Uskontotieto ; Linkki menneisyyteen

Olen kirjoittanut filosofisia tulkintoja Zelda -pelisarjan peleistä. Kuitenkin "The Legend of Zelda:Link to the Past" on esiintynyt muissa yhteyksissä kuin tässä. Yksi syy on siinä, että se on filosofialtaan yksioikoinen ja yksinkertainen. Kuitenkin se on, joten on kenties hyvä kuvata sitä lyhyesti.
1: Karkeasti ottaen tämä peli kuvaa, ensimmäisenä pelinä joka tämän tekee, pelisarjan teologian. Ytimessä on triforce. Tämä on saanut innoitusta kristinuskon kolminaisuusopista. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen symboleina ovat hyveet ; "Power", "Wisdom" ja "Courage". Isä on voima. Poika on rohkeus ja Pyhä Henki viisaus.
2: Ganondorf on selitetty erikoisesti ; Hän on saanut joksikin aikaa käyttöönsä triforcen voimat, mutta hänen ahneutensa on lähinnä vääristänyt asioita. Ganondorf, kuten muutkin triforcelle altistuneet alkavat jostain syystä myös heijastamaan sisäistä luontoaan ulkoisesti. Siksi Ganondorf on ulkonäöltään inhottava.
3: Peli ei kuitenkaan ole loppuun asti kristillinen. Peli heijastelee myös jing-jang -voimien tasapainoa. Tämä näkyy vahvasti siinä, kuinka "light world" ja "dark world" on kuvattu. Ne eivät edusta kristillistä hyvä-paha -jaottelua ja Link seikkailee molemmissa maissa siten, että toisessa maailmassa tehdyillä asioilla on vaikutusta myös toisessa maailmassa. Suhde on siis dynaaminen eikä dikotominen.
     3.1: Zelda -pelisarjaa on joissain kritiikeissä tulkittu rasistiseksi, koska siinä esiintyy sellaisia hahmoja kuin Dark Link. On ajateltu että musta tarkoittaisi neekeriä. Se kuitenkin kuvastaa varjoja ja pimeyttä. Ja tämäkään ei pelisarjassa ole suinkaan hyvä-paha -dikotominen. Tämänkaltaisten kritiikkejen käyttäjät eivät kanna oikein minkäänlaisia ansioita. Eivät tunne peliä ja muutenkin täytyy olla jokin vika jos ei kykene erottamaan pimeydestä rakentunutta hahmoa tummaihoisesta ihmisestä. "Yön Timo" on ilmaisu jota voisi odottaa lähinnä pahimmilta rasisteilta, mutta selvästi antirasistisilta pelikriitikoilta tämäntasoinen yhdistely näyttää sujuvan kuin luonnostaan.
     3.2: Pelin maailmojen rakennetta voidaankin kuvata siten, että ne ovat yksi todellisuus jolla on kaksi puolta. Ja "light world" on maailma jossa on aluksi järjestys mutta ei voimaa. Siksi Ganon pääsee harjoittamaan siellä metkujaan. Rauhanomainen maa ei kykene puolustamaan itseään. "Dark world" taas on maailma jossa on voima mutta ei järjestystä. ; Tätä filosofiaa sitten tuetaan esimerkiksi sillä, että "dark worldissä" ollaan pyramidin huipulla, mutta pyramidissa ei ole aivan sen huippua "light worldissa" samassa kohdassa ei ole lainkaan pyramidia, vaan silmä. Silmä, joka viittaa Jumalan kaikennäkevään silmään.

Ylläoleva analyysi vaati uskontotietoutta. Pelikulttuurissa tämänlaiseen saa tottua. Voidaan jopa sanoa, että sekä itämaisen että länsimaisen kulttuurin tuntemusta tarvitaan usein jopa alleviivaamimmissa ja lyhykäisimmissä pelifilosofioissa. Kulttuurien tuntemus tuo peleihin syvyyttä, ja tekee niiden käsittelystä sivistynyttä.

Otan tämän esille statementtina ja alustuksena.

Jolla otan kantaa koultuskeskusteluun. Aloitetaan Erkki Tuomiojasta. Hän väläytti ajatusta siitä, että uskonnonopetus lopetettaisiin lukiossa, ainakin pakollisena. Tilalle tulisi laittaa historiaa. Häntä huoletti historiattomuus, joka ei tarkoittanut sitä että historiaan ei vedottaisi, vaan sitä että historiaa ei tunneta. "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme historiattomuudesta, täsmällisemmin sanottuna historiantuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta." Kotimaan blogeissa Risto Voipio sitten otti kantaa siihen miten pienellä sananvaihdolla Tuomiojan historianpuolustus muuttuu uskonnonpuolustamiseksi. Rehellisesti sanoen pidän Voipion strategiasta ; On ihan oikeasti hyvä tapa varmistaa päättelyn toimivuus siten että yhtä tosia premissejä vaihtaa tilalle. Jos kysymys on maailmankuvasta, luottamus katoaa kerettiläisyyden kohdalla vaikka perustelurakenne olisi muutoin sama ja premissit yhtä uskottavia.

Kuitenkin siinä tehdään suuria kategoriavirheitä siinä mitä Tuomioja nimenomaan ymmärsi. (Ja jonka alustinkin, eli sen mitä historiattomuus tarkoittaa.) "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme uskonnottomuudesta, täsmällisemmin sanottuna uskonnon tuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta. Se joka ei tunne keskeisiä maailmanuskontoja ja miten ne ovat muovanneet ja muovaavat käsitystämme siitä, mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa. Tämä vahvistaa ajallemme ominaista näköalattomuutta, lyhytjänteisyyttä ja hetkessä elämistä." Tässä ytimessä on ekvivokaatio. Uskonnottomuus on vakiintunut ilmaus joka liitetään tiettyihin ihmisiin. Se ei tarkoita sitä että ei osaisi uskontoa.

Voipio siis heijastelee yleistä asennetta jossa uskonnottomuuden syynä on vain ja ainoastaan uskonnontuntemuksen puute. Valitettavasti tämä ei ole kovin kohtelias, ja vielä vähemmän tosi, väite.

Esimerkiksi minä olen uskonnoton. Ja väitän aivan vakavalla naamalla, että se on täynnä uskontotietoa, uskontotietoutta. Ja jopa varsin syväluotaavaa teologiaa aiheista jotka ovat vieraita monille ammattipapeillekin. (Jotka eivät jostain syystä osaa spontaanisti debatoida vaikka unesta herätettäessä reformoidusta teologiasta.) En toki väitä olevani huipputeologi, mutta väitän sen sijaan että valtaosa kristityistä ja uskovaisista on liikenteessä uskontotiedoltaan murto-osalla. Heille kymmenen käskyäkään eivät tule kuin tykin suusta.

Voipion muistuttamiseksi voi olla hyvä ottaa esiin "raivoava Mikko Alatalo". Hän nimittäin tokaisi, että "Miten ymmärrät esimerkiksi Juice Leskisen rock-lyriikkaa, Waltarin klassikoita, Monty Pythonin elokuvia tai muuta kulttuuria, jos olet pihalla uskonnoista?" Mielestäni pointti on hyvä. Sillä Juice Leskinen ja "Monty Python" ovat usein hyvinkin uskontokriittisiä. Itse asiassa voidaan sanoa että he edustavat tasoa joka rienaa. Rienaus taas vaatii aina tuntemista. Uskontoa rienaavaa materiaalia on vaikeaa tehdä ilman tietoa. Sekulaari rauhaan jättäminen taas pärjää vähemmälläkin taustatiedolla.

Siksi onkin huomattavaa, että moni onkin ajamassa uskonnonopetuksen uudistusta. Sellaista jossa on kysymys uskontotiedosta. Siinä ei tarvisisi jakaa kristittyjä ja muunuskoisia erikseen, koska se ei olisi "omaan identiteettiin fiksoitunutta". Tämä asenne on nykyään ilmiselvä historiassa, joka on oppiaineena sellainen että "punaisille" ja "valkoisille" ei ole omaa identiteettiä tukevaa erilliskurssitusta. Uskonnolliset ihmiset ovat olleet suoraan sanoen hyvin vahvasti tätä uskontotietousajatusta vastaan. ; Uskonnonopetus on kuitenkin hyvin epäreilu, nimenomaan tunnetuilta käytänteiltään. Ei siinä lapselta ja nuorelta kysytä mikä hänen vakaumuksensa on, se päätetään ylhäältä. Paitsi jos olet uskonnoton, jolloin sinut yritetään maanitella kristillisen koulutuksen joukkoon.

Voisin lisäksi korostaa sitä, että uskovaiset tiedostavat kyllä uskonnottomien olemassaolon, mutta eivät oikein ole oppineet kohtaamaan heitä. Peruslauselmina on halveksunta ja jokin joka osoittaa, että vastapuolen argumentaatiota ei tunneta. Olkiukot ja asennevammat viuhuvat. Voisi kysyä että miten he voivat ymmärtää uskonnottomia jos he eivät tutustu tähän aineistoon. Ja elämäntapakin jää yhtä vieraaksi "pinnallista" -heittojen tasolle jääväksi jos ei ymmärrä taustoja. Jos uskonnottomien elämänasenteita haluaa kuvata ja haukkua, niin ilman uskonnottomien argumenttien syvää hallintaa tilanne on täsmälleen sama kuin jos yrittäisi tulkita Monty Pythoneiden "Life of Briania" ilman mitään tietoa kristinuskosta.

Kriittistä uskontotietoutta ei opeteta. Itse asiassa olen huvittunut siitä miten yleistä on että uskontokritiikki on pinnallista ja huonoa. Silti kun minä kirjoitan siististi premissoitua ja logiikalla ja tieteellä varustettua materiaalia, niiden eheyttä ei olla kritisoimassa, edes kun asiaa hierotaan naamaan. Jos se on pinnallista ja huonoa, kritiikinesittämisen pitäisi olla helppoa, että suitsait. Epätosia väitteitä, tiedevirheitä, loogisia virheitä ja vastaavia. Kun minä moitin uskontoa blogissani tätä tahtia, ja uskonto on vaikeaa ja syvällistä, niin uskonnottomuuskritiikin pitää olla vähintään yhtä hyvää ja syntyä nopeammin kun se on pinnallista, laadutonta ja ilmiselvästi huonoa.

Josta päästäänkin siihen, että oman vakaumuksen opetus ei oikeastaan pidä sisällä mitään uskontotietoutta.
On kenties parasta miettiä miten uskonto ja uskontotieto suhtautuvat toisiinsa. Tästä Monty Pythonit ovat esimerkki joka on kenties parasta mitä voi tehdä sitä. "Brianin elämä" aikaansai aikanaan paheksuntaa. Allaoleva haastattelu kertoo, että Monty Pythonien tapaa tehdä huumoria kristinuskosta oli syvästi paheksuttavaa. Uskontotietous oli turhalla tilalla koska huolta koetaan siitä että mitä tapahtuu jos joku ei tiedä ja tunne kristinuskoa. Ignorantti näkemässä elokuvan on pelonaihe, ei se mitä se tekee kristinuskoa tunteville ihmisille.

Nämä ihmiset eivät ansaitse muuta kuin Monty Python -parodian mainitusta keskustelusta.


Kuitenkin samanaikaisesti uskonnot eivät ole suhtautuneet samalla suvaitsevaisuudella jota itselleen vaativat. Koulutusmaailmaan on solahtanut kaikenlaista varsin mielenkiintoista saatanapaniikkiin liittyvää. Ville Valo ja provinssirokki liitettiin aikanaan tavalla joka osoittaa että kulttuurin kunnioittamisessa on uskovaisille hyvin marginaalista. Muuta ei pidetä edes kulttuurina. Aikanaan tehty poliisi-tv näyttää miten naurettavaa touhua liioittelu on ollut. Kirkkojenpolttamishuhuja leviteltiin pelotteluina. Aikaa ei ole kovin kauaa, tämä tapahtui vuonna 1998. Tämä asenne oli jotain jolla on kylvetty epäilyjä, jotka ovat kohdistuneet sivutulensa esimerkiksi kaltaisiini ihmisiin. Henkenä on rakentavimmillaan se, että kristityn ei pidä pelata roolipelejä, mutta vähiten rakentavimmillaan se on juuri sitä että jos lapsi roolipelaa, on otettava riski siitä että hän tekee itsemurhan tai polttaa kirkon.
1: Nimeltä mainiten ; Keijo Ahorinta on mies, jonka hengentuotoksiin olen törmännyt ja tutustunut, ja joka on auttamishalussaan kenties auttanut yksilöitä, mutta iskenyt ongelmia massoihin. Seuraava ei ole kohteliasta, eikä kovin humaania tai ylevää. Mutta alhainen sieluni on siinä kuitenkin rehellinen ; Kun luin aikanani hänen opettaja -lehdestä hänen terveysvaikeuksistaan, olin iloinen. Se oli lähimpänä maailman oikeudenmukaisuutta ja karman kostoa kuin mitä olen eläissäni kohdannut. Hän on ihmisiä, jotka mikäli heillä olisi hyvyyttä, olisivat aikaa sitten juoneet varfariinia. Hän on niitä ihmisiä joiden haudan kanssa minun virtsallani on treffit varattuna.

Ja jos pelikulttuurissa uskontotietämystä on käytetty runsaasti, niin pelikulttuuri kohtaa toistuvasti erilaisia kristillisiä vastustuksia. Niissä ytimessä ei ole pelikulttuurin tunteminen, sillä valitettavasti kristityt vaativat että heidän asiansa tunnetaan mutta he eivät halua tuntea muiden vastaavia. (Tosin ei nämä ignoramukset omaa uskontoakaan osaa, joten on tässä jotain konsistenssia havaittavissa.) Siksi kohuja herätellään "Pokemoneista" "Harry Potteriin" - tavoilla joissa kirjaroviotkaan eivät ole tuntemattomia. Siksi pelikulttuuria tuomitaan epäkristillisenä ja uskonnonvastaisena heti jos peleissä on vaikka itämaisia vaikutteita.
1: Itse asiassa pelikulttuuria vastustavat eniten kaksi tahoa : Kristilliset fundamentalistit jotka paheksuvat ties mitä. Ja liberaalit jotka kunnioittavat kulttuuria niin kulttuurirelativistisesti, että näkevät rasismia kaikkialla, kuten Zelda -pelisarjan Varjo-Linkissä ja haluavat siksi sensuroida ison määrän kulttuuria. "Sattumalta" nämä samat tahot tuntuvat vastustavan skeptikoitakin. Ilmeisesti siksi että he vaativat muilta ymmärrystä ja vaativat uskontojen opettelua, mutta he itse ovat lähinnä kieltämässä vain aivan kaiken. Ja tekevät tätä prosessia tavoilla joissa vainoparanoija, pelottelu ja yleinen inhimillinen paskamaisuus ovat suosittuja välineitä.
2: Kun kirkkoa pidetään nuorien ja heikkojen ystävänä, en voi olla muistamatta sitä mikä edelsi ystäväni itsemurhaa, eli vuonna 1999. Kun opettajan ja papin kaksoisroolilla toimiva ihminen ei erota goottia saatananpalvojasta ja yrittää erottaa tämän jokaisesta tämän ystävästä soittelemalla varoituspuheluja näiden ystävien vanhemmille - jotka ovat iältään ylittäneet sen rajan että tälläisiä puheluja saisi opettajan roolissa tehdä - ja varoittaa olemasta missään tekemisissä. Saatananpalvontakytkös saatiin siitä mitä kirjoja hän oli lainannut kirjastosta. Kirjojen sisältöä voisi kuvata sanalla "hyvin monikulttuurinen uskontotieto". Eli siitä että on kiinnostusta eri asioihin päädytään viemään tukalassa tilanteessa olevalta tuki juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Itsemurhan jälkeen vuosien jälkeen saadaan puserrettua tunnustus jossa "joku on ehkä tehnyt jonkin ylilyönnin". Jossa puuttuu sellainen osa kuin oman osuuden tunnustaminen ja anteeksipyytäminen millään tasolla. Ja jota seuraa pitkällinen hiljaisuus jossa asioista keskustelu torjutaan yrityksistä huolimatta. Hän kaivoi melkein kaksi hautaa. Ja toisin kuin kostossa, toinen ei ollut hänen. Toinen olisi ollut minun ; Ei toki ainoana elementtinä, mutta hän oli hyvin oleellisessa osassa prosessia.

Loppukaneetti

Uskontotieto on tärkeää, jopa olennaisen tärkeää. On kuitenkin totaalisen väärin olettaa, että uskonnottomuus tarkoittaisi huonoa uskontotietoutta tai että uskonnolliset ihmiset olisivat hyviä uskonnoista tietämisestä. On itse asiassa väärin olettaa edes että nykyinen "omaan maailmankuvaan" keskittyvä uskonnonopetusmalli edustaisi uskontotietoisuutta. Itse asiassa näyttää että uskovaista kristinuskotietoisuutta vaivaa hyvin syvä ignoranssi aivan alkeellisillakin tasoilla niin että heitä on hyvin vaikea nähdä minkäänlaisen relevantin uskontotietoisuuden edustajina.

Itse asiassa uskontotietoisuus vaatisi kriittistä kulmaa. Nykyään keskitytään "oman maailmankuvan" kehumiseen, ongelmakohtia siistitään ja tehdään ikään kuin lapsiystävällisiksi. Siksi luterilainen kulttuuri opettaa että Luther vastusti anekauppaa, mutta ei sitä että luterilainen kulttuuri tappoi väkilukuun nähden enemmän noitia kuin pahamainen katolinen kirkko josta irtautumista luterilaiset ovat halunneet oikeuttaa. Samoin ei kerrota mitä Luther opetti "Juutalaisista ja heidän valheistaan" -tuotoksessa. Sen sijaan ei ole ollenkaan tavatonta kuulla sosiaalidarwinismin ja natsien juutalaisvainojen yhteydestä. Vaikka Hitlerin omista tuotannoista evoluutioviittauksia ei ole, mutta Luther mainitaan yhdeksi oppi -isäksi. Tämänlainen siistitty versio on valikoitua totuutta, joka on enemmän valehtelun keino kuin valistamista.

Kun jotkut puhuvat siitä, miten kirkon pitäisi joko pyytää anteeksi vuoden 1918 kirkon toiminnassa olleita tapahtumia kansalaissodan ajalta - tai kuten linkissä, siitä miten nimenomaan ei pidä pyytää anteeksi - niin olen pahastuneesti huvittunut. Kirkon ei minusta tarvitse hävetä "muinaishistoriaa". Sen sijaan kirkon pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi nykyajan touhujaan. Heidän ei pidä pyytää anteeksi joltain muinoin kuolleelta. Heidän on pyydettävä julkisesti, nöyrästi ja vakavasti anteeksi esimerkiksi minulta ja kaikilta kaltaisiltani. Ja mahdollisesti rangaista vaikka viranmenetyksin joka ikistä arvon pappismiestä joka on tämänlaiseen toimintaan osallistunut. Ja jokainen jonka mielestä kiusaajat sopivat kirkon moniarvoisuuteen saisivat tehdä heille seuraa. Mutta toisaalta kun tämä sikamainen asenne on yhtenä vaikuttavana syynä kirkon jäsenkatoon ja ihmisten etääntymiseen heistä, on maailma kenties palauttamassa ansioita kullekin ansaitsemansa mukaan.

Suoraan sanoen ; olemassaoloaan. Suoraan sanoen paras syy tukea uskontotietoutta on se, että paras tapa rakentaa hyveellisestä ihmisestä uskonnoton, on luetuttaa hänelle Pyhiä Kirjoja ja kertoa miten moni ihminen kokee että tuo on hyvyyttä, ihan oikeasti.; Nyrkkisääntönä voisikin olla se, että aina kun uskontotietoisuus kasvaa, niin tuhat ihmistä eroaa kirkosta.

...se alennetaan

""Ihmetyttää vaan tuo kova halu dissata vapaa-ajattelijoita ja ateisteja. Onko oma usko niin hataralla pohjalla, että sitä pitää lujittaa ei-uskovia mollaamalla?"
"Kyllä tämä ennemminkin on sitä, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Kun ajatellaan vapaa-ajattelien maanista tarmoa yrittää häiritä toisten ihmisten vakiintuneita tapoja, niin kritiikille on aivan perusteltuja syitä.""
(Ironinen tilanne kotimaa -blogissa kun uskovainen oikeuttaa ateistien haukkumista paljastaen miten uusateistien harrastama kritiikki on relevanttia, koska uskonto tekee juuri sitä millä tekoja oikeutetaan..)

"Kotimaassa" puhuttiin vapaa-ajattelun alennustilasta. Se edusti klassista linjamaa jossa selitetään miten uusateismi on paljon huonompaa kuin vanha ateismi. Siitä saa kuitenkin irti jotain, joka avaa tätä. Yleensä syytökset ovat ympäripyöreitä, tai korostuksia siitä että valtapelillisesti sanotaan että uusateistit kysyvät "eimielenkiintoisia kysymyksiä" kun ovat kiinnostuneet eri jutuista. Tai ne ovat sitä että vain heilutetaan sanaa "militantti" sanan "militantti" vuoksi. (Joka on toki samaa kuin mitä monet ateistit tekevät kun kutsuvat kaikkea uskontoa fundamentalismiksi.)

"Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin. Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana."

Toisin sanoen uusateismin sekulaarius nähdään huonona. Uskonrituaaleihin osallistumista pidetään oleellisena. Tämä pitää paikkansa. Mutta tosiasiassa tämän syy on jotain aivan muuta kuin tabuajattelu. Syy on muuttuneessa maailmassa. Väinö Voipio ei taatusti ollut ns. diginatiivi. Se, mikä näyttää itse asiassa olevan suurelle osalle kristityistä vierasta, on ajatus siitä että miten paljon maailmassa on erilaisia asioita joihin reagoimista vaaditaan. Uskonto on näistä yksi.

Näkisinkin, että avoimuus, kulttuurin sirpaloituminen ja monikulttuurisuus tuo muuntuneen kulttuuripiirin jossa eläminen Voipion mallilla ei enää yksinkertaisesti ole mahdollista. Monikulttuurisuus ei tuo mitään yleisrauhaa. Monikulttuurisuus lisää konflikteja ja ärsytyksiä. Siksi onkin pakko valita joko kontrolliyhteiskunta tai sekulaari monikulttuurisuus, jossa sananvapautta sensuroidaan erilaisin kohteliaisuussäännöin. Takkiraudassa on viime päivinä keskusteltu kiivaasti siitä miten retoriikka, sanomisen sisältö ja sanomisen viesti ovat tasapainoiltava. Takkirauta itse korostaa, että asiaton on muotoilua. Että retoriikka hoitaa kysymyksen. Vastapuolella on ollut monikulttuurisuuskriitikoita joiden tyylissä ei tavallisesti jarruja tunneta, ja jossa korostetaan että tällä ei ole mitään merkitystä koska lakitupa heilahtaa siitä että moittii niitä asioita jotka ovat tabuasemassa.; Eli tilanne on se, että jos haukkuu "Raamattua", niin ei seuraa mitään, mutta jos haukkuu "Koraania", niin lakitupa heiluu.

Nähdäkseni tässä molemmissa on viisauden rippunen. Esimerkiksi uusateistien mollaaminen on poliittisesti hyväksyttävää - ainut mitä siitä saa on se, että joku ateisti huutaa naama punaisena. (Minun mollaaminen on jotain jota ei kannata edes yrittää, me fundamentalistiagnostikot ja rituaalitatuoidut hengelliset epistemologiset naturalistit ja illuminatit olemme paljon ärsyttävämpiä. Jos meitä siis olisi useampi.) Silti on selvää että islamkritiikki olisi kenties hyväksyttävää jos se todella muotoiltaisiin täsmälleen samalla retorisella tyylillä kuin millä kristinuskoa kritisoidaan.
1: Dawkins on esimerkiksi viileä brittiherrasmies, joka sanoo aika kovia asioita sisällöllisesti. Uusateistien muotoilu on yleensä vähemmän räväkkää kuin voisi luulla. Aika monet islamkriitikot taas ikään kuin ottavat pahimmat yksittäislausumat joita uusateistit voisivat käyttää ja tekevät tästä uuden normaalin ja jonkinlaisen keskitason.

Alakulttuureihin tutustumisessa menee elämä ja enemmänkin. Ja siihen liittyy yleensä turhautumista. Itse asiassa paradoksaalista kyllä uskovaiset eivät omalta osaltaan pidä tämänlaista pahana. "Vapaa-ajattelu ja ateismi ovat minusta milenkiinnottomia, tai sanoisiko paremmin, että niistä on huvia vähähksi aikaa. Tuo tabuajattelu, jota Risto Voipio niin osuvasti komentoi osana nykyistä vapaa-ajattelijaliikettä, näkyy myös tavallisten vapaa-ajattelijoiden tieto-opissa, joka vaihtelee naiivista empirismistä biologiseen reduktionismiin. Tyypillistä sille on sulkea tietyt filosofisesti vaikeat kysymykset, kuten metafysiikka tai ihmiselämän teleologiset kysymykset, kokonaan pois. Kaikkein karkeimmillaan se oli taannoisissa yrityksissä kuvata ihminen ja hänen yhteisönsä biologisilla käsitteillä ja tehdä evoluutiosta kaiken selittämisen yleisavain - vieläpä usein ilman riittävää biologista tietoa." Tämä on itse asiassa moitetta siitä että ateistejen tieto-oppi ei täytä uskovaisen kriteereitä. Dawkinsin suhtautuminen kysymyksiin taas näyttää että "vaikeat kysymykset" itse asiassa ovat usein vaikeita siksi että niihin ei ole mitään asiallisia vastauksia. Niihin haihatellaan. "Sofistikoitunut teologia" itse asiassa on tässä kohden vielä haihattelevampaa kuin fundamentalisti. Joten uskovaisten eksistentialismiopin dogmit eivät innosta. Ne ateisti näkee muiden asioihin penkomisena. Uskovainen näkee että jos asiasta ei tehdä poliittista sitä ei ole olemassakaan. Uusateisti jättää ihmisen ratkomaan yksityisasiat ihan yksinään.

On huomattavaa että irtautumisen taustoja ei ymmärretä tai hyväksytä. Ja siksi uusateismi on huonoa siksi että uskovaiset katsovat että heillä on valta päättää mikä on tärkeää, hienostunutta, sivistynyttä ja kiinnostavaa. Ja mikä on julkista. Ja mikä suojataan kritiikiltä. "Vapaa-ajattelijat sanovat myös, ettei heillä ole tarkoitus kasvattaa yhdistyksensä jäsenmäärää kunhan saavat ihmiset eroamaan kirkosta. Lievästi defenssiltä kuulostaa tämäkin." Tämä kertonee uskovaisten omista asenteista. Sillä sekularismin filosofiassa vastaus tähän asenteeseen on selvä. Se on defenssi uskovaisten hyökkäilyltä jossa nämä ryntäävät toisten yksityisalueelle. Eli ikään kuin siinä missä fundamentalisti tunkee nokkansa siihen kenen mulkku menee kenkäkin mihinkin reikään ja millä asenteella, niin sofistikoitunut uskovainen taas tunkee nenänsä toisen yksityisasioihin aivan täsmälleen samalla tavalla. Kirkosta eroaminen on tässä kohden relevanttia juuri siksi että se politisoi tätä yksityislinjamaa.Vapaa-ajattelijain kritiikki kohdistuu tätä nykyä enemmän valtioon ja kuntiin kuin kirkkoon!? Kirkko ja seurakunnat voivat vapaasti harjoituttaa uskontoa myös julkisesti, samoin yksittäiset ihnmiset ja perheet. Sen sijaan valtion ja kunnan (koulujen ym.) alistaminen "sosialisoidun" uskonnonharjoituksen välikappaleeksi on saanut muutosvaatimuksia. Valtion ja kunnan toivotaan olevan tunnustuksettomia ja samalla turvaavan kansalaisyhteiskunnan moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden. Lisäksi Vapaa-ajattelijoiden "Päivi Räsäset" nähdään vapaa-ajatteliuutena aivan samalla tavalla kuin Päivi Räsänen nähdään kristittyjen kuvaamana. Onkin ironista, että tätä symmetrisyyttä ei huomata kirkonsalien puolella.
1: Toki siinä paistaa myös yleinen ignoranttius. Vapaa-ajattelu ja uusateismi ja uskonnottomuus liitetään usein yhdeksi klimpiksi, vaikka tosiasiassa ero on aika huikea. Ateismi halutaan ikään kuin niputtaa johonkin yhteen hallittavaan ja sitä kautta helposti haukuttavaan muotoon. (Olen hämmästynyt että jos minä käytän tätä kätevää strategiaa, ihmiset huutavat minulle siitä että uskonyhteisö ei ole pelkkää pirkkojalovaaraa, fundamentalismia ja kreationismia. Ja korostetaan että rationaalinen, asioita tunteva ja etiikaltaan edes säällinen ihminen ei tekisi mitään tälläistä. Niin, kyllä ymmärrän että miksi näin sanotaan. Siksi näen että uskontokritiikilläkin on relevanssia enemmän kuin ihmiset yleensä ikinä näkevät tai tunnustavat.) Toki tämä on usein järkevää - esimerkiksi tässä vapaa-ajattelua ja ateismin uusia virtauksia jäsentävä teksti on itse asiassa agnostikon eisekularistin käsissä.

Uskonnon sisällön kritiikistä on siirrytty uskonnon valtiokytkösten kritiikkiin. En oikein tiedä onko perinteiselle uskontokritiikille tarvettakaan, näyttää kansa maallistuvan joka tapauksessa. Myös ongelmat ja raivoisin kritiikki kohdistuu siihen poliittiseen valtaan - joka iskee kaikille pakollisiin rituaaleihin, ja tätä kautta esimerkiksi "Suvivirteen" - että ihmiset jättäisivät uskonnolliset yhteisöt, koska poliittisuus on monelle vihan kohde. (Vain hyvin harva raivoaa apologeetikkojen jumalatodistusten heikkoudesta. Olen marginaalia tässä.)

Poliittisen valtaklikin kritiikki on pakollista ja valitettavasti se, että se on nimenomaan Suomessa harvinaisen kirkkokeskeistä - USA:ssa uusateistit eivät puhu kirkosta kuten Suomessa, koska siellä ei ole valtionkirkkojärjestelmää. Suomessa Kirkon väki perustelee kirkon erityisasemaa ja kristinuskon etuoikeutettua roolia koulun ja valtioelämän näyttämöillä pääasiassa yhdellä asialla ; Sillä, että suurin osa ihmisistä kuuluu "kansankirkkoon". Vakaumusten tasa-arvoa ei varsinaisesti tarvita, koska vahvan enemmistön ehdoilla on mentävä. Kun argumenttikenttä on tämä, on sen luonteva muuntuma siihen että tosiasiassa tätä jäsenmäärää ylläpidetään varsin keinotekoisin ja vallalla värjätyin keinoin. Lapsikaste, jotain jossa passiivisuus pitää kirkossa ja vasta aktiivisuus irrota erottaa kirkosta ... Kansankirkkon opin kanssa erimielisiä de facto ateisteja on paljon, ja kun kirkon jäsenmäärä on esto sille että vakaumukset saavat tasa-arvonsa ei pidä ihmetellä että kannustetaan eroamaan kirkosta. Kun monin paikoin kirkkoon kuulumattomien osuus väestöstä on merkittävä, niin tätä enemmistöargumenttia ei voi enää perustellusti käyttää näyttämältä pelleltä.

Valitettavasti kirkon ja uskovaisten reaktio on ollut se, että uusateistejen marginaalisuutta ja arvottomuutta korostetaan - ja vakavasti otettavana ihmisenä olemisen merkitystä vähätellään. Ilmiö on muka kaatumassa. Mutta heihin sitten kuitenkin kiinnitetään niin kovasti huomiota. Tämä lietsoo sitä että valtaa haetaan siitä mistä se helpoiten saadaan. Eli siitä että kansa maallistuu niin paljon että Voipion teologiasalailu ei käytännössä kiinnosta juuri ketään - valtaosa ihmisistä kokee kristinuskon "syvät kysymykset" esimerkiksi synnistä keinotekoisina ja tyhminä saivarteluina joissa ensin keksitään ongelma ja sitten määritellään itsensä siihen vastaukseksi.

Kristinuskoa on kaikkialla ; Jos tässä ihminen tekee kuten lainaamani kristitty, eli tuomitsee asian tylsäksi, niin kristinuskoa tungetaan elämään silti pakosta. Uskovainen onkin aina tilanteessa jossa tutustuminen toisiin kulttuureihinkin tehdään heidän ehdoillaan. Yhteiskunta toimii heidän ehdoillaan ; Kristinuskoon tutustutaan kristittyjen ehdoilla ja muihin kulttuureihin kristittyjen ehdoilla. Tämänlainen valta varmasti innostaakin vierailemaan silloin tällöin "eksoottisessa esteettisessä tilaisuudessa". Mutta uskon että kristityt eivät juokse elämänsä aikana edes yhteensä niin monessa vieraan kulttuurin tilaisuudessa - saati että kävisivät ne kaikki vierailut yhteen tiettyyn kulttuuriin - kuin mitä normaali uskonnoton käy kristillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että normaali uskovaisella tuskin on edes mitään kokemusreferenssiä johon verrata. He muistavat omia vierailujaan, eivätkä osaa muuttaa kaikkia tarvittavia konteksteja uusiksi. (Ei ihme, jos ateistien ymmärtäminen on vaikeaa ja sekularismi näyttää pelolta ja sanamagiatabunpelolta. Jos ei ymmärrä kritiikin kohdetta, syntyy vain olkiukkoja ja vääristymiä.)

Tätä kutsutaan sivistämiseksi. Ja vastaanpanemista pidetään defenssinä ja todisteena siitä että usko olisi jotenkin pelottavan vakuuttava, kun ei muuten tarvitsisi pelätä kirkkoon menoa. Oikea termi ei ole pelko. Ainakin mitä olen itse kokenut - en ole vielä edes mikään ateisti, joten olen saanut vasta pienen esimaistelun tästä turhautumisesta - ja muita kuunnellut, niin kyllä se on se kyllästyminen, epäkiinnustus ja toistosta seuraava tylsistyminen joka tässä on takana.

Tämä toiston määrä ironisesti näkynee siitä valtaosa kristityistä kohtaa "nuhtelua" vähemmän ja siksi olenkin yleensä siinä tilanteessa että jos tarvitsen jotain uutta tietoa kristinuskosta, kristityiltä ei saa apua ellei hae joltain ykkösriviä ja eliittiä edustavalta apologetiikan mestarilta. Tai sitten menen ja kysyn riviateistilta - heillä on omituinen tapa tietää kristinuskosta asioita joita kristityt itse eivät tiedä. Tämä on surullista, että kristinuskoon tutustutetaan vasta kun lähdet siitä pois. Mutta uskonnon kohdalla tilanne yhteiskunnassamme onkin se, että jos olet uskossa, niin se riittää eikä sitä tarvitse sen enempää perustella. Mutta annas olla jos olet erimielinen. Silloin mikään tietomäärä ei ole riittävä. Nähdäkseni se määrä tietoa joka riittää kirkosta eroamiseen ja perusteltuun ateismiin täysin erossa uskontojen rukouslaulurituaaleista ja pakkotutustuttamisista pitää olla täsmälleen sama kurssivyökoetesti joka tehdään että annetaan jollekin lupa olla kristitty ja osana yhteisöä.

Tällä hetkellä kontrasti ei voisi olla juuri suurempi. Vauva pääsee yhteisöön nollatiedolla ja on jäsen jos ei erikseen irtaudu. Minun kohdalla taas tilanne on se, että saan toistuvasti kuulla että en ole vain tutustunut tarpeeksi. Tätä blogitekstimassaa yksinään katsoessa uskallan ihmetellä että mikä määrä sitten oikein riittää? (Vaikea sanoa, kun uskovaiset eivät yleensä kerro taidoistani muuta kuin sen, että ne ovat puutteellisia. Heistä ei ole argumentoimaan ja kumoamaan oikein mitään mistään aineistosta mitä heille argumentaationa annan. Mutta olen hävinnyt.) Ottaen huomioon että haluan irtautua UFO:ista, hare krishnoista, kryptozoologeista, Jehovan Todistajista, Mormoneista, New Age Wiccoista, saatananpalvojista, postmodernisteista... niin montako elämää riittää irtautumisluvan saamiseen? Väinö Voipion elämä ei olisi riittänyt jos hän olisi elänyt nykyaikaa. Tosin en ymmärrä miksi ateistien pitäisi edes ottaa jokin profeetta jonka oppia seurata dogmaattisesti tavalla jossa alkuasetelmasta ei saisi ja voisi irtautua ihan eri suuntaan - tämähän on sitä mistä sitä ollaan vapautumassa.

---

Blogistina olen ratkaissut asian siten, että hän ei tunge kristittyjen sisäpiirialueille eikristittynä, väittelen vain kohtuudella eri maailmankuvien kohtausalueilla ja enimmäkseen kirjoittan asiani omaan blogiinsa niin että jos joku tulee paikalle niin tulee ja jos ei pidä ei tarvitse ikinä tulla takaisin. En jahtaa ihmisiä ympäriinsä ja esimerkiksi lähettele yksityisviestejä koska haluan käännyttää henk. koht. jotakuta jonka olen nähnyt kannatavan vääriä mielipiteitä internetissä.