Excuse me ~ Oikeaoppineisuuden hirmu.

"Scully: "It just means proving to the world the existence of alien life is not my last dying wish."
Mulder: "What about Santa Claus or the Easter Bunny? This is not some selfish pet project of mine, Scully. I'm as skeptical of that man as you are, but proof. Definitive proof of sentient beings sharing the same time and existence with us, that would change everything. Every truth we live my would be shaken to the ground. There's no greater revelation imaginable, no greater scientific discovery."
Scully: "You already believe, Mulder. What difference would it make? I mean, what would proof change for you?"
(X files, "Gethsemane")

Eräässä vitsissä selitetään miten "anteeksi" -sanomisen historia on muuttunut. Varhaisimmillaan siihen on liittynyt tunnustus omasta töppäyksen ja samalla se oli pyyntö toisen armosta. Sittemmin se muuttui varoitukseksi joka on miltei sama kuin "pois tieltä". Ja sittemmin siitä on tullut lähinnä sarkastinen kommentti. Tästä vitsistä tulee tietty olo. Ainakin minulla täsmälleen samanlainen olo tulee kun "my apologies" siirtyykin etiketin ja käytöksen maailmasta uskontojen maailmaan.

Puheena on tietysti apologetiikka. Sen taustasanana on kreikan απολογια (apologia), joka kääntyy "hyökkäyksen kohteena olevan näkökannan puolustamista". Taustalla oli kreikan lakisysteemi, jossa syyttäjä antoi syytteen, κατηγορία:n (kategorian), ja puolustaja vastasi siihen apologialla. Näin ollen apologian antaminen oli formaalia puhetta jossa selitettiin ja yritettiin kumota syytteet.

Uskonnossa tässä tarkoitetaan uskonnon puolestapuhumista. Termi keskittyy historiallisesti katsoen vahvasti, leimallisesti ja alkuperäisesti juuri kristinuskoon. 100-200(jKr) -luvulla esimerkiksi Tertullianus, Klemens Aleksandrialainen ja monet muut suuntasivat pakanoille ja roomalaisille viranomaisille ja yrittivät selittää kristinuskoa. Apologeetat esittivät kristittyjä suotuisassa valossa ja puolustautuivat näin vainon mittasuhteet saaneita kohteluita ja ajojahdiksi kutsuttavia syytöksiä.

Toinen suuri pääteema näillä apologeetoilla oli saada Rooma vakuuttumaan että kristinusko ei ole uhka. Siksi esimerkiksi Tertullianus esitti että hänen kannattamansa Jumala on nimittänyt Rooman keisarin johtavaan asemaansa, ja esitti että kristityt rukoilevat että keisarikunnan vauraus säilyy vielä kauan. Athenagoras taas esitti että hänen Jumalansa ei käsitellyt maallista valtaa vaan taivaallista ja tätä kautta maallinen valta oli ihan vapaasti muiden käytettävissä.

Ajan myötä taktiikka tietysti muuttui. Moni pitää yhtenä rajana Kelsoksen esittämiä moitteita ; Kristittyjen oppimattomuus, joka tuli sen kannattajapiirien sosiaalisesta asemasta, oli Kelsoksen pilkan kohteena. Siksi esimerkiksi Justinus alkoi pitämään filosofiaa hyödyllisenä ja käytti sen terminologiaa uskonnon taustoittamisessa. Yllättävää kyllä, tämä oli osanaan sekoittamassa eri uskontoja kristillisyyteen. Syntyi eräänlaista vertailevaa uskontotiedettä, jossa Jeesusta esimerkiksi voitiin yhdistää muiden uskontojen jumaliin. Ja tietenkin yhdistelyä syntyi muutenkin : Esimerkiksi Minucius Felix selitti että ylösnousemusoppi oli Pythagoraan sielunvaellusta koskevien näkemysten kaltainen.

Apologeetoille kehittyi ajan mittaan jopa kaksinainen suhde filosofiaan yleensä. Tatianus moitti filosofiaa turhasta järkeilystä joka ei johda mihinkään hyvään, mutta kuitenkin hän samalla piti kristinuskoa yhtenä filosofiana.

Nykyisin apologetiikka tarkoittaa voi liittyä minkä tahansa uskonnon puolustamiseen. Esimerkiksi "Universal Pantheist Society" on panteistisen, monijumalaisen, uskontojärjestelmän puolustamiseen keskittynyttä apologiaa. Silti monet kristilliset tahot harjoittavat sitä aktiivisesti, sekä suomessa että ulkomailla - ja tietysti yhdistynein voiminkin.

Joka tapauksessa nykymaailmassa ja nykytavoilla presuppositionismi -siten kun sen käsitän - on hyvin apologetiikkaa iliönä kuvaava sana: Siinä Kristillinen Jumala otetaan perustilaksi ja sitten selitetään asiat sen ympärille. (Asenne on selitettävissä lauseella "tiedämme että näin on, joten miten voisimme todistaa sen.") Tätä kautta apologia pitää sisällään hyvin paljon monenlaista. Osa on hienostunutta loogista käsittelyä jossa rakennetaan ehyitä ja isoja järjestelmiä, osa taas on hyvin epämääräistä ja mutkikasta "voi olla" -saivartelua joka hämärtää täsmentämisen sijaan. Mukana on tietysti paljon myös vastapuolten moittimista. Ja mukana on usein myös emotionaalisia koukkuja, manipulointiakin.
1: Apologia on myös muuttunut fundamentalistien käännytystyössä tärkeäksi lyömäaseeksi jolla bashataan ateisteja apinanraivolla. (Ja agnostikot on heille ateisteja joilla on kohteliaisuus, joten minäkin saan oman osani ja vähän muidenkin, että kiitos vaan kysymästä.) Siksi se ei näytä puolustamiselta, vaan hyökkäämiseltä. Termi on käytännössä "vihaista uskontoa" vähintään yhtä paljon kuin ateismin nykyinen rintama edustaa "vihaista ateismia". Aggressiivisuus kuvaa ilmiötä hyvin.

Moninaisuuden vuoksi ilmiötä pitäsi katsoa aina julistaja apologeetta kerrallaan ja tapaus kerrallaan.

Kuitenkin itse olen nähnyt apologian käytännön tasolla varsin epäkiinnostavaksi. Tässä kohden sanan takana oleva perine lain maailmassa tarjoaa osuvan vertauksen; Lakituvassakin lakimies ei välitä syyllisyydestä, vaan puolustusasianajaja puolustaa syyllistäkin parhaansa mukaan. Nykyäänkin saivarteleva ja kikkaileva esitystapa, jossa musta yritetään maalata valkoiseksi, yhdistetään lakimiehiin. Useat - elleivät peräti useimmat - apologeetat ansaitsisivat tämän leiman.
1: Presuppositionismissa kun on asenteena yksi ongelma ; Pääkannanotto on premisseissä joten siitä ei voi tehdä johtopäätöstä sortumatta kehäpäätelmään. Löydetty logiikka joka tukee rakennetta on siksi vain yhtä hyvä kuin alkuoletus josta se on lähtenyt liikenteeseen.
___1.1: Tässä kohden on mielenkiintoista että usein apologeetat muistuttavat että oletuksia tarvitaan jotta mitään voidaan päätellä. Tämä on totta, ja tämän pitäisi ajaa pluralismiin jossa erilaiset näkemykset olisivat yhtä hyviä. Kuitenkin samat naamat kuitenkin usein muistuttavat miten he ovat nouseva paradigma tai jotain muuta vastaavaa, joka taas nojaa siihen että toiset näkemykset ovat parempia kuin toiset. Tässä unohtuu myös se, että oletusten ei tarvitse olla tiettyjä: Esimerkiksi Duhemin-Quinen teesissä korostuu konsilienssi, yhteys muihin tieteisiin, ja tutkimusohjelmien keskeisyys, hedelmällisyys.. Kun heikoin lenkki on poistettava, ei voida ennalta päättää mikä lenkki on vahva ja mikä heikko. Muu tapa taas näyttää minun silmissäni "skitsofreenikon logiikalta".
2: En itse asiassa ollenkaan väitä että apologeetat olisivat yleisesti ottaen tyhmiä. Väitän että he ovat yleensä ottaen erittäin fiksuja ja ovelia. He ovat "tortucoja", jotka taatusti löytävät koska "seek, and you will find." Aivan kuten lakimiehiäkään ei syytetä tyhmyydestä, vaan liiallisesta oveluudesta ja kieroudesta.

Kritiikin siivet ~ Miksi nykytiede on ateistista.

"Elämään tarvitaan siivet ja juuret / sekä unelmat suuren suuret".
(Anna Jääskeläinen, kirjattuna Tuomo Hämäläisen muistopelikortteihin, joulukuu 2001)

Jalkapallo on joukkuepeliä. Silti monet nostavat esiin yksittäiset jalkapalloilijat, kuten David Beckhamin. Toki Beckham on erittäin taitava jalkapalloilija, mutta ihman tiimiä hän ei olisi mitään. Hän ei olisi myöskään mitään, jos hän vain säätäisi omiaan, olisi luovasti jalkapalloilija siten että ei välittäisi tuomareiden ja muiden pelaajien mielipiteistä ja jäähyistä. Jalkapallo on kuitenkin joukkuepeliä. Yksi sankari ei vielä pelivoittoa tee. Tiede on hieman samanlaista. Esiin nostetaan ajat jolloin joku nero tuo esiin uuden teorian, hän kohtaa vastuksia ja voittaa. Muut ajat ovat tylsää "perustutkimusta". Käsittääkseni paradigman muutos ja perustutkimus ovat molemmat erittäin tärkeitä vaiheita ; Uuden keksiminen ja vanhan kehittäminen. On vaikeaa sanoa kumpi on tärkeämpää. Oliko ensimmäisen auton tekijä hienompi innovaattori kuin se työ, joka on tehty autojen tehojen ja turvallisuuden eteen? Minusta molemmat ovat tärkeitä ja niiden arvottaminen on jonkinlaista sankarinpalvontaa, joka palvelee lähinnä herooista draaman kaarta eikä totuuden etsimistä.

Siksi totuus löytynee jostain välistä. Puhdas mielipiteenvaihdos on takinkääntöä, järkähtämätön jääräpäisyys taas on dogmaattisuutta. Emme halua kumpaakaan puhtaana.

Päiviö Latvus on tullut tunnetuksi internetvaikuttajana. Hänen kirjansa "miksi tiede on länsimaista" sisältää argumentteja, jotka viittaavat siihen että tiede on länsimaista, koska tieteen kehitys vaatii tietyt ehdot, ja että juuri tietynlainen yksijumalainen maailmankatsomus johtaa siihen että nuo ehdot täyttyvät erittäin hyvin. Ja tämä on sattunut tapahtumaan länsimaissa. Hänen kirjansa on luettava, huonompiakin olen tullut tavanneeksi. Tosin edellisestä lukukerrastakin on jo aikaa. Mutta hänen ajattelussaan on minusta ainakin jonkinasteisia puutteita. Esitän niitä. Alkuun pääsemme lainaamalla hänen omia ehtojaan. Latvuksen esittämät ehdot tieteen kehitykselle ovat seuraavat (lainaus "ajatuksia olemisesta" -blogista):

"Ennen jatkamista tällä kentällä - teen karkean listan faktoista, joiden väitän olevan eräänlaisia *universaaleja portteja*, joiden kautta on kuljettava, jos mieli tehdä tiedettä. Nämä portit ovat perättäisiä (järjestys ei tässä nyt ole kohdallaan, mutta ei merkitse tässä yhteydessä mitään) - siis *eivät vaihtoehtoisia*. Jos kaverille ei aukea, vaikkapa vain yksi näistä porteista, hänestä ei tule tiedemiestä luontoa tutkimaan.

A) Necessity / possibility-gate: Yksilöllä on oltava *sisäinen* vapaus valita. Hänen maailmankuvaansa ei saa sitoa välttämättömyyksien maailma (luonto), kuten antiikin yhteisöjä. Necessity-probleeman, ja siis portin sulkijoita uusplatonismin ja gnostilaisen maailmankuvan lisäksi ovat myös fatalismi, luonnon magian pelko jne.
B) Motivaatio tutkia luomakuntaa. Tämä on yleensä seuraus kiinnostuksesta tai ihastumisesta luonnon rikkautta kohtaan.
C) Logiikan välttämättömän arvon ymmärtäminen.
D) Yhteisön (laajemman, tai ainakin lähiyhteisön - ainakin mikroyhteisön, siis lähimpien) suoma vapaus ja mieluummin myös tuki.
E) Kyky tehdä ajatustyötä sekä deduktiivisesti että induktiivisesti. Tähän porttiin voisi liittää jatkeeksi - toimivan intuition, vapaat assosiaatiot. Prof. Matti Bergström: Mahdollisuuksien pilvet, leikkivä lapsi.
F) Rohkeus. Tämä on rinnakkainen itseluottamukselle. On kyettävä uskomaan, että kohteen tutkiminen on mahdollista. Vertailu: Einstein: "maailman ikuinen mysteeri on sen ymmärrettävyys... se on ihme". "Tietämyksemme lisääntymisen myötä tämä ihme tulee yhä syvemmäksi."
J) (Needhamin mukaan) Kiinalaiset eivät (aina 1900-luvulle asti) uskoneet ihmisen voivan käsittää vajavuudessaan jumalallisia, aiemmin määrättyjä lakeja.
G) Uskallus itsekritiikkiin. (Sukua F:lle, mutta ei vältämättä sama tekijä vaikuttamassa taustalla)
H) (Sukua F:lle) Lapsenmieli - "identifioituminen lapseen" (Vrt. Einstein, Faraday) - Tämän nimeän sivuportiksi, jonka normaalitieteissä voi ohittaa, mutta on mitä ilmeisimmin uuteen paradigmaan astumisen edellytys.

Muutamat näistä porteista on tieteen historian mukaan ohitettu paradoksien kautta. Esimerkiksi "rohkeus" voi korvautua arassa luonteessa äkisti ilmenevällä "tilannerohkeudella", joka seuraa esim. intuition tai muun oivalluksen - "metafyysisen" avun myötä. Lisääkin voitte miettiä näitä ehtoja - portteja, mutta sanokaapa näistä jotain.

Minä siis väitän, että jos yksikin näistä puuttuu kaverilta - hommasta ei tule mitään - tai jos tulee niin ehkä vain ns. kuhnilaisittain rankattua "normaalitiedettä". Jos väitteeni on totta - silloin meidän tulisi aloittaa tieteenfilosofinen tutkimuksemme näistä porteista ja alkaa selvitellä, mitkä tekijät ovat avanneet nämä portit ns. "länsimaisen tiedeyhteisön" edustajissa. Samalla ehkä selviäisi se, miksi muslimit ajoivat meistä ohi - ja taas se, miksi muslimit hävisivät meille 1100-luvusta eteenpäin."

Latvus on esittänyt että monoteistinen näkemys, jossa avataan naisille oikeus tarjoaa tälle hyvät edellytykset. Minusta hän ei kuitenkaan suorastaan väitä, että tämä on välttämätöntä näiden ehtojen täyttymiselle. Hänen mukaansa tälläinen monoteismi antaa oikean maailmankuvan, sellaisen jonka seuraaja todennäköisesti kulkee portit auki. Hänen listassa on monia hienoja asioita, ja tosiasioita. Mielestäni tässä kohden on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, mitä jää ulkopuolelle. Minä väitän että jos se puuttuu, ei ole asiaa kuin pseudotieteiden alati kasvaville markkinoille. Jos sitä ei hyväksy, ei sovi enää edes normitiedettä tekemään.

Tästä myöhemmin: Ensin listaan muutamia kritiikkejä, joita Päiviön listasta löytyy. Näillä päästään hieman alkuun ja voimme kenties haistella joitain taustamotivaatioita, jotka ovat johtaneet siihen mitkä portit on valittu, ja miksi jotkut melkoisen ilmiselvät portit on jätetty listan ulkopuolelle.

1: Päiviö valittaa antiikin tieteen huonoutta. Tosiasiassa antiikissa tiede kehittyi paljon. Tämä ei ole kenellekään mikään salaisuus. Antiikin kreikkalaiset selvittivät matematiikkaa, ja mm. todistivat että maa on pyöreä. Laskivat yllättävän tarkasti jopa sen mitat. He olivat monijumalaisia, mutta heidän tiedettään ei voinut laskea alhaiseksi tai kehittymättömäksi. Heidän demokratiansa koski vain vapaita miehiä. (Toki Sokrateen vaimolla oli suuri vaikutus siihen että Sokrates vietti aikaa kadulla eikä kotona. Mutta tukena tätäkään on vaikea nähdä. Tai sitten puolisoni tukee yllättäviä vuosittaisia baarireissujani kovasti..) Ajattelijan ei missään vaiheessa tarvitse "erota luonnosta" siinä mielessä että miettisi mitään yliluonnollisia. Hänen tarvitsee arvailla erilaisia lakeja.
2: Päiviö käyttää itsepäisesti sanaa "luomakunta" itse kieltäydyn käyttämästä sitä, koska siinä on dogma, maailmankuvaväite. Sanavalinta voidaan korvata vähemmän maailmankuvasidonnaisella, esimerkiksi sanalla fysikaalinen todellisuus tai havaintomaailma. Tai luonto. Hieman samaa sukua on myös Päiviön tapa käyttää sanaa "metafyysinen" heittomerkeissä. Näillä sanavalinnoilla assosiaatiot muuttuvat. Tosiasiassa irtautuminen normitieteen kaavasta ja uuden kaavan keksiminen tilalle ei ole mitään "metafyysistä". Tästä myöhemmin, motivaation kohdalla.
3: En voisi olla enempää erimielinen monoteistisyyde eduista. Sillä teidemaailmassa yksinkertaisesti selviävät parhaiten ne maailmankuvat, jotka tuottavat eniten tiedettä. Tieteessä pääsee eteenpäin, johtoportaaseen, palvottuun eliittiin, vain yhtä tietä. Se on tulos tai ulos "publish or perish" sanoisi Amerikan tutkija. Nykytieteessä valtaosa on ateisteja ja nykyään tiede edistyy valtavasti, oikeastaan ennätystahtia. Jos siis joku väittää että "tieteenkehityksen portit" muka vaatisivat monoteismiä, voimme vain katsoa nykytilannetta ja sanoa että näkemys ei ole uskottava. Etenkin, kun ateistejen määrä vain nousee ylös päin mentäessä. (Ateismista on etua pitkin matkaa, mutta jostain syystä erityisesti huipulla.) Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että Latvus korostaa kuinka nykytiede kukoistaa, vaikka ei ole monoteistinen, koska se vain ylläpitää tiedettä. Samalla hän kuitenkin korostaa kuinka oikeanlaisesta monoteismistä luopuminen selittää sen miksi muslimien tieteen johtoasema menetettiin.
4: Latvus vastaa moneen kritiikkiin sillä, että hän ei selvitä tieteen jatkuvuutta vaan tieteen syntyä. Hänen ominaisuuslistansa koostuu kuitenkin yksilöiden ominaisuuksista (yhteiskunnat eivät esim. assosioi) Voidaan kuitenkin sanoa että tiedettä, taidetta tai tekniikkaa kehitetään vain siellä missä yhteiskunnassa johtoporras päättää että asiasta voidaan tietää, sitä voidaan tehdä ja sitä voidaan kehittää ja panostaa tästä jonkinlaista resurssia. Siksi tieteen synnyn selitykset eivät ole yksilön, vaan yhteiskunnan asioita. Tuntuukin hieman siltä, että Latvus korkeintaan huomaa seurauksia, eikä kiinnitä huomiota merkkeihin niiden takana. Tieteen tekijät ominaisuuksineen ovat seuraus siitä että tieteen tekoon panostetaan yhteiskunnan tasolla. Yhteiskuntaa tarvitaan tiedeyhteisön rakentamiseksi ja tieteen tekijöiden elättämiseksi. Siksi tiedekulttuurin yksilöiden ominaisuudet ovat enemmänkin kuin kuumeen lasekeminen kertoo paranemisesta ; Kuume johtuu sairaudesta, on sen oire. Se ei kuitenkaan ole sairaus itse.
5: Fundamentalistit protestantit kreationistit eivät Nobeleilla tanssi. (Jännittävää kyllä, sekulaarit kristityt edustavat enemmistöä, jonka varpaille juutalaiset hyppivät. Onko maailmankuvan valinta siis keskeisin kysymys kun mietimme miten voisimme kehittää tiedettä? Niin, toki voidaan sanoa että juutalaisten keskivertoa rikkaampi ja parempi yhteiskunnallinen asema selittää erot, jolloin heidänkään uskonsa ei ole ratkaiseva tekijä, tieteenteon tehostaja. Mutta juutalaisiin viittaavat tuntuvat luottavan korrelaatioonsa, joten miksi ei käyttää sitä heitä vastaan, kun se kerran heistä on pätevä.) Lisäkysymyksiä herättääkin siksi se, miksi valita juuri juutalaiset? Vain yhden tietyn monoteismin valitseminen tuntuu vahvasti cherry -pickaamiselta, ja sitä eivät harrasta miehet vaan marjanpoimijat. (Erikoista: Juutalaistenkin tilastolliseen määriin laskijat harvemmin itse ovat juutalaisia. Pysyvät kristittyinä. Toivon mukaan sekulaareina.) Eivätkä he ole edes huomioineet sitä, että tieteen teossa on tilastollisesti ollut aikaisemmin "rikkaiston vesoja" muita enemmän. Ja tällä on juutalaisuuden kanssa jännittäviä korrelaatioita, jotka tulisi laskelmissa ottaa huomioon. Sillä maailmankuvan vaikutushan on "tieteentekijöiden vakaumusosuus/tieteen huippujen, kuten nobelistien, vakaumusosuus" uskonnossa tai vakaumuksessa. (Näitä laskelmia ei juutalaisten mahtiasemaan nähden ole tehty.) Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että uskovainen ei voisi täyttää hyvän tieteen tekemisen ehtoja. Ehdottomasti voi. Mutta on muistutettava, että välttämättömyydeksi sitä ei tällä keinoin saada. Syynä tähän on kuitenkin enemmän se, minkälaisia tulkintoja asiasta liikkuu.

Mutta sitten päästään niihin lisäportteihin, Ne ovat kaikki ympäristöstä. Voidaan sanoa että tähän astinen oli sormiharjoittelua, jolla valmistauduttiin tähän.

1: Tärkeä portti on yhteiskunnan tietynlainen vauraus. Yhteiskunta, jossa ei ole resursseja tutkimukseen, ei voi tuottaa lisää tietoa. Tutkiminen vaatii vapaa -aikaa, ja sen että yhteiskunta on riittävän vakaa. Siksi tiedettä ei voida tuottaa tietyssä yhteisöissä. Mikään yhteiskunnankaan avomielisyys tiedolle ei riitä, jos tutkimukseen ei saa tai ole resursseja. Siksi sotaa käyvissä maissa voidaan rakastaa vaimoja ja palvoa yhtä Jumalaa, mutta ollaan silti tekemättä tiedettä. Resurssiportti puuttuu Latvukselta. Onhan talousasiat tietysti hieman makaaberejä. Eikä yksilö voi vaikuttaa siihen. Mutta jos käsitellään sitä miksi tietyt yhteiskunnat tuottavat tiedettä paremmin kuin toiset eivät, on koko rakenne syytä ottaa huomioon.
2: Päiviö korostaa avomielisyyttä, sitä että muut eivät hauku. Täytyy olla tukea. Kuitenkin tieteessä vähintään yhtä tärkeää kuin ajatusten hyväksyntä, on ajatusten kritiikki. Tieteessä huonot ideat ammutaan alas. Tämä on totuudenetsijälle pakollista, koska se miten jotkin asiat ovat pakottavat sitä, miten ne eivät ole. Informaatio on pohjimmiltaan vaihtoehtojen karsimista: Tiedemaailma ei voi tuottaa informaatiota, jos se ei karsi vaihtoehtoja.

Korostaisinkin "kivakiva avomielisyyttä" -asenteen sijasta enemmänkin paksunahkaisuutta ja kritiikin ja sterssin sietoa. Ehkä se johtuu siitä minkälaista elämää olen elänyt ja minkälaista Latvus.

Näiden pohjalta värkkään oman hieman vaihtoehtoisen "tieteenfilosofisten porttien" listaukseni, portit ovat hieman erilaiset. Toki, kuten kaikki varmasti huomaavat, monissa osissa olen Latvuksen kanssa erittäin samaa mieltä. Mutta kuten sanoinkin, olennaiset puutteet Latvuksen käsityksessä eivät mielestäni ole siinä mitä hän laskee mukaan, vaan niissä jotka hän on jättänyt ulkopuolelle. Ja kun ne otetaan mukaan, asiat voidaan järjestää hieman eri tavalla.

1: Tiedettä haittaavien dogmien karsinta. Jos henkilöllä on esimerkiksi fundamentalistinen maailmankuva, joka estää tiettyjen ratkaisuvaihtoehtojen tutkimisen, hän ei voi tuottaa sen mukaisia tuloksia. Tämä estää tutkimuslinjoja. Jos joku kiistää sen mahdollisuuden että eliökunnalla voisi olla luonnollinen syntymä, hän ei voi tuottaa teoriaa joka selittää sen luonnollisesti. Tämä näkyy erinomaisesti Einsteinissä, jonka kommentti kvanttifysiikkaan oli se, että "Jumala ei heitä noppaa". Hän ei voinut hyväksyä vaihtoehtoa, jossa asiaa ei selitetty lailla vaan tapahtumalla, josta voidaan tietää vain tilastollinen tarkkuus. Einstein jäi tässä kohden tappiolle, koska ei voinut hyväksyä kuin juuri tietynlaisen selityksen. (Tosin Einsteinin oma selitysmalli seurasi tätä Einsteinin rakastamaa kaavamaisuutta äärimmäiseen eleganssiin asti. Hänen heikkoutensa oli vahvuutensa ja toisin päin.)
2: Motivaatio tutkia. Tässä kohden on korostettava että motivaatio tutkia ei välttämättä synny pelkästä ihailusta, vaan motivaatio voi syntyä monella muullakin tapaa. Se voi syntyä esimerkiksi jonkinlaisesta tarpeesta. Tämä on tärkeää, koska ennen kuin voidaan edes ideoida yhtään mitään, on löydettävä tutkimusaihe. Tämä tarkoittaa että on löydettävä jokin ongelma, joka halutaan ratkaista. Tässä kohden Kuhnilainen normitiede on arvokkaassa asemassa, sillä anomalioiden kasautuessa myös niiden löytyminen helpottuu. (Einstein ratkaisi sähkömagneettisen kentän ja galileon epävarmuusperiaatteen välisen, jo tunnetun, paradoksin.) Toisaalta on huomattava että toki innostus luonnosta esimerkiksi Jumalan kautta motivoi. Unohtamatta tietenkään "ateistista skientismiä", jossa lähtökohtana on se, että kaikelle on olemassa selitys. Niitä ei vain tiedetä. Tämä tarkoittaa sitä että "ateistinen skientisti" on toki dogmaattinen, mutta hänen dogmansa pakottaa hänet etsimään ratkaisuja. (Mikrotasolla tämän voi havaita etsimällä verkosta pseudoskeptikon joka penkoo tuntikaupalla internettiä löytääkseen selityksen jossa uskovainen kysyy "miten keuhko muka voi mitenkään syntyä evoluutiolla".) "Ateistinen skientisti" etsii ongelmiin nimen omaan tieteellisiä ratkaisuja vaikka apinan raivolla, ja jos se on mahdollista, sellainen myös löytyy. Koska hän todellakin uskoo että tieteellinen vastaus löytyy, hän myös tekee työtä tämän eteen, lannistumatta, onhan hänen maailmankuvansa sidottu tieteen mukisemattomaan voittokulkuun. (Selitys ei vain tipahda taivaalta, Einsteinillä meni näkemyksiensä hiomiseen vuosia. Hän ei vain keksinyt kaavaa ja testannut sitä. Hän teki pirusti töitä.) He eivät eroa luonnosta, "välttämättömästä maailmasta" millään tasolla, mutta se ei heitä haittaa. Jos haittaisi, ateistit karsiutuisivat tieteestä, heitä olisi vähemmän kuin ympäröivässä yhteiskunnassa. He eivät koskaan olisi edes saavuttaneet etuasemaa. Tämä tarkoittaa sitä että motivaatio ja pakote etsiä vastauksia voi olla mikä vain, kunhan se on. Eniten motivaation löytyminen näkyy tieteen sovelluksissa: Kreikkalaisilla oli höyrykone, jonka kehitti Heron Aleksandrialainen. se vain toimi leluna. Koska kreikkalaisilla oli orjia, tiedettä tekevä, resurssisysteemin vuoksi yhteiskunnassa vapaa -aikaa omistava, ylhäinen ja vapaa mies ei nähnyt ongelmana sitä, että työtä pitäisi tehdä koneellisesti. Vasta jos orjat olisivat olleet erityisen kalliita, harvinaisia tai tehottomia, olisi ylhäinen kreikkalainen tarvinnut muutakin kuin orjatyötä. (TS: En korosta nerouden merkitystä vaan työntekoa.)
3: Kyky pitäytyä tutkintalinjoissaan. Einstein kohtasi vaikeuksia, hänen teoriansa kehittäminen ei ollut päivän juttu. Hän tutki kaavojaan vuosia. Tämä tarkoittaa taatusti sitä, että hän oli löytänyt siitä vaikeuksia. Hän ei näiden vuoksi hylännyt teoriaansa vaan muutti ja kokeili miten saisi muunneltua siitä paremman. Tässä kohdalta onkin selvää, että teorian kehittäminen on ollut hänelle ikään kuin normitieteen tekemistä. Voidaan siis sanoa, että paradigman kehittäjälle hänen teoriansa kehittäminen on "normaalitieteen tekemistä yksin". Ainut olennainen ero tieteen tekemisessä vallitsevassa paradigmassa ja nousevassa paradigmassa on seuraajien määrä. (by definition: Paradigman muutos havaitaan tiedeyhteisön juuri teorian alan asiantuntijoiden yleisen mielipiteen muutoksena. Yksilö ei tee tieteen vallankumousta, sen tekee yhteisö.)
4: Vapaa assosiointi. Tämä korostuu jo siinä, että ajatus on erilainen. Feyerabend oli sitä mieltä että mikä tahansa lähde hypoteesin muodostukselle käy. Tässä suorastaan korostuu metodittomuus. Jos kaikki ajattelisivat jollain samalla tavalla (esimerkiksi kannattaisivat tietynlaista Jumalaa) sillä, joka ajattelee poikkeavasti tässä kohden on mahdollisuus assosioida erilaisia asioita, koska hänen lähtökohtansa ovat erilaiset. Tässä kohden on siksi tärkeää huomata, että jos väittää että uskontotyyppinen assosiointilähde olisi ainut oikea lähde, se itse asiassa sotisi Feyerabendin näkemystä vastaan. Assosiaatioille tärkeintä on vapaus, systeemittömyys. Emme siksi oikein voi sanoa että olisi jokin tietty metodi johon assosiointi olisi pakotettava. Tärkeintä onkin se, mitä tälle tehdään sen jälkeen.
5: Tiedemaailman kritiikille alistuminen. Kuhnin paradigmaoppi tuli tunnetuksi siitä, että se osoitti myös sen, että tiedemiehet eivät juurikaan vaihda mielipiteitään. Henkilö ei voi yksin tuottaa tiedettä. Mielestäni Latvuksen käsitys tukee eräänlaista sankarinpalvontakäsitystä, jossa henkilöt nähdään "niin itsekriittisinä". Tosiasiassa tiede näyttää pikemminkin siltä, että paradigman kehittäjät ja pseudotieteiksi haipuvien teorelmien tekijöiden olennainen ero ei ole siinä, että paradigman vaihtajat muuttaisivat mielipiteitään ja hylkäisivät teorioitaan, vaan siinä että he kehittävät niitä eteenpäin, kritiikin mukaan. Paradigman muutos tapahtuu siten että näkemykset korvautuvat, uudet tutkijat oppivat uudet tieteet. Yksikään tietämäni paradigmanmuutos ei ole syntynyt hylkäämällä yhteisön kritiikki. Päin vastoin, tieteen kehitykselle on tyypillistä että uudet ajatukset saavat aina paljon haukkua, josta heidän on selvittävä. (Huonot ajatukset ammutaan alas, niitä uuden sukupolvenkaan tiedemiehet eivät ota omakseen. Tapahtuu vaihtoehtojen karsimista, informaation kasvua.) Jos haukkumisen puute, suvaitseva ympäristö, olisi jokin pakollinen ehto, tieteen tekeminen ei voisi mitenkään voinut kehittyä. (Paradigman ja pseudoteorian ero onkin siinä, että pseudoteoreetikko tyypillisesti haukkuu kriitikoitaan vainoajiksi ja kutsuu tiedemaailman diskurssikenttää rajoittuneeksi. Einstein kannattajineen kohtasi vastustusta, mutta ei jäänyt huitomaan epätieteellistä ad hominem -korttia vainosta, vaan keskittyivät tämän sijasta tutkimuksen tekemiseen. Nousevan paradigman eräs tunnusmerkkihän on räjähdysmäinen uusien tutkimuskenttien löytäminen: Löytyy paljon uutta tutkittavaa, ja tämä on uuden paradigman kautta helppoa. Pseudotieteissä uusia tutkimustapoja ei sen sijaan löydy, he keskittyvät vain haukkumaan normitiedettä, eivät rakentamaan omaa uutta tiedettään. Pseudotieteen voi siksi tunnistaa "happamia sanoi kettu" -asenteestaan tiedettä kohtaan. Pseudotieteissäkin kuitenkin on lähipiiriä, joka seuraa ja on myötämielinen. Heillä voi olla avomielinen hippisuhtautuminen naisiin ja he korostavat rauhaa ja rakkautta. Mutta silti heidän värähtelyharmoniansa ei ole ikinä tieteellistä: Kaikki uudet näkemykset tai vanhojen perinteiden uudelleenlämmitykset eivät ole uusia paradigmoja.) Lisäksi on huomattavaa, että useimmiten tieteen teoriat tehdään nuorina, kun ei vielä olla naimisissa. Einsteinkin teki kaavansa nuorena, hän vain oli vanhempi siinä vaiheessa kun "kahdenkymmenen vuoden paradigmamylly" oli pyörähtänyt. Siksi kuvissa näkyy aina keski -ikäinen Einstein, ei se nuori, joka teki ne tutkimukset. Naisten antama "rivientakaistuki" ei tämän vuoksi vaikuta hirvittävän uskottavalta, teorioilla pikemminkin isketään naisia. (Keksin juuri että aika on suhteellista - ja tämän jälkeen naiset ovat ympärillä hame korvissa.) Tässä kohdassa on huomattava, että tiedeyhteisö määrää diskurssin, ja teorian on kyettävä alistumaan sille. Tämä tarkoittaa sitä että teorian falsifioitavuus tai muu kritiikille alistuvuus on yhteisölle alistumista, ei suoraa itsekritiikkiä. (Mikä näkyykin siinä, että teoriankehittäjät eivät luovu teorioistaan, vaan yrittävät säätää niitä paremiksi, korjata anomalioita ja niin edes päin. Kuhnhan huomasi, että tieteilijät eivät yleensä luovu omasta näkemyksestään, paradigma vaihtuu kun uusi tutkijapolvi on hyväksynyt uuden teorian.)

Yksikään tieteellinen vallankumous ei ole syntynyt sillä että tiedemaailmaa olisi vastustettu. Sen kritiikille on alistuttu ja diskurssiin osallistuttu. Ja tämä taas vaatii yhteisen kielen, jonkin yhteisen logiikan heidän kanssaan. Muuten eri logiikkojen incommensurability estäisi keskustelun. Siksi, jos sinulla on teoria joka perustuu erilaiselle, yhteensopimattomalle, tieteenfilosofialle, sinun on vakuutettava tiedeyhteisö ensin tästä. Ja vasta tämän jälkeen voidaan vakavasti edes miettiä siihen nojaavia teorioita.

Loppukevennyksenä voisin sanoa sen, että hassuin koskaan Latvuksen juttuihin liittyvä kommentti, joka itselläni on tullut vastaan oli ei toki Latvuksen itsensä, vaan jonkun toisen esittämä esitys, joka oli sellainen, että uskovaisuus on tärkeää, koska muutoin ihminen ei voi miettiä eri vaihtoehtoja kunnolla. Että jos ihminen miettii onko jokin asia noin, hän joutuu olemaan kriittinen näkemystään kohtaan, mikä tarkoittaa jonkinlaista jakomielisyyttä, skitsofreenisyyttä. Jumala oli tämän lausujan mukaan keino, jolla henkilö asetti itselleen ulkopuolisen kritisoijan, joka ei ampunut näkemystä alas ja salli väärässä olon. Tässä kohden on siis huomattava, että persoonallisen erimielisyyden luominen pään sisälle olisi jotenkin vähemmän skitsofrenista kuin persoonattoman erimielisyyden rakentaminen. Itse en oikein hyväksy tätä näkemystä, siinä on jotain hieman ristiriitaista, sillä mielestäni skitsofrenia ei ole sitä että kykenee punnitsemaan eri vaihtoehtoja, pikemminkin skitsofrenian tunnusmerkki on se, että päässä puhuu ymmärrettävää kieltä toisen persoonan ääni silloinkin kuin muita ihmisiä ei ole paikalla.

Ja muutoinkin:Tässä kohden on muistettava myös se, että "Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohtaan on kuitenkin satoja tuhansia aivan oikein ymmärrettyjä hulluja." Assosiaatioilla on kenties siivet, mutta kritiikki pakottaa ne toimivuuden tasolle. Latvuskin toki myöntänee tämän.