"Toiset puhuvat tuhoamisesta, toiset puhuvat rakentamisesta. Tavanomaiset hyvisten ja pahisten roolit ovat vain menneet ympäri."(Bloggaajan kannalta nimettömäksi jääneen larppaajan kuvaus Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta".)
"Napoleonin kompleksit" antoi kirjallisuutta ylistävän kirjoituksen. Siinä ideana on se, että kirjallisuus on arvostettavaa. Jopa niin arvostettavaa että huonolle kirjallisuudelle tulee antaa hieman kunnioitusta. Vaikka moni julkaistu teos onkin "moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa" on kirja kuitenkin olennainen osa sivistystä. Huononkin kirjan tekeminen vaatii yllättävän paljon työtä ja "on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää." Kirjailijassa on tätä kautta, jos ei intellektuellia sivistystä, niin ainakin sydämen sivistystä, halua ja pyrkimystä.
Tästä on vaikeaa olla erimielinen. Tässä näkökulmassa nostetaan esiin myös kirjojen polttaminen. "Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa."
Tämä on tärkeä näkökulma. Tästä saadaan tietysti hyppäys postmoderniin relativistiseen logosentrismikritiikkiin. Sillä sen suhde kirjallisuuteen on kahtalainen. Tietyllä tavalla ilmiö nimittäin näyttää siltä kuin se yrittäisi pitää kirjan ja polttaa sen samanaikaisesti. Esimerkiksi postmoderni teologi Winquist on korostanut näkemystä jossa ihminen erotetaan muusta maailmasta. Tätä kautta ihmisen persoona katoaa. Ihmistä ei siksi voida kohdata, ja tapaammekin vain merkityksiä joita annetaan toiminnalle. Tätä kautta meillä on toisista suoran tiedon sijasta vain "kokemus kokemuksesta". Eli toisesta on vain tulkinta. Tätä kautta hänellä yksilö saa saman kohtelun jonka totuus on saanut "kielellisessä käänteessä" : Puhutaan vain kielestä, ei todellisuudesta. Tarkasteltava minuus katoaa. Se ei ole tavallaan mielekäs puheenaihe.
Vastaava ajattelutapa löytyy kauempaa historiasta, mystikoilta. Heistä Jumalaa ei voi esittää sanallisesti. Mestari Eckhart meni jopa niin pitkälle että hän kannusti jumalanpilkkaan, koska ihminen ei voi pilkata Jumalaa vaan pelkästään ihmisen tekemää teologista järjestelmää Jumalasta. Kun tälläisen osoittaa naurettavaksi, osoittaa ikään kuin vain ja ainoastaan ihmisen käsityskyvyn oikean paikan. Kun naurettava irvikuva kaadetaan saa aito Jumala kunniaa. Tälläinen voi tuntua varsin destruktiiviselta. Kun relativisti kieltää tiedon, hän tavallaan asettuu pelin ulkopuolelle. Hän tekee tiedolle saman jonka kirjanpolttaja tekee kirjalle.
Hän asettuu sen ulkopuolelle, eikä anna sille arvoa. Kun kieltää tiedon, kieltää loogisen argumentaation. Kysymysten lähestyminen kielletään ja jos kysymyksen olemassaolo myönnetäänkin, sen etsiminen muuttuu tätä kautta mahdottomaksi. Kirjaimellisesti tulkiten postmoderni tekstintuotanto tuntuu mahdottomalta, kun muistaa että he julistavat sanatasolla "suurten kertomusten loppua" ja sitä että "kirjailija on kuollut".
Koska postmodernismissa korostuu tiedonkritisointi, ei se sellaisenaan anna tilalle mitään. Se on tältä kannalta vain viemässä keskustelukentältä pois aiheen. Tätä kautta keskustelukenttä rajoittuu, sallittu aihe on kieli, ei todellisuus tai sen tutkiminen. Postmodernismi tekee tietysti kritiikkiään kulttuurissa, ja siksi se hyökkää suuria ja vallitsevia näkemyksiä vastaan, muut tuntuvat helposti irrelevanteimmilta tai niitä on aiheena ylipäätään vaikeampi keksiä. Tätä kautta sille on tullut eräänlainen ikonoklastin, kuvainraastajan, rooli.
Kuitenkin he eivät totuus/tietovastaisuudestaan huolimatta suhtaudu maailmaan kirjavastaisesti.
Sillä tuntuu että vähintään yhtä voimakkaana mukana on kirjoittamisinto. Postmodernit tekstit ovat usein hyvin sirpalemaisia - joka kertoo siitä että siihen on kerätty materiaalia hyvinkin laajalti. Ja niissä asioita pyöritetään antaumuksella. Tältä osin on selvää että kielen tuhoamisen sijasta he ovat kirjanpolttorovion kokoamisen sijasta pikemminkin tuottamassa kirjavuorta johon rationalismin Titanic osuu ja uppoaa uhkean neitseellisesti.
Tämä on tietyllä tavalla kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää. Mystikko sanoo ensin että Jumalaa ei voi kielellisesti ilmaista, ja että kielellinen ilmaisu on aina jonkinasteista valehtelua ja vääristelyä. Ja kirjoittaa sitten hyllymetreittäin kirjoja ja maalaa kuvia päälle. Ja usein näissä on mukana vahvasti ns. "oma näkemys asiasta". Ja tähän näkemykseen on vahva, jopa absoluuttinen, luottamus.
Tästä esimerkkinä on ainakin postmodernit feministit, jonka piirissä on muun muassa usein lausuttu että "yksityinen on poliittista." Heillä on usein asia jota he ajavat. Tosin jokaisella on hieman eri asia, mutta jokaisella on sellainen. Tätä kautta ideologinen valtapeli on ikään kuin jotain johon "on pakko kuulua". Sääntöjä ei kenties ole ollut määrittämässä, mutta niillä pelataan koska muutkin pelaavat. Jäljelle jää vain se, ketkä pysyvät valtapelissä pelilaudalla -ja kenet kenties jopa syrjäytetään kokonaan. He ovat siksi enemmän "systeemiä hyödyntäviä/käyttäviä/raiskaavia taiteilijoita" jotka kirjoittavat omaa "pientä kertomustaan" vähintään yhtä suurella innolla kuin ennen käsiteltiin "suuria kertomuksia".
Tavallaan ei voi sanoa muuta kuin että "väliäkö tällä". He kuitenkin näyttävät haluavansa olla osa perusteluun keskittyvää järjestelmää. Siinä määrin ahkerasti he kaikesta logosentrismin vastutamisesta huolimatta käyttävät argumentaatiota, että heille tulee osoittaa vähintään samaa kunnioitusta joka kuuluu niille huonoille kirjailijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti