”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.
Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.
Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.
Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.
Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen.
Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa.
Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa.
Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?
Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.
Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.
Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä.
Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.
Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti