Journalismi on läsnä vahvasti elämässä. Media sanoo useissa asioissa viimeisen sanan. Yrjö Haila kirjoittikin "Helsingin Sanomiin" siitä miten ihmisten kriittisyys on alkanut viime aikoina nousemaan, koska politiikan rintamassa on ollut kähmintää jos jonkinlaista. Hän reagoi tätä kautta siihen miten moni on kokenut journalistien epäuskon turhauttavana : Virkamiehen sanaa ei uskota. Lähdekritiikki on siis tehnyt saman, minkä se usein tekee : Se asettaa luottamuksen itsestäänselvyydestä kyseenalaistetuksi.
Haila muistutti kuitenkin myös siitä että vaikka keskustelu journalismissa usein on nimen omaan journalistin oman ammattitaidon korostamista, on lukijalla kuitenkin toinenkin mutka. He joutuvat oikeasti arvioimaan lähteen lisäksi myös journalistin ammattitaidon. Sillä medialla on yllättävän paljon valtaa : Syytös ja epäilys joka toistetaan muuttuu helposti ikään kuin tosiasiaksi. Haila viittasikin tilannetta kuvaavaan sananparteen "Mud Sticks", muta tarttuu.
Lisäksi Haila muistutti Median toisenlaisestakin vallasta : Siinä missä joku näkyvä poliitikko voi kenties saada äänensä aina kuuluviin, on tavallisten ihmisten kohdalla ongelmana puolustuskyvyttömyys. Journalisti kun saa viimeisen sanan koska koko keskustelukenttä on median vallassa. Media nostaa esiin sen, mitä kirjoitetaan. Tätä kautta käy helposti niin että vastaan purnaaminen vain pidentää kärsimystä. Haila nosti esiin molempien osapuolten kuuntelun : Lukija ei voi aina tietää keitä osapuolia on kuunneltu ja onko heiltä kysytty reilusti: Inhottavat kysymyksenasettelut ja häijyt vastausten tulkintatavat kun vääristävät helposti keskustelukenttää laajastikin.
Tästä on tietysti into tehdä harppaus tiedeuutisoinnin puolelle. Sillä se kuvastaa toiselta kantilta samoja ongelmia: John Wilkins nosti aiheen tuoreesti esille. Hän muistuttaa siitä että tiedeuutisointia eivät tee tiedemiehet. Siksi tiedeuutisoinnin ongelmana on se, että journalistin hyväkin yrittäminen voi johtaa virheisiin jotka johtuvat amatööriydestä. Tämä korostuu esimerkiksi siinä että tiedejournalistit hakevat tasapainoisuutta liikaakin: Jos aiheena on rokotukset haetaan tohtori joka kannattaa niitä ja sitten pengotaan isosti ja etsitään kuka vain jolla on eri mielipide. Lopputuloksena on tietysti se, että vaikka asiassa ei olisi mitään ristiriitaa, se syntyy journalistin vaikutuksesta. Samalla kaikenlaiset pseudotieteilijät saavat argumenttejensa laatuun, tutkimuksiensa määrään ja muihinkin ansioihinsa mitoitettuna ylenmäärin näkyvyyttä. Tätä kautta syntyy ristiriita, controversy, siellä missä siihen ei ole ansioita.
Toisaalta - kommenttien puolella - moitetta saa myös se, että tiedeuutisointi on helposti "populistista". Eli uutisien sisältöä ja niiden otsikoita liioitellaan ja tehdään merkittävämmän oloisiksi kuin ovatkaan. Tieteen uutisoinnin sijasta mietitäänkin enemmän sitä miten asia auttaa myymään mainostilaa.1: Toki tässä onkin muistettava että tiedeuutisointi ei ole suoraan mitään tieteen popularisointia. (Vaikka ainakin minun onkin usein vaikeaa nähdä eroa esimerkiksi käytetyissä kirjoittamisen keinoissa.) Mutta tiedeuutisoinnin laadussa on olennaista tietää kuinka olennainen eri näkökulma on.
Journalistin "se että kuuntelee kaikkia" ei ole välttämättä ole tasapuolisuutta. Eikä "kiehtovan otsikon" kirjoittaminen tee tiedettä kiinnostavammaksi, vaan voi joskus levittää väärinkäsityksiä. Lukijan vastuullekin jää yllättävän paljon. Mutta usein käy niin että tiedekeskustelu on ikään kuin "rikkinäinen puhelin" jossa kaduntallaaja on "se viimeinen lenkissä" ja viesti on suunnilleen niin hyvä kuin on ketjun heikoin lenkki.Journalismissa on vähän kuten sienestämisessä : Ensin tulee tuntea myrkkysienet ja sitten syödä vain sieniä jotka tunnet. Tai siis...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti