"Mutta iholla on pettämätön muisti ja iho muistaa ihon."(Tommy Tabermann)
Joskus sitä ei voi olla tajuamatta, että ei ainakaan nuorru. Omalla kohdallani nämä päivät ovat olleet viime aikoja. Ilmat ovat viilenneet. Ja siinä missä sanonta kulkee että "ei lämmin luita riko", niin viileät ilmat ainakin herättelevät luut muistamaan rikkoutumisensa. Tokihan jalka on vaivannut jo vuosia, mutta tänä vuonna on ensimmäinen vuosi, kun olo tuntuu todella raihnaiselta ; Jokainen kremppa joka on joskus ollut muistuttaa olemassaolostaan.
Tämä on ollut tietysti loistavaa muistiharjoittelua, koska nyt sitä voi yhdistää vammansa tilanteeseen jossa se on saatu. Loppu onkin pelkkää vammojen listausta. Kokoelma muistuttaa siitä ihmeellisestä seikasta, miten paljon olenkaan loppujen lopuksi tapellut ; Sitä se ihastuttavan valovoimainen persoona ja käytös teettää.
1: lue : got my ass kicked, en nimittäin yleensä voita jo ihan senkin takia että koska en aloita, olen ikään kuin altavastaaja -asemasta.
Minulla on siis ne vanhojen (e)ukkojen vaivat, joilla ennustetaan minkälainen sää huomenna tulee. - Paitsi että minun vaivani viittaavat vain vallitsevaan säätilaan. Toisin sanoen minulla on rasittavan ärsyttävä meteorologinen järjestelmä, jonka voi korvata sillä että katsoo ikkunasta ulos.
Tälläinen minua on tavallaan turhaa kipua. Mitään toiminnallista estettä menoon ei ole. Tässä mielessä tämä minua vaivaava raihnaisuus ja kipuilut eivät ole mitään huolestuttavaa, ainoastaan ärsyttävää. Periaatteessa ainut asia joka estää menemisiäni ja hyppimisiäni ovat korvien välissä.
1: Tosin näyttää olevan niin että kipuilu ei ole jotain jota korvieni väli hallitsee, vaan jotain jonka avulla korvieni väliin vaikutetaan. Olen jos mahdollista normaalia ärtyisää itseänikin ärtyisämpi. Vihainen nuori mies on siis muuttunut vihaiseksi raihnaiseksi äijäksi ilman välivaiheita.
Tästä päästäänkin eräänlaisen teemaan. Itsepuolustuslajeissahan tärkeää on harjoitella kivunsietoa. Syynä on se, että johonkin iskeminen aikaansaa itsellekin impakteja. Tätä kautta keskiöön nouseekin kipujen erottaminen. Karkeasti sanoen on olemassa harmitonta kipua, joka ei viittaa mihinkään oleelliseen vaurioon ja josta ei saa välittää. Ja sitten on sitä kipua joka viestittää todellisesta vauriosta, joita on kuunneltava.
Minulla tämä tietysti menee väärinpäin. En pidä pienistä kivuista juuri yhtään. Kuitenkin sitä tulee aina välistä tehtyä kaikenlaisia. Malliesimerkki tästä löytyy armeija -ajaltani, jolloin korpraali joutui lähettämään minut sairastuvalle, koska olin "tetsannut mullanpurennan ohella" itseeni merkittävän vekin. Varusmiespuku tahrautui yllättävissä määrin siihen kuulumattomalla väriaineksella. Itse en edes huomannut asiaa koska harjoittelu oli ylittänyt "hihittelyrajani". Tetsasin enemmän tai enemmän endorfiinipäissäni. Juuri tälläiset jutut saivat heidät tietysti antamaan niitä "motivoitunut" -merkintöjä.
Näissähän se kipu tulee sitten mukavasti seuraavana päivänä, kun on tavallaan liian myöhäistä. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin "talon tapa".
Toki minä nyt muistan tämänkin armeijan tapauksen. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pakko on silti mennä, vaikka olo alkaakin tuntumaan rutiininomaisen lähijunan sijasta museojunalta. Mutta kyllä se siitä, meno on kenties hidasta, mutta puhisten ja puhkuen mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti