkennut. Ja homoparit tarjoavat tämän kodin aivan kuten heteroparitkin. Adopitio ei yksinkertaisesti luo isättömiä ja äidittömiä lapsia. Adoptiotilanteeseen päädytään koska tämä suhde on jo katkennut. Ollakseen koherentti Puolimatkan pitäisi siksi
1: Tunnustaa että hänen samaa sukupuolta vastustavien argumentit eivät itsessään ole kovin vahvoja. Siksi ne eivät päde heteroperheisiin adoptoimista. Joka tosin tarkoittaa sitä että jos samat argumenttirakenteet pätevät samanlaisissa tilanteissa - kuten logiikassa ja argumentoinnissa ja todistamisessa ajatellaan - eivät argumentit ole relevantteja homoseksuaalien adoptionkaan kohdalla. Eli Puolimatka on täyttänyt juttunsa tyhjillä tekoargumenteilla. Kenties relevantteja argumentteja on mutta jos näin on, ne eivät ole tässä kirjoituksessa vaan kenties jossain muualla. Jolloin herää kysymys että miksi arvon professoristatuksellaan jatkuvasti TV7 rehvasteleva älyn jättiläisemme ei kirjoita näitä argumentteja vaan listaa vain sellaisia jotka eivät ratkaise heteroadoption ja homoadoption suhteen. Että miksi niitä hyviä argumentteja ei esitetä vaan kirjoitetaan vaan noita huonoja.
2: Tunnustaa että argumentit ovat itse asiassa vahvoja ja ylipäteviä. Joka taas johtaa väistämättä siihen että heteroidenkin tekemä adoptio pitäisi täyskieltää. Ja hyväksyä tätä kautta myös se mikä vaikutus tällä päätöksellä on aborttiargumentteihin. Niihin joissa korostetaan että ei pidä abortoida vaan tunkea adoptioon. Tässä vaiheessa ei korosteta sitä hylkäämiskokemuksen relevanttiutta ja muita vastaavia asioita.

Voidaan jopa sanoa että Puolimatka sotii tässä kirjoituksessaan vahvasti omia periaatteitaan vastaan. Hänhän korostaa kaikessa dialogisuutta ja pluralismia. Hänestä ihmisillä on Jumalan antama järki ja ajattelukyky. Ja siksi pitäisi keskustella avoimesti. Ei pidä sensuroida jotain näkemystä vain siksi että pitää sitä vaarallisena tai typeränä. Ihmisten pitäisi antaa valita, koska siten he voivat myös valita oikein. Voitaisiin sanoa että jos Puolimatkan yleinen avomielisyystematiikka otettaisiin esiin, niin silloin kaikki adoptiot pitäisi sallia ja ihmiset saisivat itse miettiä ja päättää miten asia koskee juuri heitä. Näin ollen ihmiset voisivat aivan itse valita oikein. Sillä homoseksuaaleja ei tässä lainmuutoksessa pakoteta tekemään adoptiota. Eikä heteroseksuaaleja pakoteta antamaan ainuttakaan lastaan adoptioon. Joten he voivat oikeasti miettiä ja valita. On kuin nämä tekstit tulisivat aivan eri eetoksesta. Tämänlainen sisäinen ristiriita tarkoittaa sitä että Puolimatkan omassa maailmassa on joko ristiriita tai paradoksi. Mikä on hieman ironista kun otetaan huomioon hänen otsikkonsa.

Mukaan tulee myös todella ontto ja omituinen heitto.

Väitelause joka muuttuu argumentiksi Puolimatkalle tyypilliseen tapaan. Siten, että löydetään joku joka sanoo jotain. Tämä heitetään esille auktoriteetilla eikä argumentilla. "Alana Newman on ilmaissut näin syntyvän moraalisen ongelman terävästi: ”Miten voit odottaa tulevan sukupolven taistelevan vapauden, demokratian, puhtaan ilman ja veden puolesta, kun heiltä on varastettu jotakin niin kallisarvoista ja perustavaa kuin äiti tai isä?”" Tätä kehutaan teräväksi, mutta ei millä mekanismein. Jos takana olisi todella argumentti, se olisi kannattanut tuoda esiin. Se olisi helppoa kun väitelauseiden toistamista olisi vältetty ja heteroadoption ja homoadoption välillä olevat täysin analogiset piirteet olisi jätetty pois tekstissä jonka sisältönä on se että heteroperheeseen adoptointi on hyvä kun taas homoseksuaalien perheeseen adoptio on kauheaa ja pahaa.

Tämä lausunto on tunteisiin vetoava, siinä oikein rypevä. Emotionaalinen kohkaaminen on toki tehty Puolimatkalle tyypillisesti siten että sisältö pidetään mutta sanavalintoja viilataan. Tämänlaatuinen retoriikka on äärimmäisen epäargumentatiivista. Itse asiassa siinä yritetään olla tehokkaita argumentaation puuttumisesta huolimatta. Ja rehellisesti sanoen Puolimatkan toiminnasta valtaosa nojaa tämän taidon osaamisen varaan. Väite ilman arugmenttia on itse asiassa varsin epäuskottava monestakin syystä:
1: Jos mietitään miksi ihmiset ylipäätään taistelevat oikeuksista, voidaan huomata että yleensä tähän ajaa epämukavuus. Miksi minä olen aktivisti? No koska olen ärsyyntynyt kusipää paska. Ja se voima joka minut on ärsyynnyttänyt on ollut nimenomaan se, että asiat eivät ole olleet ihanteellisia. Jos Puolimatka siis olisi oikeassa että homoseksuaalien adoptioon olisi todella ongelmallista - (en itse usko tähän mutta filosofi osaa ottaa tämänlaisen ajatuskokeena - niin sittenhän niiden pitäisi lisätä taistelunhalua. ; Voidaan jopa sanoa kääntäen että jos ihmiset laiskistuvat moraalisesti se johtuu siitä että heillä on moraalisesti helppoa. Ja kenties homoseksuaaleille adoption salliminen olisi sellaista. Moni jopa selittää että "milläs sitten kohkaisit kun laki menee läpi". Ikään kuin kohkaaminen jollekin olisi välttämätöntä tai väistämätöntä. (Tai että tämä todella olisi ainut asia elämässä. Kenties tämä on projektiota ja kertoo siitä että kristittyjen ainut elämänsisältö on yhdestä asiasta kohkaaminen kuin pikku idiootti.)
2: Maslown tarvehierarkiaa katsoen voidaan huomata että identiteetti on itse asiassa varsin korkealla portaissa. Vesi on melko matalalla. Adoptioperheissä saa ruokaa ja turvallisuudentunnetta. Ongelmat ovat henkisempiä ja kulttuurisempia. (Lasta kiusataan koulussa koska heidän vanhempansa. No toisaalta lapsia kiusataan jos heidän vanhempansa on köyhiä. Minua kiusattiin koska jotain. Mutta siis jos oletettaisiin että Tapio Puolimatka olisi oikeassa ja kanta olisi relevantti. Niin silloin tulisi vastaan tuo ongelma.) Näin ollen on turhaa luulla että ihminen ei taistelisi paremmista perusasioista vain siksi että heiltä puuttuu jokin korkeampi arvo. Kääntäen on pikemminkin niin että tuollainen ylemmän tason arvoilla kohkailu on sellaista joka kertoo siitä että perusasiat ovat kunnossa ja siksi ihmiseltä jää aikaa pyöriä ns. hedonic threadmillissä kohti uusia vaikeuksia. Identiteetti Puolimatkan kuvaamana on itse asiassa jotain rikkaiden luksusta ja se soveltuu vain sellaisiin paikkoihin joissa Puolimatkan ja Newmanin korostamia ongelmia ei ole.
3: Ja historiallisesti on mietittävä sellaisia asioita kuin "Aku Ankka". Siinä ei toki eletä tosielämää. Mutta kyseessä on adoptioperhe jossa on yksinhuoltajaisä, eikä isää ja äitiä. (Akun selvästä heteroseksuaalisuudesta huolimatta ; Mutta Puolimatkalle näyttää olevan tärkeää että hän ei suoraan vastusta homoja vaan sen sijaan epäsuorasti puhuu "biologisesta äidistä ja isästä". Tämä on toki onttoa sillä jos hän pitäytyisi tässä "oikeus nimenomaan biologiseen äitiin ja isään" -kulmassa hän huomaisi heteroperhdadoption ongelmat. Mitä hän ei tee, joten selvästi hän dissaa homoja koska nämä ovat homoja mutta on luonteelleen tyypillisesti pelkurimasen epärehellinen propagandistidemagogi joka yrittää piilottaa tätä. Ikään kuin luonteen näkyvimmän piirteen ja käyttäytymistä leimallisimmin kuvaavan asenteen voisi muka jotenkin piilottaa. Hänen "kohteliaasta analyyttisyydestä" kumpuaa huvittunut olo. Vaikutelman ja sisällön  jännite on samankaltainen kuin minkä saa Karismaattisesta mr. Hitleristä.) Tähän on osittain nähty syyksi sota. Sodassa kuolee isiä. Helvetisti. Sota tekee sotaorpoudesta yleistä. Adoptiosta tulee normaalitila. Tässä ei kyse ole siitä onko tämä eettistä tai toivottavaa. Vaan siitä että jos isättömyys ja äidittömyys todella estää lapsiltaan hyveellisen asioista taistelun, niin miksi ihmeessä emme ole nähneet tätä kun asiaa on isoissa mittakaavoissa yhteiskuntakokeiltu, esimerkiksi täällä kotimaassamme talvisodan ja jatkosodan jäljiltä.

Loppukaneetti.

Kaiken kaikkiaan Puolimatka tekee kuitenkin pahimman virheensä jo siinä että hän nostaa tämän äiti- ja isäkysymyksen esille. Sillä kun avioliittolainmuutos oli arvokeskustelussa, korostettiin usein sitä että asia saataisiin aivan täysin läpi eri nimillä. Oli korostunut ns. symbolinen näkökulma jossa korostettiin että homoseksuaalit eivät tarvitse avioliittoa koska lait antavat samoja oikeuksia. Tässä esimerkiksi perinnönjakokysymykset korostuivat. Ja korostettiin että homot eivät taistele yhtään minkään konkreettisen muutoksen vuoksi. Että juttu on pikkumaisuutta. Tämä oli hyvin leimallista. "Sisällöiltään identtiset mutta rinnakkaiset lait" toistuivat homojen avioliittoa vastustavien suusta. Puolimatkan arugmentti pakotti esille sen että tosiasiassa muutoksessa on yksi valtavan suuri seikka. Eli tämä "identtiset oikeudet" on paskaa ja vahvin todiste tästä tulee eräältä vahvimmalta homoavioliiton kieltäjältä!

Ironiaa toki lisää sekin, että klassisesti homoseksuaalisuudessa on tuomittu lähinnä itse seksuaalinen aktio. Tätä ei ole lavennettu koskemaan koko ihmistä ja koko hänen elämäänsä. Puolimatka sen sijaan laajentaa homoseksuaalisuuden vastustamisen muihin homoseksuaalien elämän osa-alueisiin. Itse asiassa vastustus on ymmärrettävä pakosti jotenkin niin että ei enää vastustetakaan homoseksuaalista aktiota vaan jotain laajempaa homoseksuaalista elämäntapaa, joka ilmeisesti koskee monenlaisia asioita sisustusratkaisuja myöten. Puolimatka on siksi hieman hassussa tilanteessa. Hän ei pinnallisesti korosta sitä että hän vastustaa homoseksuaaleja vaan kiertää asiaa siten että seksuaalisuus ei kiinnosta vaan lasten oikeudet. Hän tekee tämän omituisella kaksoisstandardien läpitunkemalla tavalla joka itse asiassa vastustaa homoseksuaaleja laajemmin ja vahvemmin kuin mitä klassiset homoseksuaalien vihaajat ovat tehneet. (Lisäksi homojen vastustaminen rehellisesti homojen dissaamisena on rehellistä. Puolimatkalle tämä hyve on luonnollisesti täysin vieras.)

Itse asiassa pahempaa. Puolimatkan mukaantulo pakotti mukaan sen seikan mikä on hämmästyttävää. Avioliitolla ei oikeasti ole juuri mitään väliä jos olet heteroseksuaali. Sillä avoliitossa perinnönjaot ja muut voidaan hoitaa mitenkuten. Avioliitto ei tuo moderneissa nuorissa piireissä erityistä statustakaan. "Susipareihin" on syvästi totuttu. Ja jos vaikkapa minä haluan lapsia, ei minun tarvitse mennä avioon sen vuoksi. Valtion väliintuloa avioliittolainsäädännön kohdalta ei tarvita lainkaan sosiaalisessa perhesidoksessa. Voin elää kenen kanssa haluan siten että talossa on myös lapsia. Homoseksuaaleille ainut tapa saada taloon lapsia on sama kuin lisääntymiskyvyttömillä heteroseksuaaleilla. He tarvitsevat avioliittoa koska adoptio. Avioliitto on juridisena konseptina tyhjä, paitsi jos se annetaan homoseksuaaleille. Kaikki muut kulmat ovat sitten ideologisia päällemaalauksia joissa tähän juridiseen konseptiin liitetään maailmankuvallisia sidoksia. Ja jos nämä sidokset ovat rajoitteita niillekin jotka eivät näitä ideologioita kannata, niin silloin harrastaa maailmankuvallista rajoittamista. Jota Puolimatka vastustaa ihan sikana. Paitsi silloin kun tekee sitä itse, jolloin siihen pitää kannustaa kaikki ja mahdollisimman ahkerasti.

Kysymys on laaja ja huolestuttava. Sillä tosiasiassa Puolimatka ajaa hyvin yhteiskuntakontrollikeskeistä perhekuvaa. "Perheen ihmissuhteet ovat perustana koko yhteiskuntaelämälle. Rikkoessaan lapsen suhteen biologiseen isäänsä ja äitiinsä sukupuolineutraali avioliittolaki heikentää lapsen perusluottamusta ja siten yhteiskuntaelämän perustaa." Tätä asennetta ei ole eettisenä pidetty kovinkaan laajasti. Tämä on sitä kulmaa perhe-etiikassa jota on kannatettu ja vahvana argumenttina pidetty lähinnä rotyhygieniassa, eugeniikassa ja ideologista puhtautta korostavissa teokratioissa. Ei tähän voi paljoa sanoa. Ei siksi että ei voisi. Vaan siksi että ei tarvitse.

Konfrontaatiohakuisuus

Hyvin usein keskustelemiskulttuurissa korostetaan erilaisuuden mukanaoloa. Kulttuurimme kannustaakin siihen että erimielisyystilanne on likimain sama asia kuin oppimistilanne. Tässä onkin perää ; Jos pysyttelee vain samanmielisten keskuudessa, käy helposti niin että sitä vain "vahvistaa omaa kuortaan". Samanmieliset vahvistavat jo olemassaolevaa mielipidettä, eikä oppimista siksi tapahdu. Tapahtuu vain jääräpäistymistä.

Tämä muituttaa että harkinta ja avomielisyys kulkevat jossain määrin yhdessä. Monokulttuuri rakentaa dogmia, jotka näyttävät ajan mittaan herkkänahkaistuvan. Ensin niistä tulee tabuja joista ei saa puhua ja lopulta jopa hegemonisia diskursseja jolloin niitä ei enää edes tajuta kyseenalaistettaviksi.

Kuitenkin toinen ääripää on itse asiassa aivan yhtä ongelmallinen. En näe erimielisyyttä itsessään minään muuna kuin inttämistilanteen syntypaikkana. Kun toisen kanssa on erimielinen, sitä ei helposti ota opiksi omista virheistään vaan ryhtyy riitelemään. Silloin toisen päihittämisestä tulee tärkein asia. Oma voitto ja oman oikeassaolon vahvistaminen tuottaa myöskin oppimistilanteen sijasta jääräpäistymistä.

Konfrontaatiota ei usein haetakaan oppimiskokemusten hankkimiseksi, vaan siksi että erimielisyydestä syntyy dramatiikkaa. Keskustelu muuttuukin tarinaksi, jossa on taistelutilanne ja voittotilanne. Tässä tarinassa oma tappiokin on vain "väliaikainen tappio" samaan tapaan kuin elokuvissakin pahis on vähän aikaa voitolla. Pahuuden kukistaminen on tietysti sitäkin sankarillisempaa.

Usein mielenkiintoisimpien ja opettavaisten keskustelujen kohdalla ei ole totaalisesta yksimielisyydestä tai erimielisyydestä. Silloin kun toisen kanssa jakaa jonkin tilan, tätä yksimielisyyttä voi käyttää rakentavasti vipuna, jonka avulla sitten käsitellään niitä asioita joista ollaan erimielisiä. Tällöin on mahdollista antaa periksi ja oppia.

Parhaat keskustelut eivät ole riitelyn sävyttämiä, mutta eivät selän paukutteluakaan. Tämä välimaaston löytäminen on kuitenkin hyvin vaikeaa. Ihminen taipuu helpommin jompaan kumpaan. (Ilmeisesti hieman persoonan mukaan. Itse hakeudun kenties tarkoitushakuisesti konfrontaation puolelle. Sitä pitää ikäänkuin olla erimielinen jo ihan periaatetasolla.)

Inttämiskuoppa

"Miksi meidän ja sinun argumentit =väitteet merkitsisi jotakin sen rinnalla, mitä lähes kaikki historiassa tunnustamamme tiedemiehet ja viisaat ovat Luojasta sanoneet?"
("Kerska sukupolvi!", "Metro", 10.6.2010)

Skeptikot kohtaavat usein syytteitä siitä, miten argumentaatio itsessään on kauheaa ja epäkunnioittavaa. Tämä on tiukinta uskontokeskustelun parissa. Uskovaisten parissa on jopa tavallista esittää, että kun Platon ja monet muut viisaat miehet ovat olleet Jumaluuden kannalla, ei Jumaluus voi olla typerää. Name drop, auktoriteettiin vetoaminen ja perinteisiin vetoaminen on siis hyvin tavallista. ~ Itse asiassa tästä voidaan tehdä jopa sukupolvikysymys, jossa aikuisten kunnioittamattomuutta. Siitä että "nykynuoret ei kuuntele ja kunnioita vanhempiaan".

Kuitenkaan kysymys ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Otan tästä esimerkiksi jo mainitun Platonin. Platon oli ensimmäinen, jonka tiedetään käyttäneen alkusyy -argumenttia Jumaluuden todistamisessa. Syyn ja seurauksen lakia käytetään perustelussa pohjalla. Ja harva haluaa olla noudattamatta syyn ja seurauksen lakia ; Se on suorastaan rationaalisessa keskustelussa hegemoniatasolla ; Sitä ei haluta rikkoa. Kukaan ei tunnusta että ei kannattaisi syyn ja seurauksen lakia.

Kuitenkin tässä on hyvin mielenkiintoinen piirre. Fysiikassa aika on muuntunut fysikaaliseksi suureeksi. Aikaa ollakseen vaaditaan massaa ja nopeutta. Näin voidaan lainata vaikkapa Paul Daviesin "Kolme viimeistä minuuttia" -kirjaa "Aika syntyi vasta alkuräjähdyksessä samalla kun syntyivät myös avaruus, aine ja energia. Monet kysyvät mitä tapahtui ennen alkuräjähdystä tai mikä aiheutti alkuräjähdyksen. Kysymys on väärä koska ennen alkuräjähdystä ei ollut mitään. Ennen alkuräjähdystä ei ollut edes aikaa, joten ei voinut olla mitään syytä, joka olisi aiheuttanut joitain seurauksia siinä mielessä kuin me ymmärrämme syyt ja seuraukset." Tätä kautta on hyvä huomata, että syy ja seuraus ovat reaktiosuhteessa toisiinsa sillä tavalla, että aika on liitoksessa olennainen.

Ennen ajateltiin että on jokin universaali aika, jossa universumi oli. Olisi yhteinen aikaframe. Esimerkiksi Einsteinin vaikutuksesta tämä näkemys on oleellisesti muuttunut. Sitä ei enää pidetä järkevänä. Voidaankin sanoa että Platonin näkemys oli ennen Einsteiniä jollain tavalla ymmärrettävä. Tosin on pakko huomauttaa myös, että jos syyn ja seurauksen laki siirretään universumin alun ulkopuolelle itse asissa oletetaan että universumin ulkopuolella on jotain. Ja kun tämän jälkeen ruvetaan todistamaan että universumin ulkopuolella on jotain, on kyseessä selvästi kehäpäätelmä. Ennen kuin aikakäsitys oli tieteellisen käsityksen kautta muuntunut, tämä ei tietysti tullut kovin helposti mieleen.

Tämä ei ole Platonin halveksuntaa, koska Platon ei voinut tietää Einsteinin tuloksista ennen kuin Einstein keksi ne. Platonin rationaalisuutta ei siksi aseteta kyseenalaiseksi. Sen sijaan aivan erilaiselta näyttääkin sitten se, miten "Platoniin viittaajat" nykyään toimivat. Alkusyyargumentti on kenties toistetuin argumentti, vaikka se on itse asiassa argumenttina monella tasolla erittäin huono ja sen kumoamiset ovat suorastaan moninaiset, helppotajuiset ja yleisesti tunnetut.
1: Sehän ei itse asiassa todista Jumalaa lähtien Jumalakäsiteestä vaan ottaen ensin jotain, jonka olemassaolo todistetaan, jonka jälkeen tämä määritellään Jumalaksi. Eikä mietitä ett välittömästi kun aletaan liittämään tähän rakennelmaan sellaisia ominaisuuksia kuin "yliluonnollinen" tai "älyllinen" tehdään ekvivokaatio. Itse asiassa jos alkusyyn määrittelemä Jumala on olemassa, on selvää että sen on pakko olla alkuräjähdys ; Mehän tiedämme että aika on fysikaalista ja että sitä ei ole universumin ulkopuolella. Olemme itse asiassa todistaneet että tämä on syy-seurausketjun alku.
___1.1: Tämä toki jättää tilaa Jumalalle. Se tarkoittaa sitä että Jumala määritellään tämän syy-seurausketjun ulkopuoliseksi. Silloin ei enää puhuta ajasta, eikä syystä ja seurauksesta. Joten Jumalan ajattelu vaatiikin sitä että syy-seurauslaki "heitetään helvettiin". Platonin alkusyytodistuksesta on ikään kuin pakko luopua, jos haluaa viitata Jumalan olemassaolon olevan rationaalisesti todistetun.

Siksi onkin hyvä katsoa, että mitä Platon sanoikaan. Kenties tärkein Platonin ajama asia oli metodi. Hän ei hyväksynyt dogmatismia, jossa otetaan dogma ja tätä sitten intetään. Sen sijaan hän halusi että asiat selvitetään logiikalla, keskustellen ja argumentoiden. Status ei paina paljoa mitään, koska oikeassaolo ja perustelu on tärkeää. Hänelle argumenteilla oli väliä. Platon saavutti asemansa esittämällä tämänlaista ajattelua. Hän ei rakentanut itsestään erehtymätöntä. Kuitenkin hänen alkusyyargumentillaan ratsastavat ihmiset, jotka eivät välitä siitä miten hän on ansainnut ja saavuttanut arvustuksensa. Eli olemalla rationaalinen ja epädogmaattinen. Heitä kiinnostaa vain se, että hän on kannattanut jotain asioita joiden perustelut ovat myöhemmän tiedon valossa osoittautuneet huonoksi.

Nämä alkusyyhyn ja muihin vastaaviin peritneisiin ja jo kumottuihin argumentteihin viittavat nykyajassa vaikuttavat inttäjä-dogmaatikot itse asiassa ottavat sen, missä Platon oli väärässä ja heittävät syrjään ja haukkuvat sitä missä Platon oli oikeassa. Suoraan sanoen tämä on itkettävää. ; Uskontokeskustelussa näyttää olevan vallalla se, että toisen kärsivällisyys on inttämistä ja argumentit kumotaan pelkästään kutsumalla niitä väitteiksi - vaikka niissä olisi alun peräisessä rakenteessaan perusteluketju, jolloin kyseessä ei ole premissi vaan johtopäätös. Keskustelun rationaalisuus ilmenee uskovaisilla nimien tiputteluna, jossa haetaan autoritäärisyyttä, jolla pilkataan niitä jotka ovat väärässä. Sitten voidaan suoraan kysyä että mitä väliä toisen argumenteilla ylipäätään on - ja tämän jälkeen he vaativat kunnioitusta itselleen.

En ymmärrä miksi pitäisi kunnioittaa. Jos argumentit, perustelut ja tiede eivät ratkaise, on vain maailmankuvallista inttämistä "ja muuta yleistä roskaa", jonka puolustaminen ja kutsuminen rationaaliseksi on jotain jossa pitää vetää lokaan koko filosofian perinne, valtava määrä kulttuuria ja kaikkea muuta jota minä pidän säilyttämisen arvoisena. Vaihtoehtona on vain omaan vakaumukseen perustuva tyyli jossa huudetaan jotenkin autoritaarisesti että "Nyt on mun vuoro, pitäkää erimieliset turpa kiinni ja menkäävittuun." Se, että se sanotaan vähemmän rempseillä sanoilla ei tietysti muuta sisältöä.
1: Sillä asenne on yleisesti ottaen senlainen mitä "jokohama humahuta" -kaskukirjassa kuvataan anekdootissa ; Henkilö halusi vaihtaa lajia koska hänen itsepuolustuslajissaan iskut käskettiin pysäyttämään. Hän siirtyi kickboxinglinjalle, ja palasi seuraavalla viikolla kysyen että voitaisiinko tehdä erikoisjärjestelmä, jossa hän saa lyödä läpi mutta kaikki muut pysäyttävät iskunsa.
2: Tilannetta voi kuvata myös lehmävertauksella. Lehmästä saa sekä maitoa että paskaa. Paska heitetään vihanneksille ja maito juodaan itse. Väärinpäin ei saa mennä.

Tässä muodossa uskontokeskustelu johtaa siihen että uskovaisuus ei ole rationaalista. Se on dogmaattista epä-älyllistä inttämistä joka viehättää niitä jotka eivät opi perusteluista, vaan joille argumentit ovat ulkoa opeteltuja mantroja ja rituaaleja, joiden varmuus on siinä että ne on tuottanut joku auktoriteetti - eikä se että ne argumentit ovat perustuneet perusteluketjuille. Mitään suvaitsevaa keskustelua ei myöskään nähdä. Näin ollen en ymmärrä miksi uskovaisuuden rationaalisuuteen pitäisi uskoa - valtaosa sen ilmenemisestä näyttää olevan nimen omaan idiotiaa, jolle rationaalisemmat uskovaiset eivät koskaan ikinä missään tee yhtään mitään vaan antavat olla (joten siinä ei heistä ole mitään korjattavaa tai hekään eivät kannata rationaalisuutta ja sen ajamista tässä kysymyksessä.)
1: Tämänlaisessa vallitsevassa uskontokeskustelussa on hyvää samalla tavalla kuin raivohulluuskohtauksen saaneessa pultsarissa. Ainut mikä suojelee ympäristöä on se, että humalassaan hoippuva spurgu on niin hidas ja huono tappelija.

Näin otsikonkin teksti näyttäytyy näennäisenä vaatimattomuutena ; Argumentoinnilla ei nähdä olevan merkitystä koska menneisyyden viisaat ovat niin paljon fiksumpia. Siksi omalla ja toisen argumentaatiolla ei nähdä mitään arvoa. Tässä on kuitenkin piilotettuna iso ylenkatse ; Oman puolen nähdään voittavan perinteiden valossa. Nykytieteen ja nykytieteilijöiden mukaantuonti ei muuta tietysti tilannetta, koska argumentoija esittää tulkintoja siitä mitä nämä tiedemiehet oikeasti tarkoittavat, eikä niiden aitoutta osaa edes arvioida kun ei itse ole "riittävän viisas". Kun taas Platoniin viittaaminen ei sisällä tulkintaa. Tämänlaisella asenteella itsensä irroittaa älyllisyyden ja sivistyksen tavoittelusta, sen arvostamisesta, vaalimisesta ja yrittämisestä. Nihilistisesti ja laiskasti vastuu delegoidaan ulkopuoliselle johon suhtaudutaan auktoriteettina ja tämän esittämät näkemykset muuttuvat pelkäksi dogmaksi. Itse näen tässä kohden "tavisten" argumentoinnin juuri samoin kuin huonojen kirjojen kirjoittamisen ja kirjojen polttamisen suhteen. Jos kunnioittaa järkeä ja älyllisyyttä, ei yksinkertaisesti loikkaa itse sen ulkopuolelle.

---

Kuvan hämähäkki piilottelee kuvassa näkyvässä kolossa ja tulee sieltä esiin kun jokin vähän törkkää verkkoa. Ideana on olla turvassa ja vain hyökätä ohimenevän kimppuun. Hämähäkin ehdoilla ja hämähäkin verkolla

Ohi puhuminen.

Melko usein keskustelussa tulee vastaan solmutilanteita, joissa tahot puhuvat toistensa ohi. Tällöin tilanteet ovat usein sellaisia että ne johtuvat perspektiivien pluramismista. Tällöin erimielisyys johtuu siitä että eri määrittelyillä tilanteet (1) näyttävät erilaisilta ja (2)vaativat erilaisia selitystasoja.

Nämä ovat yleisiä etenkin kun puhutaan teologisista kysymyksistä. Ja tämän vuoksi suurin osa missään ikinä koskaan käydyistä teologisista keskusteluista ei ole koskaan alkanut olemaan keskustelua. Kyseessä on yleensä ristiinjulistamistilanne. Tälläisessä tilanteessa filosofia ja totuuden etsijää luonnollisesti vituttaa.

Tästä on hyvä huomata esimerkken tasolla:

Kun selitystasot vaihtuvat, käsitellään olennaisia asioita. On nimittäin selvää että jotkut kysymykset ovat mielenkiintoisia ja toiset eivät ole. Esimerkiksi kysymys siitä "miltä punainen maistuu" tai "onko totuus suurempi kuin makkara" eivät ole järkeviä kysymyksiä. Se, että kysymys voidaan esittää ei tarkoita että siihen olisi mielekästä vastata. Tätä kautta tärkein kysymysjaottelu lienee Aristoteleen jaon soveltaminen: Hänellä erilaisia selityksiä olivat (1) Aineellinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. (4) Finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Näistä 3. kohdan selitys tarjoaa mekanistisen selityksen ja finalistinen tarjoaa teleologisen selityksen. Tätä voidaan karkeasti kuvata sillä, että jos pitää selittää miksi kivi on maassa, riittää mekanistinen selitys. Jos taas pitää selvittää miksi ihmiset usein ajavat huonosti pumpatuilla polkupyörillä, ei selitykseksi enää riitä se, että paineen vuoksi kaasumolekyylit pakenevat ulos renkaasta jolloin se löystyy ajan mittaan. Sen sijaan pitää vedota siihen että he eivät viitsi avata korkkia, pumppaa ilmaa sisään ja laitta korkkia takaisin, ja selittää tätä esimerkiksi uskomuksella siitä että löysät renkaat ovat pehmeämmän kyydin tae tai että ihmiset vain ovat laiskoja tai ajattelemattomia.

Kun tässä kohdassa uskovainen kohtaa ateistin, uskovaista ei tietenkään kiinnosta mikään evoluutio selityksenä. Vaikka hän hyväksyisi sen "oikeana luonnontieteellisenä selityksenä", se ei riitä hänelle, koska hän ajattelee että kaikki luonnossa, myös ihminen, on olemassa jumalallisen tavoitteen vuoksi. Silloin riittävä selitys syntyy vain ja ainoastaan teleologisen selitystason kautta. Pelkkä mekanismi ei riitä tässä ajattelutavassa. Kun taas ateisti ajattelee, hänestä teleologinen selitys on mieletön. Mekanistinen selitys on riittävä ja suorastaan paras tapa selittää. Teleologinen selittäminen johtaa vain keskustelun siirtämisen satuiluun ja epäkonkreettiin haihatteluun. Tässä kohdassa tyypillisesti uskova yrittää selittää teleologisen selityksen tarvetta ateistille ja ateisti tarjoaa mekanistista selitystä. Tosiasiassa toinen ei voi vakuuttua koska vastaukset jota he tarjoavat toisilleen ovat toisen määrittelykentässä irrelevantteja.

Jos taas käsittelyssä itse asia näyttää erilaiselta, on kyse siitä että molemmat kannat pitävät samoja asioita tärkeinä, mutta ne on määritelty eri tavoilla, jolloin samat asiat tarkoittavat eri tahoilla hieman eri asiaa. Helppo esimerkki tälläisestä löytyy vastuun käsitteen kautta. Uskovaisen kannalta vastuu on järkevä vain jos joku on vastuussa jollekulle.¹ Tällöin ateisti on tietysti vastuuton, koska ateisti on vastuussa vain itselleen. Tässä kohden itselleen vastuussa oleminen on subjektiivista ja huono lähtökohta keskustella etiikasta. Kuitenkin jos ateisti ottaa vaikkapa Sartren näkemyksen, siinä vastuuta on vain siellä missä on vapautta. Jumalalliset käskyt rajoittavat, joten niiden seuraaja vain myy vapautensa pois. Tätä kautta Jumalan käskyjä totteleva on vastuuton. Tosiasiassa nämä määritelmät ovat toistensa kanssa ristissä, ja ongelmana on se, että jos uskovainen vaatii ateistia jotenkin nielemään oman määritelmänsä, tämä ottaa vallankäytöllisen aseman ja pomottaa toista antamalla toiselle lupaa pomottaa itseään takaisin. Tosiasiassa tässä kohden ei voida muuta kuin puhua toisen kanssa ristiin. Se voittaa jonka määritelmä hyväksytään. Siksi on olennaista kysyä sitä, miksi pitäisi suostua pelaamaan toisen määrittelyleikkiä.

Tätä kautta suurin osa "henkevistä keskusteluista" ovat joko samanmielisten selkään taputtelua tai erimielisille inttämistä ottamatta toisen merkityskenttää huomioon. Tämän vuoksi uskontokeskustelu on yleisesti ottaen turhaa. Se ei koskaan johda yhtään mihinkään.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko.

---

1 Toki tässä on sellainen erikoinen juttu että sen mukaan Jumala, joka ei ole vastuussa kuin itselleen olisi vastuuton. Tämä muuttaisi Jumalan pahaksi heti jos vastuuttomuus sidotaan epäeettisyyteen. Jos taas on jokin laki jota Jumala seuraa, niin sitten Jumalalla ei tehtäisi mitään ja koko teistinen näkemys muuttuu turhaksi väliaskeleeksi. Toki tämä kuvio on muutenkin erikoinen.

Ymmärrys.

Erilaiset selitysmekanismit, metafysiikan tulkintatavat, ovat yhteismitattomia (incommensurability). Tämä tarkoittaa sitä että niiden erilaiset loogiset systeemit eivät ole pelkästään määrällisesti erilaisia vaan myös laadullisesti erilaisia. ; Niitä ei voi vertailla suoraan. Eri metafysiikkoja vaihtamalla saadaan kenties selville mistä ne ovat samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Koska totuus todellisuudesta puuttuu, emme voi selvittää kuin määrälliset erot. Koska muutoinhan eri metafysiikat noudattaisivat jotain yhteistä kieltä, joka olisi metafysiikkojen metafysiikka. Tällöin olisi jokin kieli, joka tekisi laadullisesta määrällistä. "Silmälasien vaihtoa" eli objektiivisesti eri tulkintatapojen vertailua ei tässä kohden voida täydellisesti tehdä. Sillä tämä täytyisi tehdä vertailussa suoraan Totuuteen, ja tähän emme pysty muuta kuin ottamalla sen premissiksi. Joka taas on sama asia kuin vain päättää dogmaattisesti että se on totta.

Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.

1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.

2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.

3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)

Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)

Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.

Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)

Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.

Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.