Pieni ajatus eri säätyjen rooleista

Sääty-yhteiskunta on menneisyyttä. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että sen takana oli ajatus siitä että jokaisella eri yhteiskuntaluokalla on erillinen tehtävä. Ja tämä nähtiin kokonaisuuden palvelemisena. Ja oikeastaan tässä kohden on huomattava, että palveleminen on tässä kohden oikeutus jolla on ostettu yhteiskunnallinen asema ja siihen liittyvä status.

Tätä asennetta on hyvä nähdä aina kun jokin ihmisryhmä kertoo miten he ovat vain palvelemassa. Kysymys ei ole siitä onko tällä ihmisryhmällä, säädyllä tai luokalla todellakin tarjottavana hyötyä. Todennäköisesti on. Kysymys on siitä että tätä hyötyä käytetään hyvin usein siten, että tälle hyödylle annetaan arvoa ja luodaan yhteiskunta jossa tätä hyötyä tarjoava on valtamonopolissa huipulla ja saa mahdollisimman paljon statusta, valtaa, rahaa ja muita hyötyjä prosessista.

Näin ollen voidaan esimerkiksi huomata että japanissa samurait "vain palvelivat" itsensä vallan huipulle ja säätivät yhteiskuntarakenteet hyödyttämään itseään. Teokratiat ovat tehneet samaa pappissäädylle. Yhteiskunnat rakenteineen näyttävät monin paikoin oleellisesti erilaisilta. (Yhteistä on vain julmuus, mutta prosessi jolla tätä tehdään on erilainen.)

Toisaalta me itse näytämme elävän kapitalismissa jossa "kauppiassääty" on mahdollisimman suuressa arvossa. Jopa siinä määrin että kun meidän kulttuurissamme puhutaan yhteiskunnan hyödystä, puhutaan nimenomaan hyödystä talouselämälle. (Kulttuurissamme jopa uskontoa käsitellään uskomiseen uskomisen kautta, eli siten että miten se parantaa mielenterveyttä ja lisää optimismia, tuota hyvettä jota oikeistolaiset kokoomuslaiset pitävät jonain jota jokaisella ihmisellä pitää olla..) Toki meillä juristisääty on säätänyt lakeja. Mutta meillä ei ole tuomarivaltaa. Talouselämä itse asiassa haluaa ensi sijassa vapaata markkinataloutta joka tarkoittaa minimilainsäädäntöä. Oikeistokonservativismi on nykyään vastustamassa hallintoa. Government on Suuri Saatana joka lähinnä rajoittaa hyvää ja kaikkivoipaista näkymätöntä kättä.

Tässä mielessä on hyvä huomata että nykyajan uskovaiset ovat osittain kohdistaneet kiukkuaan värin. Esimerkiksi areiopagia lukiessa on melko pian selvää että se ei ole valinnut ykkösvihollisekseen kauppiasluokkaa. Siellä puhutaan toki maallistumisesta ja välineellistämisestä tavalla joka voisi herättää ajatuksia siitä että tämä on paheksuttava. Mutta he vihaavat nimenomaan skientistejä. Jotka ovat siitä kiinnostavia että he ovat intellektuallis-sivistyksellisiä ja maailmankuvaa käsitteellistäviä hyvin samalla tavalla kuin uskovaiset. (Itse asiassa säätyjen aikana tiede ja usko olivat pitkälti samassa valtaklimpissä.)

Elämme kuitenkin kulttuurissa jossa tutkijat ja tiedemiehet ovat köyhiä ja jossa jokainen uskoo tieteeseen mutta uskoo tieteen myös sanovan että juuri ihmisen itsensä ajamat asiat ovat tieteellisesti peruteltuja. Eikä tätä näkemystä haluta kyseenalaistaa - siksi monenlainen denialismi onkin äärimmäisen suosittua. ; Esimerkiksi ilmastonmuutoskritiikissä on selvästi vahvana henkenä se, että jos ilmastonmuutos olisi totta niin siitä tulisi taloudellisia haittoja. Joten se ei saa olla totta koska ei haluta rajoittaa talouselämää.

Nykyaikana uskovaiset hyökkäävätkin yleensä heikompia vihollisia vastaan. He myötäilevät vallassaolevia. Ja sen vuoksi onkin turhaa odottaa uskovaisilta että materialismin vastustaminen olisi joskus sitä että hyökättäisiin rikkaita ja valtaapitäviä vastaan. Päinvastoin, valtaapitävien kokkareita ja yhteisaterioita ja poliitikkojen luona vierailua pidetään normaalina, verovähennysviinien arvoisena, tapahtumana. Materialismin ja pinnallisuuden kritiikki ei uskovaisille suuressa linjassa tarkoita yhteiskunnan talouselämän vastustamista vaan sitä että dissataan downshiftaavia naturalisti-hipstereitä.

Minusta olisi hauskaa luoda tiedemiesyhteiskunta. Sille ei ole vielä annettu tilaa. Ja kaikki muut lähestymistavat ovat saaneet runsaati mahdolisuuksia. Ne ovat demonstroidusti myös hyviä lähinnä pilaamaan muiden ihmisten elämää. (Esimerkiksi : Nykyajan ev-lut -kirkko on hyvä lähinnä siksi että se ei tee mitään. Enää. Teokratiat ovat olleet hyviä tappamaan ihmisiä. Suomessakin on menneisyydessä ollut kuolemantuomio jumalanpilkasta hyvin kauan. Ja uskonnonvapaus ja muu vakaumusasia on jotain jonka kohdalla on syytä muistaa että kirkko kannatti konventikkeliplakaattia vielä 1860 -luvulla.) Toki skientistiyhteiskuntakin voisi mennä päin persettä mutta sen kohdalla on sentään vielä mahdollisuus. Konservatiivit ja menneisyyteen tuijottajat toki korostavat että yhteiskunnissa säilyminen on merkki siitä että tämän merkin alla ei tuhouduta. Ja sanoo että jotain ei pidä korjata jos se ei ole rikki. Valitettavasti ne on koeteltu ja rikkinäisiksi todettu. Kysymys ei ole eirikkiolevan korjaamisesta vaan siitä että 100% varmuudella rikkinäinen läpisusinen ryönä heitetään roskiin ja tilalle otetaan jotain joka edes teoriassa voi toimia..

Vihastumisen kalkyylistä.

Onko asiaankuuluvan ja hyväksyttävän väkivallan ja muun aggression todennäköisyys suoraan verrannollinen resurssien arvoon ja niiden pitämisen potentiaaliin ja kääntäen verrannollinen riskiin?

Platonin suodatin

Kerron teille pienen vitsin filosofeista. Pidän filosofivitseistä. Etenkin niistä joissa filosofi paljastaa todellisen valtansa. Jossa demonstroidaan konkreettisesti miten filosofiata tutkinnon saanut maisteri voi hallita ties mitä herroja ja Dipoli-Insinöörejä. (Jotka yleensä käsittävät sen tyylisiä lauseita kuin "Jos et maksa tota kaljaasi, niin sitten en anna sulle takkia narikasta.") Seuraava vitsi ei ole tämänlainen filosofin valtaa korostava vitsi. Sen sijaan se on astetta sivistyneempi.

"Platon oli eräänä akatemiassaan, kun hänen oppilaansa Ksenokrates lähestyi häntä. Tämä aloittaa keskustelun:
- "Platon, tiedätkö mitä kuulin eräästä oppilaastasi?"
- "Malttakaa mielenne, ensin haluan että asiasi läpäise kolmiosaisen testin. Jos asiasi selviytyy siitä, saat kertoa sen. Näin selvitämme onko asia ylipäätään sellainen että sitä on viisasta jakaa. Lisäksi testit ovat hierarkisessa järjestyksessä, tärkein ensin ja vähemmän tärkein viimeisenä. Voit myös selvitä testistä joko täyttämällä yhden tai useamman näistä ehdoista. Mitä useampi ja mitä varhaisemmassa vaiheessa, sen parempi." Platon totesi kiireiselle oppilaalleen.
- "Hyvä on", hyväntahtoinen Ksenokrates toteaa.
- "Ensimmäinen testi on Totuus ; Oletko varmistunut että esittämäsi asia on totta?"
- "No en, kuulin siitä itsekin juuri.", Ksenokrates totesi hieman häpeissään.
- "Eli kertomasi asia voi olla epätotta. Siksi on syytä katsoa toista testiä. Hyvyyttä ja kauneutta. Kun puhut toisesta huhuja, esiintyykö juorun kohde siinä edukseen, elähdyttäen mieltämme ihailtavuudella, kauneudella ja totuudella?", Platon jatkoi.
- "Itse asiassa asiani on päin vastoin nolo ja häpeällinen", Ksenokrates totesi punastuen.
- "Eli haluat puhua ihmisestä pahaa, vaikka et ole varmistunut siitä onko asia edes totta? No, vielä sinulla on mahdollisuus oikeuttaa häiritsemiseni. On viimeisen testin aika ; Onko minulle kuulijana hyötyä siitä että tiedän tämän asian. Tulenko onnelliseksi tai rikkaaksi?", Platon toteaa sormeaan heristellen.
- "No, itse asiassa et, uutisen kertomisesta pettyisit ihmisiin, sinulle tulisi paha mieli ja päin vastoin, asiasta saattaa tulla jopa taloudellisia kulueriä."
- "Painu siis, houkka, pois edestäni ja vie akkain juorusi muualle" jyrähti Platon.
Myöhemmin Ksenokrates oli Akatemian johtaja. Hän kertoi tapahtuneesta mielellään anekdootteja ja kertomuksia. Tämä tarina opetti akademikoille miten Platon oli suuri ja arvostettava filosofi ja viisas mies. Tarina oli syytä kertoa koska Ksenokrates tiesi että se oli todella tapahtunut, koska se esitti Platonin hyvän ja kauniin kautta, ja koska kuulijat hyötyisivät koska voisivat ottaa opikseen ja kasvaa ihmisinä ja filosofeina. Toisaalta tämä tarina paljasti myös syyn siihen miksi Platon ei koskaan saanut tietää että Aristoteles oli salassa Platonin vaimon rakastaja."

Ylläoleva kuvitteellinen vitsi ei perustu tositapahtumiin. Mutta siinä opetetaan kuitenkin paljonkin asioita. Se on itse asiassa varsin hyvä eettiseen elämään ohjenuora. Kolmiosainen oikeutus, jossa

Vitsin loppuhuipennus taas on siitä kiinnostava että se voidaan nähdä jonain joka tarjoaa kumoavan vastaesimerkin kuvatulle. Jos viestinnän oikeutus todella syntyy kolmiosaisella testillä, niin tuonlaatuinen tapaus vihjaa että määritelmä on väärä. Se ei olekaan kriteeriattribuutti sille mitä juorupuheita ihmisen kannattaa kuunnella. Tällöin koko kolmiosainen teoria voidaan itse asiassa kumota.

Mutta sitten toisaalta se voi olla demonstraatio siitä että testi itse asiassa on hyvä. Kenties tämänlaisten epämiellyttävien totuuksien paljastuminen ei ole aiheettomista juorupuheista syntyneiden mustasukkaisuuksien arvoinen.

---

Ja ennen kaikkea se kertoo sen, että jos Platon ja Aristoteles ovat vastakkain, niin vaikka Platon näyttäisi edulliselta niin siitä huolimatta usein Aristoteleellä on etu puolellaan.

E(rinomaisuus)myytti

Mannerheim, tuo libertaristinen yli-ihminen,
erinomainen harvinaislaatuinen lumihiutale,
kuin Gandalf - yksi harvoista,
komentaa kuuliaisia terrakottarobottiammattilaisiaan
kohti suuruutta ja erinomaisia suorituksia
ja riskialtista maksimikilpailutettua palkkaa.

Kirjoitin vähän aikaa sitten puolillaan vitsin vuoksi väännetyn tyhmän pienen blogauksen johon kuitenkin sain kiinnostavia kommentteja. Joskus tekstejä täytyy kirjoittaa tunteiden purkamiseksi. Sain siihen liittyen kuitenkin vihjeen siitä miten armeijan testituloksia on (toki anonymisoidusti) käytetty kansantalouden tutkimuksessa. Linkkinä oli Roope Uusitalon "Essays in Economics of Education". Esseet olivat periaatteessa kiinnostavia. Kommentoija oli kuistenkin myös Kysyjä. Kysyjä halusi minulta siihen liittyen jotain, mahdollisesti metodologista kommentointia. En pidä referaattien tekemisestä, joten siinä mielessä suosittelen lukemaan itse tekstin. Lisäksi valittu aihe haiskahti sen verran politiikalta, että kaltaiseni "luottavainen persoona" alkoi haistelemaan ansaa. Joka tietenkin motivoi tarttumaan asiaan entistä vahvemmin. (Palkalla minua ei motivoi yhtä hyvin kuin ansalla. Joitain kärpäsiä ei pyydetä hunajalla vaan heitä pyydetään blogikommenteilla.)

Siinä on ytimessä sellainen poliittinen kulma että miten paljon koulutuksella saa rahaa takaisin. En ole lähestynyt tietoasiaa sillä tavalla. Olen siinä mielessä idealisti. Tai oikeastaan en ole. En vain ole riittävän markkinahenkinen ja rahanahne. Pidän muita tavoitteita kiinnostavimpana. En myöskään kuulu niihin ihmisiin joiden mielestä yhteiskuntaa pitäisi ylipäätään ohjailla kuin se olisi "Monopoli". (Joskin ymmärrän jollain tasolla että on syytä miettiä että valtio ei mene konkurssiin.) En kuitenkaan näe ongelmaa siinä että joku tutkii asiaa ja tekee siitä päätelmiä. On vaikeaa olla eri mieltä esimerkiksi seuraavan lausuman kanssa : "Nature allocates people with different amounts of talent and opportunities. Nature has no need to be fair. Using such natural experiments and economic theory, some inferences on the causal relationships can be drawn." Minua ei myöskään ihmetytä osa sanotusta "In the second essay we take seriously the Becker schooling model, which states that people decide on the schooling investments based on the marginal costs and marginal benefits of education. We note that if the marginal returns vary across individuals, there is no single parameter for the return to schooling. Instead, the appropriate model is a variant of a random coefficients model."

Mutta esseiden joukosta on tietenkin vaikeaa seuloa yhtä asiaa. Päätin tarttua yhteen detaljiin. (Koska kun minulta pyytää jotain, ei koskaan tiedä saako. Ja jos tietää että saa niin ei tiedä mitä saa ja haluaako tätä.) Siinä käsitellään taidon ja palkan suhdetta. Tässä havaitaan että instituutioilla on vaikutusta. Ammattiliitot ja muut taistelevat palkkojen nousulla tavoilla jotka eivät liity taitoihin. Taitojen ja palkan suhde onkin selittänyt joskus enemmän kuin nyt. "Single-skill model performs best in explaining changes in the period from 1983 to 1989." Toisaalta vaikka nykyään korostetaan ammattitaidon merkitystä "Most interestingly, very little evidence of increasing demand for skills is found in this study. At least changes in the demand for skills do not show as widening skill related wage differences." Tämä johti minut sivupoluille. Ja tämän sivupolun tulen tarjoamaan.

Maailmassa on nimittäin muutamia myyttejä joista en pidä. Kun olin nuori, kysyin isältäni että mikä on hänen mielestään nykyajan myytti. Hän lähestyi asiaa mielenkiintoisesti. Sillä moni korostaa että uskonnonvapauteen ja vastaaviin liittyisi myyttejä. Tai että seksiin liittyy myyttejä. Mutta tosiasiassa nämä eivät ole erityisen vahvoja myyttejä koska (a) ne eivät oikeasti ohjaa elämäämme niin paljoa (b) ja niistä puhutaan aika paljon. Hänestä aikamme myytti oli se, miten tehdä rahaa. Ajatus on kiinnostava, koska yhteiskunnassamme kaikessa puhutaan rahasta. Itse asiassa jopa paljon puhuttu uskonto on puolustuksissaan uskomiseen uskomista, eli ajatusta jossa yhteiskunta tai yksilö hyötyy siitä että on uskovainen. Hyötyajattelussa on kyse rahasta tai siihen rinnastettavista asioista. Sen lisäksi jos rahan tekemisestä keskustellaan, on selvää että asiasta loukkaannutaan syvästi poliittisin syin. Joko siksi että on epäkohteliasta kertoa yrittämisestä kommunisteille. Tai kertoo siitä että sukupuolikiintiöt ja ammattiliitot johtavat siihen että palkkaa ei saada oikeastaan enää "tehdystä työstä" tai "taidoista" sanan vahvimmassa mielessä. Tai siksi että libertaristi itkee kun hänelle kerrotaan että tilastojen mukaan varmin keino rikastua ei olekaan yrittää ahkerasti ja työskennellä ja yrittää. Vaan se, että valitsee isovanhempansa ja vanhempansa joilta saa pesämunan jolla opiskella ja sosiaalisen verkoston ja siihen sopivat käyttäytymismallit.
1: Minulla oli muuten hirvittävästi hyötyä siitä että isäni on hyvä vartija. Ei pelkästään siksi että hänen nimellään saisi työpaikkoja, vaan sen takia että hän on kertoillut jonkin verran työjuttuja jotka ovat itse asiassa välittäneet tietotaitoa ja hiljaista tietoa siitä millä metodein ja millä asenteella työt tulevat hyvin tehdyksi. Vartijan hommista ei vain saa palkkaa. Ja duuni on perseestä ja sopii vain ihmisille joilla on jotain pahemman kerran vialla päässä. Kaikella kunnioituksella isälleni tämä. Idea on kuitenkin sama.

Tässä kohden mielestäni tärkeimmät myytit eivät kuitenkaan ole poliittisesti kiinnostavia. Uusitalon aiheet varmasti kiinnostaakin niitä joilla on jonkinlainen puoluepoliittinen asenne. Ei siksi että hän esittelisi poliittisesti vääristeltyä aineistoa ja pseudotiedettä. Vaan siksi että aiheet ovat niitä joita puoluepoliittisesti miettivät miettivät. Minulle tämä on hieman vierasta. Ja siksi otankin esille toiset myytit.
1: Ensimmäinen on essentialismi. Tässä on monta osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on "älykkyysmyytti". Siinä ajatellaan että älykkyys tarkoittaa suunnilleen samaa kuin toteutuneet taidot. Lahjakkuus on kuitenkin hyvä erottaa taidosta. Niiden välillä on usein ahkeruuden kokoinen kuilu. Lahjakkuus auttaa mutta ei vie perille. Ja ilman lahjakkuuttakin voi usein päästä perille. (Joskin jalattomat amputoidut eivät voi voittaa juoksukilpailuja paitsi joissain erityisissä paralympialaisissa.) Tätä sitten levitetään sen tyylisissä sarjoissa kuin "Skorpion". Toisaalta olen ollut havaitsevinani että sama henki ympäröi myös MBTI -luokituksia. Niiden tuloksista luetaan ikään kuin suositus. "Olet INTJ joten sinulla varmasti olisi lahjoja tiedeuralle". Tämä ei kuitenkaan ole edes itse testin tarkoitus. Sosiaalisissa piireissä tämä jatkotulkinta ikään kuin liimataan päälle. Aivan samoin kuin älykkyydenkin kohdalla. Ajatus ihmisen essenssistä, joko aidosta tai kuvitellusta ominaisluonteesta, muuttuu taidoksi kuin simsalabim. Potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi vaikka nämä ovat eri konsepteja.
2: Toinen on taitomyytti. Michael Gerber on kirjoittanut kirjan "The E Myth" joka käsittelee sitä miten moni pieni yritys kaatuu. Syynä ei ole välttämättä se, että niissä tehtäisiin työt huonosti. Mutta aina se ei johdu myöskään ammattiliitoista tai muusta kommunismista. Usein yrittäjät tekevät bisnessuunnitelmia joissa ollaan liian sitoutuneita myyttiin siitä että jos yrittäjä ja hänen palkkaamansa työntekijät osaavat tehdä jotain, niin se tarkoittaisi sitä että he myös osaavat tehdä siitä bisnestä. Eli jos osaat kirjoittaa, osaat kirjoittaa tavalla josta tulee rahaa.

Pelottavaa onkin, että usein älykkyysmyytti kombinoidaan erinomaisuusmyytin kanssa. Silloin syntyy jotain sellaista jonka eetos on liiaksikin nykyaikaa. Esimerkiksi itse varmasti hämmästytän joitakuita ihan sillä miten hienosti ja kaikenkattavasti osaan alisuoriutua rahallisesti. Minulla toki on työpaikka josta tulee ihan palkkaa. Mutta toisaalta on huomioitava että kirjoitan hyvin paljon sellaista josta tulee lähinnä miinusta tilille. (Vähintään siten että työ pitäisi tuntipalkkaistaa jotenkin.) Puolisoni esimerkiksi kävi kuuntelemassa stand-uppia ja selitti että ei se oikein eronnut siitä mitä meillä on kotona koko ajan. (Hän ei korostanut sitä että olisin erityisen hauska, vaan nimenomaan sitä että stand-upin ammattilainen itse asiassa pärjää rahallisesti varsin "kohtuullisella" tai "inhimillisellä" taitotasolla.) Mutta olihan siinä valtava ero. Minä en elä paskanjauhannallani, teen sen ikään kuin omalla kustannuksellani. Minulla ei ole bisnesmallia enkä voi vain kuvitella että voisin vitsailemalla muuttaa tilanteen niin että simsalabim rahaa alkaa tulemaan ovista ja ikkunoista.

"Solipsismia ja logiikkaa" ~ eli roskapussien logistiikasta

 Vie mun roskat.
Minä juon nyt kahvia.

"Takkiraudassa" keskusteltiin yliopistossa tehtyä joukkomurhaa suunnitelleesta. Tässä esiin nousi yksi detalji. Ja koska tapanani on aina kiinnittyä relevantteihin seikkoihin, otan esille tämän roskapussiasian tarkemmin. Sillai ironisesti.

Alustus

Henkenä oli se, että tämä "psyyken rakenteeltaan varsin omintakeinen" henkilö kohteli roskapussejaan varsin erikoisesti. "Olen alkanut heittää roskia parvekkeelta VASTA sen jälkeen, kun siitä että jätin siististi paketoituja roskapusseja rappuun alkoi tulla valitusta. Lisäksi talo jossa asun on kolho betonikuutio ja sen rappukäytävä on niin ankea, että siellä ei ole edes ikkunoita, yksi kelmeä oranssi lamppu valaisee kerrosta. Se on siis pelkkää pilkunnussintaa ettei muka saisi roskapusseja jättää sinne, kenenkään tervepollaisen viihtyisyys ei siitä kärsi." Argumentti oli logistinen, tai ainakin pyrkii olemaan sellainen. "Osaatko sinä perustella minulle, miksi (etenkin ym. oloissa) minun tulisi talvella pukea päälle raskaat ulkovaatteet ja käydä vieämässä asuntoon hajuhaittaa tuottavat roskat ulos, vaikka olisin päättänyt viettää koko päivän rennosti yöpaidassa? Siihen hommaan menisi ajallisestikin useita minuutteja. Tämä kysymys voidaan muotoilla myös toisin: miksi tavallinen ihminen ei saisi yksityiselämässään järjestellä asioita samalla tehokkuudella kuin teollisuuslaitoksissa? Mikä velvollisuus tavallisella ihmisellä yksityiselämässään on olla tehoton ja söhlätä sinne tänne ilman suunnitelmallisuutta. Se että minä jätän pussin joka on saatava tästä asuntotilasta pois tuohon rappuun josta joku joka siitä menee seuraavaksi voi ottaa sen mukaansa noudattaa TISMALLEEN SAMAA LOGISTIIKAN LOGIIKKAA MITÄ SOVELLETAAN TEOLLISUUSLAITOKSSSA."

Tämä argumentti on selvästi jotain jossa on jonkinasteista pohjaa. Se on toki jotain jota ei katsota hyvällä sosiaalisesti. Mutta kenties siinä on kuitenkin ideaa nimenomaan logistisesti. Kuten Elina Keränen asian huomautti "Ei sen tekstin älykkyys ole kieliopissa, vaan loogisessa ja tehokkaassa ajattelussa - se todellakin säästää aikaa ja vaivaa jos joku vie roskat kun on muutenkin menossa ulos. Vastaavasti tuo ihminen varmaankin tekee palveluksia muille jos pystyy tekemään jonkin asian kustannustehokkaammin kuin muut."

Elina Keräsen lausunto herätti sitten vastaansa tiukkaa kritiikkiä. "Keräselle huomauttaisin tulevaisuutensa varalle, ettei vastaisuudessa ole viisasta sekoittaa toisiinsa solipsismia ja logiikkaa. Se, että ulkoistaa roskiksen, joka haisee niin, ettei siedä sitä edes kämpässään, rappukäytävään, muiden ihmisten riesaksi, ei ole sen enempää loogista kuin tehokastakaan. Se on loogisesti ajatellen tehokas keino hankkia vihollisia. Roskien nakkaaminen ihan oikeaan roskikseen ei kestä kauaa eikä se edellytä "työpisteensä" (jossa siis suorittaa niinkin tehokkuutta vaativia ja yleishyödyllisiä toimia kuin joukkomurhan suunnittelu) sotkemista siihen tilaan, että kestää vartti päästä takaisin työn ääreen. Se ei edellytä kuin sandaalien jalkaan tökkäämisen, avaimien ottamisen ja minuutin reissun pihalle. Jos on niin itsekäs, että katsoo tämän vievän lumihiutaleista aikaansa niin paljon, että pitää oikeutettuna pilata hengitysilma jokaiselta rappua käyttävältä, ei totisesti osaa tehdä hyöty/haittalaskelmia kuin laskemalla kaikki muut kuin itsensä nollatekijöiksi. Minä pidän logiikasta, tehokkuudesta ja turhan työn välttämisestä. Siitä minä en pidä, että käyttää merkittävästi enemmän aikaa, kuin homman hoitaminen vaatisi, kehittelemällä tekosyitä sille, minkä takia hän sattuu olemaan liian Übermensch "alentumaan" edes alimman yhteisen nimittäjän normatiiviselle tasolle. Loogiseksi sen enempää kuin tehokkaaksikaan ei opi kiukuttelemalla." Tämä on ironista luettavaa kun tiedostaa kommentin sanojan. Mutta kysymys onkin siitä onko hänen vasta-argumentissaan järkeä. Nähdäkseni ei.

Varsinaiseen asiaan.

Yllättävää kyllä, solipsismin ja logiikan kohdalle laitettu heitto vaikuttaa täysin epäkoherentilta ja irrelevantilta varsinaisen argumentin kannalta. Mutta siinä paljastuu monta asiaa. Ensimmäinen asia joka on nostettava esiin, on se, että solipsismia ei ilmeisesti käytetä ollenkaan sanan varsinaisessa mielessä. Kenties se sekoitetaan itsekkyyteen, oman navan läpi katsomiseen tai vastaavaan. Mutta selvää on että solipsismia sanan filosofisessa mielessä se ei voi tarkoittaa.

Sillä jos otetaan solipsismi (latinan sanoista solus ipse ’yksin itse’) -käsite esille, korostuu että se on lähinnä filosofinen näkemys, jonka mukaan ”minä”-näkökulma on ensisijainen, perustavin ja varmin tietämisen lähde. Solipsismissa varmaksi oletetaan oma olemassaolo. Näin esimerkiksi havainnot ja niiden luonne voivat olla vain oman ajattelun tuotoksia. Tämä ajatteluperinne taas on läpeensä looginen. Itse asiassa se nojautuu vahvasti Descartesin cogito -oivallukseen. Hän epäili kaikkea ja vaati laadukkainta mahdollista todistamista. Ja oma olemassaolo oli ainut mikä tällä tiukalla kriteeristöllä voitiin todistaa.

Filosofiassa tiedetäänkin että solipsismi on äärimmäisen looginen, sisäisesti koherentti ja sellainen jota ei oikeasti osata kumota mitenkään edes havaintoaineistolla tai millään muullakaan. Sen sijaan solipsismi ohitetaan usein. Mutta ei siksi että se olisi epälooginen. Esimerkiksi itse harjoitan ajatusta jossa minnulla on empiristisyyttä korostava maailmankuva koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". Joka muistuttaa Charles Peircen tapaa suhtautua kyseiseen ongelmaan ; Hänestä solipsismin logiikkaa vastaan ei voinut painia, mutta oli "kätevämpää" ja "terveempää" elää elämä kuin meidän ulkopuolinen maailmamme olisi tosi. Eli naulata ihmiselle liian suuret kysymykset vessan seinälle ja keskittyä niihin kysymyksiin joiden ratkaisulla oli jotain muutakin merkitystä kuin loogisten symbolien pyörittely.

Siksi onkin erikoista esittää mitään sen suuntaistakaan, että solipsismi ei olisi loogista. Kun tosiasiassa suunnilleen ainut asia mitä se on, on se että se on loogista. Ihmsiet hylkäävät sen yleensä, ei siksi että se olisi epäloogista vaan juuri siksi että se on suunnilleen pelkästään loogista. Muita ansioita solipsismilla ei ole kuin loogisuutensa. Solipsismin laittaminen eri lokeroon logiikan kanssa ikään kuin "automaattisesti" kertoo lähinnä siitä että sekä logiikka että solipsismi ovat kommentoijalle aivan vieraita ajatuksia ja asioita. (Mikä kyllä tässä tapauksessa rehellisesti sanoen selittää pirun monta asiaa.)

Luultavasti kommentoijalla ei olekaan mitään tietoa ja ymmärrystä käyttämästään termistä ja hän käyttää sitä vaikka oman navan mukaisen ajattelun ja itsekeskeisyyden kautta. Tällöin kannattaa puhua "egoismista". (Egoistisen ajattelun ytimessä on sitten presuppositionistinen ajattelu, josta Kerästä kritisoiva kommentaattori on sitten tullut valitettavan tutuksi itselleni.) Keskustelija ei käytä logiikkaa ja solipsismia niiden käsitteissä vaan vaihtaa sanat omiinsa lennosta ; (Logiikka vastaa hänellä todennäköisesti enemmänkin arkijärjenmukaisuutta ja solipsismi itsekeskeisyyttä.) Valitettavasti kun Keränen käyttää sanaa hän tuskin hakee sanakirjasta tämän kommentoijan omia versioita näistä sanoista. (Mikä muuten näyttää olevan kyseisen kommentoijan pääasiallinen tapa keskustella. Hänellä on hyvin laaja, hyvin omintakeinen tapa uudelleenmääritellä helvetin yleisiä ja arkikielisiä sanoja näiden solipsismien ja logiikoiden lisäksi.)

Argumenttianalyysi; Logistiikka ei ole sama kuin utilitarismi

Kun käsitteidenvaihdon ymmärtää, voidaan huomata minkä varassa itse asiassa Keräsen lausunnon kritiikki nojaa. Siinä logistiikka muutetaan utilitarismiksi. Tämä on toki aivan mieleltään terve tapa suhtautua asiaan. Ajatellaan että roskapussin hajusta on haitta. Ja että vaiva siitä että yksi henkilö laittaa kengät jalkaan on pienempi kuin se että moni kulkee haisevan roskapussin ohi. Tässä mielessä argumentti on hyvin perusteltu.

Kuitekin logistiikka harvoin laskee mitään sellaista kuin viihtyvyys. Itse asiassa se mitä on opittu on se, että liukuhihnatyö on äärimmäisen raastavaa ja ihmisen mieltä tuhoavaa. Liukuhihnatyö edustaa myös logistista maksimaalisen tehokasta lähestymistapaa. Tämä korostaa sitä miten olisi järkevää ottaa utilitaristinen näkökulma ja hylätä koko ajatus siitä että kerrostalorappua olisi käsiteltävä logistisesti on hylättävä. Mutta jos asia tehdään näin, ei käsitellä logistiikka-argumentin sisäistä eheyttä.

Ja sisäisesti eheä se on. Jopa kommentoija itse myöntää että roskapussin vieminen vie aikaa. Hän vähättelee sitä. Mutta koska hän on lukkiutunut utilitaristiseen näkökulmaansa, kykenemättä näkemään tämän absoluutin ulkopuolella muuta, hän ei käsitä miten kysymys ei ole (a) siitä onko urakka pieni vai suuri tai (b) olettaako muiden tekevän nollatulosta vai olevan ahkeria.

Kun asiaa katsotaan logistisesti, voidaan arvioida se aika mikä kuluu siihen että pukee kengät jalkaan, avaa oven ja menee ulos roskakatokselle, palaa takaisin ja laittaa kengät pois jalasta. Tämä on se mikä kuluu roskien viemiseen. Tätä verrataan sitten siihen tilanteeseen että joku joka joka tapauksessa laittaisi kengät jalkaan ja kävelisi ulos, nappaisi roskapussin ja veisi sen roskiin. On itse asiassa aika helppoa nähdä, että jälkimmäinen vie vähemmän aikaa.  ; Maksimissa toisen työmäärä kasvaa sen että hän kävelee roskakatoksen kautta. Kaikki muu tapahtuisi joka tapauksessa. Tämän työmäärä on vähempi kuin se, että yksilö pukee kengät ja palaa takaisin. Logistiikka ei välitä viihtyisyydestä tai siitä haiseeko käytävä pahalta. Logistiikka laskee vain roskienviemisen työnlisäyksen_a ja vertaa sitä ohikulkijan työnlisäykseen_b. Kun roskansa itse vievä tekee kaikki työvaiheet mitä ohikulkijakin, mutta ohikulkijan toimiin osa niistä on jo nyt redundanttia ja joka tapauksessa tapahtuvaa, on selvää että ohikulkijan tekemä roskien vieminen on logistisesti kannattavampaa.[Argumentin ainut heikkous on siinä, miten nurkkiin jähmettynyt hikikomori syö. Jos täytyy käydä kaupassa, oma työnlisäys_a muuttuu identtiseksi työnlisäyksen_b kanssa.]

Kaiken kaikkiaan korostankin sitä, että en suosittele logistisesti maksimoituja työpaikkoja kenellekään. Liukuhihna on rakenteeltaan psyykenrikkovaa. Mielestäni siis jo se robottimaksiimi on väärä. On syytä ymmärtää että ihmiset ovat nimenomaan egoistisia ja heitä vituttaa viedä toisten roskia. Ei siinä mietitä että kokonaistyömäärä vähenee. Sillä utilitaristi laskee hajuhaitat yhtälöön. Ja egoisti näkee että hän itse kärsii jonkun toisen tekemisistä. (Asia jonka Keräsen kriitikko tunnistaa hyvin heti kun kysymys on Pahan ongelman ratkaisusta jotta ateistit eivät vaan voisi olla oikeassa.)
1: Mutta utilitaristien kohdalla tässä kohden ylikorostuukin se, että utilitarismin ytimessä ei ole puhdas logiikka vaan vahva normatiivisuus ; Sen parissa ideologisuus piilotetaan sillä että katsotaan millä tavalla toimimalla johonkin tiettyyn maaliin päästään. Tämä taso on toki mekanistista, mutta tosiasiassa se, mikä on tavoitetila on sitten hyvinkin eettisesti sävytettyä. Siksi kommentoijan ei oikeastaan pitäisi moittia logistiikkaratkaisua logiikan puutteesta, vaan korostaa että kysymys on puhtaasti eettinen, aatteellinen ja ideologinen.

Keräsen näkemystä kritisoineen asiaa ei auta se, että vaikka selityksen keksiminen onkin työläämpi kuin yhden kerran roskien vieminen, niin se on kuitenkin kannattavaa. Samasta syystä ihmiset maksavat esimerkiksi postityössä ja transportaatiossa ihmisille jotka tekevät logistisia arvioita. Sillä säästö tapahtuu joka ikinen kerta kun joku toimii ohjeen mukaan. Logistinen mietintätyö tehdään kerran ja sen jälkeen kannattavuus vain kasaantuu ja kasaantuu ajan mittaan. Niin pitkään kuin kalenteria riittää, joten teoriassa kannattavuus saadaan äärettömäksi jos aikaskaala lasketaan niin pitkälle.)

Ymmärrän kuitenkin, että sisäinen logiikka ei paljoa paina. Sillä kysymys on vähän kuin solipsismista. Se, että asia on koherentti ja sillä on yhden näkökulman looginen ansio ei paina paljoa mitään koskaan missään muutenkaan. Siksi esimerkiksi valtaosa ns. sofistikoituneesta teologiasta on tyhjää ja merkityksetöntä saivartelua. Niillä ei ole muita ansioita kuin sisäinen koherenssi ja tarkkaan tiettyä johtopäätöstä hakemaan valikoidut premissit. Ne ovat kuin solipsismi. Ei niitä terve ihminen ota vakavasti. Sen sijaan terve ihminen yrittää rakentaa robotin joka vie roskat.

Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.

σ

Luin huvittuneena lyhyen kirjan "Inhimillisen typeryyden peruslait". Sen kirjoittaja, Carlo Cipolla, luokittelee teoksessa ihmiset karkeasti neljään luokkaan. Avuttomiin, roistoihin, typeryksiin ja älykkäisiin. Kirjassa käytetty luokittelu on vahvasti utilitaristinen ja siinä älykkyyttä ei pilkota mitenkään esimerkiksi analyyttiseen ja käytännölliseen. Luokittelun ytimessä on nelikenttä. Karkeasti siinä katsotaan seurauseettisesti hyötyjä. Ihminen joko hyödyttää toimillaan itseään tai haittaa. Ja samoin hän joko hyödyttää tai haittaa muita.

Rationaalinen ihminen hakee omaa hyötyä ja hyväntahtoinen muiden hyötyä. Rationaalinen ihminen voi joko hyväntahtoinen ja hyödyttää kaikkia ja olla älykäs tai hyötyä pääasiassa itse, ja olla roisto.  Irrationaalinen taas voi olla harmiton avuton tai haitallinen typerys. Luokittelu on sisäisesti koherentti ja käytännössä kategoriat ovat objektiivisia sen jälkeen kun hyöty ja hyväntahtoisuus ja rationaalisuus "on ensin määritelmällä sidottu johonkin konkreettiseen". (Jota teos ei muuten tee.) Lasken teoksen huumoriksi, vaikka luokitelmat ovatkin deduktiivisesti johdettavissa siitä mikä suure on määritelty X ja Y -akselille.

Silti siinä on joitain hauskoja luonnehdintoja. Kuten se, miten kirja hakee sisäistä koherenttia esittelemällä typeryyden peruslain jossa typeryksien määrä ja haitallisuus ihmisjoukossa X aliarvioidaan. Ja siksi kirja ei esitä prosentteja vaan viittaa "ihmiskunnan typeryspitoisuuteen" merkillä σ. Samoin koin viehätystä teoksen tapaan määritellä yksinäisyyttä hakevat ihmiset "Joillekin sosiaalinen kanssakäyminen on välttämätön paha. He kokevat joutuvansa sietämään muita ihmisiä samoin kuin nämä joutuvat sietämään heitä."

Paras horoskooppimerkki
on luonnollisesti orava.

Teos hakee suuren osan voimastaan tästä kyynisestä ilmapiriistä. Ja siitä että ihmisistä on tärkeää luokitella ihmisiä. Ja tehdä tämä mahdollisimman pienellä vaivalla. Tämä "laiskuus" on suurelta osin horoskooppien suosion takana. Silti tämänlaisiin ihmisten luokitteluihin sitoutuvan ei tarvitse olla taikauskoinen sanan varsinaisessa mielessä. Esimerkiksi jos katsoo horoskooppien kritiikkiä, voi huomata että aika moni kritisoi lähinnä mekanismia. Sitä että planeetoilla ei ole yhteyttä persoonallisuuksiin. Samat henkilöt sitten luottaisivat horoskooppien tyylisiin ominaisuuskuvauksiin heti jos horoskooppimerkki olisi vain itseen sidottavissa oleva tunnus. Eli heti jos olisi horoskooppimerkki joka ei määrittyisi syntymäajalla, se jotenkin koettaisiin paremmaksi. Vaikka oikeasti se olisi vain horoskooppimerkki jossa ei ole edes sitä mekanismia.

Ja kyllähän itsereflektio ja muiden luokittelu tietysti viehättää. Esimerkiksi minulle on syvästi tyydyttävää analysoida kusipäisyyden filosofiaa ja sitoa sitten tämä käsite joihinkin ihmisiin. Ja olen esimerkiksi tehnyt Myers-Briggs -tyypitystestin (MBTI) useitakin kertoja. (Enkä edes jaksa ottaa tässä yhteydessä esille heraldisia eläimiä.)

"Takkiraudassa" oli esitys jonka mukaan tietty luokitus Myers-Briggsissä olisi autisminkaltaisuutta. Että INTJ olisi yhteydessä. Olin tietysti kiinnostunut asiasta ja katsoin annettua lähdettä. Oletuksenani oli luonnollisesti se, että autisteille, tai aspergerin syndroomaisille ja vastaaville olisi tehty kyseistä testiä ja tätä otosryhmää olisi sitten verrattu tavallisten ihmisten tuloksiin. Mutta ei. Siinä oli viitattu autismiin liittyviin oireisiin joita sitten tulkittiin Myers-Briggsin tematiikassa ikään kuin ulkopuolisena. Menetelmällä on selvästi heikkoutensa, sillä toisaalla on tehty samaa ja saatu erilaatinen tulos. Jos autistejen aistielimistöjen anomaalisuus ja käyttäytymisen piirteet korostuvat, onkin tulos ISTP. Erot kattavat puolet käytetyistä neljästä kirjaimesta.

Olen itse asiassa jo hieman pidemmän aikaa ollut hieman ällistynyt kuinka "Takkiraudan" tekijä on innostunut Myers-Briggsin tyypityksestä. Sillä kyseinen menetelmä perustuu Carl Jungin psykoanalyyttiseen persoonallisuusluokitukseen. (Itse asiassa vielä pahempaa, se on Isabel Briggs-Myersin tulkintatapa jungilaisuudesta.) Kunnon konservatiivina Takkiraudassa osataan olla kriittisiä psykoanalyysille. Mutta tämä näkyy tietysti vahviten Freudin puheiden kohdalla.

Itse olen tunnetun epäluuloinen psykoanalyysin relevanttiutta kohtaan ; Miltei tekisi mieli kutsua Myers-Briggs -luokitelmaa pseudotieteestä johdetuksi tulkinnaksi. Mutta se olisi vain häijyä. Siksi aloitankin siitä että olen tehnyt testin monta kertaa. Ja se minkä tässä prosessissa oppii on jännittävä. Nimittäin se, että vaikka persoonallisuustyypittelytestejä tehdään oletuksena että ihmisellä on jokin kohtuu pysyvä persoonallisuus, testit tuppaavat antamaan eri tuloksia. Itse saan usein INTJ:n tai ISTJ:n. (Viimeisin tulos kuitenkin ISTP.) Tämä muttuminen itsessään vihjaa että testin reliabiliteetti ei ole suuri. ; Reliabiliteetti määrittyy siten että satunnaismuuttujat eivät helposti muuta tuloksia. Tällöin testistä saadaan usein samaa tulosta samalla ihmisellä. Ja tässä kohden ensimmäinen ajatus kriittisellä analyyttisellä mielellä varustetulle ihmiselle on tai ainakin pitäisi olla seuraavassa:
1: Kaikki kysymykset ovat dikotomisia. On valittava. Ja valinnassa on aina kysymys siitä että on valittava niiden välillä jotka Myers-Briggsissä asetetaan toistensa vastinpariksi. Joko-Tai -linjamassa annettujen valintojen perusteella tehty lukumäärä päättää sen oletko mitäkin. Ja näitä kysymyksiä ei ole montaa. Tästä seuraa se, että muutokset ovat helposti suuria. Ongelmia voi lisätä se jos ihmisellä onkin samanaikaisesti molempia piirteitä.
2: Tulkinnat ovat hyvin jyrkkiä. Kun valitaan vaihtoehdoista, valitaan paitsi niitä joita Myers-Briggsissä on oletettu toistensa vaihtoehdoiksi, niin ne ovat aina mallia "oletko pitkä vai lyhyt". Kun valinnat ovat sisällöllisesti jyrkkiä, tuloksiin tulee helposti heilahteluja.
3: Testi on itse asiassa rakenteeltaan hyvinkin deduktiivinen. Tämä perimmiltään tarkoittaa sitä että lopputulos on suoraan seurausta siitä mitkä valitsee. Ja nämä valinnat eivät suinkaan hae ennusteita, vaan ne kysyvät asioita suoraan. (Jos minä kysyisin testissä monta kertaa peräkkäin "oletko mielestäsi emotionaalinen vai harkitseva" ja kertoisin tulokseksi "olet emotionaalinen" niin nauraisivat pihalle. Tai pitäisi nauraa ainakin.) Testi toimii täsmälleen yhtä hyvin kuin ihmisen itsetuntemus. Ja kieroa kyllä, jos ihminen tuntee itsensä hyvin, hän ei tarvitse testiä. Jos hän tarvitsee testin, sen antama tulos tuskin on kovin luotettava.

Tämä - minusta ilmiselvä ennakkointuitio - onkin yllättävän relevantti. Muutkin jakavat sen. Guardianissa että Fortunessa on artikkeleja siitä miten kyseinen persoonallisuustesti on samanaikaisesti hyvin paljon käytetty, että tieteelliseltä tasoltaan kyseenalainen. Ja koska asiaa ei päätetä journalistien toimesta - ei edes supertieteellisten iltapäivälehtien palstoilla - on syytä viitata siihen että Pittenger on kirjoittanut siitä miten testi ei itse asiassa mittaa sitä mitä se väittää. ; Kritiikissä esiin nousee sekä ongelmat testin reliabiliteetissa (siinä että se antaa konsistentisti samanlaisia tuloksia, ilman tulkinnanvaraisuutta) että sen validiteetissa (siinä että se mittaa jotain todella olemassaolevaa piirrettä tavalla jossa tämä piirre myös arvioidaan luotettavasti.) Voidaankin sanoa että MBTI on vähän kuin horoskooppimerkit siinä mielessä että molempiin luotetaan siksi että ne ovat suosittuja. Suosio ruokkii itseään.

Pahinta asiassa on se, että siihen voidaan liittää jopa reiluusongelmia. Sillä Myers-Briggsiä käytetään hyvin usein siihen mihin sitä ei sen itsensä mukaankaan voida käyttää. Nimittäin siihen että sen ytimessä on hyvin essentialistinen ajattelu. Siinä olemus ja tekeminen yhdistetään hyvin vahvasti. (Edes horoskoopeissa se mitä olet ja mitä teet eivät ole näin vahvasti yhdessä.) Työnantajaa kiinnostaa palkata hyvä. Mutta Myers-Briggsin kautta haetaan tietynlaista asennetta. ; Ihmiset kuitenkin tekevät samoja töitä eri syistä ja eri motiivein. Samoin profiilejen väitetään olevan relevantteja monissa asioissa, kuten deittailussa. Mutta mitään tieteellistä tutkimusta tästä asiasta ei ole tehty.

Jungilaisuutta ei tietysti saa haukkua koska se on maineeltaan "pehmeää". Se kuitenkin lokeroi. Ja jos naturalistisella ja reduktiivisella lokeroinnilla ja humanistisella lokeroinnilla on jokin ero, se on se, että naturalistinen sitoo asioita matematiikkaan niin että ne edes jotenkin uskottavasti voivat olla totta. Pehmeän puolen luokitelmat taas ovat kokonaisvaltaisesti lähinnä sattumalta oikeassa. - Joka muistuttaa siitä miten σ on konservatiivienkin parissa suurempi kuin konservatiivit itse arvioivat. ; Ihmiset ovat vähän kuin yhteiskunnat. Niissä vaikuttaa hirvittävä määrä muuttujia. Tämä tekee niistä pirun mutkikkaita. Ihmisellä on tässä helposti halu ymmärtää ja hallita ja oikoa. Siksi on oleellista tiedostaa, että käytännössä aina kun joku tiivistää persoonallisuuden muutamaan merkkiin ja sovittaa ison määrän inhimillistä toimintaa tähän lokeroon, hän tekee sen siksi että on laiska ja tyhmä. Tekisi mieli sanoa että he ovat joko avuttomia tai typeryksiä. Mutta se olisi huumorikirjan mukaan menemistä.

---

Ainut oikeasti relevantti ja tieteellisesti validi nelikenttä jolla ihmistä tulkitaan on tietysti se, mistä Turtlesista hän pitää eniten.

Fantasian hulluudesta ja kauneudesta (miten "kunnon ateisti" selviää uusilla tempuilla vanhoista pinteistä)

C. S. Lewis tunsi ateistisessa nuoruudessaan John Ashkins -nimisen herran. Ashkins oli kiinnostunut joogasta, okkultiikasta ja mystiikasta kiinnostunut antroposofi. Lewis oli rationalisti, ja hänestä Ashkins oli Lewisille todiste siitä että mielikuvitus ja hupsuttelu on vaaratonta ja harmitonta. Vuonna 1923 Ashkins kuitenkin muuttui ahdistuneeksi ja synkäksi. Hän myös kamppaili ja kirkui kuvittelemiensa demonien kynsissä. Lewis laski tämän syyseuraussuhteeseen miehen harrastusten kanssa.

Myöhemmin Lewis sitten vakuuttui kristillisyydestä ja tässä prosessissa osana oli se, että Ashkins oli normaali ihminen jonka mielenterveys oli järkkynyt. Jos fantasian viittaamat asiat ovat epätosia kuten "kunnon ateisti" uskoo, niin miten ne voisivat olla niin vaarallisia?  Lewis korosti myös estetiikan merkitystä kääntymisessään. Häntä mietitytti se, miksi juoksuhaudat eivät olleet kauniita toisin kuin kukkakedot. Estetiikka oli siis jotain konkreettista. Ja Lewisin mukaan tiede ja rationalismi voivat selittää vain hyötyä, eivät kauneutta. Kauneus on subjektiivinen ja Lewisin mielestä "kunnon ateistille" jonkinlainen fantasia, mutta joka kuitenkin on hyvin todellinen.

Itse toki otan esille sen, että Lewisin mielessä Ashkinin kohdalla tehtiin melko vakavia virheitä (a) Siinä oli lähinnä post hoc ergo propter hoc -ajatusketju, jossa mielenterveyden romahdus okkultismin jälkeen johtuisi okkultismista. Todennäköisemmin Ashkinille kävi kuten monille hänen ikäisilleen käy. Eli hän sairastuu skitsofreniaan. (b) Kenties hulluuden ja fantasian yhteys on olemassaollessaankin päinvastainen. Kenties Ashkin vajosi hulluuteen pitkällä aikavälillä ja okkultismi ja hengellisistä asioista kiinnostuminen ylipäätään oli ikään kuin se "ensimmäinen askel" joka vain näytti harmittomalta.

Otinkin Lewisin ajattelut esille vain siksi että hänen alustamansa teemat ovat sittemmin tuttuja. Fantasiakirjallisuutta pelätään modernien fundamentalistien parissa, eikä pelkästään niiden levittämän kerettiläisen maailmankuvan vuoksi. Vaan esimerkiksi siksi, että "Harry Potter" olisikin yllättävän faktuaalinen, se opettaisi esimerkiksi oikeita loitsuja.

Ja itse asiassa "kunnon eiuskovaisen" kannalta saatanapaniikki oli aivan todellinen ilmiö joka ei viittaa kovin uskottavaan kohteeseen. On irrelevanttia onko saatana todellinen vai ei, jos häneen uskominen saa panikoimaan ja vaikkapa leimaamaan roolipelaajia, gootteja ja Ville Valoa saatananpalvojiksi. Kuvitteellinen vaikuttaa maailmaan koska ihminen vaikuttaa maailmaan luulojensa pohjalla. ; Tässä hengessä Ashkinkin on voinut nähdä harhoja ilman että tässä on "kunnon ateistille" mitään ongelmaa. Itse asiassa modernit ateistit ovat turhankin innokkaasti selittämässä miten Mooseksen näyt voidaan selittää huumausaineiden tai vakavien mielenterveysongelmien sivutuotteeksi.

Ja se, mitä Lewis sanoi kauneudesta on nykyään menettänyt valtaosan argumentatiivisesta voimastaan. Ja tämä on tapahtunut muutamaakin kautta.

Kaikki lähtee siitä että pragmatismi ja siihen liittyvä utilitarismi ovat käytännössä illuusioita. Voidaan laskea millä keinoin saavutetaan tietty tavoitetulos. Mutta se ei kerro onko tämä hyötyä. Näin ollen "käytännönläheisyydeksi" ja "konkreettisuudeksi" kutsutaankin monesti asioita joiden peruspremissejä ei ole tuotu esille. Esimerkiksi konservatiivit kristityt ovat usein korostaneet miten heidän toimensa eivät ole ideologisia vaan konkreettisia ja pragmaattisia. Kuitenkin kun Haidtin tunnettu eri ideologioiden analyysi tuli esille, korostui että konservatiiveilla on muita enemmän arvopremissejä. Eli arvioinnissa käytettyjä arvoladattuja lähtökohtia ei ollutkaan vähemmän vaan enemmän.

Toinen asia on siinä, että yllättävän monesti estetiikka voidaan sitoa evoluutioon.
* Esimerkiksi ihmisten kohdalla kauneuteen liittyy esimerkiksi (a) seksipartneriksi mahdollisimman terveen valikointia (b) ja muun sosiaalisen yhteyden kohdalla työkykyisyyden mittareita ja (c) osa rumuuspiirteistä ovat tautien välttämisen kannalta olennaisia.
* Jopa ympäristön kauneutta voidaan arvioida sitä kautta miten elinkelpoisuutta lisäävä se on. Vehreä mäki on jokin jossa myös syötäväksi kelpaavat saaliseläimet viihtyvät. Maiseman tuijottaminen ja sen lähelle pyrkiminen ovat jotain jossa maksimoidaan saaliseläimen lähellä oleminen ilman erityistä harkintapanosta. (Evoluutio ei tuota tosia havaintoja vaan maksimoi hengissä selviämistä. On sama tuijottaako esteettisen elämysken vuoksi vai vaanii saaliseläimen saamisen vuoksi kauemmin maisemassa.)
* Monet hyödylliset estetiikkamieltymykset perustuvat karkeistuksiin kuten symmetriaan. Kun näitä sovelletaan johonkin jonka adaptiivinen arvo on neutraali, se ei haittaa. Sillä evoluutiota kiinnostaa vain se että järjestelmä toimii kokonaisuutena. Jos hyöty on suurempi kuin haitta, symmetrian tuottamia esteettisiä piirteitä voidaan havaita sielläkin missä hyötyä ei ole.

Evoluutio taas tekee kauneudesta vähintään osittain adaptaatiokysymyksen. (Jopa esteettiseksi koettu uskonnollisuus voidaan nähdä ryhmän yhteistyön vahvistamisen kautta ; Harha joka vaikuttaa elämään ei siis mitenkään automaattisesti tai välttämättä turmele hulluuteen. Vaikka se joskus näin voi tehdäkin. Evoluutiota ei kiinnosta tässä kohden onko Jumala olemassa vaan katsoo kokonaisuutta.) Moni voi toki saivarrella että adaptaatio on hyötyajattelua. Tämä kritiikki on - kuten jo käyttämästäni "saivarrella" -sanasta voi päätellä - tosi lähinnä triviaalilla tavalla. Sillä pragmaattisen hyötyajattelun kohdalla on kysymys metaongelmasta ; Sen ongelma ei koske sitä voidaanko tiettyyn tavoitteeseen pääsemisen todennäköisyyttä arvioida ja lisätä. (Jos haluat tuottaa rahaa, niin se voidaan asettaa hyötylaskelmaan ja saada tuloksia.) Sen ongelma koskee sitä että ei tiedetä onko tämä valittu hyöty todellista hyötyä. (Pitäisikö esimerkiksi yrityksen hyvään työpolitiikkaan tai tuotannossa työssäoleviin ihmisiin panostaa ja heidän kärsimyksiään minimoida vaikka tämä tuottaisikin miinusta pankkitilille verrattuna maksimivoittoja tahkoavaan yritykseen.) Adaptaatio on nimittäin tarkasti määritelty ja sidottu. Siinä on kysymys lisääntymään pääsevistä jälkeläisistä.

Näin ollen onkin käynyt niin, että Lewisin aikanaan esittämät väitteet ovat kääntyneet nurin. Estetiikan peruspiirteiden selittäminen sopii ateistin pirtaan kenties liiankin vahvasti. (Sam Harris puhuu paljon etiikasta ja estetiikasta, nimenomaan objektiivisesta sellaisesta, vedoten juuri lajinmukaiseen käytökseen ja sen tyyppisiin konsepteihin.) Hyödyn arviointi on sitten paljon arvoihin ja maailmankuvaan sidotumpaa. (Minkä näkee vahvasti poliittisissa riitelyissä.)

Kognitiotieteessä tämäntyyppiset ongelmat ovat tuttuja. Esimerkiksi tunteiden kohdalla moni kokee että evoluutio selittää mitä hyötyä vihasta on. Evoluution kohdalla valitettavasti seuraava kysymys "miksi tämä hyöty saadaan tunteilla eikä muilla mekanismeilla" muuttuu triviaaliksi, sillä evoluutiossa käytetään pohjana sitä mitä sattuu vastaan. Se on kuin kysyisi miksi joku tietty henkilö voitti lotossa eikä joku toinen. Tämä voidaan nähdä todennäköisyysarviona jossa jokin vain tapahtuu ja jokin toinen ei. Ja tätä kovemman selityksen vaatiminen vaatii taustalleen oletuksen siitä että takana on intentio joka on valinnut tietyn ratkaisun monista vaihtoehdoista. (Joka oli kai se jota tässä yritettiin perustella, joten sen laittaminen premisseihin olisi ylen noloa.)

Siksi jos nykyään katsotaan "kunnon ateistin" maailmankuvaa, "kevyet ongelmat" (mitä hyötyä tunteista, esteettisistä elämyksistä, tietoisuuden piirteistä) ovat ratkaistuja ja "kovat ongelmat" (miksi on tunteet, tietoisuus tai esteettinen elämyskoneisto eikä jotain muuta keinoa saavuttaa sama hyöty) ovat irrelevantteja. ; Selvästi Lewisin ajoista on tapahtunut paljon. On hieman yllättävää miten paljon häneen silti vedotaan kuin hänen argumenttinsa olisivat nykyään yhtä relevantteja ja niiden heikkoudet yhtä huonosti tunnettuja kuin sinä päivänä kun Lewis ne kirjoitti. Kuitenkin Lewisin argumentaatio on, kuten "Mere Christianity" -teoksensakin, selvästi ylittänyt "parasta ennen" -päiväyksensä. Ja on yhtä perusteltua selittää että ateisti ei voi selittää kauneutta kuin on väittää että fantasiakirjallisuuden lukeminen aikaansaa skitsofreniaa. (Mutta ei ihan yhtä hölmöä kuin selittää että skitsofreenikon harhojen vaikutusteho tarkoittaisi jotenkin että nämä harhat olisivat myös tosia ja reaalisia muuallakin kuin tämän skitsofreenisen ihmisen uskomuksissa ja harhoissa.)

filosofia - tieto ja hyvyys - velvollisuutena

Hyvin usein viisautta lähestytään viittaamalla Tietoon, Hyvyyteen, Totuuteen tai Kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin. Näiden perusasetelmana on sitoa perustelut todellisuuteen. Epistemologian kunnioitus syntyy vain koska se nähdään liitoksissa ontologiaan. Locke on sen sijaan otti ytimeksi deontologian, velvollisuusetiikan. ; Hänelle myös tiedon filosofia oli sidoksissa tekemiseen, käytäntöön ja tähän liittyvään kausaalisuuden kokemukseen.

Locken vahvana henkenä oli se, että tieto on todennäköisyyksiä. Ja että suurikaan todennäköisyys ei ole varmuutta. Näin varma tieto, scientia, ei ollut mahdollista. Locke korosti, että todennäköisyysperustainen tieto on hallittua. Oli tavallaan järkevämpää katsoa sitä ennemmin käytännönläheisyytenä kuin jonain "Todellisuutena isolla T:llä". Lockella tiedossa ja viisaudessa olikin mukana moraalista lisää. Tietämiseen ja argumentointiin liittyi enemmän velvollisuus kuin ajatus toiminnan suorasta yhteydestä ehdottomaan totuuteen. Tässä voidaan nähdä muutamia tasoja (1) "Teologisella tasolla" Uskovaisena miehenä Lockella taustalla oli ajatus auktoriteetista jota oli velvollisuus totella. Filosofoinnin ohjeita oli noudatettava koska se oli velvollisuus. Uskoja on vastuussa vain auktoriteettinsa valitsemisesta. (2) "Teleologisella tasolla" viisaus oli asianmukaista toimintakykyä. Perustelun ja filosofoinnin ohjeita oli noudatettava, koska niillä on useammin oikeassa kuin väärässä. Ja tätä kautta voi menestyä elämässä.

Tiede johtaa terveyteen, onnelliseen elämään, menestykseen. Tieto on hyödyllistä, mutta ei välttämättä totta. (Toki tämäkin oli mahdollista. Mahdollisuus tiedon ja totuuden yhteydestä ei ollut se ongelmallinen kohta, tieto tästä totuudellisuudesta oli.) Tämä johti siihen, että ihmisen ja filosofin velvollisuus oli seurata tietoa. Jumala oli antanut meille järjen ja meidän velvollisuutemme oli käyttää sitä. Matkalla tietoon ja selkeyteen ("The Clearer Evidence and greater Propability") ihminen painiskeli kykyjensä ja lahjojensa voimalla ja niiden rajoissa ja että viisaudessa seurauksena oli menestystä jos ei ehkä oikeassaoloa ( "thought he should miss the Truth he will not miss the Reward of it").

Tieteessä vastaava on tullut vastaan nykyään. Esimerkiksi Stephen Hawkingin "Suuri suunnitelma" -kirja korostaa malliriippuvaista realismia. Siinä hyväksytään mahdollisuus siitä, että aistijärjestelmät ovat vääristymiä täynnä, mutta tieteen tehtävänä onkin mallintaa mahdollisimman elegantisti havaintojen maailma. Näin tiede voisi toimia erinomaisesti vaikka eläisimme "Matrixissa" tai muussa harhojen valtakunnassa. Näkemyksessä on paljon hyviä puolia. Ja käytännössä vastaava asenne on otettu fysiikkaan jo aikapäiviä sitten. Esimerkiksi Maxwellin sähkömekaaniset yhtälöt keskittyivät ilmiöiden selittämiseen. Maxwell toki uskoi että tässä oli liitos absoluuttiseen totuuteen. Mutta hän ei pitänyt tätä kysymystä jonain johon tiedemiehen pitää kuluttaa aikaa. Maxwellille tiede oli tärkeää todellisen ymmärryksen nimissä. Mutta silti hän ei enää uskonut fysiikan lainomaisten kaavojen "kaikkivoipuuteen". Fysiikka on näistä ajoista ollut yhä enemmän puhtaasti analyyttistä empiiristen koejärjestelyjen suunnittelu- ja tulkintajärjestelmää. Fysiikassa kilpailevat mallintavat teoriat, eivät todellisuuskäsitykset. (Filosofit sitten ottavat teorioihin liittyviä todellisuuskäsityksiä mielellään puntariin.)

Tämänlainen asenne tietoon on otettu käyttöön muissakin hyveissä kuin Totuudessa.

Otetaan vaikkapa Hyvyys. Sam Harris kirjoittaa "Moraalisessa maisemassa" tavalla jossa otsikon "maisema" on käytännössä metafora utilitaristisen moraalinäkemyksen mukainen verkosto jossa käsitellään monia elementtejä samanaikaisesti ja saadaan hyvinkin tilannekohtaisia tulkintoja. Lopputulos on karkeasti se, että yhteiskunnassa yksilöt ja ryhmittymät tekevät valintoja ja tämä johtaa lopputuloksiin. Tämä asettaa meidät johonkin kohtaan tässä moraalisessa maisemassa. Sam Harrisille eettisyys ja moraali on sitä että tarkastellaan "moraalista maastoa", katsotaan missä on korkeimmat paikat ja sitten mennään sinne. ; Tämä asenne on metafora. Ja se korostaa implisiittisesti sitä, että moraali on kalkulaatio. Se, että samankaltaiset tilanteet johtavat erilaisiin moraalisiin hyväksyntiin johtuu siitä että tilanteet ovatkin jotenkin epäanalogisia. (Tai sitten laskijalla on kaksoisstandardit ja hän on itse asiassa epäeettinen.)

Tässä kalkyylissä on järkeä juuri Locken tyylisessä hengessä ; Esimerkiksi jos astiat tiskaa, se on moraalinen koska sillä estetään sairastumista. Se, että on kohtelias, on hyödyllistä koska en saa niin usein turpaan ja muilla on miellyttävämpi olla. Tässäkin maailmassa on kuten Locken tiedossa. "Objektiivinen moraalimoraali" sanan vanhakantaisessa kristillisessä tai Platonisessa mielessä, jäävät saavuttamatta, mutta ihminen kuitenkin nauttii tämänlaisen hyvän hedelmistä. (Jos jätän tiskit liian usein välistä, puolisoni rankaisee minua siitä että hän joutuu tiskaamaan. Vaikka Jumala vihaisi tiskaamista koska se tuhoaa hänen vaivalla luomiaan bakteereita, noita luonnon pieniä ihmeitä.)

Valitettavasti suurin osa moraalisesti haasteellisista tilanteista ovat vangin dilemmaan ja vastaaviin peliteoreettisesti "einollasummapeleihin" liittyviin tilanteisiin.
1: Näiden hyvänä puolena on se, että niissä yhteistyö on hyvin usein kannattava vaihtoehto. - Tosin tässä on huomattava, että kartellit ovat hyödyttävää yhteistyötä joiden hyvyys - nimenomaan utilitaristisessa mielessä - on hyvin kyseenalaista, koska asiakkaat kärsivät vaikka moraaliaan soveltava yritys sen kuin porskuttaa voittoja maksimoivalla tiellään.
2: Huonona puolena on se, että niissä yleensä kannattavimmat strategiat ovat sekastrategiat. Ne ovat hyvinkin kaksinaismoralistisia ja ne pelaavat juurikin yllättävyyden eivätkä deterministisesti ennakoitavan strategian pohjalta. Niiden ytimessä on mielivalta jolla on lähinnä frekvenssi. Tämä ei toki täysin tuhoa Harrisin ajatusta - frekvenssi on epäanalogiaa luova tilanne, jokin tapa toimia on oikea ja toinen väärä koska viitataan kokonaisuuteen joka on suurempi kuin ne yksittäitsapaukset joiden tasolla ollaan mielivaltaisia. Mutta se tekee siitä hyvin omituisen. Sillä kalkyyli muuttaa luonnettaan. Ei oikeastan voida puhua mistään moraalisesta maisemasta siinä mielessä jossa on pysyviä vuoria. Vaan enemmänkin aaltoilevasta merestä, jolla on keskimääräinen pinnankorkeus ja jossa aallonkorkeudet sitten ovat mitä ovat.

Mandariinit housuissa

Systomykoosin taideaiheisessa blogauksessa oli pieni yksityiskohta, joka kiinnitti huomioni. "Joistain tieteen tutkimustuloksista voi olla teknologista tai vastaavaa hyötyä, mutta mitä marginaalisimmille alueille mennään, sitä hämärämmältä tulosten käytännöllinen hyöty vaikuttaa. Mitä hyötyä on löytää uusi alkuluku, tai huomata että Joycen saksankielisissä teoksissa käytetään enemmän substantiiveja kuin verbejä, tai että kaksi prosenttia naisista pitää miesten haarat levällään istumista naisia alistavana?" Tällä on tietysti yhteyksiä Husserlin huomioihin, joista kirjoitin hyvin tuoreesti.

Otankin tällä kertaa esiin sen (pun intended), mitä naiset näkevät miesten haaroissa (kuin samoin). Tässä on kyseessä hieman sama kuin ns. homosaatiokeskustelussa. Olen ihmetellyt, miten monilla heteroseksuaaleilla on niin kova kiinnostus homoseksin näkemiseen, että heillä on jonkinlainen homotutka, jolla he tunnistavat että onko joku homoseksuaali tai edustaako hän abstraktimpaa homoseksuellismia. Itse olen tässä suhteessa hieman kuin "South Parkin" lippujakson lapset, jotka eivät huomaa että lipussa on hirtetty musta mies jonka ympärillä on iso joukko valkoisia riemuitsevia ihmisiä, ja puhuvat siksi vain kuolemantuomiosta eivätkä rasismista. En ymmärrä miksi minua pitäisi homottaa niin paljon, että kiinnittäisin huomiota muunlaisten ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen, kuin (a) joiden kanssa itse haluan harrastaa seksiä (b) jotka haluavat harrastaa seksiä minun kanssani.

Minun on hyvin vaikeaa nähdä sitä, miksi "jotkut naiset" todellakin näkevät haara-asennossa istuvien miesten asennossa vain sen mulkkuasian. Luultavasti tässä on takana hieman samantapainen ilmiö, mikä oli "Tämä päivä" -blogin puolella esillä. Nainen ei elä miesten kokemusmaailmassa, joten hänen tulkintansa ovat mieheydestä vieraantuneita. "Eberhardt on sekoittanut oman ärtymyksensä miesten iskuyrityksistä siihen miten miehet joutuvat tekemään niitä iskuyrityksiä kumppania etsiessään. Heitä harvemmin isketään. Jos iskettäisiin, heillä tuskin olisi niin suurta intoa yrittää itse iskeä naisihmisiä." Tässä voitaisiin puhua niukkuuden ja runsauden tematiikasta.
1: Ehkä neutraalimpi kulma löytyy siitä, miten "Kaikki rakastavat Raymond" -sarjassa Robert kertoo arvostavansa vanhempiensa vähää rakkautta enemmän kuin Raymond, koska Raymond kokee saamansa runsauden vanhempiensa harrastamana häirintänä. Robertin silmiin Raymond on ikään kuin suklaatehtaan liukuhihnan päässä mässyttämässä ja valittamassa siitä, että maha on kipeä. Robert sen sijaan osaa arvostaa suklaata, koska hän saa vain niitä murusia joita Raymondilta tipahtaa lattialle. Samalla sarjan vanhemmat ovat ahdistavia ja tunkeilevia. Molemmat ovat sekä oikeassa että väärässä.

Väittäisin, että haara-asennon ahdistelevuudessa on sama kuin naisten iskennässä. Naisten iskentä voi olla osana "miehistä metsästyskulttuuria" samalla kun naiset tulkitsevat kaiken muunkin, sellaisen ei sellaista olekaan, vain tästä näkökulmasta. Tämä taas on liian reduktiivista. On ikävää jos mies biologisena sukupuolena redusoituu seksuaalipalveluja tarjoavaksi kikkeliksi.

Itsekin ymmärrän että haara-asentoon liittyy aggressiivisia metaforia. Tilankäyttö on vallankäyttöä. (Kertokaa tämä naisten shoppailukasseille ja käsilaukuille!) Itse muistan kuinka erään kerran Seinäjoelta tullessa samaan junavaunuun tuli kookas, lihaksikas ja sikaniskainen öykkäri, joka istui samaan penkkiin. Pian hän istui haarat levällään ja tunki minua seinää vasten. Pian tätä seurasi suora käsky minun, paikkaan aiemmin istuneen, poistua paikalta. Runnominen oli melko kovaa. Haara-asentoa voidaan käyttää miehisen substanssin korostamiseksi, siksi että isojen lihasten lisäksi olisi myös isot pallit. Ja iso asento lisää uhkaavuutta ja vie tilaa. Taatusti osa haara-asennoista on vallankäyttöä.

Toisaalta palleissa on toinenkin puoli. Kyseinen öykkäri haara-asennossaan tarjosi muniaan ikään kuin ulkomaailman nähtäviksi. Naiset näkevät tämän varmasti jonkinlaiseksi yritykseksi hakea maskuliinisella mahdilla hurmausvoimaa. Tai jos ei hurmaantumista niin ainakin seksiä. Jos joku tulee hieromaan muniaan naamasi tai näyttelee niitä sinulle, tässä on selkeitä viestejä. Näin ollen etumusahdistelussa on selvästi ahdistavan paljon perää - ainakin joskus.

Ja tästä näkyvyydestä päästään siihen kulmaan joka on naisille melko vierasta. Nimittäin se, että pallit eivät ole mitään terästä. Itselläni kävi, luonteelleni tyypillisesti, mielessä murtaa kyseisen miehen maskuliinisuus pysyvästi. Se olisi ollut helppoa, koska, no, hänen haara-asentonsa jätti hänet tuolia vasten asentoon jossa (a) torjunta on hyvin vaikeaa (b) väistäminen on istualtaan käytännössä mahdotonta (c) no, ne ovat pallit. Penkkiä vasten murjottavissa tavalla jossa joustoa ja pelastustilaa näille pampuloille ei yksinkertaisesti löydy. Ja pallit eivät niin paljoa moukuttamista tarvitse. Vaikka em. mies varmasti nostaisi minut yhdellä kädellä ilman isoja muiden lihasten käyttöä, muniin ei voi kehittää harjoittelemalla vastaavaa kestovoimaa. Jätin toki nämä ideat toteutumatta, koska tein myös riskianalyysin ja päättelin että kyseinen sikaniska ei ollut vankilatuomioni arvoinen. Kaksintaisteluun kun tarvitaan kaksi herrasmiestä. Ja ainakaan hän ei ollut herrasmies.

Ja munat ovat se syy miksi miehet kusevat seisaaltaan ja istuvat haara-asennossa. Naisten on hyvin vaikeaa käsittää tätä ja hekin saattavat tunkea itselleen tilaa. Ja heitäkään vastaan palleja ei ole harjoitettu rusennusta kestäviksi. Intentioilla ei ole väliä, vaan puserrusmekaniikalta. Naiset usein kyseenalaistavat tämän selittämällä että, "kuinka isot ne muka voivat olla". Tämä on yritys siirtää puheenaihe syrjään. Käytännössä niin pieniä palleja ei olekaan, että sillä ei olisi väliä. ; On muistettava, että jalat ovat lantiossa kiinni. Jalkojen kulman kasvatus nostaa tilaa vähintäänpolviin asti. Niin kauan kuin luut eivät ole taipuisaa kumia,  tämä on fysiikan pakottama tilanvienti.

Toki luonto tarjoaa testiin
kaikenlaisia hedelmiä.
(Kuulostaa paremmalta italiaksi.)

En lähde tässä syyttämistielle, vaan ehdotan jokaiselle naiselle mahdollista tapaa ymmärtää tilannetta. Miehille saatetaan tuottaa samastumisvoimaa raskaana olevia naisia kohtaan siten, että miehet kantavat mahan päälle sidottuja raskaita juuttisäkkejä ja vastaavia. Ensin mieleeni tuli että naiset voisivat kantaa pöksyissään kananmunaa. Opettaisi tiettyä varovaisuutta. Sitten mietin että kananmuna tuskin vastaa kokoa tai seurauksia kovin hyvin. Indikaattori olisi vahva, mutta liioiteltu. Munat eivät kestä minkälaista tahansa rusentelua, mutta jos ne olisivat kananmunat, ei kukaan mies käyttäisi housuja tai kävisi töissä tai kulkisi junalla ikinä. Tilalle on otettava parempaa. Omenat ovat liian kovia ja suuria. Päädyin ajatukseen mandariinista. Ideana olisi pitää mandariini ehjänä. Jos housut sottautuvat mehusta, on puserrusta liikaa. Kokokin on uskottava, ei tarvita mitään mahtipalleja - päinvastoin, vaatimattomammillakin pääsee kokoluokkaan . Näin jalkojen asennoille saadaan realistisesti - jopa kokeilevien naisien kannalta reilusti ja anteliaasti - uskottavat toimintaehdot. Tästä puuttuu kipuaistimus, mutta nöyryyttä syntyy housuja sotkemallakin.

Tämän kokeilu vaikka viikon verran saattaisi tuoda naisille esiin viisautta ja kokemusta, jonka jälkeen he lakkaisivat heittämästä kikkelinkokovitsejä ja näkemällä haaruksissa pelkästään valtaa ja seksuaalisia valloitusyrityksiä. Homosaatiota joka paikassa näkeville en ole vielä keksinyt vastaavaa käytännön koetta tai sopeuttavaa, reflektioita kummuttavaa ja adaptoivaa kikkakutosta. Tosin en usko että kukaan feministi joka näkee haaruksissa vain valtaa olisi riittävän rohkea yrittääkseen todella tätä mandariinitempausta. Heiltä puuttuu yleensä kyky heittäytyä tälläisiin. He vaativat mukautumista vain muilta, eivät omilta käsilaukuiltaan.

Kuinka tasa-arvo on joskus pakko vetää vessasta

Kirjoitin aiemmin vessanpöntönkannen oikeasta asennosta. Sain siihen Lopullisen Ratkaisun. Tämä objektiivinen totuus oli hieman "laatikon ulkopuolelta", sillä terveysnäkökulmasta vessan kansilla pitäisi leikkiä paljon nykyistä enemmän. Tuoreessa Crackedin artikkelissa referoitiin siihen miten asiaa on ratkaistu toisesta näkökulmasta. Tässä Jay Pil Choin hakemassa ratkaisussa kysymys on "laiskuuden maksimoinnista", ei terveysnäkökulmasta kuten minun kohdallani. Tämä näkökulma on tietysti yleensä se, joka nostaa tämän vessanpöntönkansikeskustelun kinaan arjessa. Tämä ratkaisu on "laatikon sisältä" ja hyvin oikeaoppinen.

V(male)_DOWN = -(1-σa/[1-σ])*(ac_m)

V(female)_DOWN = [-σa/(1-σ)]*(2c_m)

Kaavassa on oletettu se, että molemmat istuvat ulostamassa, mutta virtsatessa miehet seisovat kun taas naiset istuvat. Karkeasti tästä syntyy tilanne, jossa kannen ylösnostaminen häiritsee joskus kaikkia ja useammin naisia kuin miehiä, mutta sen alhaalle jättäminen häiritsee vain miehiä. Tässä kohden onkin tarjolla kaksi vaihtoehtoa ; Utilitaristinen ratkaisu jossa haetaan suurinta yhteistä hyvää. Ja ratkaisu jossa haetaan suurinta tasa-arvoa. Nämä ovat eri asia ; Kysymys on siitä että lasketaanko häiriintymisen määriä, vai sitä mikä haittaa yhtä paljon naisia kuin miehiä.

Choi on lähtenyt ratkaisussaan utilitaristiselle tielle. ; Tässä arviossa on huomioitava se, että ihmiset virtsaavat useammin kuin paskovat. Näin ollen jos naisten tilastollinen määrä on tietyssä suhteessa miesten määrään (ja mahdollisimman suuri), kansi pysyy kiinni. Ja jos miesten määrä ylittää tietyn suhdeluvun, on kannen syytä pysyä auki. Karkeasti sanoen jos naisten määrä on suurempi tai yhtä suuri kuin miesten, kansi pysyy kiinni, muutoin se pysyy auki.

En tietysti ottanut tätä esille pelkästään saadakseni vessahuumoria. (Toki joku voisi olettaa että minulla olisi kammottava anaalifiksaatio tai freudilaisittain anaalivaiheeseen jämähtäminen, kun esimerkiksi pengon mitä kreationistit ovat milloinkin sanoneet. Ymmärrän tämän tulkinnan.) Kysymys on siitä, että jossain tilanteissa tasa-arvo ei ole hyvä käsite kun katsotaan yhteistä hyvää ja yleistä hyvää.

Vessankansiesimerkki on selvä, koska se ei ole intentionaalisesti sukupuolittunut kysymys, mutta se on silti sukupuoleen sidottu ongelma. Se on nollasummapeli jossa kansi joko on auki tai kiinni. Ongelmaan on monia ratkaisuja, joista tasa-arvo on huono sekä utilitaristisen ETTÄ terveysnäkökulman mukaan. Ja se on selvästi valtapeliin liitoksissa oleva kysymys - ja pikkuriitojen klassinen aihe. ; Ja lisäksi se on arvokeskustelullisesti kätevä, koska se nostaa esille tavallisuudesta poikkeavan kulman. Tässä kysymyksessä naisten kannattaa ohittaa vähemmistöt, ja korostaa utilitarismia, yhteishyvää ja vastaavia ja korostaa lukumäärävaltaa jossa tasamääräkin on naisten puolella. Miesten taas kannattaa vedota tasa-arvoon ja vähemmistöjen suojeluun. Tätä kulmaa tarvitaan koska usein tasa-arvokeskustelussa jo valinta siitä että tasa-arvokulma on oleellinen on itsessään intresseiltään äärimmäisen sukupuolittunut. Jos ottaisin jokin toisen aiheen, naiset eivät tunnistaisi tätä. Nyt minulla on sentään pieni toivo saada joku feministinainen ymmärtämään että tasa-arvo on joskus sitä että pilataan asiat siltä jolla on paremmin, sen sijaan että se olisi aina sitä että heikomman asemaa parannettaisiin tuhoamatta mitään muilta.

Voidaan siis katsoa että:
* Oma ratkaisumallini maksimoi kiusan viittaamalla korkeampaan periaatteeseen kuin se, mistä vessankansikeskustelussa riidellään. Koko ajan pitäisi nostella kantta. Toisaalta luultavasti tämä on se funktio jonka vuoksi ne kannet on kehitetty ja minkä vuoksi ne ovat pöntöissä. Muille se isompi kansi on lähinnä ornamentti. Aika monessa talossa sen voisi luultavasti teipata "auki" -asentoon, ja vasta siivotessa sen teippikiinnityksen huomaisi. Mielestäni tämä on oikea vastaus. Ja se on se vastaus jota vessankansiriitelijät eivät halua kuulla.
* Choin nerokas mukavuusnäkökulman maksimointia tarkasteleva (utilitaristis-hedonistinen) ratkaisu tarjoaa yleisen mukavuuden näkökulman. Siinä selkeästi "sorretaan vähemmistöä", koska lukumäärä on se joka ratkaisee sen mikä on oikea vessanpöntönkannen asento. ; Erikoitsa kyllä Choin laskelma osoittaa sen jonka jokainen dinkkuperheen nainen on aina tiennyt. Eli sen, että mies on väärässä tässä vessakinassa.
* Tasa-arvoisin ratkaisu, jossa otettaisiin vähemmistötkin huomioon, johtaa siihen että meidän tulisi pitää kantta aina auki ; Tämä ei keskitä kiusaa tiettyyn ihmisryhmään ja jakaa kärsimyksen mahdollisimman tasaisesti. Se samalla kuitenkin myös lisää kiusaantumisten kokonaismäärää huomattavasti heti jos naisia on saman verran tai enemmän kuin miehiä - ja mitä enemmän työpaikalla on naisia, sitä enemmän näin tapahtuu. Mutta se olisi jakautunut tasaisimmin sukupuolten välille. Erikoista kyllä, miesten kannattaa ajaa tätä ratkaisua riippumatta siitä ovatko he enemmistössä tai vähemmistössä. Naiset ovat tässä siis intresseiltään epätasa-arvoisia ja miehet tasa-arvoisia.

Modernissa keskustelussa aika monesti korostetaan sitä että valta ei ole nollasummapeli. Monesti se ei olekaan. Näihin tilanteisiin ratkaisut voidaan hankkia ilman että siitä väistämättä tulee tämänlaisia konflikteja. Kuitenkin vessanpöntönkansiesimerkki näyttää, että monet aivan yksinkertaiset ja arkiset kinat ovat luonteeltaan nimenomaan nollasummapelisiä. Tasa-arvokeskustelussa tätä nollasummaisuutta ei kuitenkaan oikein hyväksytä vaihtoehtona. Korostetaan vain, että Foucaultin mukaan valta ei ole nollasummapelikysymys ja että siksi ei pidä miettiä vessanpöntön kansikysymystäkään nollasummapelin kautta. Tämä on, rehellisesti sanoen, hyvin häiritsevää.

Julmalan kämmenellä

Uskontojen kenties vaikutusvaltaisin puolustus ei nojaudu modernina aikana "rationaaliseen jumalatodistusten generoimiseen". Sen sijaan valtaosa puolustamisesta on rakennettu hyötymisen varaan. Uskomiseen uskominen onkin uskonnon vaikutusvaltaisin puolustusstrategia ; Uskonnon luvataan tuovan yksilötasolla mielenrauhaa, että laajemmassa mielessä olevan yhteiskunnan pysyvyydelle olennainen. Uskovaisten kerrotaan olevan mielenterveempiä, onnellisempia ja rakentavampia yhteiskunnan jäseniä ; Uskovaiset myös kestävät stressiä ja vaikeuksia paremmin. Siinä missä muissa ideologioissa joudutaan painimaan sen kanssa, että luovutaanko yksilön eduista vai ryhmän eduista, uskonto lopaa molemmat.

Olen lähtökohtaisesti kyyninen kaikkia tämänlaisia "taikaluoteja" vastaan. Usein uskomiseen uskominen nimittäin saa mittasuhteet, jossa keskustelu on sitä että heitetään ilmaan pirun isoja väitteitä uskon hyödyistä, niitä puolustetaan joko olemattomin argumentein hokemalla niitä itsestäänselvyyksinä, tai sitten niitä tuetaan viitteellisin aineistoin, aihetodistein ja puolitotuuksin. Ja tätä pidetään sitten ikään kun ainoana ratkaisuna kaikkiin pulmiin. En usko tämänlaisiin. Uskon sen sijaan siihen, että ilmiöt ovat usein kokonaisuuksia joissa on useita eri syitä ja teitä. Ja ne kaikki on huomioitava. Kysymys ei ole siitä "onko korrelaatio kausaatio", vaan se, että moni on lukkiutunut ajatukseen jossa "yksi seuraus, yksi kausaatio".
1: Itse pyrin noudattamaan sosiaalisissa ilmiöissä jonkinlaista +1 -sääntöä. Sääntöä joka on tuttu lähinnä turvallisuusalalla. Ja joka menee siten, että jos jollakulla on teräase, tai huumepiikki, niin se ei tarkoita että hänellä ei olisi toista teräasetta tai huumepiikkiä jossain muualla. Intuitio jostain syystä sanoo että kun jotain löytyy, niin sitten löytö on tehty eikä tarvitsisi jatkaa etsintää. Liian usein tälle on tarvetta.

"Tämä päivä" -blogissa ehdittiin kirjoittamaan itseänikin hämmästyttäneestä tutkimuksesta. Siinä korostetaan, että uskovaiset ovat tilastollisesti todennäköisemmin masentuneita. Ja vieläpä niin, että uskovaiset ovat muita ihmisiä herkempiä sairastumaan masennukseen. Tämä päivä lähestyy asiaa melko eksistentialistisesti ; Uskonto pakottaa ihmisiä muotteihin, joita ei voi pitää. Jokainen ihminen pakottuu tunnustamaan "syntisyytensä", sen että ei täytä omia moraalinormejaan. Tai sitten vaikeudet tuntuvat musertavilta koska ei vain käy huonoa tuuria ja shit happens, vaan "Tapahtumat on kaikki määrätty tapahtumaan ja kaikella on syynsä. Ehkä tarkoitus on oppia jokin tärkeä läksy tai ehkä rangaista minua pahoista teoistani tai näyttää muille esimerkkiä. Yhtäkkiä shit doesn't just happen, vaan sen takana on joku lapioimassa lantaa niskaasi - määrätietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti." Tämä mukailee joitain omia ajatuksiani siitä, että uskonto usein itse asiassa asettaa odotuksia ja vaatimuksia elämältä. Hyvin moni onnellisuus "ei kelpaa". Huomio on aina täydellisessä, joka on äärimmäisessä kontrastissa maailman kanssa - ja maailman pahuutta samalla torjutaan erlaisin argumentein pahan ongelman mitätöimiseksi.

En kuitenkaan jaksa pelata pelkästään tällä näkökulmalla. Uskonnosta on nimittäin tehty viime aikoina muutakin mielenkiintoista ja hieman yllättäviä tuloksia antanutta tutkimusta. Uskonnonpsykologiaan keskittynyt "Epiphenom" -blogi tuo esiin niistä yhden. Tämä iskee siihen mikä on uskomiseen uskomisen ytimessä. Lopputulos muistuttaa siitä, että yllättävän usein ihmisten ihanteissa ja hyvepuheissa esiintyvät hyveet eroavat kovasti arkielämän sovelletuista hyveistä.
1: Tutkimuksessa oli havaittu, että uskonnollisuus liittyy vahvasti intuitiiviseen ajatteluun, ja asenteeseen jossa Jumalan sääntöjä on noudatettava vaikka siitä tulisi itselle vaikeuksia. Tämä ei yllätä, koska (a) marttyyriutta kunnioitetaan uskonnoissa ja (b) konservatiivisessa pseudotieteessä nojataan common sense -valistusajatteluun, joka tiivistyy helposti intuitiivisuuteen. Sen sijaan yllättävää oli konservativismi ei suoraan liittynyt intuitiiviseen ajatteluun, näiden välillä ei ollut korrelaatiota suuntaan tai toiseen. Tämä on tutkimuksellisesti mielenkiintoinen, koska useissa aiemmissa tutkimuksissa on havaittu korrelaatio konservativismin ja intuitiivisen ajattelun välillä. Näiden välillä ei nähdäkseni ole ristiriitaa, koska tässä oli tarkasteltu sekä uskonnollisuutta että konservatiiviutta, kun taas poliittisen suuntauksen arvioinnissa ei ole tälläistä erittelyä tehty. Koska konservativismi korreloi uskonnollisuuden kanssa, ei intuitiivisuutta pidä hämmästyä vaikka konservativismi itsessään "ei ota kantaa intuitiivisuuteen".
2: Tutkimuksessa oli selvitetty uskonnollisuuden ja konservatiivisuuden suhdetta siihen, että onko normeista oltava hyötyä, vai pitääkö normeja noudattaa siitä huolimatta, että ne tuottavat haittaa. Klassisessa konservatiiviudessa argumenttina on se, että historian aikoina on kokeiltu eri asioita, ja konservatiivi pitää ne jotka ovat toimivia. Näin ollen periaatteiden seuraamisen ajatellaan olevan yhteiskunnan parhaaksi. Perusargumenttina on, että eroa ei oel. Eli kun periaatteita noudattaa, syntyy hyötyä. Kuitenkin aika usein ne ovat keskenään ristiriidassa. Ja hieman yllättäen tässä kohden ei suinkaan valita hyötyä vaan periaate.

Tämä on nähdäkseni jopa jossain määrin konservatiivien tiedossa ; Esimerkiksi konservatiivien suosimassa Kohlbergin etiikkahierarkiassa nojataan siihen, että toiset etiikan säännöt ovat ihmisille vaikeampia. Periaate -etiikka on tässä kaikista hienointa. Siinä etiikan syvin olemus on siinä, että tehdään oikein siitä huolimatta, että sillä on ikäviä seurauksia. Eli pitää tehdä oikein vaikka siitä kärsisi. ; On toki selvää että Kohlbergin asennemaailmassa yksinkertaisia ihmisiä, jotka eivät ole riittävän kypsiä ohittamaan omaneduntavoittelua ja matalamielistä hyödyn hakemista, eivät suostuisi periaate-etiikkaan, paitsi jos heille valehdeltaisiin että nämä eivät ole ristiriidassa, ja että periaate -etiikka olisi itse asiassa samaa kuin hyötyajattelu. ; Ja koska arkiajattelussa tiedetään miten usein syntyy eettisiä konfliktitilanteita, joissa on valittava itsen ja periaatteiden väliltä, on selvää että tästä seuraa uhrautuvaa toimintaa. Tämä ei auta mielenterveyspuolella. Itse asiassa pidän tätä kautta masennusliitosta osittain positiivisena asiana uskonnolle. Syynä on luultavasti se, että olen itse vähän niitä ihmisiä joita ei saada tekemään tyhmää vain siksi että siitä saa rahaa tai muuta henkilökohtaista etua. Tämä filosofiablogikin on itse asiassa eräänlainen projekti, jossa uhraan oman, siipan - ja mahdollisesti joidenkin muidenkin ihmisten - onnellisuutta palvellakseni jotain pirun esoteerista filosofian periaatetta!

Toki tässä voisi muistuttaa myös siitä että masentuneen mieli ei toimi samalla logiikalla kuin tavallinen ihminen tai tavalisen ihmisen oletukset edes terveen mielen toiminnasta. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto voi periaatteessa tuottaa suurimmalle osalle ihmisistä iloa, mutta masentaa muita. Jos toiminta auttaa muita paitsi masentuneita, ei masennusten ylimäärästä pidä vielä vetää liian pitkiä johtopäätöksiä. Jotain siitä voidaan vetää ja pitääkin vetää.

---

Kuvassa on työpaikalla ollut ampiainen. Se kierteli vähän voipuneen oloisesti häiritsemässä työntekoa. Poimin sen tyhjään limsapulloon talteen. En riutumaan, siellä oli pohjalla ja reunoilla jämiä joita ampiainen nuoli oikein innokkaasti. Se ei aluksi tahtonut poistua pullosta, mutta voimistuttuaan se pörisi siihen tahtiin että heitin ötökän ulos. Jumala ei jostain syystä kohtele masentuneita ihmisiä tällä tavalla usein, tai ainakaan aina.

Sivistyksen hyöty

"Twilight Samurai" -elokuvassa köyhä samurai joka on niin köyhä että on käytännössä/miltei maanviljelijä kouluttaa tyttölapsilleen sen ajan filosofiaa ja klassikoita. Hänen edesmenneen vaimonsa veli pitää tätä haihatteluna ; Tyttöjen on hyvä opetella vain ompelua ja vastaavia asioita jotta he pääsisivät naimisiin. Myöhemmin tytär kyselee asiasta koska hänkään ei huomaa suoraa hyötyä sivistyksestä. Vastaus asiaan on se, että sivsitys ei koskaan ole yhtä hyödyllistä kuin ompelu. Mutta että jos ihminen osaa ajatella itse, hän selviää mistä vain. Tämä on tietysti viisasta kun elokuvassa eletään varsin hajanaisia aikoja ; Yhden järjestelmän mukaan ajattelu ei välttämättä onnistu kun toinen johtaja astuu kuvioihin. On osattava olla joustava kaaoksessa. Kuitenkin uskoisin että tästä selityskestä huolimatta suurempi syy kannustaa sivistyksen pariin on ollut individualistinen. Elokuvan samurai oli luonteeltaan "hieman erikoinen", hän ei oikein sopinut joukkoon.

Tämänlainen asetelma on tietysti tuttu Suomessakin. Isoisäni on kertonut siitä miten hän on joutunut lapsena vastuuseen paljosta. Syynä olivat perhetilanteet, kuten aikuisten sairastumiset. Hänen perheessään tosin kunnioitettiin sivistystä, joten tämä ei tarkoittanut oppimattomuutta. Tämä muistuttaa kuitenkin "elämän realiteeteista". Maatalousyhteiskunnasta ja historiasta kuullaankin sitä miten kansakouluakin on pidetty kansan parissa haihatteluna. Ymmärrettävistä syistä. Perunannosto on ollut konkreettista ja elintärkeää kun taas sivistyksen hyöty on hyvin abstrakti ellei olematon. Seurauksena sitä saattaa jopa tulla omituiseksi eikä ajattelu enää sovikaan siihen mitä aivan kaikki muutkin ajattelevat.

Elokuvan tyttöihin keskittyminen on hyvä muistutus siitä että sivistyksen antamattomuus on aina liitoksissa arvostukseen. Kun tytöt olivat alempiarvoisia, heihin ei pitänyt haaskata klassikoita. Heidän arvonsa oli lähempänä pelkkää välinearvoa, jolloin kysymys ei ollut heidän oikeuksistaan vaan siitä mitä he voisivat aikaansaada, tehdä, yhteiskunnalle ja muille. Pojat olivat arvokkaampia joten heidän ei tarvinnut todistaa samassa määrin. Heihin voitiin törsätä sivistystäkin. Toki heitäkin välineellistettiin elokuvassakin. Kulttuurin soturius, velvollisuus ja ahkerasta yrittämisestä huolimatta mahdollisuus seppukupakkoon epäonnistumisen tullen oli kaikessa läsnä. Mutta pojilla oli sentään hiven muutakin kuin välinearvoa. Ja tämä mahdollisti sivistksen.
Itse korostankin tässä hengessä että oppiminen on aina erityisoikeus. Se koulutus joka on yleissivistävää, eli ei opeta suoraan johonkin ammattiin. Ja se koulutus joka ei nojaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseen on tietyllä tavalla törsäämistä. Instrumentalistisesti on vaikeaa keksiä syitä miksi pitäisi punnita monisyistä etiikkaa. Uskonnonopetuksen siirtäminen yhteiskunnan valtionuskonnon siirtämiseksi dogmaattisesti aivoista aivoihin olisi sentään jotenkin ymmärrettävissä yhteiskuntajärjestyksellä. Mutta nykyinen moniarvoinen järjestelmä on juuri sitä haihattelua jonka "Twiligt Samurai" -elokuvassakin mainittiin. Sama paistaa tieteissäkin. Esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa seulotaan kansanperinnettä ja satuja. Näiden konkreettinen ja taloudellinen hyöty jää varmasti vähäiseksi. Se, että keksii uuden tavan katsoa satuja ei varmasti tuo "perunaa pellosta".

Mutta tosiasiassa tämän kaiken arvo onkin juuri siinä että siitä ei ole hyötyä. Sivistys on asetettava välinearvosta itseisarvoksi. Tässä muutoksessa ollaan individualisteja eikä enää pelata yhteishyvän nimessä. Silloin uskonnonopetuksessakin on järkeä. Se ei toki opeta ammattiin (niin harvasta tulee pappi että se ei selitä erityisen runsasta tuntimäärää.) Tältä kulmalta tilanne on esimerkiksi kohdallani niin että tämän blogin kirjoittaminen (ja sinulta sen lukeminen) on ajanhukkaa. Se on ajan ja voimavarojen törsäämistä jonka hyöty on abstrakti tai olematon (ainakin kun tästä blogista on kysymys). Voisin käyttää tämän ajan johonkin muuhun ja tällä rahalla voisin esimerkiksi tuottaa yhteiskunnalle erilaisia asioita. Mutta en näe että koulutuksella ja sivistyksellä olisi arvoa vain sovellustensa kautta. Usein tämä näyttää olevankin niin että ihmisten sanotaan opiskelevan elämää varten mutta he huomaavatkin opiskelevansa elinkeinoelämää varten. (Ja kokeita.)

Tämä antaa uuden kulman myös pseudotieteisiin.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä miten osa Nobelisteista on ruvennut hörhöilemään vanhoilla päivillään. Ja että tämä johtuu luovuuden ja hulluuden samankaltaisuudesta, riskinottoon suhtautumisesta ja erittäin vahvasta asioiden läpiviemisjunttaamisesta. Tämän lisäksi olen korostanut että monet pseudotieteilijät ovat usein hyvinkin yleissivistyneitä ja ahkeria, heidän pää ongelmansa onkin tyhmyyden sijasta nimenomaan itsekritiikitön monomaanisuus. Ensivilkaisulla voisi luulla että tämä olisi kritiikkiä individualismille. Onhan toisinajattelijuus omapäisyyttä - tässä tapaukseessa kyllä oikeastaan oman alakulttuurin mukailu -  eräs tapa toteuttaa yksilöllisyyttä.

Mutta tässä kohden suhteeni ilmiöön on kaksinainen.
1: Kun näen että joku uuspakana innoissaan kiertää esimerkiksi sadoilla kivikautisilla jäänteillä omin silmin katsomassa, pidän tätä loistavana asiana hänelle. Jopa erilaiset hupaisat ajatukset voisivat olla positiivisia. Ja jos niitä käytettäisiin vaikkapa fantasian apuvälineenä ja luotaisiin fantasiana kaupattuja kuvitteellisia tarinoita olisin asiasta aivan tyytyväinen. Luovuus ja tämäntyyppinen hulluus ei minua häiritse pätkääkään. Se, että originellisti ajattelevat touhuavat omituisia ei saa minua tuhahtamaan. Sillä tämä tuhina on aina jollain tavalla sitä "perunannostoon haalivan tuhinaa".
2: Sen sijaan olen pettynyt siitä että tätä myydään jonain joka tuhoaa tieteellisiä näkemyksiä ja teorioita. Avomielisyys tuppaa pseudotieteissä olemaan yksisuuntaista ; Tiede on väärässä ja sille pitää olla vastustava, mutta vaihtoehtonäkemykselle vaaditaan avomielisyyttä ja suvaitsevaa keskustelevuutta. ;Tämä tietysti johtuu pseudotieteen rakenteesta. Pseudotiede voi olla pseudotiede jos ja vain jos ajatusta myydään tieteellisenä uutena paradigmana, jonka yleensä vieläpä nähdään kumoavan vallitseva teoria jota pitää sitten lytätä. Spekulatiivisena myytynä aivan sama ajatus ei häiritse. Tieteen kohdalla ärsyttävää ei ole se, mitä tehdään vaan se että se tehdään huonosti. Se, että tiedemiesten sanomisia vääristetään on samanaikaisesti sekä huonosti tehtyä tiedettä että se on myös hyökkäys ihmisen näkemystä ja elämäntapaa kohtaan. Tämänlaisen aloitteen jälkeen henkilö ei voi mennä omien vastaavien suojiensa taakse. Hänhän on itse omilla toimillaan osoittanut että niillä ei ole hänelle arvoa. Ei voi olla niin että toisten ajatuksia ja tekemisiä saa mollata, hakata muita ja että hänellä on silti "mielipiteenvapauden" sallima täysimmuniteetti joka kieltää kaiken moitteen.
___2.1: Minua ei itsessään häiritse edes ajatus siitä että Jumalan luomistyöstä tehdään tiedettä. Minua häiritsee se, että ID:n luomat metodit ovat niin totaalista roskaa. Minua ei häiritse uskonto vaan se, että Jumalaa esitetään rationaalisena johon olisi vähän pakko kääntyä jos haluaa olla hyvä tai järkevä. Siksi tämän blogin ID -tagi pursuilee tämänlaisia kannanottoja ja niihin reagoimisia eikä juuri muuta.

Nämä näyttävät samalta. Kikkana onkin se, että jos nämä tämäntyyppiset ihmiset onnistuvat, niin kutsumme heitä neroiksi spekuloijiksi ja heidän gloriaa ihastellessamme unohdamme että jokaista väärinymmärrettyä neroa kohden on tuhat aivan oikein ymmärrettyä sekopäätä. Ja pohjimmiltaan ero tämän neron ja häviäjien kesken on tuuri. Todellisuus kun on tietynlainen ja tähän ei voi vaikuttaa, on ihmisen ajattelun moninaisuus ja erehtyväisyys se, joka tekee "pseudotiedehipasta" eräänlaisen kunniaa ja gloriaa pyörittävän lottoarvonnan. Ja tässä pelissä on todellakin panokset. Pseudotieteilijät saavat toki pienissä piireissä kunnioitusta. Mutta he usein tässä prosessissa myös myyvät kunniansa isommissa piireissä.

Näin ollen jakaisinkin crankin identifioinnin muutamaan vaiheeseen. Epäonnistuminen ei nimittäin ole mielipidekysymys. Sitä voidaan arvioida. Nousevalla paradigmalla on merkkejä. Ja etenkin sillä teorialla joka ei kehity uudeksi kasvavaksi tutkimusohjelmaksi ja paradigmaksi vaan jumiutuu pienten piirien tai ruohonjuuritason puuhastelijoiden asiantoistamiseksi on merkkejä. Se, että epäonnistuu toistuvasti eikä teorian kehitystä ja paranemista tapahdu johtaa tietynlaisiin defenssimekanismejen käyttämiseen. Ja näiden havaitseminen on sitten hyvinkin helppoa. Näin rakentuu seuraavantapainen lista. (Joka ei ole kaikenkattava mutta sillä pääsee alkuun.)
1: Ensimmäinen lähtökohta on innostus. Kunnon crankilla ei ole vain mielipidettä ja paria irtolausetta. Innostus näkyy (a) aivan puhtaana tekstin määränä (b) pitkäjänteisyytenä jossa saman asian parissa ollaan jopa vuosia (c) teksti on kiivassävyistä. Tämä on tärkeä esitunnistin, mutta tosiasiassa innostus on itsessään vain hyvä asia. Tämä on siksi välttämätön mutta ei riittävä ehto. Pelkkä asioiden tekeminen pitkästi, harkiten ja hyvin ei olisi esimerkiksi ongelma ollenkaan, päinvastoin. Tälläinen ihminen ansaitsee kehut.
2: Toinen on monomaanisuus. Tämä näkyy joko (a) siten että ihminen käsittelee vain tätä yhtä aihetta (b) tai hänellä on jokin taustaidea jota hän sitten näkee kaikessa. Näin aiheet voivat olla mitä ihmeellisempiä mutta kaikki monialaisuus kuitenkin viittaa siihen yhteen taustateoriaan. (c) Henkilö, olipa aihe mikä tahansa, siirtää aiheen aina pelkästään tähän yhteen aiheeseen. Ja mikä tärkeintä ei anna muiden ohittaa tätä ja keskustella muusta. Hän siis vaatii muidenkin huomiota tähän omaan aiheeseensa.
3: Kolmas tärkeä piirre on ritualisoituminen. Crankit hukkaavat keskustelun ja debatin luonteen ja se näyttää olevan pidemmän päälle heille aivan mahdotonta erottaa tai ainakaan osallistua. Äänen päästäminen ja oman teoriansa toistaminen on heistä keskustelua. Kaikki muu, etenkin kritiikki, on tälle häiriö. Kritiikki on toki tärkeä ottaa heilläkin huomioon, mutta sen kohdalla tärkeintä on saada moittia sitä jotta oman idean erinomaisusu nousee esiin. Ja kaikki tästä poikkeava nähdään häiritsevänä sulkusilmäisyytenä. Ritualisoituminen tarkoittaa sitä että vaikka tekstiä tulee, se ei (a) täydennä aikaisemmin sanottua tai syvennä käytettävää teoriaa. Se lisää vain yksityiskohtia. Kun tuotos on samaa henkeä jossa on sisältö lähinnä erilaisen knoppitietolistan kasvatusta ilman että aikaisempia sanomisia täydennetään tai korjataan tai syvennetään (b) pahimmillaan henkilö on ulkoaopittujen mantrojen toistamista. Keskustelu on ulkoa opeteltua retorista manierismia, jossa ytimessä ei ole argumentaatio ja empiria vaan oman ideologian kannattamisen symboleiksi muutetut terminologia. Keskustelu, etenkin julkinen keskustelu ja debatti, ovat vain omien rivien kasaamista ja vastustajan esittelemistä varten. (Esimerkiksi 10-0 skeptikolle hävitty debatti on tässä vain todistus siitä että vastustaja-skeptikko on sulkusilmäinen ja tällä on pirusti valtaa. Jonka takana ovat mahdollisesti illuminati, saatana ja avaruusolennot.)

Näin ollen sivistys on kaunis asia. Siinä on toki väärinkäytön mahdollisuus kuten aivan kaikessa muussakin. Kun puhutaan sivistyksestä, tieteestä, pseudotieteistä ja luovan hullusta taiteellisista ideoista, ollaan vähän samoilla linjoilla kuin alkoholinkäytön kanssa. Ongelmana ei ole ilmiö vaan se, miten sitä käytetään. Pseudotieteen erottaa näistä muista positiivisista puolista vain tekemisen laadussa. Ja tätä laatua voidaan tosiaan arvoida sekä humanistis-eettisenä että aiheeseen sopivuutena, tarkkuutena ja osuvuutena. Pseudotiede ja pseudotieteilijät epäonnistuvat yllättävän usein molemmissa. Joskus seasta tosin löytyy myös aivan mainioita tyyppejä. Heitä miettiessä on kaunista muistaa että eipä se "Twilight Samurai" -elokuvan samuraikaan siitä kunniasta välittänyt. Oli vain sivistys ja välttämättömyys. Joista ensimmäinen oli omaa ja toisen kanssa oli elettävä.