ex calce liberate

Jos aletaan jauhamaan ihanneideaalistani, minun on vastattava yhteen kysymykseen. Ja yhteen kysymykseen ainoastaan. Mikä on miekkamies?

Miekkasta; aristokraattinen vapautettu.

Miekankäyttäjään liittyy vahvasti termi gentleman. Nuija johon on lyöty naula tuntuu barbaariselta, ja iso kaksiteräinen taistelukirves antaa toisenlaisen ja aggressiivisen kuvan. Tikarilla taas varustautuu mielikuvissamme rosvo tai salamurhaaja. Ei ole todellakaan merkityksetöntä minkälaista lelua katsoo kantavansa. Miekka on symboli.

Miekkaan on aina liitetty mystisiä ominaisuuksia. Sen valmistaminen on ollut vaikeaa, jolloin ei ole ihme että sen valmistaminen on ollut erityistaito joka on tuntunut jopa taikuudelta. Takkiraudassa esitelty Seppä Wayland metodeineen voi tuntua jopa nykypäivänä kansantarinalta ja poppauskolta. Joltain jonka toiminta ei tunnu järkevältä vaikka on. Miekkoihin on liitetty mystisiä ominaisuuksia, esimerkiksi kuningas Arthurin miekan ajateltiin tekevän voittamattomaksi. Teräs olikin kova juttu, ja excalibur on johdettavissa otsikon lauseesta, ja kääntyy "kivestä vapauttamiseen." Miekka vedetään/irrotetaan kivestä.

Koska miekka oli vaikea valmistaa ja kallis, se tarkoitti sitä että voit saada sen haltuusi muutamaa kautta: (1) Olit yksinkertaisesti rikas. Tämä tarkoittaa aristokraattisuutta ja maallista mahtia. (2) Olit saanut sen lahjaksi, jolloin kyseessä oli kunnianosoitus jostain hyveestä, kuten rohkeudesta tai avuliausuudesta. Miekan antaminen kertoo myös siitä että sinuun luotetaan. (3) Olit tappanut vihollisen jolla oli miekka ja kerännyt voitonmerkin. Tämä tarkoitti että olit ansioitunut soturi.

Siksi on selvää että miekalla on tietynlainen kuva. Skientisti ei voi päästä juurikaan tätä lähemmäs mystistä.

Miekka vapaan miehen tunnuksena.

Terry Brown on erikoistunut englantilaiseen miekkailuun. Hänen mukaansa miekkaa pidettiin vahvasti symbolisena eleenä, jossa korostettiin kantajansa vapautta. Vapaan miehen tuli kantaa miekkaa.
1: Vaikka miekankäyttö tietysti liittyykin sortajienkin mahtiin, on tässä mielenkiintoinen mutka englannin kohdalla. Brownin mukaan englannissa miekan käyttöä haluttiin loppuvaiheessa rajoittaa vahvasti, koska tässä vaiheessa sen ei enää katsottu sopivan kristilliseen elämään, ilmeisesti liian moni aatelinen valistusherrasmies oli ateisti ja miekan ystävä. Tämä alakohta oli tietysti sitä varten että voin laittaa tähän vitsailua vapaasta ajattelusta ja vapaa -ajattelijoista. [ En keksinyt mojovaa, joten kuvittele se tähän.] Kirkko ei toki tuhonnut miekan asemaa : Miekan vei mahdista tuliaseiden kehitys. Taisteluetäisyydet muuttuivat niin että miekalle ei ole tarvetta. Kuopissa, juoksuhaudoissa ja muissa ahtaissa lähitaistelutilanteissa puukot ja tikarit ovat lyhyitä ja paremmin tilanteeseen sopivia. Miekka helposti vain kolkkaisi reunoissa ja esteissä. (Ja sitäpaitsi miekan etäisyyden saa hoidettua kivääriin liittyvällä pistimellä.

Miekkaa kantava oli siis kyvykäs puolustamaan kannanottojaan, näkemyksiään ja oikeutta. Näin jos joku yriti tallata oikeuksia, hän ei jäänyt toisen vallankäytön ja pyrintöjen alle koska hän kykeni puolustautumaan kunnioitettavalla ja pelottavalla pätkällä silpovaa metalliterää.
1: Kun otan tässä kohden avukseni Cannettin, jonka mielestä kaiken vallankäytön takana kummittelee aina väkivalta, miekka soveltuu symboliksi kaikkeen nykyajan vallankäyttöön, olipa se sitten argumentaatiota, manipulaatiota tai mitä tahansa.

Tässä on tietysti sanottava pari sanaa kaksintaistelusta. Sillä miekka liittyy vahvasti kaksintaisteluperinteeseen. Kentällä pidemmät aseet olivat suositumpia. Ja sisätiloissa ei ole useinkaan tilaa käyttää miekkaa koko sen potentiaalilla. Miekka ei ole välineenä ylivertainen missään, se on vain kohtuu hyvä kaikkialla. Kaksintaisteluihin se kuitenkin sopii perinteen mukaan erityisen vahvasti. Tässä on olennaista ymmärtää, että kaksintaistelu ei ole salavihkainen hyökkäys. Se ei ole myöskään itsepuolustusta. Se on "ritualisoitu apinatanssi", jossa keskiössä on herrasmieskunnia ja se miten sen puolesta ollaan valmiita kuolemaan. Tämän pitäisi tuoda mieleen - ei toki sitä että mentäisiin silpomaan toisia palasiksi - vaan sitä, että se mitä tekee pitäisi tehdä niin että olisi oikeasti valmis kaksintaistelemaan asian puolesta. Tämä lisää asioihin merkityksellisyyttä ja sen pitäisi rajoittaa epäreiluja temppuja elämässä. Näin kaksintaistelun haluttavat ominaisuudet tiivistyvät kolmikkoon : Valta. Vapaus. Vastuu.

Vastarannankiiskinkin edessä.

"Time passes in moments. Moments which, rushing past, define the path of a life, just as surely as they lead towards its end. How rarely do we stop to examine that path, to see the reasons why all things happen? To consider whether the path we take in life is our own making, or simply one into which we drift with eyes closed? But what if we could stop, pause to take stock of each precious moment before it passes? Might we then see the endless forks in the road that have shaped a life? And, seeing those choices, choose another path?"
(X Files, "all things")

Valta on hyvin tärkeä käsite. Voidaan jopa sanoa että ne filosofit, jotka eivät keskitä voimiaan siihen että puhuvat totuusarvosta ja argumentaatiosta, alkavat puhumaan intresseistä, sekä näkyvistä että piilotetuista valtapeleistä.

Valtaa voidaan miettiä yhteistyön varaan rakentuneena ilmiönä:
1: Elias Canettin "Joukko ja valta" esittänyt että vallan perustassa on joukko; Joukko pyrkii aina kasvamaan, saamaan uusia jäseniä. Joukon sisällä ollaan tiiviitä ja samanarvoisia, kun taas ulkopuolisia kohdellaan alempiarvoisena. Ja joukolla on suunta, jotain aktiivista toimintaa : Joukon toimintaa ohjaa nykytila, jokin toivottu ja haluttu tavoitetila, ja siihen liittyy aina valvonta ja erilaisuuden tuhohalu. Cannettin mukaan väkivalta piilottelee kaiken vallan takana.

Toisaalta valta voidaan ottaa sekä ryhmän että yksilön asiaksi:
1: Paloheimo on keskittynyt siihen että valta tarkoittaa sitä että (1) voi muuttaa asenteita oman näkemyksensä kaltaiseiksi (2) kykenee murtamaan vastustusta, (3) rajoittamaan toimintavaihtoehtoja niin että vallan haltijan haluamat toiminnat jäävät jäljelle kun muita kielletään. (4) Äärimmmillään valta muuttuu itsestäänselvyydeksi, se on muuttunut vallantekijän oikeudeksi ja totteleminen on velvollisuus.
2: Ylikoski ottanut perustalle Max Weberin näkemykseen jossa valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuutta saada oma tahto läpi. Tässä korostuu se, miten tahto saadaan läpi vastarinnankin edessä. Ylikoski ei sido tätä suoraan väkivaltaan, hänelle vallassa on aivan yksi ja sama, mille tahdon läpisaaminen perustuu. Ylikoskelle vallankäytön muotoja ovat voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, lakiin sidottu auktoriteetti, ammattitaitoon sidottu auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti. Ja hieman yllättävänä elementtinä myös rationaalinen argumentaatio.

Omia mielteitä.

"Though I care a lot, / You don’t believe it’s true, do you? / So, the answer’s not given before you start to try. / Almost seems to late to turn, / What to do if I'm to learn?"
(Clannad, "Almost Seems")

Pidän ehdottoman oikeana siitä että määritelmissä valta sidotaan valintojen tekemiseen ja eri toimintatapojen sallimisen rajoittamiseen. Valtaatekevä saa tehdä valinnan, jopa sen mitkä ovat valintatilanteita. Ja valtaa käytetään yli toisen, jos toisenkin puolesta päästään valitsemaan. Näin voidaan jopa esittää että vallankäytössä valinnan perustalla on tätä kautta tavallaan aina valtaakäyttävän intressit. Eksistentialismin ystäville vastuu ja vapaus tulevat tässä ikään kuin kaupantekijäisinä.

Mielestäni yllä olevissa keskitytään kuitenkin ensisijaisesti vallan suuruuteen : Kanssakäymisessä ajatellaan ikään kuin olevan se, jolla on valta ja se jolla ei ole. On voittaja ja häviäjä, ja vain voittaja käyttää voimaa. Minulle ajatus on hyvin vieras. Se näyttää minulle samalta, kuin jos miekkailussa olisi kaksintaistelu ja väittäisi että vain voittaja on miekkaillut. (Esimerkki itse asiassa on vallankäyttöä lähes millä tahansa mittapuulla.)

Yleisenä karkeistuksena valtaakäyttäjällä on halu, intentio. Ja valtapeliä on se, että saa vallankäytön kohteen toimimaan tällä tavalla.

Minulle valta taas on enemmän juuri sitä pyrkimystä vaikuttaa maailmaan ja muihin ihmisiin. Toisin sanoen siinä missä mainitut valtanäkemykset katsovat onnistumiseen, minä katson asenteeseen, pyrintöön. Minulle hävinnytkin miekkamies on miekkaillut. Tätä voisi kuvata helpolla esimerkillä koulumaailmasta : Kouluissa on uskontoa, joka määrätään oppilaalle vanhempien vakaumuksen perusteella. Ateistit eivät pidä tästä. Etenkin teiniateistit ovat tämän asian suhteen yllättävänkin tiukkoja. Tässä mielessä uskonnonopetus on yllä olevassa määritelmässä ehdottomasti valtapeliä. Mutta kuvitellaan että vapaa -ajattelijat haluaisivat pakollisen ateismin kouluaineeksi. Heillä ei olisi mahtia tehdä tätä, mutta se ei estäisi heitä kirjoittelemasta yleisöosastoihin eikä heidän halujaan tehdä asiaa. Yllä olevassa tämä ei olisi valtapeliä, koska "he eivät vaan osaa".

Minun näkemyksessäni yksilön mielipiteelläkin on valtaa. Yksistään jo sen vuoksi, että jos manipulointi on vallankäytön menetelmä - ja miksi ei olisi - ei osaamattomalle ja tyhmälle manipuloijalle pidä antaa mitään armahdusta. Valtapeli on ehkä huonoa, mutta se on silti valtapeliä.

Olen nähnyt intentiopohjaiselle jaotukselleni tarvetta:
1: Marttyyripuheella saadaan helposti glorifioitua oma näkemys. Kriitikot tuomitaan valtaa käyttäviksi julmureiksi, jolloin omaan näkemykseen kohdistettu kritiikki nihiloidaan ; Kritiikki "ennustetaan ja tyhjäksi tehdään" sillä, että "heillä on intressi vastustaa". Näin kaikki kritiikki voidaan ohittaa valtapyrintänä, ja tässä sivussa asiasta tehdään kritiikki -immuuni. Tällöin säälin hakeminen on emotionaalinen koukku, joka kuuluu manipuloinnin joukkoon.
2: Yleensä ottaen keskiössä on se, miten perustellusti ja hyvin henkilö sanoo eikä se, mikä hän on tai mitä hän edustaa. Tätä kautta esimerkiksi yksilön kannattaman ideologian koko tai näkyvyys ei saa minusta olla mikään ratkaiseva elementti, ei asian puolustamisessa eikä sen vastustamisessa. Suosittu ei ole samaa kuin paha. Eikä marginaalinen suinkaan tarkoita samaa kuin puolustettava.
3: Valtasuhteet ovat usein vaikeaselkoisia. Esimerkiksi kreationistit kertovat usein kuinka tiedeyhteisö ei hyväksy heitä. Kuitenkin fundamentalistien parissa evoluutikko ei saa todistelujaan läpi yhtään sen helpommin. Kun tilanteet lisäksi muuttuvat historian aikana - vähemmistöisestä ajattelutavasta on ajan mittaan tullut enemmistön tapa, kuten esimerkiksi modernismin kohdalla on käynyt - on "valtaa tekevä" liian kontekstisidonnainen ja epämääräinen.
4: Voidaan jopa ajatella että valtapuheissa ei määritellä itse asiaa, valtaa, ollenkaan. Sehän vaan tarkastelee määriä. Se on hieman samaa kuin määrittelisi voin kertomalla sinänsä valaisevasti miten vaa -alla ja desilitran mitalla voidaan selvittää kenellä on enemmän voita. Määritelmä joka ei määrittele asiaa itseään ei ole "hyvä määritelmä".

Mielenkiintoinen huomio Weberin lakikäytännöstä on tietysti se, että se ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäeettisyys. Vaikka valtaa käytetäänkin sellaisessa muodossa : Jos joku käyttää valtaa tämän ajatellaan ikään kuin tekevän henkistä - tai peräti fyysistä - väkivaltaa. Se, että jollakulla on intressi ja kanssakäymistä - tai jopa peräti poliittista aktiivisuutta - ei sekään tietenkään tarkoita että asia olisi paha.