Näkökulmaa pahan ongelmaan

Minun elämäni aikana on tapahtunut paljon asioita. Kulttuuri on muuttunut massiivisesti. Ollessani nuori, arkkipiispa saattoi vakavalla naamalla äristä siitä miten kirkosta erotaan vain jotta säästetään kirkollisveron verran ja voidaan tätä kautta palvoa mammonaa. Sittemmin piispatkin ovat joutuneet ottamaan kevennettyjä kantoja joissa ymmärretään, että kenties osa eroaa kirkosta nimenomaan sen vuoksi että kirkon edustamat arvot ovat heidän silmissään kyseenalaisia. Ja saamme myös lukea jopa Helsingin Sanomissa asti kirjoituksia uskovaisilta jotka kertovat sympaattisesti miten heidän uskonnollista vakaumusta haastetaan moraalikeskeisesti; Pitää reagoida miten kirkko ja uskonnot tekevät pahaa. Ja Jumalaa koskee oikeastaan ihan sama kuin kirkkoinstituutioitakin. Pahan ongelma on se ateistien peruslähestymistapa jota vastannee uskovaisten hyppääminen Pascalin vaakaan. Se on se juttu johon joutuu useimmiten reagoimaan.

Pahan ongelmaa on lähestytty monella eri tavalla. Esimerkiksi Trakakis on koostanut erilaisia näkemyksiä pahan ongelmasta ja tarjoaa kahdeksan erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Itselläni on näihin myös jotain kommentaaria.
1: Tomistisessa näkökulmassa nähdään että kärsimyksellä on funktio; Ilman kärsimystä yhteys Jumalaan ei olisi mahdollista. Mikä on minusta kiinnostava kysymys koskien Tuonpuoleisen Taivaan metafysiikkaa. Jos asia on jotenkin väistämättä näin, meidän tulisi hyväksyä kärsimys välttämättömyytenä joka olisi myös Paratiisissa.
2: Eksistentiaalisemmin pahan ongelma nojaa syvään ongelmaan; Kun kohtaamme kärsimystä ja tajuamme että se ei ole torjuttavissa, me yritämme selvitä tästä jotenkin. Joka sitten on portti teismiin koska se tarjoaa lohtua kärsimyksen sietämisessä. Minusta tässä haasteena on se, että kokemuksen ymmärrettävyys ei tarkoita loogista pätevyyttä ja on älyllisesti epätyydyttävää jos teismi sitten tuottaa ajatuksia sellaisesta Jumalasta jolla on sellaisia ominaisuuksia että pahan ongelma nousee tätä kautta.
3: Asiaa voidaan nähdä siten, että pahan ongelmaa voidaan teologiassa lähestyä tunteilematta älyllisesti ja tällöin voidaan nähdä että pahan ongelmaan on useita kiertoteitä ja oikeastaan ainut mikä erottaa sofistikoituneita ja naturalistisia teorioita on se, että naturalistiset selitykset ovat yksinkertaisempia tai tunteisiin sopivampia. Itse näen että naturalismin ja teismin konflikti on tärkeä osa pahan ongelman kontekstointia, ja todellakin koen emotionaalisesti että jos seuraamme objektiivista moraalia joka on sama nyt ja aina niin esimerkiksi kansanmurha on paha nyt eilen ja silloinkin kun joku William Lane Craig keksii sisäisesti koherentin argumentin joka sallii Raamatussa mainitun kansanmurhan niin sen pahempi kristinuskolle.
4: Pahan onglemaa voidaan ratkaista myös idealismin kautta; Tällöin hyvää ja pahaa voidaan kontekstoida esimerkiksi siten että moraaliset ohjeet koskevat luotuja eivätkä siksi koske Jumalaa itseään. Itse näen tässä, että jos Jumalalle annetaan ominaisuuksia kuten Rakastavuus, ne itse asiassa eivät ole sama asia kuin etiikka. Se koskee sitä miten hän suhtautuu luotuihinsa. Ja tässä kontekstissa on aina ongelmallista jos Jumalalla on Taivaan ja Paratiisin tapainen maailma mahdollisuutena, paikka jossa ei ole kärsimystä. Mutta silti hän luo erikseen tätä varten meille sen sijaan maailman jossa meidän kärsimyksemme on väistämätöntä ja jopa funktionaalista kun emme esimerkiksi hakkaa sormeamme rikki vasaralla koska kipuaistimme varoittaa tästä. Evoluutio selittää kärsimyksen tältä osin varsin näpsäkkäästi ja kärsimyksen funktionaalisuus on naturalismissa siisti tavalla joka ei oikein yllä Jumalan maailmaan asti.
5: Voidaan ajatella että koko pahan ongelma on huono ja väärä kysymys. Koska jos pahan ongelma olisikin todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja se toimisi täydellisesti niin se ei auttaisi meitä selviämään ja kohtaamaan kärsimystä elämässä ja siksi olisikin katsottava vain esimerkiksi sitä auttaako teismi kohtaamaan kärsimystä. Koska pahan kohtaaminen on ongelma johon on haettava ratkaisua. En oikein tiedä miksi kysymyksen ohittamiseen tulisi edes olla mitään erityistä kantaa.
6: Pahan ongelmaa voidaan kääntää ateismiin – tai tarkalleen optimistiseen ateismiin – koska jos kärsimys on selitetty ja syvärakennettu biologiaan, erityisesti suhteessa evoluutioon ja kelpoisuuteen, niin on vaikeaa nähdä perustaa ateismille joka luottaa että voisimme olla onnellisia ja kiitollisia elämästämme. Itse en ymmärrä miten moni tuntuu asettavan esille oletuksia siitä miten uskonnottomuuden tulisi jotenkin varmistaa elämän onnellisuus ja että sen pitäisi taata että maailma on reilu kaikille ja todella elämisen arvoinen jokaikiselle. Näen että oma olemassaoloni on varmin todiste tämänlaisen maailman reaalisuutta kohtaan in first place. Jos sinulla on selitys joka selittää ei-olemassaolevaa maailmaa, se on aika heikoilla se selitys.
7: Toisaalta pahan ongelmaa ei välttämättä tarvitse ratkaista täysin. Voi riittää että sitä pienennetään ja kevennetään. Tällöin pahan ongelma voi pienentyä jossain konteksteissa. Esimerkiksi silloin kun ihmiset murhaavat toisiaan ja aikaansaavat kärsimystä omilla toilailuillaan itselleen ja läheisilleen. Tämä toki ei ratkaise kaikkia ongelmia. Luonnonmullistukset ja tulivuorenpurkaukset harvemmin johtuvat synnistä.
8: Pahan ongelmassa perushaaste voidaan asettaa myös siihen että Jumala asetetaan asetelmaan jossa tehdään vaihtokauppaa jossa luotujen kärsimys asetetaan vaakakippoon ja sitten Jumala katsoo että on vain soveliasta vaihtaa tämä johonkin muuhun asiaan. Tämä voitaisiin ohittaa erilaisilla ei-antropomorfistisilla Jumalilla jotka eivät pidä sisällään ihmisenkaltaista psykologiaa. Itse näen että nämä ratkaisut vähintään eivät auta ihmisiä selviämään kärsimyksestä. Tämänlainen Jumala vaikuttaa myös hyvin erilaiselta kuin kristinuskon Jumalasta yleensä annettu kuva.

Näistä näkee että Pahan ongelma onkin klassinen ongelma. Joka on useimmille apologeetikoille lähinnä ongelma joka oletetaan mitättömäksi ja loput ajasta keksitään miten voi olla että tämä pitää paikkaansa. Johtopäätös on niin a priori että pahan ongelman relevanssille ei nähdä edes tilaa. Itse näen että pahan ongelma on jotain jota tulee lähestyä enemmänkin sellaisella otteella mitä Stark käyttää.

Hän on itse kristitty, mutta näkee että konservatiivikritityt vat liian vahvasti sitoutuneita siihen, että jotta Raamatulla olisi heille arvoa sen tulisi olla (1) sekä historiallisesti oikein että (2) sisäisesti konsistentti ja koherentti ja tämän päälle vielä (3) moraalisesti kohottava.

Ja vaikka Raamattua tutkivat akateemikot ovat melko vahvasti sitä mieltä että yksikään noista kohdista ei ole mikään kyseenalaistamaton fakta, niin he kohtelevat Raamattua kuin se olisi sekä arvokas että täyttäisi sisältöä koskevat muut ehdot. Stark näkee tämän jonain joka varmistaa sen, että erilaiset haasteet ja ongelmat muuttuvat apologeetikoille pelkiksi ratkaistaviksi ongelmiksi ja ratkaistaakseen nämä he itse asiassa usein ohittavat Raamatun ymmärtämisen. Hän kuvaakin kirjassaan miten esimerkiksi tietyt Raamatun kirjat ovat hyvinkin satiirisia ja tätä tyylilajia ei ymmärretä virheetöntä Raamattua tavoittelevien parissa.

Virheiden ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä a priori asenteisiin nojaten tuottaa myös väistämättä sellaista asennetta, jossa esille nostetaan esityksiä joita modernissa maailmassa ei voida hyvälsyä. Saati hyväksyä joksikin objektiiviseksi ja ikuiseksi moraaliksi. Tästä ehkä selvin esimerkki on siitä miten Raamatun vanhassa testamentissa kuvataan Jumalan käskemä kansanmurha ja nykyään moni näkee että kansanmurhaa ei voi moraalisesti oikeuttaa. Että on objektiivinen moraali jossa asiat ovat oikein ja väärin ehdottomasti. Ja jos näin on, on kansanmurha yksi ehdottomimmista ei-eistä hyveellisen ihmisen tehtävälistoille.

Stark korostaa näkemystä jossa torjutaan perinteinen alentuva suhtautuminen. Eli jos esimerkiksi pahan ongelma tuottaa ongelmia ja haasteita, se johtuisi jonkinlaisesta moraalisesta ja älyllisestä typeryydestä jossa asian vaikeana kokeva ei jotenkin ”ymmärtäisi” asiaa. Sen sijaan kysymys on yleensä nimenomaan siitä, että ongelma tiedostetaan. Siihen tarjotut ratkaisut, esimerkiksi William Lane Craigin God Command Theory ymmärretään. Ja tässä oleva asenne kuvautuu varsin osuvasti arkikieliseen sanapariin jota Craig itse välttelee. ”Hyvien kansanmurhien” konsepti onkin se joka on liian vaikea hyväksyä. Takana ei ole ignoranssi vaan kenties jopa ymmärrys näiden apologeettien kehittämien puolustusten moraalisesti vähintään ongelmallisista tausta-asenteista. Toisin sanoen se, että ei ole samaa mieltä pahan ongelman ratkaisuista muuttuu liian helposti kannanotoksi siitä että erimielinen "ei ymmärrä". Kuitenkin pahan ongelman vakavasti ottava saattaa aivan täysin olla se, joka ymmärtää sekä pahan ongelman argumentin, sen ratkaisuyritykset että näiden ratkaisuyritysten erikoiset ja asenteelliset taustaoletukset. Kun taas joku voi nähdä että "pahan ongelmaan on mallivastaus, aivan kuten a priori ajattelin". Ja hän on se joka on ignorantti kaikilla tasoilla, mahdollisesti aina itsensä pahan ongelman argumentin hallintaan asti.

Starkin näkemys Pahan ongelmasta on yksinkertaisesti se, että hän näkee esimerkiksi Jobin kirjan kuvaavan kärsimyksen reaalisuutta ja korostavan että yritykset selittää sitä ovat heikkoja ja ongelmallisia. Jobin luona käyvät puhuvat mielellään filosofiaa mutta heidän sanansa eivät auta kärsivää. Hän näkee Jobin kirjan myös kritiikkinä menestysteologisille ajatuksille ; Juutalaisessa kulttuurissa on pitkä perinne ajatuksille, joissa ajatellaan että Jumalan tahdon seuraaminen hyödyttää myös ja jo tämänpuoleisessa. Eli hurskaus on paitsi eettistä myös hyvä peliliike. Ja Jobin kirja iskee kritiikiinsä ennen kaikkea tämän asenteen kritisoimiseen sen sijaan että yrittäisi jotenkin ratkaista pahan ongelman. Päinvastoin; Koko kirjahan kertoo siitä miten Jumala lyö vetoa ja hurskas mies joutuu tulilinjalle. Ja saa lopuksi varsin omituisen palkinnon kun korvatuksi tulevat paitsi maallinen omaisuus ja karja niin myös kuolleet lapset joiden tilalle saadaan uusia jälkeläisiä. Aivan kuin joku uskoisi että kuolleen läheisen voi vaihtaa siihen malliin miten joku tunnekylmä voi ottaa korvauskoiran edellisen kuoltua.

---

Viitteet:
N. Trakakis (toim.), ”The Problem of Evil: Eight Views in Dialogue” (2018)
Thom Stark, ”The Human Faces of God” (2011)

Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Väärin kuoltu

Itsemurha on tekijöilleen jotain jossa lopputulos on sama. Mutta meille muille on suuri merkitys sillä, kuka tekee itsemurhan, miten sen tekee ja miksi sen tekee. Teko tulkitaan aivan eri tavalla jos ärräpäitä heittävä miehekäs mies ampuu itsensä ullakolle, kuin jos teinityttö viiltää ranteensa auki. Koska meille muut, eloonjääneet, huomaamme ulkoisen. Itsemurha on spektaakkeli joka on sivustaseuraajille hyvin monimuotoinen. Onneksi aiheesta on elokuvia.

"The Virgin Suicides" on 1970 -luvulle sijoittuva elokuva Michiganilaisesta Lisbonin perheestä. Se käsittelee perheen viiden tytön tekemää itsemurhaa. Tarina on kerrottu täysin ulkopuolisten näkökulmasta; Naapurinpojat kertovat mitä ovat havainneet ja yrittävät sovittaa osasia yhteen. Lisbonin tytöt eivät saa omaa ääntään kuuluville ja heidän kohtalonsa käsitellään muiden havaintojen kautta.

Tytöt kuvataan ihanteellisen tavallisen kristillisen amerikkalaisen perheen jäseninä. Vanhemmat ovat opettajia. Asuinalue on siistiä ns. "suburbia" omakotilähiötä. Perheessä asiat ovat pinnallisesti hyvin. Ns. perusasiat ovat kunnossa Tytöt eivät kärsi puutteesta, heitä ei kaltoinkohdella ja perheessä on myös paljon rakkautta.

Tarinassa on selvää että tyttöjä kohdellaan tiukassa kurissa; Heillä ei ole käytännössä elämää koulun ja kodin ympärillä. Kasvatusmetodeissa ollaan joustamattomia; Käytänteistä ei voida joustaa nuorempien kohdalla koska vanhempien tyttöjen kohdallakaan ei ole annettu periksi. Toisaalta lisäikä vaikuttaa hyvin vähän siihen miten tyttöjä kohdellaan. Ikä ei tuo lisää vapauksia, vastuuta tai oikeuksia. Huomiota herättää se, että tyttöjen iät mainitaan mutta ne eivät vastaa oletuksia siitä kuka heistä on nuorin ja kuka vanhin. Aktiivisin – myös seksistä kiinnostunein – Lux ei ole perheen vanhin tytär.

 Tytöt puetaan hyvin samalla tavalla – prosessia kuvataan yhdessä yhteydessä siten että kun tytöt valitsevat itse vaatteensa, heidän äitinsä muotoilee niitä siveellisemmiksi niin että lopulta kaikki he pukeutuvat keskenään saman näköisiin säkkeihin. He eivät myöskään käy omissa menoissaan. Tyttöjä pidetään aina yhdessä kaikkialla. Tätä kautta mahdollistuu kurinpitäminen kielijöiden kautta. Ja toisaalta pelkkä nuorepien tyttöjen läsnäolo rajoittaa mikä on mahdollista. ; Tai tämä on ainakin ideana. Tytöt selvästi tekevät omiaan kun vanhempien silmä välttää. Se toki välttää harvoin, mutta jopa huonosti nukkuva äiti joutuu joskus nukkumaan. Ja tänä hetkenä voi tapahtua monenlaisia asioita. Kuten itsemurha.

Toisaalta on selvää myös se, että tytöt ovat yksilöitä joilla on jonkin verran ongelmakäyttäytymistä johon tartutaan heti kun sitä huomataan. Huomiota herättää erityisesti Lux, joka toimii tärkeänä viestintäkanavana naapurin poikien ja tyttöjen välillä. Hän on alleviivatusti tytöistä seksuaalisin. Ja toisaalta hänellä näyttää olevan erityistä valtaa muihin sisariin. Hänen luonteensa mahdollistaa tätä kautta senkin että hänen ympärilleen on muodostunut perheen sisäinen kultti. Josta voitaisiin hakea selitystä sille miksi tytöt tekivät joukkoitsemurhan. Ensimmäinen itsemurha yrityksineen oli yhden tytön tekemä. Tarina antaa useita eri selityksiä itsemurhille. Nämä ovat ikään kuin vihjattuja ristikkäisiä teemoja. Näin elokuvan katsoja voi tavallaan valita että oliko tyttöjen itsemurha elämänkokemattomien teinien tyhmä teko, kontrolloivan ja kuria pitävän äidin syytä, kristillisen moraalin elämänilon latistavan vaikutuksen suora ja ymmärrettävä lopputulos. Vai oliko syynä pettymys rakkaudessa amerikkalaisen jalkapallon pelaajaan. Tai tappoiko heidät peräti amerikkalainen yhteiskunta. Vai olivatko tytöt pumpulissa kasvaneita itsekkäitä hedonisteja jotka kasvoivat kontrolloimattomiksi ; Voidaan jopa nähdä että tyttöjen ongelmallinen käytös olisi ollut syy siihen että vanhemmat hakivat kuria. Joka taas kasvatti vastarintaa ja halua itsellisyyteen tavoilla jotka olivat selvästi dekadentteja ja lyhytjänteisiä. Ja näiden yhteentörmäys loi itsemurhat.

Elokuvassa ei selvästi tiedetä kaikkea.

Tästä syntyykin sen tärkein jännite; Tarina alkaa kun ensimmäinen itsemurhaa tekevistä tytöistä on juuri tehnyt ensimmäisen itsemurhayrityksensä. Tämä itsemurha on varmasti tärkeä ja sen taustoitus olisi varmasti hyödyllistä. Toisaalta Lisbonin tytöt otetaan pois koulusta ja eristetään omaan kotiinsa viikoiksi joten loppujen tyttöjen itsemurhaa edeltävästä tilasta saadaan hyvin vähän tietoja. Se, mikä tiedetään on se, että he ovat joutuneet itse polttamaan omia musiikkilevyjään. Tämä mahdollistaa monitulkintaisuuden. Joka johtaa siihen että kaikki annetut teoriat ovat itse asiassa arvauksenomaisia ja asenteellisia. Todisteet eivät riitä mihinkään yksittäiseen teoriaan.

Toisaalta tyttöjen itsemurha esitetään vääjäämättömänä. Se ei ole mikään juonenkäänne vaan se tiedetään jo elokuvan alussa. Jotenkin se on kuitenkin asiaankuuluva. Tämä vääjäämättömän ja ilmiselvän ja mysteerin suhde ympäröi tietenkin oikeitakin itsemurhia. Itsemurha on tätä kautta jossain määrin absurdi. Mutta sellaisella tavalla jota koko elämä on joillekin eksistentialisteiksi leimatuille Albert Camu:ille. Itsemurha jää tavallaan mysteeriksi sitä kautta että teot olivat yksityisiä.

Jo elokuvan alun tytön itsemurhayritys koetaan tilanteena jota pitää mitätöidä ; Psykiatri kertoo itsemurhaa yrittäneelle aivan suoraan että tämä ei edes tiedä miten kauheaa elämä voi olla. Ja toisaalta korostaa että itsemurhayritys on yrityksenä vain hätähuuto huomiolle eikä vihje halusta kuolla. ; Tämä kulminoituu siihen että vanhemmat pitävät ”tyttöjen elämän ainoat juhlat” – koska psykiatri on kiinnittänyt huomiota siihen että tytöillä ei ole minkäänlaista elämää koulun ja kodin ulkopuolella - itsemurhaa yrittäneen tytön ympärille. Ja nämä juhlat päättyvät juuri kyseisen tytön onnistuneeseen itsemurhaan. Siksi miksi hän päätti kuolla juuri noin ei selitetä tai avata. Tarjolla ei ole itsemurhakirjettä tai muutakaan.

Koska itsemurhat jäävät mysteeriksi, niihin ei ole liitetty selvää viestiä. Itsemurhaajat eivät ole ainakaan alleviivatusti halunneet syyllistää tai osoittaa mitään yksittäistä syytä teolleen. Tämä on vahvassa kontrastissa siihen miten itsemurhalle halutaan nimenomaan antaa muoto jossa on ulkopuolisia syitä ja syyllisiä. Itsemurhasta tehdään absurdi viittaamalla siihen että korostetaan että heiltä ei puuttunut mitään. Tai miten perheessä oli rakkautta. Omalla tavallaan tätä edustavat myös elokuvan lopussa nähdyt itsemurhaa kritisoivat jotka korostavat ”teineillä on vaikeaa” -ironioillaan sitä miten naurettava teko itsemurha on. Hekin korostavat sitä että itsemurha olisi tehtävä joidenkin kaikille jaettujen ulkoisten ehtojen täytyttyä. Tässä prosessissa ei välitetä siitä että itsemurha on sen verran äärimmäinen aktio että on melko selvää että kukaan ei tee sitä vähäisin tai kevein syin.

Kenties kuolemien selittämättömyys on tärkeä viesti sellaisenaan;

Selityksen hakeminen on jotain joka ei ole itsemurhantekijöiden ajattelun keskiössä. Eloonjääneet punnitsevat sitä mikä viesti tai syytös itsemurha oli ja kenelle se oli suunnattu. Jonkun muun itsemurhan tulkinta onkin itsekäs aktio joka kertoo ennen kaikkea tulkitsijastaan. ; Itse voisin sanoa jopa näin että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä joista itsemurha on ymmärrettävä ja luonteva osa elämää. Ja heitä joista se ei ole. Nämä kaksi eivät voi ymmärtää toisiaan. Ja tilastollisesti useammin se joka on tehnyt itsemurhan on se jota toisenlainen ihminen tulkitsee kuin toisinpäin.

Tässä on selvä valta-asema. Elämä on elossaolevien ja elossa pysymistä haluavien käsissä. Kuolleet ovat tulkintoja ja kytköksissä siihen minkälaisia asioita heidät kulloinkin saadaan symbolisoimaan. Kuolleiden arvostus onkin usein keino määrätä eläviä toimimaan ja käyttäytymään tietyllä tavalla. Eikä kuolleilta tässä vaiheessa kysytä. (Koska ei voida.)

Elokuvassa on kuitenkin yksi teema johon voidaan tarttua. Se ei ole kysymys siitä miksi itsemurha tapahtui. Vaan konteksti siinä missä se tapahtui. Tämä konteksti tekee itsemurhan ”ymmärtämisestä” mahdollisimman moniselitteistä ja vaikeaa. Ja tämä kertoo paljon. Ei itsemurhasta vaan henkiinjäävistä.

Asiaa mutkistetaan tietenkin sitä kautta että pojat ovat tarinankertojia. ; Kaikki on heidän muistojensa varassa. Mitä on muistettu ja mitä unohdettu. Mikä on valikoitunut tärkeäksi. Mistä heillä ei ole koskaan ollut tietoa. Mikä on kuviteltua. Kertojat eivät selvästi ole objektiviisia asioidentilojen kuvaajia. Kyseessä on "ulkopuolisten tarina".

Ja ulkoa katsellen tytöt elivät normaalia elämää. He eivät mitenkään pistäneet silmään. He elivät alleviivatussa amerikkalaisessa idyllissä mahdollisimman idyllin mukaista elämää. Tytöt olisivat voineet periaatteessa olla vaikka muiden sisaria. Heissä ei ollut mitään kovin erityistä. He olivat sieviä tyttöjä. Mutta eivät erityisen silmiinpistävästi. He olivat hyvässä perheessä mutta eivät erityisen rikkaassa.

Heitä rakastettiin ja vanhemmat tiesivät missä heidän lapsensa olivat ja mitä tekivät ja keiden kanssa olivat. Tarjolla oli hyvä tulevaisuus ja opiskelu aivan hyvissä oppilaitoksissa josta ulostultuaan he menisivät aivan asiallisiin kunnioitettaviin töihin. Tytöissä ei ollut muuta erityistä ja spesiaalia paitsi että he kuolivat. Ja peräti oman käden kautta. Juuri tämä on se joka tekee itsemurhista ns. ”vaikeita ymmärtää” ja ”absurdeja”.

Toisaalta tässä normaaliudessa on omituisia sävyjä. Itselläni huomiota herätti ensimmäisen tytön kuolemaa seuranneet tapahtumat. Tytöt käyttäytyivät kuin itsemurhaa ei olisi edes tapahtunut. He jopa hymyilevät ja keskustelevat normaalisti keveistä asioista. Myös kieli ja puhetapa jota he käyttävät on hyvin ihannoitua. Tämä viittaa siihen suuntaan että heidän elämänsä normaalius voi olla sellaisenaan oire. Kaikki epänormaali ja ei-ihannoitu kielletään ja lakaistaan piiloon. Ne eivät lakkaa olemasta. Vanhempien tapa puuttua itsemurhaan muistuttaakin sitä että he näkevät varoitusmerkkejä, huolestuvat, hakevat apua ja sitten ruuvaavat varoitusmerkit pois. Ja ajattelevat että tilanne on korjattu. ; Tämä oireeseen eikä syyhyn tarttuminen on tietenkin jotain joka mahdollistaa sen että ongelma pääsee muhimaan huomaamattomana siihen asti että kaikki on liian myöhäistä. Mutta toisaalta koska elokuva ei anna mitään tiettyä oikeaa selitystä itsemurhille, olisi syihin tarttuminen tätä kautta kuitenkin hyvin vaikeaa.

Tätä kautta voidaan nähdä että nimenomaan amerikkalainen omakotiolähiöeläminen on mahdollisimman pinnallinen elämäntapa jossa keinotekoisesti käsitelty ympäristö siivoaa pois kaiken elävän ja ruman ja tätä kautta syntyy ympäristö jossa kaikki voivat mukavasti teeskennellä onnellista koko ajan. Sen sijaan että ihmisen tunteet ja kokemuksellisuus olisi tila jota tukemaan ympäristö rakennettaisiin, on rakennettu ympäristö jossa ihmiset ovat siihen kuuluvaa dekoraatiota. Syntyy tyrannia onnellisuuteen jossa onnelllisuuden puute on vihje syvästä epäonnistumisesta ihmisenä. Ja tähän haetaan ratkaisua ulkoisesta. Joko pitää rakentaa hieno aita joka suojelee omaa elinpiiriä häiriöiltä joita monisärmäiseksi elämäksi kutsutaan. Tai sitten jos siihen heittäydytään ikkunasta, se on otettava pois vaarantamasta. Koska ainut monisärmäistä elämää kauheampi asia on kuolema. Kuolemakin lopettaa teeskentelyn.

Tässä ympäristössä voi odottaa sellaisia tapahtumia kuin elokuvassa nähdään; Lukio puuttuu ensimmäiseen itsemurhaan pitämällä erityisen päivän. Jossa itsemurhaa tehnyttä Cesiliaa ei mainita nimeltä. Ja jota silti pidetään ”menestyksenä”. ; Rituaali ja symboli ei vain viittaa sisältöön vaan korvaa sisällön. Samaa edustaa tietenkin perheen äidin kristillisyys. Joka heijastuu lähinnä sitä kautta että hän symbolisesti poltattaa levyjä ja pistää tytöt siveelliseen kuriin jossa säännöt ovat tärkeämpiä kuin asiat jota suojelemaan ne on alun perin kehitetty.

Poikien tapa tulkita tilanne on selvästi se, että tytöt olivat tavallisia – joskin seksuaalisesti kiinnostavia – ihmisiä jotka joutuivat kohtaamaan julmaa sääntönillittämistä ja tarpeetonta kurinpitoa; Havainto voi olla tosi, mutta toisaalta harvassa varmasti ovat ne teinit jotka kokevat että heidän seksuaalisia kokeilujana rajoittavat vanhemmat kotiintuloaikoineen ja muine ehtoineen olisivat erityisen reiluja.

Myös kuolintapoja on syytä vilkaista;

On hyvä vilkaista tyttöjen itsemurhatapoja. Niitä kautta voin rakennella jotain omia tulkintojani..
* Cecilia on ensimmäinen tytär joka kuolee. Hänen toimintansa käynnistää elokuvan tematiikan. Ensin hän viiltelee ranteitaan. Sen jälkeen hän hyppää ikkunasta ja lävistää itsensä aitaan. Kuolema tapahtui keskellä hänen omia juhliaan ja se oli verinen, sotkuinen ja dramaattinen. Hän toimi yksin, toisin kuin muut sisaret. Ja muut eivät toistaneet sotkuisuutta joka liittyi hänen itsemurhaansa.
* Therese tappoi itsensä unilääkkeillä ja alkohililla. Therese oli hyvin huomaamaton eläessään ja tämä kuolintapa alleviivaa sitä miten hän ei edes kuollessaan halunnut kiinnittää huomiota itseensä.
* Bonnie hirtti itsensä kellariin, paikkaan jossa Cecilian juhlat oli pidetty. Hän oli ensimmäinen ruumis joka löytyi.
* Mary työnsi päänsä kaasuuuniin. Mary saattoi tällä joko korostaa tuttuuttaan ”normaalin perheenäidin” elämään tai toisaalta jopa kritisoida sitä. Hän oli totellut koko elämänsä kiltisti ja mukautuvasti.
 * Lux tappoi itsensä auton pakokaasulla. Kiinnostavaa on miten kaasuun tukehtuva Lux päätti polttaa tupakkaa kuollessaan. Auto on vapauden symboli, ja Luxin elämäntapaan liittyvä kapinallisuus korostuu tupakassa. Toisaalta hän ei ajanut autolla pois. Auton suojaamiseksi tarkoitettu autotalli piti auton pakokaasut suljetussa tilassa. Tähän on helppoa ladata ties mitä merkityksiä.

Itsemurha tapahtui kaikkien katseen alla. Tavallisilla kodinkoneilla. Itsemurhat myös tehtiin tavoilla jotka jättävät jälkeensä mahdollisimman vähän verta, sotkua ja spektaakkelia. Spektaakkeli syntyikin tavallaan juuri siitä että mitään spektaakkelia ei ollut.

Kaikki tytöt valitsivat erilaiset kuolintavat. Tämä on tärkeää koska muutoin he olivat niin samanlaisuuteen sovitettuja että heitä on vaikeaa pitää yksilöinä tai indiiveinä. Luxia lukuunottamatta tytöt jäävät periaatteessa oman elämänsä statisteiksi. (Tämä heijastuu siinä miten en tässä vlogauksessa käytä heistä edes heidän nimiään. Tämä on se sävy jolla elokuva on tehty. Heidät kyllä nimetään mutta katsojana minulle ei syntynyt heihin tunnesidosta. He olivat rooleja eivätkä ihmisiä.)

Toisaalta kaikki itsemurhat tehtiin tavallisilla esineillä. Missä muut näkivät idylliin sopivia työkaluja jotka ovat tarpeellisia idyllin ylläpitämiselle, tytöt näkivät keinoja itsetuholle joka kyseenalaistaa tätä idylliä ja kohahduttaa sitä mahdollisimman paljon.

Sensationalisoitu itsemurha voitaisiin käsitellä siten että ihmisiä eristetään ja suojellaan niiltä – jokin jota perheen vanhemmat ilmiselvästi panostivatkin suunnilleen niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta tämänlaisessa itsemurhassa ei ole mitään sellaista. Tavallinen itsemurha on jokin jolta ei voi suojautua. Se, että tarinaa ja selitystä ei löydy johtaakin siihen että sitä halutaan mahdollisimman kovasti etsiä. Koska ilman selitystä uhka tulee koko elämäntavalle ja idyllille. Oleellista on että tämä kaikki tapahtuu riippumatta siitä mikä oli tyttöjen oma syy tai selitys teolleen. Selitysmylly pyörii.

Syylliseksi halutaan mielellään "poliittinen vihollinen", jokin epänormaalia jota osoittaa sormella. Jota kautta saadaan piirteitä joiden kautta itsemurha alleviivaa sen miten jotkut tahot ovat epäonnistuneet amerikkalaisessa idyllissä joka itseltä sujuu tietenkin niin maan mainiosti. Ja tässä kohden osa saattaa hyväksyä tulkinnan siitä että syyllinen haetaan itsestä - jos amerikkalainen keskinkertaisuus on omaa poliittista vihollisuutta - tai sitten vaihtoehtoisesti tulkitaan että kunnon syitä itsemurhalle ei ollut joten se oli lähtökohtaisesti tekona typerä ja tätä kautta merkki itsemurhaajan epäonnistumisesta - jos on viehättynyt siihen amerikkalaiseen keskinkertaisuuteen.

Jos minun pitäisi.

Jos minun pitäisi selittää tyttöjen itsemurhaa kiinnittäisin huomiota ulkopuolisen sijaan sisäiseen. Camus sanoi ”Sisyfoksen myytissä“ että kysymys siitä onko elämä elämisen arvoista on eräs filosofian keskeisimmistä kysymyksistä. Itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma. Valinta olemassaolon ja olemassaolemattomuuden välillä tehdään ensin, muu pohdiskelu tulee vasta sitten. Toisaalta Camus itse ajatteli, että itsemurha on filosofisesti väärin, koska silloin ihminen kieltäytyy eksistentialistisesta taakasta. Ihmisen tulisi sen sijaan nauraa absurdille ja hyväksyä se.

Eksistentialismin yhteydessä kysymys itsemurhasta viittaa erityisen vahvasti kysymykseen ”Voiko itsemurha olla autenttinen”. Minä uskon että se voi; Joskus se voi olla peräti ainut tehtävissä oleva autenttinen ratkaisu. Kaikkea muuta voi kontrolloida ; Ruumista voi hallita ja mieltä voi aivopestä. Mutta omaa kuolemaa ei kukaan voi ottaa itseltä pois.

Itsemurharatkaisu on tietoinen ratkaisu ja valinta jonka voi tehdä vain jos on olemassa. Toki on selvää että itsemurha olisi aina epäautenttinen aktio jos kannattaisi Sartren tyylistä ajatusta vapaudesta. Sartren vapaus on ontologinen perusasia joka on täysin ihmisen sisäinen asia niin että ihminen voi olla vapaa vaikka vankilassa. Mutta tämä filosofinen ajatustapa ei saa kaikupohjaa elävässä elämässä. Sartren tyylinen filosofia tuskin välittyy ihmisille jotka ovat tylsistyneitä, suruissaan tai tuskissaan. Vapaus ei ole välttämätön asiantula ihmisille jotka ovat kodittomia, yksin ja sairaita. Siksi näen että Lisbonin sisarukset, elokuvan protagonistit, olivat luultavasti vapaita vain sinä hetkenä kun he päättivät lopettaa elämänsä. Ja sinä hetkenä kun he toteuttivat sen.

Seitsemän kuolemanpäivää

Monet pelit ovat hyvin tarinavetoisia. Tämä on jossain määrin jopa häivyttänyt eroja elokuvan ja pelien välillä. Välidemoja on runsaasti ja joskus sitä hukkaa quick-time-eventin kun unohtaa pelaavansa peliä. Nämä tarinat antavat peleille tavoitteellisuutta ja merkityksiä.

Jotkut pelit kuitenkin rikkovat tätä kaavaa. Yksi niistä on ensimmäinen "Goat simulator" -peli. Siinä ei ollut mitään kovin merkittäviä tavoitteita. Vuohi ei voinut edes kuolla. Siinä voitiin lähinnä rikkoa asioita. Tässä mielessä "Goat simulator" voidaan nähdä jonain joka edustaa nihilismiin liitettyjä pelkoja ; Pelko siitä että ilman "suuria kertomuksia" on vain kontekstitonta sekoilua joka on anarkistista ja tuhoisaa. ; Jotta saataisiin jotain rakennettua tarvittaisiin tarina.

Kuitenkin "Goat simulator" asetti tavallaan pelaajan keskiöön, tekemään mitä halusi. Ja tätä näkökulmaa voi täydentää toisella pelillä jossa ei ole tarinaa. Tämän peli on  "7 days to die". Peli muistuttaa hyvin vahvasti "Minecraftia". Eli siinä kaivetaan maata, kaadetaan puita, hakataan malmeja. Ja kaikki muuttuu joksikin toiseksi jota voi sitten asetella maailmaan.

Sen lisäksi "7 days to die" on pullollaan zombieita. Ja pelin maailmaa kuvataan sanalla "unforgiving". Sana on ymmärrettävä, sillä zombiet ovat melko voimakkaita. Ja kun hahmo kuolee, et saa tämän esineitä mukaasi. Ja itse asiassa pelissä kuolee muutenkin hyvin helposti. Janoon. Omien rakennelmien päälle romahtamiseen. Omiin piikkiansoihin astumiseen. Nälkään. Sairauksiin.

Ne jäävät siihen mihin vanha hahmo kaatui. ; Olet maailmaan heitettynä ja elät lyhyen, mielettömästä puun hakkaamisesta tai muusta mekaanisesta toiminnasta koostuvan, elämän. (Jos hakkaat nappi pohjassa useita tunteja voi syntyä väistämättä sellainen ajatus että jos joudut tekemään mekaanista rutiinia voidaksesi tehdä mitä haluat, voisit saman tien olla töissä etkä kalsarillasi sohvalla peliohjain kädessä.) Pelissä ei voi voittaa ja jokainen voitto on siinä mielessä merkityksetön että ne eivät edistä mitään tarinaa. Ja se korkeintaan lykkää väistämätöntä.

Se, mikä pelissä kuitenkin jää on aikaansaadut ja tehdyt rakennukset. Ja tätä kautta peliin saa aika paljonkin mielekästä tekemistä. Sitä voidaan rakentaa. Yksi elämä on merkityksetön. Kaikki tavoitteet ovat jotain jotka eivät tule pelaajan ulkopuolelta, vaan sisäpuolelta. Peli tuntuu merkitykselliseltä vaikka se pitää sisältään mekaanista toistamista (kaikki resurssit grindataan mekaanisesti). Ja muutenkin peli on hyvin vahvasti vain kasa fysikaalisia sääntöjä, ilman tarinaa, päämäärää tai muutakaan vastaavaa. Jopa zombiemaailman tausta jää hyvin avoimeksi. Jos mietit että miksi maailma on zombieiden läpitunkema niin peli vastaa että "Mitä väliä, ketä kiinnostaa!" Pelin alkuvaiheessa on mahdollista olla pitkäänkin niin että hahmo kuolee ja syntyy uudestaan johonkin satunnaiseen paikkaan kartalla. (Tämän voi toki lopettaa rakentamalla itselle vuoteen johonkin paikkaan. Vuoteen voi toki aina halutessaan rikkoa ja tämän jälkeen satunnaiseen paikkaan syntyminen alkaa uudestaan.)

Tässä mielessä "7 days to die" on kenties kätevin keino lähestyä Jean Paul Sartren maailmaa. Sartren puheista on usein ymmärretty hänen esittämänsä ongelma. Eli ongelma siitä että ihminen on maailmaan heitetty ja maailma on ulkoisesti aika mekaaninen ja absurdi paikka. Olemassaolo on absurdia ja elämässä ei ole ulkoista merkitystä. Kuolemakin on vain ultimaattinen absurditeetti, se pyyhkii pois kaiken mitä elämässä on rakennettu. Ihminen syntyy sattumalta, kuolee sattumalta ja kaikki tässä välissä on mielivaltaista pykäämistä. Tämä on se puoli joka muistetaan ateismikriittisissä lausumissa joita kuulee vaikka kirkollisilta. Tässä kuitenkin lähinnä nojataan siihen että merkityksen olisi pakko olla ulkopuolelta tulevaa. Sartren maailmassa absurdiuteen oli ratkaisu. Ihmiset ovat vapaita siinä mielessä että he voivat valita. Ja tätä kautta heillä on vastuullisuutta ja merkityksellisyyttä. Ja tätä kautta ihminen voi paeta absurdin "kuvottavuutta" (nausea). Ja tässä ei ollut vielä kaikki; Ihminen on tuomittu olemaan vapaa. Joten elämä on väistämättä täynnä sisäistä merkitystä. Nihilismin pelkoa ei ole. (Jopa "Goat Simulator" on klovneriaa jossa for lulz on merkitys.) Elämässä, kuten "7 days to diessäkin", ihminen sitoutuu elämäänsä, piirtää oman kuvionsa, ja sen kuvion ulkopuolella ei ole mitään. Vapaus edeltää kaikkea. Mitä kutsumme vapaudeksi on mahdotonta erottaa 'inhimillisen todellisuuden' olemisesta. Ei ole mahdollista olla ihminen ja olla olemassa ensin, ollakseen vasta sen jälkeen vapaa ja merkityksellinen jollain ehdoilla; Jopa vankina olemisen ja hänen vapaana olemisensa välillä ei ole merkityksen katoamisen tai olemassaolon kannalta mitään eroa.

Tässä mielessä kun ulkoisten merkitysten katoamisen hyväksyy, ei voi jatkaa siihen että merkitykset vaatisivat sitä että ne varastettaisiin joltain. (Eli vaikka ateistit olisivat pakotettuja nihilismiin ja arvotyhjiöön ja voisivat siksi saada merkityksiä vaan uskonnosta.) Sen sijaan voidaan nähdä että ulkoiset syyt, kuten Jumala tai kikkelin muotoisen temppelirakennuksen teko keskelle zombieapokalypsiä, ovat jotain jolle annamme merkityksen ensin sisäisesti. (Ja sitten kenties luulemme että nämä merkitykset ovat niissä ikään kuin ulkoisesti ja toimimme sen mukaan.) "7 days to die" ei itse asiassa ole niinkään narraation puutetta kuin sitä että peliin ei ole koodattu rajoitteita. Esimerkiksi tehtäviä joissa epäonnistuttaisiin tai onnistuttaisiin.

"7 days to die" on tässä mielessä juuri kuten "Minecraft". Mutta parempi, koska siinä kuollaan enemmän, nopeammin ja enemmillä zombieilla.

Tyhjä ketju, pahastunut mieli

Jos menee kultakauppaan ostamaan pelkän hopeaisen tai kultaisen ketjun, niin tuleeko ostaneeksi uskonnottomuutta julistavan kaulakorun? Kysymys on erittäin relevantti. Sillä hyvin moni ihminen identifioituu kristityksi kantamalla ristikorua. Toisaalta etenkin valtionkirkkomme on kommentoinut koulujen seinillä olevista risteistä ja muista uskonnollisista symboleista sen, että ei ole mitään neutraalia pintaa. Eli jos ristiä ei ole niin se huutaa uskonnottomien viestiä. Tällä logiikalla tyhjän ketjun myymistä ei saisi pitää neutraalina koruna. (Sama tosin koskisi myös asuintaloja joihin ei valmiiksi naulata seiniin Jeesus -kuvastoisia tauluja ja ristiornamentteja.)

On selvää että tässä "aina on jonkun ideologia" -näkemyksessä ei ole kovin paljoa järkeä. Mutta jotain siihen saadaan kuitenkin kiinnitettyä. Sartre on lähestynyt ateismia eksistentialistisesti. Ja tässä yhteydessä poissaolon kokemuksella voi olla merkitys. Esimerkiksi ateismi on merkityksellinen koska ateistille on kerrottu Jumalakonsepti ja hän kuvittelee maailman joka on erilainen kuin tämä. Kontrasti on se joka lataa merkityksiä.

Tämä on kuitenkin sidottavissa enemmän odotuksiin kuin siihen mitä todella on tai ei ole ; Sartren kaltaisia poissaolon merkityksiä voidaan sitoa arkisesti vaikka siihen että odottaa jonkun ystävän olevan tapaamisessa mutta tämä ei olekaan paikalla. Poissaolossa on merkitystä. Mutta vain siksi että mielessä on ajatus siitä että ystävä on ja tämän pitäisi olla paikassa.

Tässä mielessä on mahdollista että kristityn näkökulmasta ristitön luokkahuone koetaan kuin se olisi uskonnoton ateistitilla. Ateisti voi kokea asian aivan eri tavalla koska heillä on erilaiset odotukset.

Tässä kohden jokainen kristitty joka missään koskaan käyttää tai pitää järkevänä näitä "ei ole neutraalia tilaa" -argumentteja ovatkin tosiasiassa lähinnä lellittyjä. Hyvin ankarasti lellittyjä. He ovat niin tottuneita että yhteiskunta pitää heidän ja vain heidän näkemyksiään spesiaalitapauksina. Siksi heillä on poikkeuksia. Joulujuhlissa ei lauleta aivan kaikkien uskontojen lauluja. Mutta aina kristittyjen lauluja lauletaan.

Ja jos joskus käy poikkeus eikä lauleta, niin tästä suututaan ja tilannetta pidetään kulttuurintuhoamisena. (Aivan kuin yksi tilaisuus ylläpitäisi kaiken kulttuurin. Tosin nämä tyypit tuntuvatkin olevan kulttuurielämästä vieraantuneita ja käyttävät kulttuuria ainoastaan valtapelissä vääräuskoisten tallaamiseen ja oman uskonnon sosiaalispoliittisen mahdin näyttämiseen. Mikä kertoo kaiken siitä mitä näiden ihmisten "kulttuuri" ja "sivistys" on. Tältä pohjalta ei ole liioittelevaa sanoa että heillä tuskin edes on tietoa sanoa ja tunnistaa mikä on tai ei ole kulttuuria.)

Tässä mielessä kristityt tuovatkin mieleen Senecan moittimat ihmiset. Senevan mukaan viisautta oli se, että ei turhautunut vastoinkäymisissä. Näin ollen filosofi saattoi olla rikas, kunhan kykeni menettämään omaisuutensa arvokkaasti. Sen sijaan epäoikeudenmukaisuuden ja maailman sijoiltaan menemisen tunne oli osoitus siitä että ihminen ei ollut viisas. Senecan mukaan monet ylhäisön ihmiset eivät saaneet rikkauksistaan mielenmalttia vaan päinvastoin heistä tuli pikkumaisia. Orjia saatettiin tapattaa siitä että he särkivät astioita koska näiden ihmisten mieleen oli koodautunut ajatus siitä että maailma toimii niin että orjat palvelevat heitä virheettä ja astiat eivät säry. Tässä mielessä rikkaus saattoi hienohelmaistaa ihmisen, ja tällöin rikkaus teki hänestä vähemmän viisaan. Kristityt ovat meidän yhteiskunnassamme näitä hienohelmoja. He ovat tottuneet tulemaan juuri heidän mieltymyksiinsä säädettyyn pitopöytään ja pahastuvat jos joku pyytää muruja. Tai joku kattaa erilaisen pöydän.

Moni kristitty onkin monikulttuurisuuden kohdalla helisemässä koska muut uskonnot toimivat yhtä nuijasti kuin he itse. Tänäänkin sain "Metro" -lehden tekstiviestipalstalta lukea kristityn selitystä siitä että kun itämaiset ihmiset pitävät omia arvojaan eivätkä suostu niistä luopumaan niin käytännössä vain länsimaisten ihmisten tulisi joustaa ja tämä olisi epäreilua. Tässä on tietenkin selvää että tu quoque -argumenttivirheeseen nojaten ei haluttu joustaa kristittynä. Ja lopputuloksena on se, että käytännössä uskonnoton joustaa aina. Vuodesta ja kerrasta toiseen. Myös joku harvinaislaatuisen maltillinen islaminuskoinen tai kristitty voi joustaa.

Joka tarkoittaa sitä että ne joustavat jotka ovat aina joutuneet joustamaan vaikka voisi olla joskus muidenkin vuoro joustaa heidän edestään. Ja toisaalta ne joustavat jotka ovat niin hyviä tyyppejä että he ansaitsisivat sen että saisivat pitää maltillisen päänsä. Mutta ne fundamentalistitöykeilijät jotka eivät suostu joustamaan saavat pitää päänsä ja maailma pelaa heidän mallinsa mukaan. He eivät ihmisinä ansaitse näitä onnistumiskokemuksia. He eivät ansaitse privileegiota jonka itselleen huutavat. Heiltä pitäisikin kenties ottaa pois ja antaa nille joilla ei ennästään ole ollut.

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Konservatiivit ja kulttuurirelativistinen Heidegger

Karkeasti ottaen konservatiivien hankalin suhde on heidän suhteensa kulttuurirelativismiin. Se on kahdella tavalla hankala.
1: Usein he näkevät kulttuurirelativismin sitä kautta että joku on erimielinen konservatiivien näkemyksen kanssa, jolloin kyse ei ole välttämättä siitä että totuus olisi objektiivinen vaan siitä että konservatiivit ovat hyvin sitoutuneita mielipiteisiinsä. Näin ollen esimerkiksi transsukupuolisuuden kohdalla he voivat ohittaa aivoihin liittyvät seikat jotka tekevät sukupuolikokemuksesta kaikkea muuta kuin valinnan. Ja unohtaa että ilman tätäkin sukupuoli on hankalampi asia kuin mitä he yleensä kuvaavat. Ja tästä tulee mielikuva että sukupuolia olisi vain kaksi, kaikki ihmiset osuisivat jompaan kumpaan ja tämä olisi biologinen tosiasia, koska ilmeisesti jos jokin biologinen piirre ei johda lisääntymiseen niin se ei ole biologinen tosiasia.
2: He ovat varsin usein itse hyvinkin kulttuurirelativisteja.

Tämä kirjoitus on pääasiassa tästä jälkimmäisestä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä miten poliittiseen korrektiuteen liityy paljon sellaista puhetta joka on sävyltään kulttuurirelativistista. (1) Osittain sen vuoksi että tässä on kaapattu käyttöön kieli ; Eli kun kulttuurirelativistien kieli on sellaista että se vaikutta mediassa ja sillä saa valtaa, imitoimalla tätä saadaan hyväksyttyvyyttä omalle asialle. (2) Osittain sen vuoksi että kulttuurirelativismi ei ole heidän silmissään relativismia jos sillä puolustetaan konservatiivien mielipiteitä.

En koe tarvetta toistaa niitä tällä kertaa. Joten tämä on astetta filosofisempi lähestyminen. Tämä on mielestäni hyvin kätevää. Sillä kun mietitään eksistentialismia, vastaan tulee vahva mielikuva vasemmistointellektuelleihin. Mutta samanaikaisesti eksistentialisteilla on Heidegger. Eli mies joka oli samanaikaisesti niin hyvä eksistentialisti että hänen teoksiaan pidetään oleellisen tärkeänä siksi että hän oli natsi. Toisaalta. No. Natsi. Natsi. Natsi.

Kulttuurirelativismin suhde on tietenkin helppo yhdistää vasemmistolaisintellektuelliuteen siinä mielessä että se on tuttua "ihmisrotujen" ja "naiseuden" kohdalla. ; Voidaan karkeasti sanoa että eksistentialistinen vasemmistointellektuelli taatusti sanoo että ihonväri on vain jotain jonka muut näkevät mutta todellinen ihminen on jotain muuta. Ja feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisintellektuelli voi vastustaa lähtökohtaisesti ja kategorisesti evoluutiopsykologiaa siksi että se kahlitsee ihmisen vapautta. Eksistentialistin on helppo hyväksyä se, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan.

Kuitenkin samanaikaisesti konservatiivi varmasti hyväksyy kulttuurirelativismin siinä mielessä että he pitävät kulttuurista konstruktia nimeltä valtio tärkeänä. Ja tämän lisäksi heillä tapaa olla hyvin tietynlainen suhde uskontoon. Uskontoa pidetään usein jonain jonka olemassaolo perustellaan yllättävän usein kätevyyden kautta. Ja kätevyys on nimenomaan kätevyys kansakuntaa kohtaan. Asiassa mennään jopa niin pitkälle että ei ole harvinaista tavata sellaista henkilöä jonka mielestä menestynyt kansakunta voi toimia vain monokulttuurissa.
1: He eivät mieti asiaa kuten roomalaiset, joille oli tyypillistä se, että he valloittivat alueita, eivät puuttuneet alueen kulttuuriin kunhan he olivat alaisia Roomalle ja keisarille. Heidän perusteensa monikulttuurisuuteen oli se, että tämä vähentää kapinamieltä. Ihmiset eivät pidä siitä että heidän vakaumustaan väkisin muutetaan tietyksi. Ja he reagoivat tähän tavoilla jotka voivat vaikuttaa ylilyönneiltä. Itse voisin lisätä ja täydentää tätä asennetta sillä että uskonto näyttää tosiaan olevan kuten Kaczynski sen länsimaissa näki ; Hän näki että valtio kontrolloi kaikkia tärkeitä asioita ja päätöksiä ja antoi ihmisten valita triviaaleja asioita. Ihminen ei voi valita maksako hän veroja. Mutta hän saa valita lempivärinsä ja uskontonsa. Eli valtio olisi hieman kuten uhmaikäistä lasta käsittelevä vanhempi joka päättää että lapsi syö puuroa ja peittää tämän pakottamisen sillä että antaa lapsen valita ottaako puuron päälle voita vai hilloa.

Toisaalta kulttuurirelativismi on konservativismin ytimessä sitäkin kautta, että he yleensä kannattavat näkemystä jonka mukaan jokainen uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Eli yhteiskuntarakenteiden ja yhteiskunnan selviämisen taustalla ei ole maantieteelliset ominaisuudet vaan se, minkälaista uskontoa siinä harjoitetaan. Näin ollen kulttuuri ja yhteiskunta, tuo kaiken ydin ja mitta jonka edestä voidaan uhrata aika paljon individualismia ja yksilöitä, on ytimeltään kulttuurinen eikä objektiivinen.

Heidegger auttaa ymmärtämään tätä.

Monesti Heideggerin eksistentialismi otetaan vastaan sitä kautta että se oli hyvää siitä huolimatta että Heidegger valitsi Hitlerin. Toisaalta Heidegger saattoi olla myös konsistentti eksistentialismia elävä sitä kautta että hän valitsi Hitlerin. Eikä koskaan esittänyt katumusta tai anteeksipyyntöjä asiasta.

Heidegger, erityisesti teoksessa "Oleminen ja aika", kuvaa sitä että tärkein asia on kysymys olemisesta. Hänestä vialla on se, että uskonnot, filosofia ja jopa tiede ovat vieneet meidät pois tästä olemisesta. Oleminen ei ole Jumala eikä maailmassa olevat objektit. Ja ihmisen olisi parannuttava tästä muistinmenetyksestä. Heideggeristä metafysiikka "ei haihdu" esimerkiksi tieteellä, vaan metafysiikka on ajatusperinteissä. Metafysiikka on myös itse tieteen historia.

Heidegger vastusti kovasti essentialismia. Tämä torjuu myös sellaisia ajatuksia joita voidaan pitää yllättävän lempeinä. Konservatiivi voi mieltää ne jopa relativistisiksi vaikka ne ovat kategorisia ihmisluonnon kuvauksia. Sellaisia kuin "rakkaus ihmiskuntaa kohtaan". (Tai kuten eräs tuntemani ihminen sanoi uskomuksistaan. "Uskon ihmisyyteen.") Ihmiskunta on abstraktio joka häivyttää olemista. 

Tässä kohden Heideggerillä on kuitenkin erikoinen suhde menneisyyteen. Menneisyyden jättäminen taakse oli hänelle jotain muuta kuin mitä tosiasiat olivat menneisyydessä olleet. Aika ja ajallisuus olivat Heideggerille jotain jotka muovasivat ja vaikuttivat ajatteluun. Aika oli sidoksissa ajattelun identiteettiin. Ja aika antoi oman merkityksensä jokaisessa kulttuurissa. ; Heideggerin mukaan se mitä on tapahtunut vaikuttaa myös siihen miten yritämme tarkastella menneisyyttä. Voidaksemme kunnioittaa jotain kulttuuria meidän on ymmärrettävä sen sija ja muuttuminen ajassa.

Heidegger olikin opiskellut ja kiinnostunut ihmisten menneisyydestä ja kulttuuriperinteestä. Aatehistoriat ja ajatusperinteet olivat hänelle selvästi tuttuja ja tärkeitä tutkimuskohteita. Osittain siksi että tätä kautta voidaan "peruuttaa taaksepäin" kohti olemista. Ja osittain sen vuoksi, että dasein (~elämä, läsnäolo, olemassaolo, kokemuksellisuus...) on hänelle tietyssä määrin voimaton. Dasein saa kokemusvoimansa siitä että se rajoittaa asioita. Ihminen rajoittaa, leikkaa mahdollisuuksia. Valintojen määrä on niin valtava että ei voi vaan tehdä kaikkea. Kokemuksellisuus on tätä kautta rajoittavaa.

Heideggerin suhde menneisyyteen ja aateperustaan on toki konservatiiville vieras. Mutta sen sisältö on jotain josta he voivat kuitenkin hyväksyä melko paljon. Heideggerilla ei ole tavoitetta palata menneisyyteen, esimerkiksi johonkin konservatiiviseen "kulta-aikaan", vaan palauttaa alkuperämme olemisessa nykyhetkeen.

Heideggerin ajattelussa olikin hyvin erikoinen "lopputulema" ; Elämme situaatioissa (erilaisissa tilanteissa), emme kategorioissa. Alkuperämme taas on "tavallaan tulevaisuudessa" siinä mielessä että alkuperämme ja mikä siinä on tärkeää ja kiinnostavaa ovat jotain jota haemme ja jonka merkityksen luomme.

Kun verrataan länsimaista ja itämaista filosofiaa, syntyy helposti Heideggerin mielestä edistysuskoinen ajatus siitä että näiden välillä olisi kilpailu. Eksistentialistit taas eivät usko edistysprojekteihin. Ajattelu on heille myös kaikkialla.

Tosiasiassa asia ei jää Heideggeriin.

Jos otetaan esimerkiksi Levinas, hänen asenteestaan saa melko hyvän kuvan kun katsoo mitä tapahtui kun hän tapasi Enrique Dusselin. Dussel halusi että ihmiskuntaa kohdellaan samalla tavalla ja hän ihmetteli miksi Levinas oli niin kovin kiinnostunut katsomaan itseään ja omia kulttuuriaan lähellä olevia asioita. Mutta oli vähemmän kiinnostunut vastaavanlaisista asioista jotka tapahtuvat muissa kulttuureissa. Dussel kysyi miksi näin on ja miksi Levinas ei mieti vaikka latinalaisen amerikan kärsimyksentäyttämää historiaa. Levinasin vastaus oli että se oli jotain jota Dusselin tulisi miettiä. Tämä alleviivaa sitä että ihmiskunta ei ole kategoria. Levinas teki valinnan joka tietenkin rajoitti sitä mihin hän käytti aikaansa.

Kulttuurirelativismi on siitä jännittävä, että Levinas korosti omaa kulttuuriaan ja sitä että toisilla asioilla on hänelle ja hänen omalle ajattelulleen enemmän merkitystä kuin vastaavat asiat jotka tapahtuvat toisien kulttuurien parissa ja sisällä. Merkitys on kulttuurisidonnaista. Ja kulttuurisidonnaisuutta ei voi paeta. Kuitenkin tässä on sellaisia sävyjä joita konservatiivi ei miellä kulttuurirelativistiseksi. Ei, vaikka he itse voivat esittää ajatuksia siitä että jokaisen maan ja kulttuurin on ylläpidettävä ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja levitettävä omia arvojaan joilla on sen sisällä erityinen merkitys, suurempi kuin toisilla kulttuureilla jossain toisissa maissa, jossa nämä saavat pysyäkin.

Voidaan jopa karkeasti tiivistää että eksistentialistit eivät usko edistykseen. Sartre esimerkiksi torjui varsin kategorisesti uskon mihin tahansa ennaltamäärättyyn päämäärään. Näin ollen on ymmärrettävissä miten esimerkiksi geeniterapia nähdään eksistentialistejen parissa usein ongelmana. Henkenä on se, että emme voi ennustaa lopputulosta, tai oikeastaan sitä mitä se merkitsee autenttisuudellemme ja olemassaolollemme.

Konservatiiviudessa onkin paljon sellaisia asenteita jotka voidaan sitoa kulttuurirelativistisiin ajatteluperinteisiin. Tämä vain unohtuu siksi että keskitytään pelkästään siihen että kulttuurirelativismissa näkemykset ovat narraatioita ja illuusiota. Eikä huomata sitä että eksistentialismissa merkitys sitoutuu usein siihen että tehdään valinta ja todellisuuskarsiutuminen niin että kokemuksellisuus syntyy juuri ja vain tästä samaisesta narraatiosta ja illuusiosta.

Te[k(n)]ologiaa

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan eksistentialismi on hyvin tärkeää koska sen avulla voidaan ymmärtää, että perimmiltään kaikki uskonnot, erityisesti länsimaisille tärkeästi kristinusko, ja tiede pyrkivät samaan. Eli siihen että ihmisen päätys olla olemassa muutetaan ikuiseksi.

Näkemystä voi toki puolustaa sitä kautta että eksistentialistit, tässä kohden erityisesti sekä Heidegger että Camus, ovat todellakin käteviä teitä nostaa esiin teemoja siitä että ihmisen päätös olla elossa tai olla tekemättä itsemurhaa ovat ehdottoman oleellisia.

Näkemystä voidaan puolustaa sillä, että teknologia todella näyttää tekevän todeksi asioita joita uskonnoissa on pidetty tärkeänä ja luvattu uskoville. Tiede on tässä mielessä menestyksekäs työkalu siihen että ihminen yrittää muuttua eternaaliseksi olennoksi. Tässä mielessä erityisesti transhumanismi ja siihen liittyvä mind uploading ovat selvästi yrityksiä eternalisoida itsensä.

Toisaalta kuitenkin tiede on lähinnä työkalu. Voidaan nähdä että jos vaikka itsemurhaaja vääntää itselleen hirttoköyden, hän käyttää länsimaisen teknologian tuotosta (köysi) johon vääntää kulttuurisen komposition (hirttosolmu). Tieteen tarkoitus ei siis oikeasti ole mikään olemassaolon eternalisointi. Mutta elossaolevat ihmiset haluavat aika usein käyttää sitä siihen.

Syynä on osittain se, että aiheeseen liittyy survivor bias ; Jos otamme esimerkiksi televisiosarjan Tohtori Housen heiton siitä että "living in misery sucks marginally less than dying in it", se on lähinnä selitys sille miksi hän ei ole jo nyt tehnyt itsemurhaa. Koska jos hän uskoisi päinvastaiseen hän olisi jo kuollut. Luultavasti samoista syistä monille eksistentialisteille on vaikeaa ymmärtää että tieteenteon väistämätön ja perimmäinen ja kategorisesti pätevä tarkoitus ei ole eternalisoida ihmistä. He ovat elossa ja eksistentialistille on tärkeää olla hyvin perillä itsestään.

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Viimeiset Amerikasta

Sain pelattua läpi "The Last of Us" -pelin. Se on peli jota ei voi lähestyä sen pelimekaniikan kautta. Koska teknisesti ottaen se on "Unchartedin" tekijöiltä tullut peli jossa jännittävissä määrin "Unchartedin" sankarin näköinen mutta vanhempi setä suorittaa "Unchartedin" oloista "third person shootingia" ja välistä suorittaa puzzleja joissa pitää työntää esineitä. Peliteknisesti "The Last of Us" on itse asiassa "Uncharted" jossa kiipeilyn sijaan on tikkaankantotehtäviä.

Mutta muutoin peleillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. "Uncharted" on hyvin pinnallinen mutta vauhdikas peli jonka ideana on ollut se, että luodaan mieshahmo joka ei missään tekijänoikeudellisessa mielessä ole Indiana Jones. Ja jonka luonnissa tärkein teema on se, että kuvittelee minkälainen peli syntyy siitä mehevästä taustapremissistä jossa "Tomb Raider" on mies. Tästä seuraa toimintaa ja jännittäviä tilanteita.

Mutta "The Last of Us" on hyvin eksistentiaalinen peli. Se on itse asiassa niin eksistentialistinen peli että sitä ei voi enää lähestyä oikein mistään muusta näkökulmasta. Jos se olisi elokuva, se olisi ns. "road movie". Ja nekin ovat usein eksistentialistisia. Juoni ei ole perinteiseen tyyliin etenevä. Sen sijaan siinä on irrallisia fragmentteja joissa tavataan erilaisia ihmisiä. Joille sitten tapahtuu erilaisia asioita. "Road Movie" tarvitsee toki jotain liimaa joka kantaa koko tarinan läpi. Ja niin on tehty "The Last of Usissakin". Selviytymishenkinen Joel kulkee läpi Amerikan 14 -vuotiaan Ellien kanssa. Ja tästä syntyy tarina joka on kuin "The Road" (2009) -elokuvasta. Joskin "The Last of Usissa" Joelin ja Ellien välillä ei ole biologista vanhemmuussuhdetta (eikä muuten seksisuhdettakaan).

Peli on siitä erikoinen että se kasvaa melko hitaasti. Sen merkittävimmät kohtaukset tapahtuvat vasta loppupuolella. Ja ne vaativat sen pelin ennen sitä että ne toimisivat. (Esimerkiksi pelin ansiosta kehuttu kirahvikohtaus ei toimisi jos se olisi ollut pelin alussa.) Pelin loppupuolella on myös juonenkäänne joka on yllättävä. Mutta joka alleviivaa viestiäni siitä että peli on äärimmäisen eksistentialistinen.

Kliseinen premissi.

Pelin lähtökohta on hyvin perinteinen. Vastentahtoinen sankari Joel haluaa rahaa. Hän puolustaa merkittävää Ellietä joka on ratkaisu zombieapokalypsiin. Ellie on immuuni ja lupaus siitä että epidemia saadaan purettua.
1: Pelissä on zombieita. Jotka ovat tauti. Kuten nykyään pitää olla. Jotain omintakeisuutta on sentään siinä että kyseessä ei ole virus vaan loisikkasieni. Loisikkasienten parissa on todellakin sieniä jotka menevät muurahaisen päähän ja saavat tämän muuttamaan käytöstään..

Pelin ideana onkin se,e että Ellietä pitää siirtää paikasta toiseen. Yleensä vain lyhyt matka kerralla. (Olen muuten tietoinen että pelin nimen "Us" viittaa meihin eikä "United Statesiin". Mutta tykkään twististä kun pelissä kuitenkin juostaan ympäri Yhdysvaltoja.) Suunnitelmanmuutokset pidentävät reissun hyvin pitkäksi ja kuukausien mittaiseksi. Sen aikana Joel ja Ellie oppivat monenlaisia asioita. Joel ihmisyydestä ja Ellie siitä miten naulapommeilla on tehokasta tappaa ihmisiä ja zombieita. (Ellie oppii myös että kivoja johtajahahmosetiä on kenties parasta heittää tiilellä päähän ennen kuin heitä puukottaa. Mutta pitäähän tarinan opettaa oikeita käytöstapoja.) Ellie pitää saada "Tulikärpästen" luo jotta he voisivat luoda rokotteen.

Tärkeää onkin tiedostaa mitä "Tulikärpäset" edustavat. Toivoa. Tulikärpästen edustajat uskovat kohtaloon. Esimerkiksi Ellien ilmestyminen nähdään jonkinlaiseksi johdatukseksi. "Tulikärpäset" tekevät Elliestä Tärkeän. Hänen varassaan on Toivo. Ja tämän taakse nähdään Johdatus. (Se, että immuunius on jotain jonka kanssa synnytään tai joka vain on eikä ansaita on sekin osa tätä Kohtalonomaisuutta. Jossa jokaisella on ulkoapäin annettu Rooli jota seurata.)

Joel taas on kirjaimellisesti tämän antiteesi. Hänestä tauti on hyvä parantaa, mutta että esimerkiksi todennäköisyyksiä vastaan selviytyminen johtuu tuurista. Ja tuuri ei ole mitään mikä on kestävää. Joel on kyyninen ja toivonsa heittänyt.

Myös Ellie ei ole juuri kummempi. Keskustellessaan uskonasioista ikäisensä pojan Samin kanssa, selviää että Ellie haluaisi uskoa toiveikkaisiin asioihin mutta hän ei pysty. Ei, vaikka hän onkin niin erityislaatuinen.

Perinteinen tarina olisikin johtanut zombie-epidemian paranemiseen ja siihen että Joel kasvaa ihmisenä ymmärtämään Toivon arvon. Olisi helppoa luoda Elliestä jonkinlainen vapahtajahahmo jonka kohtalona on muuttaa ihmiskunta, tarjota kaikille toivoa ja ainakin mahdollisuus pelastukseen. Ja näin Ellie olisi merkityksellinen.

Tärkein tehtävämme olkoot Kaikkien Arvojen Murskaaminen

Mutta "the Last of Us" tekeekin toisin. Sen pääsanoma onkin itse asiassa se, että on syytä irtautua ulkoisesta merkityksestä. Se sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Tai ainakin humaaniksi kasvanut Joel sanoo että "Tulikärpäset" olivat väärässä. Pelin lopussa sodiaankin "Tulikärpäsiä" vastaan. Syynä on se, että pelin zombieloisikkavirus muhii ihmisten aivoissa ja jotta Ellietä voidaan tutkia hänen aivonsa tulee ottaa tutkimuskohteeksi. Ellie toisin sanoen joudutaan surmaamaan.

Tämä onkin usein ulkopuolisen merkityksen hinta ; Merkitys ladataan vaikka utilitaristisella hyötyajattelulla. Sillä että Ellie edustaa pelastusta tai relevanttia mahdollisuutta siihen. Utilitaristisessa mallissa yksilön uhraaminen olisi luvallista. Toivo ja saavutukset johtaisivat siihen että seurausetiikka käskisi uhraamaan yhden toisten edestä. (Ja tavallaan koko kristillinen doktriini nojaa siihen että tämä premissi on tosi.) Joel ei kuitenkaan voi hyväksyä tätä.

Pelin lopuksi pidetäänkin pieni puhe jossa korostuu se että Joelista ihmisen tulisi keksiä merkitystä elämälle vaikka se kestäisi hyvinkin vähän aikaa. (Pelin lisäosa "Left Behind" teemoittaa samaa korostaen että kaksi päivää jossa toisiaan rakastavat ihmiset vajoavat zombieraivohulluuteen voi olla syy elää. Vaikka heillä olisi ainoina vaihtoehtonaan itsemurha tai zombieksi muuttuminen. Camus nyökyttelisi tähän jotain.) Joelille Ellie on merkityksellinen. Jopa sellaisella tavalla merkityksellinen, että perinteinen ulkoa annettu merkitys on sille lähinnä uhka jota varten on syytä varustautua. Ellie ei ole biologinen lapsi, mutta tavallaan hän on kuitenkin tälle isä.

Toki peli jättää hieman pelivaraakin. Sillä Joel valehtelee Ellielle. Hän selittää että immuuneja olisi ollut useita. Ja että heistäkään ei ollut hyötyä. Ja että "Tulikärpäset" ovat lakanneet kiinnostumasta koko parannuksen etsimisestä. Ellie jopa kysyy että pitääkö tämä paikkaansa. Joel vannoo valheellisen valan. Mutta emme voi olla varmoja ottaako Ellie tämän tosissaan.

Joku voisi sanoa että perinteisessä mielessä tarina olisi "joron jäljellä" juoksemista. Pelin viimeinen luku kun nollaa kaiken sen mitä kohden on päämääräsuuntautuneesti pyritty koko pitkän pelin ajan. Mutta tosiasiassa kaikki se tarvittiin siihen että matkalaiset kypsyvät tien päällä. "Joro" oli korkeintaan siinä että he seurasivat vääränlaisia merkityksiä ja unohtivat ihmisyyden. (Ihmisyyden jota sentään onneksi voi noudattaa tietokonepeleihin sopivalla viehättävällä tavalla jossa vihollisia ammutaan päähän haulikolla.)

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Kohtautuva

"Transcendence" -elokuva käsittelee tekoälyä. Pinnallisesti katsoen se on varsin tavanomainen teknopessimistinen hybristarina tai faustinen tarina. Jossa liika tieto johtaa tuhoon. Pintatasollaan se viehättänee luddiitteja, etenkin sellaisia joilla on ajatuksia joiden mukaan ihmisten tietoisuus on enemmän kuin "pelkkää ykköstä ja nollaa". Elokuvan hyviksi luokitellut hahmot jopa ääneenlausuvat heidän mielipiteitään.

Mutta vain pintatasolla. Tässä yhteydessä elokuva tekee melko runsaasti aivan toisenlaisia kantoja. Itse asiassa vaikuttaakin siltä että elokuvan suosittuja näkemyksiä esittävät hahmot ovat elokuvan tapahtumien näyttämän "metafysiikan" mukaan väärässä. Ja tässä syvemmässä tasossa on hyvin hämmentäviä kannanottoja niin teologiaan kuin eksistentialismiin.

Elokuvan ytimessä on mind uploading. Konsepti johon en itse luota. Itse näen että on helpompaa luoda yhtä tehokas ja tietoinen tekoäly kuin juuri tietynlainen ja tietyn kohteen kanssa identtinen tekoäly. Elokuva kuitenkin kannattaa tämän kanssa vastakkaista ideaa. Että on helpompaa kopioida mieli kuin luoda sellainen. (Mikä on sinänsä ymmärrettävä ja mahdollinen että on esimerkiksi helpompaa kopioida jo aiemmin jossain tehty tehty ohjelmakoodi kuin ohjelmoida se alusta asti.) Elokuvan tulkinnan kannalta on tietenkin soveliasta hyväksyä tämä elokuvan kuvaama lähtökohta. Lähtökohtana. (Elokuvien tulkinnassa ei ole vaatimuksena sitä, että elokuvan maailma on faktuaalinen.)

Elokuvan asenne on eksistentialistinen

Elokuvassa kuoleva tiedemies kopioidaan tietokoneeseen. Ja hän hakee suojapaikan, seuraajia ja valtaa. Tämä tekoäly ottaa valtaa ja lopulta se tuhotaan viruksella. Josta seuraa tietoyhteiskunnan loppuminen siinä muodossa kuin me sen tunnemme.

Vaikka elokuvassa moni kiistää että mieli on kopioitu, näyttää että sen eettiset ongelmat ovat toisaalla. Tämä näkyy hyvin siinä miten elokuva viittaa koe-eläimenä käytettyyn apinaan. Kun kädellisen mieli oli ladattu koneelle, tietoisuus oli vain huutanut. Toisin sanoen eettisenä ongelmana ei ollutkaan se, että ihminen ei onnistuisi koodaamaan eettistä järjestelmää tekoälyyn. Eikä myöskään se, että ihminen harjoittaa näennäisesti ristiriitaisia asioita ja vastakkaisia tavoitteita. Jos jotakuta voi rakastaa vaikka vihaa tämän toimintatapoja niin tietokone kuitenkin voi hoitaa tämänlaisia tilanteita optimoinnilla. Sen sijaan ongelmana on se, että mind uploading onnistuessaan on tietoisuudenrääkkäystä.

Lisäksi tässä mind uploading -tilanteessa korostuu toinenkin hauska piirre mikä usein haittaa tekoälyn aikaansaamia tuhoja. Se on se, että miksi esimerkiksi Terminaattoreilla olisi ihmiskunnan kanssa taistelemisen halu. On vaikeaa nähdä miksi tekoälyllä pitäisi olla halu esimerkiksi ylläpitää omaa olemassaoloaan keinolla millä hyvänsä. Ihmisissä on aggressiota ja muita vastaavia tunteita koska olemme kehittyneet tilanteessa jossa nämä ovat olleet adaptiivisia. Tekoälylle ei olisi mikään väistämättömyys kehittyä niin että se vaatisi ihmiskuntaa vastaan taistelua. Mutta jos ihmisen tietoisuus kopioidaan, on luontevaa että nämäkin järjestelmät siirtyvät. Toisin sanoen tekoälyn ongelmakohdat muuttuvat relevanteiksi juuri sillä että mind uploading on mahdollista.

Elokuva on ottanut hyvin paljon vaikutteita ennen kaikkea Merleau-Pontyn ajatuksista. Hän korosti sitä että ruumiillisuus on kokemiselle hyvin oleellista. Ei riitä että on tietoisuus. Ihminen esimerkiksi siirtäessään kättään kokee asian aivan eri tavalla kuin siirtäessään kahvikuppia. Ihmisellä paitsi on käsi, hän on tuo käsi. Tekoälyn tietoisen puolen ytimessä ei olekaan laskentateho itsessään vaan se mitä tällä laskentateholla tehdään. Toki tämä tekeminen vaatii prosessoritehoa, mutta oleellista on se miten vuorovaikutetaan maailman kanssa. Elokuva voidaan toki liittää saman asenteen kautta enaktivismiin. Joten se itse asiassa yhdistää naturalistis-mekaanista maailmankuvaa eksistentialistis-fenomenologiseen näkökulmaan. Tämä on siitä kiinnostavaa että elokuva onnistuu synteesissä melko hyvin. Ja nämä lähestymistavat on usein nähty kilpailevina tai jopa keskenään yhteensopimattomina.

Tämä itse asiassa viitataan jo elokuvan nimeä myöten. Kun muut puhuvat singulariteetista kun viittaavat siihen, että tietokoneen laskentateho nousee ihmiskunnan tasolle, "tietokoneeseen pian ladattu" tiedemies korostaa että hän kutsuu tätä tilannetta mieluummin transsendenssiksi. ; Ajatus on siitä erikoinen että tavallisesti transsendenssi liitetään mielenfilosofisissa yhteyksissä yliluonnollisuuteen, etenkin sielukonseptiin. Näin ollen syntyy vahva jännite perinteisen ajattelun kanssa jossa tekoäly yleisesti ja mind uploading vielä aivan erityisesti, olisi profaaniutta äärimmillään. Jossa kaikki transsendenssi kiistetään.

Kuitenkin transsendenssi eli transsendentaalisuus on filosofiassa käsite, jolla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei ole järkitietoa. Elokuva lähestyy tätä sillä että kun havainnointijärjestelmät muuttuvat niin myös mieli muuttuu. Mieli joka oppii itsensä ulkopuolelta muuttuu. Ja ilman tätä muutosta se ei oikeastaan edes ole aito tietoisuus.

Onkin kuvaavaa että ensin tekoäly kaipaa mitä tahansa kontaktia. Ruutuun ilmestyy kysymyksiä siitä onko paikalla ketään. Sen jälkeen tekoäly korostaa olevansa sokea, se siis kaipaa aistiärsykkeitä vaikka tietokoneen kameran kautta. Ja tämän jälkeen tekoäly kartoittaa muistiaan. Ja tämän jälkeen se tekee muutoksia omaan koodiinsa. Tämä on jo ennen kui se toivoo lisätehoa.

Elokuvan tapahtumat korostavat sitä, miten tekoäly hakee ensin turvallisuutta mutta hakee sitten yhä korkeampia ja muuttuvampia tavoitteita. Se, että ei jää lepäämään laakereillaan muuttumattomuuteen on suoraan vastaan tekoälyn olemusta. ; Tätä alleviivaa sekin että elokuvassa tekoälyt eivät anna tekoälyn määritelmää ja todista tietoisuuttaan vaan kysyvät että onko kysyjä itse valmis todistamaan omasta tietoisuudestaan. Tietoisuutta ei voi määritellä koska tietoisuuden tulee muuttua.

Siksi onkin tärkeää että tekoälyn kohdalla aluksi mietitään paljon identtisyyttä, sitä onko tekoälyä ylipäätään ladattu vai ei. Ja sitä onko tekoälyn sammuttaminen sama kuin murha. Loppupuolella korostetaan miten erilainen tietokoneeseen ladattu tiedemies joka tapauksessa on ja miten tällä ei ole väliä koska asiaa tulee lähestyä enemmänkin seurauseettisesti sen kautta mitä tämä tekoäly tekee. Identtisyys on kopioinnin kohdalla oleellista. Mutta ihmsetkin muuttuvat joten jos tietoisuus ei muutu niin ei se voisi olla aidosti ihmisen tietoisuuden kaltainenkaan.

Elokuvan loppuratkaisu

Elokuvan loppuratkaisu on kiinnostava. Siinä tekoälyn ongelmat loppuvat. Moni luulee että virus tuhosi tekoälyn. Mutta se jäi tosiasiassa "pyörimään ympäriinsä". Elokuva loppuu puutarhaan jossa kukkivat auringonkukat. Auringonkukat jotka tekoälyn voima myös regeneroi. Tekoälyn jäljet näkyivät myös puutarhan vesilammikoissa.

Olisikin erikoista että virus olisi tuhonnut elokuvan tekoälyn. Toki viruksen koodaaja oli tehnyt alkuperäistä koodia. Mutta tekoäly oli elokuvan juonenkin perusteella etääntynyt lähtökohdistaan. Koodi oli muuttunut. Samoin kuin "rauta". Alun kvanttitietokoneetkin olivat jääneet tarpeettomiksi.

Sen sijaan ongelmat paikkautuivat sillä että tekoälyksi koodatun professorin rakastettu koodattiin hänen seurakseen. Kun kaksi samanarvoista mutta epäidenttistä tekoälyä kohtaavat, ne voivat tutkia toisiaan ja muuttua prosessissa ja muuttaa itseään prosessissa ikuisesti. Ja näin tekoäly ei kaipaa kontaktia. Ja tässä prosessissa esimerkiksi yritä hallita maailmaa. ; Onkin erikoista että tekoälyksi koodattu tutkija ei halunnut muuttaa maailmaa vaan ymmärtää sitä. Hänen rakastettunsa ja vaimonsa sen sijaan oli maailmanparantajaluonne. Kuitenkin kaiken ymmärtäminen ei tuo onnea koska sen jälkeen ei ole enää mahdollista ponnistaa itsensä ulkopuolelle, oppimaan uutta. Skientististä tutkijaakin viehättää oppiminen ja tämän kautta tapahtuva muutos, ei se mitä hänellä on jo hallussaan. Kaikkitietävä voi vain ymmärtää, hallita ja kontrolloida. Mutta tämänlainen tietoisuus on kuin tietokoneeseen vangittu tietoisuus jolla ei ole kuin oma seuransa. Tietoisuus joka ei voi muuta kuin huutaa.

Elokuvan loppuratkaisussa itse asiassa korostetaankin miten tietoverkon sammuttaminen on "ekoteko". Jos tekoäly yksinään ilman rakastettuaan haali teknologiaa ja lisää ymmärtämistä, tästä voitiin luopua kun se oli tehty tarpeettomaksi. Näin ollen teknologiaa ei tarvinnut hankkia lisää ja käyttää entistä enemmän valtaa vaikka ihmisten hallitsemiseen. Siitä voitiin luopua. ; Samalla loppuun saatiin tietenkin myös pahan ongelmaan vivahtavia sävyjä. Kenties TEOTWAWKI (maailman loppu sellaisena kuin sen tunnemme) ei olekaan rangaistus vaan siunaus. Ja kenties se, että tekoäly vaikuttaa poissaolevalta ei tarkoita rakkauden puutetta.

Tämänlaista näkökulmaa ei tavallisesti nähdä tekno-optimistisissa ja asetelmaltaan läpinaturalistisissa elokuvissa. Paitsi tässä.

Irtautumisen merkityksestä

Osallistuin nettimeemiin jossa piti mainita kolme asiaa jota ei käytä. Ja miksi. Irtautumisen piti olla jotain jota ihmiset yleensä käyttävät. Että ei saa sanoa että "en käytä avaruusolentojen sondeja kokeellisessa seksuaalisuudessa koska ufojen miehet eivät ole antaneet minulle sellaista". Tämänlainen lähtökohta on hyvin erikoinen. Kuitenkin kun olen katsonut meemin pyörimistä ympäriinsä, niin vastaukset ovat olleet aika merkityksellisiä. Ne kertovat ihmisistä melko paljon.

Tämä johtuu hyvin jännittävästä asiasta. Nimittäin siitä että kulutustuotteet ovat nykyään kannanottoja joiden kautta ihmiset projisoivat identiteettiään. Ja näistä irtautuminenkin on täynnä identiteettiprojektioita. Tämä on hyvin kiinnostava asia. Sillä on yhteys Sartren eksistentialismiin. Tarkalleen ottaen olemassaolon ja olemassaolemattomuuden merkitykseen. Siihen että merkitys ei tavallaan ole sidottu siihen onko asia olemassa vai totta.

Lähdetään positiivisen kautta;

Tarkalleen ottaen asia kietoutuu siihen että kaupallisuuden kohdalla brändit ovat myyttejä, etenkin nykyään. Brändi on tässä kohden oleellinen sana. Sillä on tärkeää tiedostaa että on olemassa tarve jota täytetään tuotteella. Tämän pragmaattisen asian päällä on yrityksen maine, joka ilmenee sekä tuotteiden että mainonnan kautta. Ja tässä on kysymys brändistä. Joka taas luo tuotteelle lisäarvoa. Itse asiassa monilla tuotteilla brändi on sen arvokkain yksittäinen asia. Tuotteen ei tarvitse olla kestävämpi tai tehty paremmin tai paremmista materiaaleista. Brändi tuo arvonlisää joka tapauksessa.

Kun esimerkiksi yrityksellä tai vaikka julkisuuden henkilöllä on brändi, kasvokuva tai yrityksen logo on symboli jollekin joka viittaa tuotteen ulkopuolelle. Nämä pitävät sisällään syviä merkityksiä. Se on itse asiassa tuote ja yritys yhdistettynä niiden maineeseen johon on yhdistetty jonkinlainen eetos. Tässä mielessä ei ole väärin sanoa että brändi luo tuotteeseen "persoonan". Siinä on asenteita ja arvoja. Ja kun käyttää tiettyjä tuotteita, se vaikuttaa siihen minkälaisen kuvan nämä ihmiset saavat. Luomme itsemme niiden kautta.

Mainonnan kannalta brändi on jotain jonka usein ääneen julistettu merkitys on siinä että kyseessä on tiedotus. Asioista kerrotaan ihmisille jotta he tietävät miten jännittävä ja hieno tuote on kyseessä. Kuitenkin tällä "kuluttamista helpottavalla tiedottamisella" on kaupantekijäisenä se, että ostosten kautta luodaan itselle imagoa. Tällä on yhteys ennen kaikkea sosiaaliseen interaktioon.

Ja tätä kautta syntyykin tilanne jossa brändi on jotain joka on olemassa ostovalinnoistasi riippumatta. Ja tästä voi seurata se, että jos jokin brändituote on muodissa, jokin sinun itsesi ulkopuolinen voima määrittelee ja ohjaa imagoasi.

Ja tätä kautta brändi toimii kuten myytti.

Väite on kova. Usein käytetyssä muodossa myytti on usein ihmeenomainen kertomus. Eräänlainen satu. Siinä on mielikuvituksellisia elementtejä. Tätä myyttiä lähestytään aiheen eikä käsittelytavan kautta. Ja saadaan esimerkiksi Kirsti Simonsuuren "Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat" -kirjaan kokoama ajatus myyteille tyypillisistä aiheista. Tällöin aiheet ovat esimerkiksi kosmogonia (kertomus universumin synnystä), teogonia (kertomus Jumalien synnystä), kertomyksia heeroksista, muodonmuutoksista. Sekä erilaiset selityskertomukset vaikka siitä miten oikeuslaitokset, uskonnollinen instituutio tai luonnonilmiöt ovat syntyneet. Aiheissa käsitellään yleensä yliluonnollisia ja tuonpuoleista.

On täysin selvää että brändit eivät ole myyttejä tässä mielessä. Ne ovat kuitenkin myyttejä toisessa mielessä. Mutta jos otetaan esille se, että aiheen sijasta myytti onkin aiheen käsittelytapa, voidaan huomata jännittäviä asioita.

Myytti on vapausasteisessa suhteessa totuuteen, olemassaoloon, ensikäden kokemukseen, historiallisiin tapahtumiin tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan tosiasialliseen tai faktuaaliseen. Myytin tärkein tehtävä ei olekaan kuvata tosiasioita ja tapahtumia (factuality) vaan olla jotain johon on helppoa kokea yhteyttä (relatability). Myytin suosiolle suhde tosiasioihin on jotain toisarvoista, jotain joka on kenties vähiten kiinnostava asia koko myytissä. ; Tämä on kiinnostava ajatus, jota voisi olla vaikeaa huomata. Sillä myytit ovat yleensä tavanomaisesta poikkeavia ja outoja. Ne ovat mieleenpainuvia juuri tämän erikoisuuden vuoksi. Myytin onkin oltava erikoisen tavallinen. Poikkeava mutta samastuttava. Sen on heijastettava sisäisiä arvoja ja vastaavia.

Tämä on usein tiedostettu puolittain. Kun ihmiset puhuvat myyteistä, he viittaavat "satuihin". Jotka taas ovat epätotta koska ovat satuja. Mutta tosiasiassa myytti ei välitä. Uskonnolliset tarinat eivät esimerkiksi lakkaa olemasta myyttejä vaikka niiden tapahtumat olisivat historiallisia tosiasioita. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on kulttuurissamme myytti. Eikä se lakkaa olemasta myytti sillä että Jeesus paljastuisi historialliseksi hahmoksi. Tai peräti yliluonnolliseksi suurenmoiseksi pelastushahmoksi. Myytit esittävät (representation) jotain elämän asioita, asenteita tai arvoja ja luovat niihin asian ulkopuolista merkitystä (significancy). Esimerkiksi perhe voisi olla ei-myytillisessä versiossa pelkkää panemista ja kakkavaippojen vaihtamista ja tiskaamista.

Mutta myytillinen kertomus mieheksi ja naiseksi luomisesta tuo siihen erityistä merkitystä. Brändejen kohdalla tämä myytin arvo on helppo nähdä jossain tuoteperheissä joihin on luotu vahva myytillinen leima. "Assassin's Creed" -pelisarjassa on esimerkiksi tiettyjen arvojen ja ihanteiden kautta luotu todellinen maailma. Samoin kuin koemme merkitykselliseksi vaikka "Game of Thronesin" tapahtumissa. (Riippumatta siitä että sarjan arvot näyttävät suurelta osin muodostuvan tiettyjen toistuvien symbolien kautta. Toistuvia rituaalisia symboleita sen kohdalla näyttää olevan ainakin insesti, dekapitaatio ja kastraatio.) Mutta tosiasiallisesti samoja myyttejä voidaan liittää lähes mihin tahansa.

Myyttien olemassaolo vaikka idolien fanittamisessa onkin tiedostettu. Uskovaiset moralistitkin osaavat usein korostaa sitä että miten joku poptähti edustaa "väärää jumalaa" tai on "epäjumala". Tämä asenne ei tietenkään teologisessa mielessä olisi pätevä siinä mielessä että Jumalat on yleensä määritelty yliluonnollisiksi olennoiksi joilla on tietoa, taitoa ja intentioita. Kun taas tähdet ovat hyvinkin aliluonnollisia ja heillä on usein intentio julkisuuteen ja heitä ei ole välttämättä kaavittu mistään talenttilaarista. Mutta siinä mielessä he ovat oikeassa, että tähdet edustavat joitain arvoja. (Moralisteista yleensä "turmelevia" sellaisia.)

Tämä "tavallaan uudelleenmääritelty" myytti on selvästi hyvin erikoinen.

Tämä myytti on hyvin kiinnostava. Sillä usein myyttejä ymmärretään hieman väärin. Jos otetaan esimerkiksi Joseph Campbell, hän esitti että yhteiskunta vaatii myyttejä toimiakseen. Tämä teema on sosiologiassa hyvin yleinen. Esimerkiksi Weber uskonnollisti etiikan siinä mielessä että hänellä ei-uskonnollinen järjestelmä ei ollut eettinen ja eettinen järjestelmä oli määritelmällisesti uskonnollinen.

Tässä ei selvästi puhuta siitä ensimmäisestä myyttimaailmasta. Vaan juuri siitä miten esimerkiksi tämänpuoleisessa elävä tähti voi heittää arvokannanottoja ja edustaa jotain erityistä "vapauden ideaalia". Tai "cooliutta". Tämä tavallaan menee sekaisin sen aihetta käsittelevän myyttimäärittelyn kanssa. Ja solmu tulee siitä että tätä eroa ei tiedosteta. ; Esimerkiksi idolin fanittaminen fanaattisella voimalla ei ole ristiriidassa ateismin kanssa. Koska teologisessa mielessä idoli ei ole "Jumala". Mutta idoli voi olla myytti. Eikä tämä myyttiasetelma tee ateistista "uskovaista" sanan perinteisessä mielessä. Tässä uudistetussa "tavallaan uudelleenmääritellyn uskonnon ja myytin" maailmassa se on.

Cambell onkin liittänyt myytteihin enemmän "keskustelun tavan" siinä mielessä, että myytit (a) auttavat arvostamaan elämää ja asioita, yleensä kertomalla mahdollisuuksista (b) ne auttavat suhteuttamaan itseämme olemassaoloomme, usein vaikka "luomiskertomuksen"  tai "alkuperän" kautta (c) tukevat kulttuuria ja sen arvoja, "ovat malleja kulttuurista" ja "malleja kulttuurille" (d) kontekstoi ihmisen kulttuurissa, maailmassa ja kenties maailmankaikkeudessakin.

John Barth onkin korostanut että lähes mikä tahansa voi olla myytti. Kyse on vain siitä miten tätä aihetta tai asiaa käsitellään. Voidaan itse asiassa sanoa että Jumalia on käsitelty tällä myyttimallilla ja nekin ovat merkityksellisiä tämän vuoksi. Sama käsittely voidaan tehdä ateistisillekin malleille. Kaikista asioista ei tehdä myyttejä, mutta niistä voitaisiin. Tästä hyvänä esimerkkinä Barth antaa suhteellisuusteorian. Etenkin siihen liittyvän kaavan E=MC². Siitä on tullut symboli ja myytti. (Vaikka se on samalla myös tieteellinen tosiasia. Mutta totuudellisuus ja olemassaolo ei ollutkaan myytin kannalta tärkeää.) Se edustaa matemaattisuuden ja eksaktiuden arvoja. Siihen liittyy yksinkertaisuuden ja nerouden teemoja. Ja sitä käytetään tässä yhteydessä tavoilla jota kaikki fysiikan lait eivät kohtaa. Sillä kaava on paitsi jotain jota tankataan Maolista, niin jotain johon liitetään arvoja. Totuuden löytämisen myyttinä se on lähes jotain joka rinnastuu siihen miten Mooses on saanut kymmenen käskyä laintauluissa. Sillä on "lisäarvoa". Ja ihmiset yhä vahvemmin rinnastavat tämän "lisäarvon" itse asiaan. Prosessissa käy tavallaan niin että ensin on "vain muoto" ja sitten tähän liitetään konteksti. Joka luo interaktiona "tarinan". Ja tästä "tarinasta" tulee sitten "uusi muoto" jossa on "lisämerkitystä".

Tarkalleen ottaen myytti onkin "diskurssin tapa". Tapa johon suhde on helposti ambivalentti. Esimerkiksi toisaalla kristitty kreationisti voi selittää että evoluutioteoria on myytti ja vaihtoehtoinen luomiskertomus jonka tarkoitus on hylätä Jumala ja asettaa ihmiset itsekkäästi Jumalien tilalle. Ja toisaalta he taas selittävät arvotyhjiöstä joka syntyy auttamatta ilman Jumalaa.

Syynä on se, että "myytin" määritelmää vaihdetaan lennosta. Joka taas johtuu siitä että myyttiä käytetään kahdessa eri määritteissä joten on helppoa tehdä huolimattomuusvirhe. Tarkalleen ottaen ekvivokaatio. Ja tämä kautta selittää ensin että myytit luovat arvot ja ateismi ei ole myytti koska se ei käytä Simonsuuren esittämiä aiheita. Mutta toisaalta sitten nähdään että ateismi olisi kilpaileva epäjumalanpalvelus ja tässä taas käytetään Campbellin toisenlaista myyttinäkemystä tai siihen rinnastettavaa vaihtoehtoista mallia. ; Samaa toki tapahtuu sivistyneimmissäkin piireissä, jolloin esimerkiksi puhutaan vaatimuksia kokonaisvaltaisesta "kristillisestä arvoperinteestä irtautumisena" jossa ateismi olisi arvotyhjiön ja merkityksettömyyden täyttämä.

Brändien kannalta oleellista on, että tässä "yhteiskunta vaatii toimiakseen myyttejä" -tasolla brändit toimivat myytteinä. Kahvikaan ei enää ole vain kitkerää kofeiinilitkua, vaan jotain joka edustaa jotain käsityöläisyyden lempeän täyteläistä ammattitaitoa. Jotka taas omalta osaltaan liittyvät arvoihin ja asenteisiin. Jotka voivat kovastikin erota siitä että joku mekaaninen kone jossain kuumentaa, rouhii, kuivattaa ja raastaa ja silppuaa kahvipapuja tehtaan aukioloaikoina liukuhihnalla tai siihen oleellisesti rinnastettavalla mekanohirvityksellä. Siksi kulutusyhteiskunnalla on jonkinlaiset arvot. Näitä arvoja voidaan pitää vastenmielisinä ja turmeltuneina, mutta ne eivät elä arvotyhjiössä. Ei-pidetyt arvokannanotot ovat arvokannanottoja yhtä kaikki.

Negatiivisen kautta.

Tämä kaikki on kuitenkin ns. positiivisen kautta kertomista. Miksi boikotti kertoisi mistään? Syynä on se, että jos ääneenlausutusti et esimerkiksi syö tietyn suklaamerkin suklaata, teet arvokannanoton. Tämä johtuu joko siitä että vastustat sitä mitä tämä brändi symbolisoi ja irrottaudut siitä. Tai sitten vastustat jotain mitä tämä yritys on tehnyt - sanotaan nyt vaikka maitojauheella ja kehitysmailla - joka on todennäköisesti jotain jota he nimenomaan eivät halua brändinsä lähellekään.

Näistä irrottautuminen onkin sitten arvolausunto sinällään. Siksi yksinäisyydellä on merkitys. Siksi käy niin että vaikka ateisti selittää että "kalju on hiustenväri" ja "postimerkkien keräilemättömyys ei ole harrastus", niin "uudelleenmääritellyn myytin" tasolla voidaan ajatella että ateismilla on silti hirmu tärkeä osa heidän identiteetilleen. Koska siihen liittyy asioita ja arvoja. Kuten "tiederunkkaus" joka on luonnollisesti arvo sinänsä. Tietokin on asia, mutta tiedon arvostaminen tekee siihen liittyvistä arvovalinnoista merkityksellisen. Etenkin kun tiede koskettelee teemoja tavoilla joka antaa ihmiselle vaikka kontekstin universumissa ja selityksen siitä miksi ei ole vain mutaa ja kiviä vaan myös taskukelloja ja ihmisiä.

Siksi oli esimerkiksi syvästi merkityksellistä kertoa siitä miksi minä en käytä partavaahtoa.