Tarvitseeko yhteiskunta uskontoa vai uskonto yhteiskuntaa?

Meille myydään melko vahvasti ideaa, jossa uskonto rakentaa yhteiskunnan. Tämä johtaa toki joskus varsin erikoisiin tilanteisiin. Kun esimerkiksi sosiologien maailmaa katsotaan, ongelmaksi tulee se että tähän syntyy varsin kehäpäätelmäisiä rakenteita. Syynä on se, että monesti kun uskontomyönteinen sosiologi puhuu uskonnosta yhteiskunnan rakennusosasena, on systeemi mennyt siihen suuntaan että jos jokin tarjoaa yhteiskunnalle vakauttavaa rakennetta se onkin uskonnonkaltainen. Tälläistä teoriaa ei tietenkään hevin falsifioida.

Uskontoja määritelläänkin eri tavalla.
1: Max Weber määritteli uskonnon niin sanotun substantiivisen määrittelytavan kautta; Hän näki että uskonto li usko yliluonnolliseen voimaan jota ei voida tieteellisesti selittää. Tämänlaisessa määrittelyssä naturalismi tai ateismi ei voisi by definition ikinä olla uskonto. Weberin määritteissä uskonto vaatii teismiä, uskoa Jumalaan tai jumaliin, kannanottoja yliluonnollisen olemassaoloon tai yliluonnolliseen uskomiseen. Kaikki uskomukset eivät ole uskontoja.
2: Tämä kontrastoituu funktionalistisen uskonnon määritelmän kanssa. Tällöin liikutaan maailmassa jota Durkheim kannatti; Siinä uskonnolla on sosiaalisia ja psykologisia funktioita jotka toimivat yksilöissä tai yhteiskunnissa. Tässä uskomus takaa tiettyjä funktioita. Tällöin mikä tahansa joka jäsentää maailmankuvaa tai järjestää sosiaalista koheesiota tai ylläpitää yhteisöä on uskontoa. Tämä ei vaadi kannanottoa yliluonnolliseen. Tässä konseptissa vaikkapa suomalaisten jääkiekkofanitus voi aivan täysin määrittyä uskonnoksi.
3: Kolmas tapa katsoa asiaa on lähestyä asiaa siten että uskonto määrittyy sosiaalisesti. Eli uskonnolla ei ole määritelmää vaan eri asiat tunnustetaan tai leimataan uskonnoksi ja on kiinnostavaa tietää milloin ja kenen päätöksellä mitäkin asiaa kutsutaan uskonnoksi ja missä kontekstissa. Tässä yhteydessä voidaan esimerkiksi samanaikaisesti nähdä että yhdessä kontekstissa uskonto on saavutus. Uskovaiset esimerkiksi haluavat tällöin korostaa että kristinusko on uskonto jolla on oikeuksia. Kun taas monet Wiccahenkiset näkemykset eivät ansaitse uskonnon statusta. Ja tätä kautta eivät myöskään uskonnonvapauteen ja uskonnon statukseen liitettyjä valtaoikeuksia. Toisaalta samat yksilöt voivat haluta tuomita ateismin tai minkä tahansa vastustamansa asian uskonnoksi, jotta saisivat korostettua että se on tavallaan vähemmän kuin mielipide. Siksi se kuka sanoo ketäkin missäkin uskonnoksi ja mistä syistä on hyvinkin vallankäytön täyttämää ja mielenkiintoisen kompleksista ja tilannesidonnaista. Se kuka saa kutsua asioita uskonnoksi ja onko siinä positiviisia tai negatiivisia konnotaatioita alkavat paistamaan.

Jos atsotaan asiaa siten kuten minä, eli uskonto määritellään siten miten uskonto yleensä ymmärretään arkisessa kontekstissa - eli substantiivisen määrittelytavan mukaan - on yleisenä teemana se että yhteiskunta rakentuu uskonnon kautta ja uskonnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää syy-seuraussuhteita koskevia väitteitä. Joista perimmäisin on se, että moralistisen ja jäsentävän uskonnon on edellettävä komplekseja yhteiskuntia.

Tähän liittyen viime aikoina esimerkiksi Naturessa on nostettu esiin keskustelua siitä miten historiaa voidaan tutkia tässä kontekstissa. Ja suurta datamäärää läpikäyneet tutkijat ovatkin huomanneet että kompleksit yhteiskunnat tapaavat olla ensin. Ensin tarvitaan yhteiskunta joka antaa mahdollisuuden uskonnoille nousta. Ja tämä näkyy siinä että kompleksit yhteiskunnat edeltävät moralisoivia jumalia kaikkialla maailmassa. Tämä on siitä kiinnostava oppi, että vaikka se nykyään uhkaa uskontoa ja sitä pidetään ateistisena ajatuksena niin tässä yhteydessä on nostettu esiin jopa se että varhaiset kristityt nimenomaan korostavat että ei ole sattumaa että heidän pelastajansa Jeesus Kristus syntyi Rooman valtakunnan vaikutusalueelle. He ymmärsivät että voidakseen ryhtyä globaaliksi ja lähetystyötä korostavaksi uskonnoksi tarvitaan esimeriksi Roomalaisia teitä. Universaali uskonto tarvitsi universaalin imperiumin, Rooman.

Ajatus ei itselleni ole kovinkaan erikoinen. Kun olen esimerkiksi lukenut Pascal Boyeria, on melko selvää että järjestäytynyt yhteiskunta vaatii järjestäytynyttä uskontoa. Ja uskontoja tutkittaessa on havaittu miten kirjoitustaito liittyy komplekseihin uskontoihin ; Kompleksi uskonto joka systematisoidaan laajoille alueille tarvitsee keskusjohdettua dogmaa ja sen opettamista. Tämä vaatii kirjallista ilmaisua.
1: Tämä on, ironista kyllä, itselleni melko selvää sitä kautta että ollakseen martial art, siihen täytyy liittyä kaikenlaisia sellaisia fantasiatrooppeja jotka voivat vaikuttaa omituisilta maallikoille. Kuten että miksi ihmeessä miekkailutekniikoita opetetaan kirjoista. Koska siinä on niin paljon materiaalia että sen syvä sisäistäminen vaatii kirjan tapaista tallentavaa mediumia. Fiore dei Liberi on siis ymmärtänyt intuitiivisesti sitä mitä Boyer kuvaa kun hän kertoo mitä psykologiaan ja antropologiaan liittyvät havainnot sanovat uskontojen ilmenemisestä ei-kirjallisissa ja kirjallisissa muodoissa.

Tämä mielestäni vastaa tärkeimpään Naturen kirjeestä löytyvien havaintojen kritiikkiin. Moni on selittänyt että tosiasiassa moralistinen jumala on syntynyt jo aikaisemmin mutta moralistinen järjestäytynyt uskonto ei näy jos sitä ei ole kirjoitettu ylös. Toisin sanoen esilletulisi enemmän se että kirjoitettu uskonto vaatii kompleksia yhteiskuntaa. . Koska kompleksi uskonto pitää sisällään vaatimuksen kirjallisesta ilmaisusta, ja kirjallinen ilmaisu vaatii kompleksia yhteiskuntaa, ei voi olla niin että ilman uskontoa ei ole olemassa mitään kompleksia yhteiskuntaa.

Tämä on toki aika selvää toistakin kautta. Jos asiaa miettii pelkästään Maslown tarvehierakian kautta, voi tiedostaa että perustarpeiden on oltava tyydytettyjä ennen korkeampia tarpeita. Uskonto taas ei oikeasti tuota mitään kovin perustavaa. Pappi ei esimerkiksi tuota ruokaa. Tässä mielessä pappi ja taiteilija molemmat ovat tavallaan kivoja olla olemassa. Mutta eivät korvaamattomia. Ilman heitä elämä ei ehkä ole elämisen arvoista. Mutta ilman maanviljelijää ei ole mitään elämää. Jos siis ajattelemme jäsentäytynyttä uskontoa jonka johtoa pitää jotenkin ylläpitää hengissä tuottamalla heille ravintoylijäämää - joka tarvitaan jotta pappi edes voi olla tekemässä uskonnollisia rituaaleja, eikä viljelemässä peltoja niska limassa jotta ei kuolisi nälkään – niin tarvitaan aika selvästi jäsentynyt yhteiskunta joka kykenee tasaisesti tuottamaan tämän edellämainitun ravintoylijäämän.

---

Viitteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Émile Durkheim, ”Les formes élémentaires de la vie religieuse” (1912) [suom. ”Uskontoelämän alkeismuodot”]
Gene Expression, ”Society Creates God, God Does Not Create Society” 
Nature (Letter), ”Complex societies precede moralizing gods throughout world history” 
Pascal Boyer, ”Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought” (2001)
Schloss & Murray (toim.), ”The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion” (2009)

Halla-ahon "mediavankeus"

”Enbuske, Veitola & Salminen” -ohjelmassa Sampo Terho ja Jussi Halla-aho olivat valheenpaljastuskoneessa. Mittausprosessin loppupuolella heille näytettiin kuvia erilaisista aiheista. Mielenkiintoista oli, että esimerkiksi Ilja Janitskin ja Donald Trump rauhoittivat miehiä. Sama rauhoitusefekti saatiin aikaan myös pakolaislapsen kuvalla.

Toisin sanoen pakolaislapsi ei lietsonut raivoa. Kun tätä sitten isännöijä kommentoi mallilla ”perussuomalaiset robotit”, oli kiinnostavaa nähdä Halla-ahon hätkähdys. Ymmärrän tilanteen varsin hyvin. Sillä testissä oleminen on tämänlaisissa tilanteissa ilmiselvästi viritettyä ”Kruuna, minä voitan – klaava, sinä häviät” -hengessä. Eli sitä sitten on joko vihapuhetta lietsova rasisti tai robotti.

Tilanne on klassinen valvontaan liittyvä ongelma ; Sitä usein sanotaan, että valvonta on jotain joka haittaisi vain syyllisiä. Toisin sanoen, jos ei ole mitään salattavaa, ei ole myöskään mitään pelättävää. Tämänlainen valvontaa ja tarkkailua koskeva periaate vaatii taustaoletuksekseen viattoman ja ei-virheitä tekevän valvojatahon. Eli jonkin jota en usko olevan ihmisten maanpäällisessä elämässä.

Valvonta on usein sellaista, että siinä tunkeudutaan erilaisille alueille. Yhteiskunnan ja vastaavien tasolla pelkkä tarkkailu olisi mieletöntä. Itse asiassa tarkkailu liittyykin ajatukseen siitä että asioihin voidaan puuttua. Tämä on mukana jopa televisio-ohjelmissa; Voidaan nähdä että Halla-aho asettui poliittiseen peliin ja tätä kautta kansalla oli ikään kuin oikeus tarkkailla hänen sisäisiä tunteitaan. Ja tällä olisi vaikutusta hänen poliittiseen menestykseensä: Vääristä reaktioista – näkyivätpä ne Halla-ahon toiminnassa tai eivät – seuraisi rangaistus. On turhaa kuvitella että valvonta olisi ihmisille jotain passivista, jotain joka ei liittyisi säätelyyn.

Toisaalta tässä ei ole kysymys siitä ovatko asiat laittomia. Ne voivat olla nolojakin. Esimerkiksi tarkkailu jossa saadaan tietoa seksikäyttäytymisestä – tai selibaatissa elämisestä – ovat jotain jotka voivat olla kiusallista tietoa johon liittyvää aineistoa tulee jonkinlaisen tarkkailun sivutuotteena. Tässä mielessä esimerkiksi valheenpaljastuskoneen käytön kohdalla on riski siihen, että sisäisistä tunteita paljastuisi itselle nolo pakolaislasten vihaaminen. Tai mikä pahempaa Halla-ahon identiteetille – pakolaissympatiseeraaminen. (Toki vastaava systeemin vinouttaminen voisi tapahtua siihenkin suuntaan, että jos Halla-aho olisi raivostunut pakolaislapsesta, hän ei olisi rasisti vaan suuttuisi siitä miten nämä loisivat rahaa suomalaisilta. Ja nyt sitten rauhallisuus taas on sekin todiste siitä että Halla-aho ei ole rasisti ja on päinvastoin rauhallinen ja maltillinen mies. Kysymys on siitä että tarkkailu aina myös tulkitaan. Syntyy lokeroita ja tulkintatapoja. Ja nämä metodit ovat mukana. Ja niiden luonne voi olla epäreilu. Asiaa ei ainakaan yksiselitteistä se, että valheenpaljastuskone ei ole niitä varmimpia mittareita.)

Kognitiivisessa uskontotieteessä tämänlaisiin noloihin juttuihin liittyy ajatus strategisesta tiedosta. Pascal Boyer on kuvastanut sitä miten uskomukset muuttuvat uskonnonkaltaisiksi lepytysrituaaleineen jos uskomuksiin liittyy ajatus siitä että uskomuksen kohteella on pääsy identiteettiämme uhkaaviin salaisuuksiin, kaksoisstandardeissa elämisiin ja vastaaviin. ; Onkin selvää että esimerkiksi kristinuskon Jumala on nimenomaan taho joka tietää kaiken minkä teemme ja tuntee jopa salaiset ajatuksemme. Ja tätä kautta Jumala tuottaa valvontaa jonka ajatellaan johtavan siihen että säätelemme itse omaa toimintaamme ilman että Jumalan tarvitsee jokaisesta aktiosta tulla rankaisemaan.

Uskallankin sanoa että Halla-ahon valheenpaljastuskoneessa oleminen tavallaan demonstroi sitä miten pelkkä mittarissa oleminen on käytännössä liitoksissa monenlaisiin muihin vastaaviin asioihin. Toisaalta tilanne on myös vahvasti epäsymmetrinen. Eli Halla-aho ei nähnyt kansalaisten valheenpaljastustestejä. Mikä kertoo siitä että hän oli kohteena tavalla joka ei ollut tasainen.

Selvää on myös että Halla-aho ei ole fyysisen väkivallan uhan alla. Mutta sen sijaan häntä uhkaa rakenteellinen rangaistus. Johon liittyy ajatuksia työpaikan säilymisestä ja vastaavista. Toisaalta tätä valvontaa ja rangaistusta oli tehty tuottavaksi. Julkinen viihdetelevision ohjelma on suora linkki äänestäjiin, eli ihmisiin jotka ovat hetken aikaa vallassa demokratiassa aina vaalikausien lähestyessä.

Kysymys ei ole siitä onko Halla-aho vallankäytön kohteena. Kysymys on enää siitä onko vallankäyttö reilua, oikeudenmukaista ja perusteltua. Ja tämä ei ole tämänkertaisen jutun aiheena.

Jos ylläoleva ajatus tuntuu järkeenkäyvältä, kannatat erästä oleellisinta Michel Foucaultin ajatusta. Halla-ahon puolustaminen ei toki ole tyypillinen strategia niiltä joiden ideologis-poliittinen näkemys on sellainen että niissä piireissä Foucaultia arvostetaan. Tämä on minulta tahallista ja tarkoitushakuista; Halusin keikuttaa venettä niin että ihmiset jotka eivät yleensä pidä Foucaultista näkisivät että "siinähän on ihan järkeenkäyviäkin juttuja" ja toisaalta hänen vastapuolensa voisi nähdä että valta ja vallankäyttö ei ole aina samaa kuin moraalittomuus.)

Foucault esitti että Jeremy Benthamin ”Panopticon” -vankila oli oleellinen. Bentham ajatteli että olisi hyvä tehdä vankila jossa keskustornista nähdään jokaiseen selliin minä tahansa hetkenä. Ja itse torni oli sellainen että sinne ei nähty joten vanki ei voinut tietää tarkkailtaisiinko häntä juuri silloin. Tämä säätelisi vankien käyttäytymistä niin että fyysisiä rangaistuksia ei tarvittaisi joko niin paljoa tai ei lainkaan. Toisaalta tylsistyvät vangit jotka muuten söisivät vain leipää voisivat tehdä tuotteita ja näitä voitaisiin myydä voitolla. koska siinä sovellettiin neljää periaatetta jotka ovat modernissa vankien kohtelussa oleellista;
1: (Pervasive Power); Valta tunkeutua ja tarkkailla.
2: (Obscure Power); Vallan epäsymmetria jossa vankeja tarkkaillaan mutta he eivät ole tarkkailijoita. Tähän liittyy kyky kätkeä sitä millä keinoin ja mistä syystä tarkkailua tehdään.
3: (Structural Violence); Fyysisen väkivallan korvaaminen rakenteellisella väkivallalla. Identiteetistä ja maineesta ja vastaavista tulee oleellinen osa rangaistuskoneistoa.
4: (Profit); Tehottomat ja tuottamattomat ihmiset saadaan tuottamaan rahaa niille jotka ovat hallitsemassa. Tässä mielessä vangit ovat käteviä koska he ovat rikollisia ja heitä kohtaan tunnettu sympatia on yleensä pienempää kuin keskivertojen ihmisten. Tätä kautta heidän puolelleen mennään vähemmän.

On selvää että tämä vankila on suunniteltu vanginvartijoiden ja vangiksiottajien näkökulmasta ja näiden ihmisten eduksi. Ei niin että vangeilla olisi mahdollisimman miellyttävää. Vallassaolevien arvot, ideologia ja muut ovat aina jollain tavalla mukana prosessissa.

Tässä kohden myös henkilörekisterit ja vastaavat lomakkeetkin voidaan nähdä tarkkailun keinoiksi. Myös signaalit, kuten vaikkapa hihamerkit, ovat keino jolla voidaan helposti tarkkailla ja lokeroida ja luokitella tarkkailtuja. Tässä mielessä olenkin aikamoinen puolijuutalainen kaikkien henkilörekisterien kohdalla. ; Rekisterien haltija kun ei välttämättä ole mitenkään virheetön. Ja jos onkin niin ei ole mitään takeita siitä että asia ei muutu ja esimerkiksi rekisteri päädy vallankaappauksen kautta uusien valtaannousseiden hirmuhallitsijoiden käsiin.

Ja tätä kautta voidaankin huomata että vallankäytöllisyyttä löytyy monista erikoisista paikoista. On esimerkiksi hyvä miettiä miten nykyhallituksen tekemät erilaiset työttömien kyykyttämiset ovat tärkeitä. Ne eivät toimi tehokkaasti siihen mihin niillä sanotaan hakevan. Toisaalta niihin kuitenkin liittyy rakenteita jotka voidaan nähdä tehokkaaksi toisella tavalla. Se on tehokas näillä tavoilla. Ja se, onko tämä reilua, oikeudenmukaista, perusteltuja tai intentionaalisia on sitten keskustelu joka pitää käydä toisaalla.

Erilaisilla lomakkeilla ylläpidetään valvontaa. Tämä ei ole vain valvontaa vaan siihen liittyy rahan siirtymistä ja rahan siirtymättä jättämistä. Monet työllistämitsoimenpiteet ovat tehottomia. Mutta ne ovat jotain vielä erikoisempaa. Niissä joutuu tekemään asioita joita suurin osa ihmisistä kokee pälleinä, nöyryyttävinä tai tylsistyttävinä. Näiden tehtävänä on olla rangaistus. (Tätä ei pidä ihmetellä sillä työllistymistoimenpiteiksi kutsuttuja pelejä puolustavat ovat selvästi moralismi edellä: He puhuvat siitä miten työllistymättä jääminen on valinta. Ja miten ilmainen vastikkeeton raha on sellaisenaan epämoraalista. Tämä on se valtaideologia jolla asiaa oikeutetaan.) Idea on suunnilleen sama kuin Benthamilla.

Tarkkaillut ihmiset haluavat pois nöyryytyksestä ja tuottavat rahaa erilaisille tahoille joita yhteiskunta haluaa tukea – tämä näkyy siinä miten erilaiset yritykset saavat työllistymisprosessissa ilmaisia työntekijöitä eli he saavat vastikkeetonta työtä. Valtio on halukas maksamaan tästä enemmän kuin työttömyyskorvaus muuten tekisi. ; On toki selvää että moni työpaikka ottaa tämän jälkeen ilmaisia työntekijöitä koska ne ovat halvempia kuin maksettu työvoima. Tätä kautta valtio tavallaan maksaa työntekijän, ja alentaa työntekijöiden samasta työstä saamaa ansiotasoa samalla. Sama ilmainen raha – 9 euroa päivässä suurempi raha – vaihtaa omistajaa.

On selvää että tässä on vallankäyttöprosessista jossa hallitsijat tukevat ideologiansa pohjalta ihmisiä yhteisillä rahoillamme. Se, onko tämä oikeutettua, reilua tai perusteltua on sitten jotain jota voi itse kukin tehdä kotonaan.

Apostaatikoilla on paha olla

Uskonnosta tulevat ongelmat ovat jotain joiden merkitys on monesta pienempi kuin esitän. Suurin osa saamastani kritiikistä tulee uskovaisilta, ihmisiltä jotka valkopesevät ideologiaansta tai sitten jotka sekoittavat oman kokemuksensa absoluutiksi jokaista koskevaksi pääsäännöksi vailla poikkeuksia.

Monelle nämä asiat ovat vieraita. Ihmiset eivät ymmärrä kuin sen minkä kokevat itse. Tässä mielessä on hyvä lukea tuore, mielestäni positiivinen, kirjoitus "kotimaan" blogien puolelta. Christer Lindholm kirjoitti siitä miten hänellä oli ollut kova uskonkriisi. Hän on palannut uskoon, mutta ainakin omasta mielestään kasvaneena. "... seinä nousi pystyyn sekä hengellisessä elämässäni että yksityiselämässäni. Ja menemättä sen enempää yksityiskohtiin voin vakuuttaa, että törmääminen siihen seinään teki kipeää. Jopa niin kipeää, että olin hetken aikaa valmis heittämään pyyhkeen kehään lopullisesti. Onneksi meidän Herramme päätti juuri siinä vaiheessa puuttua peliin osoittamalla minulle, mitkä ovat vaihtoehtoni: voin joko uskoa tai olla uskomatta, mutta jos valitsen uskon minun täytyy ottaa se vastaan juuri sellaisena kuin se Raamatussa ilmoitetaan, varauksetta ja ilman reunaehtoja."

Monet eivät ole kokeneet tämänlaista ja tämä vihjeettömyys näkyy kun he reagoivat niihin joilla on vastaavia kokemuksia ja Lindholmin kanssa erilainen lopputulos. Nämä ihmiset nyökyttelevät toki ymmärtäväisesti kaikille jotka kriisin jälkeen palaavat uskoon. Mutta väärän ratkaisun tehneitä he eivät yleensä ymmärrä kuin jollain ilmiselvästi pinnalliselle teepussiaforismitasolle jäävällä tasolla. Eli sellaisella jonka sanahelinän takaa puuttuu ymmärrys, viisaus ja sielu. Nämä ihmiset ovat rehellisesti ottaen sellaisia että he eivät osaa olla hiljaa ja antaa asioista jotain tietävien ja ymmärtävien avautua. Koska he ovat todennäkisesti niin pihalla että eivät itsekään ymmärrä miten voimakkaasti, ilmiselvästi ja syvästi he ovat pihalla. Ja tyhmästi ja pahasti toimivia ihmisiä. Sellaisia jotka ovat kenties vilpittömiä ignoranttiudessaan mutta inhottavia kohdattavia. Ja aina "kohtaamista" hakemassa. (Nämä ovat niitä ihmsiä jotka lähestyvät sähköpostilla halutakseen "tarjota pizzat ja keskustella mielenkiintoisista mielipiteistäni" joka käytännössä tarkoittaa sitä että he haluavat kertoa minulle Jeesuksesta julkisella paikalla josta ei pääse pakoon kun on suu pizzaa täynnä.)

Merkittävää on toki sekin että uskonkriiseihin saa ymmärrystä. Uskovaiset ymmärtävät miksi on raskasta läpikäydä uskonkriisiä johon ei liity yhteisön tekemää kiusaamista. Toisin sanoen Lindholmin kaltaiset ovat lähempänä uskonnottomuuden kokemusta kuin monet. Mutta hekään eivät ole kokeneet sitä kun uskonkriisiin liittyy kiusatuksi tuleminen ja jossa uskonkriisistä puhuminen johtaa provosoituneisiin vastareaktioihin ja kiusaamiseen. Heillä on pelkkä uskonkriisi ilman sosiaalista eristymistä tai eristämistä. Mutta he saavat enemmän ymmärrystä ja tilanteen raskaus otetaan monta kertaluokkaa asiallisemmin. Vaikka, lets face it, heidän uskonkriisinsä on perustaltaan ja aiheiltaan vähemmän perusteltu ja triviaalimpi kuin heillä jotka menettävät uskonsa kokemuksiensa perusteella.

Mutta saanpa silloin tällöin kuulla aiheen relevanssista myös maallikoilta.

 Uskonnottomat ihmiset eivät välttämättä koskaan kohtaa mitään ongelmia. Olen tietoinen että monet uskontokuntiin kuulumattomat elävät rauhassa. Tarkemmassa tarkastelussa näyttää paljastuvan se, että he (1) eivät yleisesti ottaen puhu uskonnottomuudestaan tai muuten tuo tätä identiteettiään tiedetyksi (2) ole tekemisissä uskovaisten kanssa. ; Kai se heillä onnistuu kun uskonnottomuus ei ole mikään ihonväri tai vastaava, joka näkyy.

Tarinan opetus on se, että jos uskonnoton harrastaa itseensä itsesensuristista sekularismia ja kuplautuu porukoihin jotka eivät pidä sisällään uskonnollisia ihmisiä niin heille ei tule mitään ongelmia. ; Omalla kohdallani haasteena on se että olen "tavallaan apostaatti". Kun on osa uskonyhteisöä, siitä irtautuminen on jotain joka kiinnittää huomiota vaikka menisi kaappiinkin. Samoin uskonnollisissa yhteisöissä kaverit tuppaavat helposti koostumaan saman ideologian jakavista ihmisistä, joten voi olla vaikeaa elää sellaisessa tilanteessa jossa yhteyksiä ei olisi. Pascal Boyer on toisaalta kuvannut sitä miten äärimmäiset uskonnolliset liikkeet joissa on haitallisia piirteitä kohdistavat usein kiukkunsa nimenomaan niihin jotka ovat luopuneet "oikeasta uskosta".

Kun katsotaan nykyajan konservatiiveja, on joissain lestadiolaisimmissa paikoissa oman arjen sujuvuuden kannalta kätevää piilottaa televisioantennit. Helpottaa työnsaantia ja toisaalta kaupassa käymiseen liittyy vähemmän kulmien alta mulkoilua ; Lestadiolaiset ovat siitä näppäriä että heillä on varattu jopa aivan erilaisia tervehdyksiä ihmisille sen mukaan miten nämä keskustelun kohteet luokittuvat omaan uskontoon. Näin ollen niinkin pieni asia kuin tervehdys sisältää asenteellisia kannanottoja. Jotka ovat laillisia, mutta on tietenkin ikävää elää alueella jossa joku on varannut sinulle perustervehdykseksi jonkin joka on tyylikkäistä denotaatioistaan huolimatta konnotaatioiltaan lähinnä "haistappa jätkä paska".

Tässä kohden on hyvä katsoa uskonnollista keskustelua. Otetaan vaikkapa körttien foorumi muutaman vuoden takaa. Siellä keskusteltiin ryhmistä joissa on kyse ns. "uskosta irtautuneiden vertaistuesta". "Nykyään tuntuu olevan muodissa kaikenlaiset foorumit joissa kirjoittavat ns, uskosta irti päässeet henkilöt. Vertaistukeksi kait sitä kutsutaan? Lestadiolaisilla on omansa, mormooneilla, jehovalaisilla, huitsinnevada ja toi saastainenhuone ja ehkä uskonnonuhritkin voisi laskea samaan. Voinee olla muitakin. Ikävää jos sitä sitten muuttuu katkeraksi ja antikristilliseksi, vaikkakin ymmärrettäväähän sekin on." Tässä kohden suhtautuminen on periaatteessa sydämellistä mutta mukana on aina twisti. Kommentoijat esimerkiksi näkevät vertaistuen seuraavalla tavalla:
1: Ne ovat jotain jossa haetaan riitaa. Ja jos tätä ei myönnetä niin sen pahempi  siellä käyviä ihmisiä ""kiinnostaa lähinnä seurata, millaisia riitoja kirkossa käydään" tuntuu jotenkin käyvän kohti, vaikka ei haluttaisi myöntää."
2: Toisaalta näille terapioinneille annetaan erikoisia vaateita. Uskovaiset sanovat millä sävyllä tulee saa pitäisi jne. puhua. Näkökulmat on siis annettu uskovaisten puolelta. Lisäksi uskonkriisin terapoinnista pitää seurata tiettyjä asioita ja seurauksia ja mielipiteenmuodostumisia. "Minusta ihmisille tulisi silti jättää tilaa ja jos joku on vapautunut jostakin, ei tulisi silti alkaa haukkua muita. Monia hyviä asioita kuitenkin kristillisyyteen ja karismaattisuuteen, mormonismiin ja jehovantodistajien oppiin kuuluu ja olisi väärin tuomita heitä, että he kaikessa ovat väärässä ja heidän parissaan usko on vain ahdistavaa ja väärää. Rehellinen tulisi minusta olla tossakin asiassa ja todeta, että kyllä teidän parissa monella voi olla hyvät sosiaaliset kontaktit ja voitte kokea saavanne uskostanne paljon hyvääkin, mutta minusta se ei ole oikein kaikessa, kuten ei minunkaan uskomiseni. Jotenkin nämä kaikenlaiset uudet foorumit ovat niin katkeruutta täynnä, että se ei rakenna ketään, vaan enempi lisää katkeraa asennetta kaikkea uskonnollista kohtaan. Hyvä tietysti, että ihmiset kasvavat ja lähtevät pois ahdistavista uskonnollisista porukoista ja löytävät anteeksiantavan ja armollisen Isä Jumalan." Vastaavaa tasapainotusta ei jostain syystä korosteta kun kehutaan uskontoja. Ei vaadita joka kerran alleviivaamaan että siellä olisi paljon hyvääkin. Esimerkiksi oman mieleni ja kokemukseni mukaan nuo uskontoon liittyvät kehuasiat olisivat valehtelua. Joillain yksilöillä kenties toteutuvat. Mutta ei mikään pääsääntö joka olisi uskontojen elimellinen ominaisuus joiden ei-tuhoutuminen lopettaisi instituution olemassaolon. Minua ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä miten uskovaiset tulevat kertomaan mielestään sallituista keskustelunaiheista ja niiden näkökulmista ja kerrontatavoista ideologiansa ulkopuolelle siirtyneillekin..
3: Toisaalta sitä pitäisi olla jotenkin positiivinen "Huitsinnevadaa kävin joskus vilkaisemassa, mutta ne olivat kamalan monotonisia ne jutut, ja joskus tahtoisi ennemminkin kuulla, kuinka ihmiset selviytyvät plussan puolelle," Tässä kohden on tietenkin ajatuksena se että kun uskonto lupaa onnellisuutta ja tuottaa katkeruutta ja tuhoaa ihmisiä niin näiden tuhottujen pitäisi jotenkin uskosta eroamisen jälkeen olla onnellisia. Ei siis vain onnellisempia kuin uskonnossa. Vaan onnellisia. Heidän täytyy toteuttaa ne ideaalit joita uskonelämä ei tarjoa (mutta joita se lupaa). Omakohtaisesti uskallan sanoa sen verran että heti kun keksin miten "päästään plussan puolelle" ja selvitään siitä kokemuksesta jonka sain "hyvässä kristillisessä kulttuurissamme ja mahtavissa sosiaalisissa yhteyksissäni", niin kerron siitä kyllä. En ole harrastanut vertaistukihöpinää joten se minua on tuskin lietsonut. Mutta älkää hyvät ihmiset antako uhrille jotain velvollisuutta täyttää jokin "hyvän uhrin rooli". Toki ymmärrän että kristityt haluaisivat minustakin jonkin mannekiinin joka ensin saa uskonyhteisössä kokea niihin väistämättä ja käytännössä aina jotenkin liittyvän valtapelin ja tämän jälkeen sitten alistuisin tälle valtapelille uudestaan ja promotoisin sitä korostamalla miten "löysin armeliaan Jumalan" kovien kokemusteni kautta. En halua toisintaa itseäni ja tuottaa kaltaisiani ihmisiä. Ja tämä tarkoittaa sitä että (1) en neuvo miten ihmisten tulisi elämässään elää ja (2) neuvon miten heidän ei kannata sitä elää uskonyhteisöissä.

Näin "muodista" muutaman vuoden takaa.

Kun katsotaan nykyajan vertaistukea aiheesta, sitä kuvaa asia joka ei ollut havaittavissa noina aikoina. "Saastainen huonehan" sulkeutui takavuosina. Osittain sen kirjoittajaa lakkasi kiinnostamasta, hän pääsi ilmeisesti kriisinsä yli. Toisaalta ennen tätä sen kommenttikäytänteitä piti muuttaa koska paikalle intoutuivat erilaiset helluntailaiset saarnaajat pilkkaamaan apostaatteja.

Huitsinnevada taas on ollut jo aika kauan seuraavanlaisen viestin takana: "Olen saanut nyt tarpeekseni uhkailuista. Joten Huitsinnevada on toistaiseksi kiinni. Katsomme myöhemmin, mitä teemme. Jatkuuko tominta lainkaan vai ei. Kiitos niistä n. 8 vuodesta, jotka foorum on saanut pyöriä. Olen kiitollinen teille jokaiselle. Itse olen saanut teidän ansiostanne selvitä kaikesta uskonnollisesta tuhosta, jota olen kokenut. Minut saa jatkossa kiinni osoitteesta yllapito at huitsinnevada.info. Teme, Teemu Vesala, Huitsinnevadan omistaja."

Kotimaahan voi kirjoittaa omalla nimellään ja kasvoillaan omista uskonratkaisuistaan. Tästä ei seuraa uhkailua. Kotimaan ylläpito ei joudu toimimaan anonyymiyden takaa tai järjestämään suljettuja ja salattuja ryhmiä asiansa sanomiseen. Toisaalta ateistit kritisoivat näitä hieman erilaiselta sävyltä : Ei esimerkiksi vaadita että kun kritisoidaan ateismia niin pitäisi niihin aina muistaa kirjoittaa siitä miten ateisteilla on hyviä ja toimivia juttuja yhteisössään - vaikka kirjoittaja ei tälläisiä tuntisi tai näkisi niille ominaisiksi, vaan hänen tulisi mainita ne siksi että ateistiyhteisöt ne itseensä liittävät retoriikassaan.

En tiedä Suomessa ainuttakaan uskontoon liittyvää vertaistukiryhmää jota voitaisiin pitää täysin avoimena. Sillä heti kun niistä sellaisia tehdään, uskonaktiivit tunkevat sinne riitelemään, pilkkaamaan ja uhkailemaan. Ei ole väliä onko tämä "enemmistö vai vähemmistö" kaikista uskovaisista. Tämä on se osa uskovaisista joka käytännössä kohdataan. Aina kun joku kertoo olevansa uskovainen ja hakee kontaktia uskonnottomaan, varsinkin apostaattiin, niin se on mitä suuremmalla todennäköisyydellä juuri tämänlainen ihminen. Kunnolliset ilmeisesti ymmärtävät olla hiljaa ja olla tunkematta asioihin joista eivät mitään ymmärrä..

Muille : Kiitos vain siitäkin että osaatte neuvoa miten minun PTSD -oireita aikaansaanut traumapäisyyteni tulisi ilmetä jotta se Teitä miellyttäisi. Kannattaa teidän kenties tavata jostain psykologiankirjasta mitä ihmisille tapahtuu ennen kuin alkaa asettamaan ukaaseja ja vaatimuksia siitä miten toisten tulisi ilmentää omia kokemuksiaan ja miten heidän tulee olla tiettyä mieltä uskonnoista. Kun nyt olette valistaneet ja neuvoneet minua, on minullakin teille omaa elämäänne koskeva jatkotoive : Neuvooni liittyy suksi ja kuusi sekä järvi ja hyppääminen. Saa suorittaa!

Halveksitut, tuomitut ja säälityt

YLE:ssä kerrottiin muinaisuskonnoista joissa ihmisuhreja käytettiin sosialisen kontrollin välineenä. Joseph Wattsin mukaan "uskontoa on perinteisesti pidetty moraalisuuden ja yhteistyön edistäjänä, mutta heidän tutkimallaan uskonnollisella rituaalilla oli nykyisten yhteiskuntien kehittymisessä synkempi rooli.– Käyttämällä ihmisten uhraamista rangaistuksena tabujen rikkomisesta sekä vähäosaisten lannistamiseen ja pelon juurruttamiseen yhteiskunnan eliittiä kohtaan valtaapitävä eliitti kykeni säilyttämään ja luomaan sosiaalista kontrollia."

Tästä voisi luoda helposti tarinan joka jatkuisi tähän päivään asti.

Se onnistuisi melko helpostikin. Jos lääkärilaitos saa kiitosta uskonnolle siitä että luostareissa oli lääkärilaitosten kanssa jossain määrin samanmukaisia toimintoja niin sitten analogiat hyppäävät äkkiä käsille. ; Tai riittäisi että hylkäisi kommunistisen selitysmallin jossa ympäristö luo uskonnon ja hyväksyisi sen antiteesin jossa uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Sen jälkeen voi sitten sanoa vaikka niin että kaikki ongelmatkin ovat kristinuskon ongelmia. Ja tämän jälkeen on helppoa selittää että Max Weberin mukaan kristillinen kulttuuri on luonut vapaan markkinatalouden ja uusliberalismin. Ja näin ollen jos kirkko auttaa köyhiä uusliberaaleissa kulttuureissa joissa vapaa markkinatalous kasvattaa tuloeroja - eli synnyttää eroa köyhien ja rikkaiden välille - se itse asiassa antaa laastaria ongelmiin jotka se on itse aiheuttanut, poistamatta ongelman aiheuttajaa. Jos todella uskoo että pääuskonto luo yhteiskunnan niin sitten myös ne ongelmat ovat uskonnon tuottamia.

En kuitenkaan mene tähän. Sillä koen tämänlaisen tyhmänä ja melko vastenmielisenä.

Tartunkin uskonnon pahuuden sijasta johonkin hieman muuhun. Siihen sosiaaliseen kontrolliin. On lakia, yhteiskuntaa ja valtarakenteita. Tätä kautta viittaan Lawrence Lessingiin. Hän käsittelee ennen kaikkea dataa, kyberturvallisuutta ja vastaavia aiheita. Mutta tässä yhteydessä hän on esittänyt että elämme maailmassa jossa ihmiseen ja toimiimme vaikuttavat; (1) Lait. Eli standardoidut käytänteet joiden kautta yhteisön vallansäätäjät ovat ilmaisseet tahtonsa tavalla joka on sekä systematisoitua byrokratiaa että jollain tavalla valvottua. (2) Sosiaaliset normit, eli sosiaalisten odotusten ja vertaisten käytöksen ja ryhmäpaineen kautta syntyvät käytänteet (3) Markkinat, eli voittojen ja tappioiden, kysynnän ja tarjonnan väliset kiistat (4) Arkkitehtuuri, eli jonkinlaiset sosiaaliset tai teknologiset rakenteet joiden kautta joitain malleja tehdään mahdollisiksi, helpoiksi, vaikeiksi tai mahdottomiksi.

Uskonto on tässä tietenkin hieman vaikea koska se seikkailee jokaisella osiolla. Siinä on dogmeja ja muuta vastaavaa. En kuitenkaan puutu tässä kirjoituksessa kovin vahvasti tähän puoleen. Sillä koen että uskonnonvapauslainsäädäntö on Suomessa melko hyvällä tolalla. Sen sijaan täällä on ylen kenkkumaista olla uskonnoton aivan muista syistä. Sellaisista jotka elävät arjessa mutta eivät lain kirjaimensta tai hengestä riippuen vaan siitä irrallaan - ja joskus jopa sitä vastaan.

Tästä päästään otsikkooni.

Kun Saudien lähettiläs Abdallah Al-Mouallim esitti ateisteista lausuntoja, oli helppoa nähdä että kysymys on "vihasta". Jos ei suorasta vihasta niin sellaisesta vihasta joka leimaa "vihapuhetta". Hänestä ateistit olivat terroristeja. Paitsi silloin jos eivät tuoneet vakaumustaan millään lailla esiin. Suurin osa suomessa tavatusta suhtautumisesta ei voida laittaa tähän lokeroon. Se ei ole kovin helposti tulkittavaksi vihaksi. Ja niiden lausuja ei varmasti ymmärrä miten hänen toimintansa olisi vihaa.

Sen sijaan he asennoituvat useimmiten muuten tavalla joka ei ole kovin miellyttävä. Tämä useimmiten tuskin kertoo mitään uskovaisten keskiarvosta. Sillä kyseessä ovat tilanteet joissa uskonnoton joutuu kohtaamaan keskustelussa uskonnon uskonnon nimellä. Uskontoidentiteetti edellä rientävät tyypit eivät varmasti ole valikoituneet täysin satunnaisesti. Mukaan tulee tiettyä ... intomieltä. Mutta valitettavasti tämä kyllä värittää siitä huolimatta hyvin vahvasti sen mitä uskonnottoman arkitodellisuus on.

Keskustelinkin asiasta muiden uskonnottomain kanssa. (Pääasiassa ateisteja.) Saimme kasaan ajatuksen siitä että kristitty ei yleensä kohtele ateistia tai muuta uskonnotonta kovin usein vihalla. Sen sijaan tarjolla on (1) halveksuntaa (2) tuomitsemista (3) sääliä.

Nämä ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä. Mutta ne voidaan tiivistää "hyviin nyrkkisääntöihin". (Jotka eivät ole yleispäteviä mutta helpottavat ajatuksen ymmärtämistä ja toimivat useimmiten.) Ja tässä  Lessingin nelikanta on kätevä. Kun dogmaattisuus unohdetaan, jäljelle jää kolme eri osiota.

Halveksunta.

Halveksuntya on jotain jota olisi vaikea liittää oikeaoppisesti seurattuun kristinoppiin. Sehän ei elä halveksunnalla vaan sielujen pelastamisella. Kognitiivinen uskontotiede kuitenkin muistuttaa että uskonnot ovat muutakin kuin lakinsa kirjan. Teologinen korrektius ei usein päde. (Itse asiassa se tuntuu toimivan vain varsin harvoin.) Tämä näkökulma liittyy erityisen vahvasti yhteiskuntanäkemykseen. Voidaan nähdä että tämä edustaa uskonnon arkkitehtuuria.

Uusateistinen kirjallisuus on tässä yhteydessä käyttänyt mielestäni näppärää termiä uskomiseen uskominen. Se liittyy hyvin vahvasti uskonnon arkkitehtuuriin tässä halveksuntakontekstissa. Sillä tässä uskonto ei ole niinkään jokin teologinen uskomus vaan uskonto nähdään yhteiskuntatieteellisessä kontekstissa hyötynäkökulmasta. Uskotaan että uskomisesta on hyötyä. Eli nähdään vaikka että uskonto luo ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita ja ateistit ovat vapaamatkustajia joiden läsnäolo turmelee nämä arvot ja sitten yhteiskunta romahtaa ja tuhoutuu kun sitä ylläpitävät rakenteet tuhoutuvat. Tässä yhteydessä ei ole kyse Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Ja tässä näkökulmasta ateisti muuttuu vähintään varottavaksi riskiksi jos ei peräti suoraan vaaralliseksi uhaksi.

Sama asenne näkyy tietenkin kaikessa joka liittyy "infrastruktuuriin". Jos omasta kristityn uskonvapaudestaan innostunut pitää muslimien moskeijahankkeita uhkana, tai jos näkee että yhden virren laulaminen joulu- ja kevätjuhlassa ovat oleellisia tai ilman tätä yhteiskunnan perusarvot ovat uhattuina tai näkee uskonnonopetuksen jonain josta pitäisi tehdä vakaumuksellista tai jota kannattaisi ohjailla pakanoiden suuntaan... on selvää että kysymys on siitä että yhteiskunnan rakenteiden täytyy antaa tietylle vakaumukselle rakenteellisia erioikeuksia vaikka sen "perinteisyyden" tai "suosittuuden" vuoksi. Tämä kulma onkin itse asiassa lähtökohtaisesti klassista uskonnonvapautta vastaan. On vaikeaa nähdä miten tämä uskomus, etenkin vahvana, olisi mitään muuta kuin teokraattisuutta. Uskonnon ja valtiorakenteiden yhteys ja tiettyjen uskontojen tukeminen yhdessä ovat jotain joita on paha luokitella yhtään mihinkään muuhu. (Teokraatikoiksi nämä ihmiset eivät tunnustaudu koska termillä on pahoja konnotaatioita. Sen määritelmäsisältöä he kuitenkin mukailevat joten väliäkö sillä miten he kiemurtelevat?)

Tästä seuraa ajatus siitä että ateisti, vaikka tekisi hyväntekeväisyyttä ja käyttäytyisi muuten 1:1 kuten kristitty, niin hän kuitenkin olisi vapaamatkustaja koska hän ei uudistaisi yhteiskunnan arvopohjaa. Ja tätä kautta halveksunta tai siihen verrattavissa olevat rakenteet voidaan nostaa helposti esiin ilman että syntyy kovin syvää skismaa sen kanssa mitä se kristinusko sanoikaan kaikenmaailman publikaanien, samarialaisten ja kadonneiden lampaiden kohtaamisesta.

Tuomitseminen

Tuomitseminen on helpompi käsittää. Se on henkilökohtaisempaa. Jos yllä ateisti edustaa järjestöä ja tämän järjestön kritiikin voidaan nähdä jopa olevan aivan erillään ateisteista. (Aivan kuten ihmisissä olisi jokin syvä ihmisyys jota rakastettaisiin sen jälkeen kun kaikki mitä ihminen, tekee, uskoo, ajattelee, kokee oikeaksi ja vastaavat karsitaan pois. Aika erikoista rakastamista tämä, sanon vaan.) Tässä korostetaan ateistien huonoutta tai riskiä huonoon käytökseen. Tätä luodaan kontrastoimalla tarinoita kristityistä jotka ovat parempia. Mukaan voidaan liittää helvetilläpelottelua.

On hyvin vaikeaa uskoa että kukaan näkee tätä oikeasti käännyttämisenä. Stereotyyppinen inhottava kristitty edustaa juuri tätä stereotypiaa kristittyjen omissa materiaaleissa. Ja johan sen sanoo järkikin, että tilanne on ärsyttävä. Ei ketään saada omalle puolelle haukkumalla ja uhkailemalla.

Tämän ymmärtämistä on toki jonkin verran hämärrytetty vertauksella jossa puhutaan siitä että tottakai sitä varoitetaan heikoille jäille menemisestä. Tämä on toki selitys miksi tätä asennevammaa voidaan tukea. Mutta se on vähän sama kuin jos katsoo niitä nenäkkäitä ateisteja jotka ajattelevat valistavansa kristitystä satu-uskot ja taikauskot pois tieteellä. Tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta on se silti ärsyttävää eikä taatusti tehokasta. Uskon kuitenkin melko suoraan että nämä ihmiset tietävät olevansa vastenmielisiä ja ärsyttäviä ja että tässä ei kyllä yhtään ketää pelasteta heikoilta jäiltä vaikka jäät olisivat todellisiakin.

Tässä on usein kyse uskonnon markkinoista. Ja markkinoista sillä tavalla millä Pascal Boyer on asiaa tuonut esiin ; Fundamentalistiset uskonnot tunnistetaan siitä että ne ennen kaikkea kohdistavat voimankäyttöään niihin jotka ovat jo jäseniä. Tässä leimallista on se että ne ovat hyvin epäreiluja ja häijyjä apostaatikoita ja uskostaluopuneita kohtaan. Ei siksi että pääasiallinen voima tulisi tästä. Vaan siitä että fundamentalistisen lahkon jäsenet eivät halua kokeilla uskostaan luopumista tai uskalla lähteä leikkimään uskon ulkopuolelle. Olemalla ärsyttävä helvetin liskoilla tai ateistien moraalittomuudella pelottelija saarnataan kuorolle eikä käännytetä. Kysymys on kannattajoapohjan säilyttämisestä, markkinaosuuden säilyttämisestä.

Sääli

Sääli on yleisin tai ainakin hyvin yleinen lähestymistapa. Etenkin humaanimpien kristittyjen puolella. Sääli on hyvin usein hierarkista. Siinä on jotain hyvin samantapaista kuin siinä että keski- tai hyvätuloiset rouvat kokoontuvat skonssien ääressä yhteen moralisoimaan ja saavat näin toisiaan selkään taputtamalla oikeuksia lähetä "auttamaan" ihmisiä jotka itse eivät koe apua tarvitsevansa. Oma paremmuudentunne on vähintään toiminnassa läsnä. (En usko että se on koettuna aivan yhtä yleinen.) Ja tämä hierarkisuus oikeuttaa toisten elämään tunkeutumisen. Tämä on yleensä lähinnä ärsyttävää ja kiusallista. Siitä ei ole sen kummepia haittoja. (Ellei potentiaalista omasta ärsytyksestä revennyttä aivoverisuonta ja siitä seurannutta kuolemaa lasketa haitaksi.) Kysymys on usein sosiaalisista normeista. Esimerkiksi jonkin elämäntapa on "punkkarimainen" tai "renttumainen" joten hänelle täytyy ostaa erilaisia vaatteita. Ratkotaan ongelmia jotka on ensin määritelty ongelmiksi kysymättä autettavalta ovatko ne hänestäkin ongelmia.

Sääliin liittyy hyvin usein piirteitä jotka voidaan tunnistaa C. S. Lewis -sitaatin läsnäolosta. (Toki muitakin keinoja on. Mutta C. S. Lewis -sitaatti on melko pomminvarma tunnistuskeino.) Sillä sääliin kuuluu se että ateistin ongelmat tiedetään paremmin kuin hän itse. Nähdään esimerkiksi että ateisti ei ole oikeasti ateisti vaan on oikaesti turhautunut tai pettynyt Jumalaan tai vihainen tälle.

Lopputuloksena onkin se, että jos ateisti ei ole kiinnostunut uskonnosta niin sitten säälijä toteaa että syynä on etsinnän puute ja laiskuus. Ateisti torjuu jotain jota ei tunne. Jos ateisti taas sitten kritisoi, niin tustustuminen ja reagoimisen "tarve" ei johdu säälijästä ja uskontoasian nenään hieromisesta, vaan siitä että uskonto onkin yleisinhimillinen tarve ja Jumala-asia kiinnostaa kaikkia. Eli Jumala onkin yleisinhimillinen, tärkeä ja jotain joka myös vetoaa ateistiin. Näin ollen ei ole mitään tapaa reagoida joista ei tulisi ongelmia. (Toisin sanoen keskustelua ei ole asetettu reiluksi. Kruuna-kristitty voittaa, klaava-ateistit häviävät.)

Tämä ja monet muut vastaavat viritelmät luovat tilanteen jossa ateistiin suhtaudutaan myötämielisesti. Hänhän on tavallaan uskossa, "vaan satutettu" ja jotain joka on syytä terapoida. (Mikä on suora viittaus "varakkaiden kukkahattutätien maailmanparannuspiiriin".) Vika onkin vääristyneessä isäsuhteessa josta tuleekin taivaanisäsuhde. Toisin sanoen uskovainen tietää että mitä uskonnoton syvimmiltään ja aidosti tuntee. Jopa tuntee "sillai alitajuisesti". (Kun itse olen törmännyt tämänlaisiin, joka on rehellisesti sanoen aika usein, olen todennut että kun kerran tunnet tunteeni ja ajatukseni ja mielipiteeni paremmin kuin minä olen keskustelussa vain häiriöksi. Että saat ihan rauhassa jäädä tähän keskustelmaan kanssani ihan yksinäsi. Minä lähden kehoineni ja epätosine omia tunteita koskevine ilmaisuineni pois häiritsemästä. He ansaitsisivat jotain häijympää mutta en ole jotenkin kehdannut.)

Säälissä tilanne muistuttaakin sitä mikä paistaa läpi periaatteessa kunnioittamani Aku Visalan lausunnosta. "Uskontokritiikin edessä voi helposti kyllästyä: taas nämä samat väitteet, samat nihkeät jutut, vaikka naamat ovatkin uusia. Tällaista kyllästyneisyyttä kannattaisi välttää. Jokainen kristitty on kutsuttu todistamaan ja keskustelemaan omasta uskostaan. Parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa uskontokritiikki ja siihen vastaaminen elävöittää kristillistä ajattelua ja elämää." Siinä paistaa se että kristitty tuntisi ateismin kyllästymiseen asti. (Ymmärrän. Itsekin koen kuulleeni jokaisen jumalatodistuken ja käännytysargumentin. Yleensä muodossa jossa olen lukenut siitä paremman version ja joudun korjailemaan uskovaisen huononnettua kyhäelmää ensin itse. Ja vasta sen jälkeen pääsen selittämään miksi tuo argumentti vakuuttaa minua vähemmän Jumalan olemassaolosta kuin kevään ensimmäinen koirankakkaan liukastunut naapuri.) Ja huomioi vain sen että kristitty on se jolla on tarve kertoa uskostaan.

Harvoin kuulee puhuttavan kristityn tarpeesta kuunnella ateistien vakaumuksesta. Kristitty kuitenkin kertoilee itse omista vakaumuksistaan ja tekee tähän liittyvää evankelioimistyötä. Ja minusta toisilta ei oikein pidä vaatia mitään sellaista mihin ei itse pysty paremmin. Samoin kristitty miettii ateistin keskustelusta saamia hyötyjä vain siitä kannalta että kunhan toivottavasti se ateisti kääntyy kristityksi niin sitten hän saa pelastuken. Hän ei mieti miten ateistin ateismi rikastuu siitä että kohtasi taas yhden kerran tuon Pascalin vaa'an tai huomautuksen tyhjän räjähtämisen naurettavuudesta.

Tl;Dr

Käytännössä jokaiselle ateistille on ylitarjontaa kaikesta tässä mainitusta. Jos et kykene tuomaan keskusteluun mitään mainitun laatikon ulkopuolelta, kannattaa vakavasti miettiä hiljaa olemista. Toki uskonnonvapaus sallii avautumisen tästä huolimatta. Laki ei velvoita ketään olemaan miellyttävä tai sellainen jonka kanssa haluaisi keskustella edes hyvän päivän verran. On luvallista olla ärsyttävä kunhan tiedostaa olevansa ärsyttävä. Ja jos on ärsyttävä pitää ymmärtää että tästä ärsyynnytään. Syynä tällöin tuskin on viha uskontoa tai Jumalaa kohtaan. Todennäköisemmin syynä on se että uskovainen - jonka olemassaolosta ei ole valitettavasti minkäänsorttista epäselvyyttä kummallakaan osapuolella - itse on ärsyttävä.

Olenkin joskus sanonut että "en minä vihaa Jumalaa. Tunne koko jätkää. Sinua sen sijaan vihaan. Ja kunnolla. Kun olet tuollainen. Jos haluat että tunteeni sinusta muuttuvat, lakkaa olemasta tuollainen. Kiitos. Voitte poistua. Hyvää päivänjatkoa. Sanoin : Hyvää päivänjatkoa.

Onko pelikulttuuri seksistinen ja aggressiivinen vihakulttuuri?

"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin tietokonepelien ja seksismin suhteesta. Hänen kirjoituksensa tekee sen jaottelun, jota tarpeettoman usein ei tehdä. Hän käsittelee sitä aiheuttaako pelaaminen seksismiä. Ja tästä erillisenä kysymyksenä hän käsittelee sitä onko peleissä seksismiä. Jaottelu on mielestäni äärimmäisen tarpeellinen. Sillä hyvin usein pelikritiikki - ja kääntäen sen puolustaminen - menee klimpiksi jossa pelikulttuurin seksismi ja pelaajien seksistisyys ja muu menevät sekaisin niin että ne ovat ikään kuin synonyymejä.

Luinkin huvittuneena tekstistä lainauksen "Asiasta on kelvotontakin tutkimustietoa, kuten tutkimuksia jossa pojille on näytetty seksuaalista sisältöä ja siitä seurannut hetkellinen panetus on päätetty tulkita seksismiksi." ... "Tutkimuksessa ei löydetty korraleetiota seksististen vastausten ja pelaamisharrastuksen välillä." (Typo lainatussa tekstissä.) On kiinnostavaa huomata että halu kontrolloida ajatuksia yhdistetään tekoihin. Ne eivät ole yksi ja sama. Moralismissa tosin voi olla ns. uskonnollisia sävyjä, ja silloin voi muistaa että Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" -teos kertoo että strateginen tieto, eli mm. henkilön nolot salaiset ajatukset joita hän ei julkisesti halua kertoa, ovat uskonnoille äärimmäisen tärkeitä ja tavallisia.
1: Mieleeni tuli (pun intended) pornografiasta tehdyt tutkimukset joissa on havaittu jännittäviä asioita : Julie Bindel on löytänyt yhteyden jossa pornografia totuttaa ihmisiä rivomielisempään ja rivomielisempään materiaaliin. Näin ollen pornoa katsova tottuu katsomaan perversimpää pornoa. Toisaalta käyttäytymistä tarkkailevat tutkimukset näyttävät erikoisen yhteyden : Pornografia vähentää seksuaalirikoksia. Milton Diamondin "The effects of Pornography: An International Perspective" näyttää että "epidemologiset" rikostilastot näyttävät tukevan sitä että porno vähentää seksuaalirikollisuutta. Jostain syystä kun pelien ja pornon kohdalla puhutaan naisten oikeuksista, ei katsotakaan mitä naisille tapahtuu, vaan sitä mitä salaisia ajatuksia jollakulla on yön pimeinä tunteinaan päässään.

Samoin on hyvä tiedostaa että tietokonepelien seksismi on itse asiassa tulkintaa. Ja että esimerkiksi Neito Pulassa -rakenne on seksistinen vain ehdoin "Naisen pelastaminen ei muutenkaan itsessään ole seksististä. Seksismiä olisi väittää ettei nainen voi pelastaa miestä tai että naisten kaappaamisessa on jotain hyväksyttävää."

Itse tosin painottaisin hieman enemmän siihen, että tulkinnat itse asiassa ovat harvoin mitään eksakteja asioita. Jos otetaan vaikka klassinen rivopeli "Custer's Revenge", jossa pikseligrafiikkaukossa lännenhattu ja kikkeli ovat näkyvimmät piirteet. Ja jossa pitää väistellä nuolia ja päästä toisessa päässä olevan pikselikaktuksen luo jossa sitten harrastetaan seksiä sidotun intiaaninaisen kanssa. Peli on rakenteeltaan paitsi seksistinen niin myös rasistinen. Grafiikka on kökköä, mutta tämänlainen ei kosketa oikein lainkaan pelin antamaa asennetta. Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa sanoa onko peli seksistinen. Se voi itse asiassa olla sellainen. Mutta aivan yhtä hyvin kyseinen peli voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on jonkinlainen makaaberi "kuollut vauva" -vitsi. Tällöin peli ei ratsasta seksismillä vaan sillä että seksismi on nimenomaan vastenmielistä. Myöhemmät pelit ovat tietenkin kertomuksellisempia ja niissä tulkinnanvaraisuutta on vähemmän. Mutta ei se ole täysin poistunut. Jokainen kulttuurikriitikko, kirjallisuudentulkitsija ja vastaava tietää tämän. (Edes minun blogini mielestäni äärimmäisen nerokkaat elokuva-analyysit eivät ole objektiivista tiedettä.) Usein tulkinnat kertovatkin enemmän tulkitsijasta kuin siitä mitä "elokuvat" tai "pelit" ovat kulttuurina ja taidemuotona.

On hyvä huomata että Sarkeesian on mielestäni hyvä taidekriitikko, mutta silti "Gamergate" oli keskusteluna asenteellista roskaa. (Eikä pelkästään siksi, että hän ei tunne "Assassins's Creed" -pelisarjan naiskuvaa, ja esitti tuota peliä kohtaan kerettiläisyyttä.) Ja tästä päästään moitteeseen.

"Tämän Päivän" tekstissä on kuitenkin yksi puute.

On asiallista katsoa tilastoja. Mutta on hyvä ymmärtää että ne eivät ole koko totuus. Keskiarvosta tulee helposti kaiken kuvaaja. Vihje tästä löytyy toki jo "Tämä Päivä" -blogin sinänsä hyvästä aiemmasta kirjoituksesta jossa kerrotaan, miten "Eli paikassa jota hallitsevat nörtit (tiedäthän pelokkaat, päivänvaloa kaihtavat, ujot, naisista unelmoivat, kellareissaan asuvat, betatason nörtit) oli yhtäkkiä joukko kaunopuheisia feministejä kertomassa miten seksistinen tämä paikka on. Yhtäkkiä tästä joukosta tehtiin paha sortajajoukko, mikä on erityisen naurettavaa kun huomioimme miten vuosikymmeniä naisia on yritetty houkutella pelien pariin. Kyseessä on yksi kilteimmistä ja ujoimmista ihmisjoukoista maailmassa ja he olivat yhtäkkiä myrkyllisiä ja vaarallisia misogynisteja." Toki tähän on helppo vastaus. Joku voisi sanoa että jollain tasolla ei pitäisi lähteä siitä että mietitään miksi pelimaailma selvästi koetaan seksistisenä sen sijaan että moitittaisiin naisia jotka kokevat jotenkin aidosti jotain oikeita tunteita subjektiivisesti päänsä sisällä ja tämä objektiivinen tosiasia olisi sitten jotenkin otettava huomioon. Ja jollain tasolla tämä vastaus on oikea, mutta väärällä tavalla.

Voidaan nimittäin nähdä jopa niin että tosiasiassa suurimmat ongelmat ovat tulkinnallisia. Ja nämä ovat maailmankuvallisia.
1: On turhaa ajatella että misogynisti olisi jotenkin naisia vihaava. Sen sijaan kulttuurissa voi todella olla naisia häiritseviä rakenteita joille miehet ovat sokeita. Ja koska he eivät osaa nähdä niitä, he eivät pidä toimintaansa mitenkään pahana tai ilkeänä. Ja tässä skeemassa omaa toimintaa helposti rationalisoi parhain päin. Syntyy mansplainingia.
2: Toisaalta aivan samoin voidaan sanoa että jos haluna on tulkita asia seksistiseksi, niin tämä on helppoa. Silloin tulkinta ja kokemus ei vain vastaa oikein mitään. Pitää kenties muuttaa omaa tulkintatapaa jos se tuottaa itselleen pahaa mieltä. ; Seksistinen tarina voidaan rakentaa siten että jos pelissä on kauniita naisia, kyseessä on naisen esineellistäminen. Mutta jos pelissä on komeita miehiä, se on toxic masculinity -mallin rakentamista miehille. Tulkintapotentiaalia riittää lähes yhtä paljon kuin "Custer's Revengessä". Ja jos tällä tiellä on, käytännössä mikä tahansa on seksismiä.

Mutta tartun asiaan siten että suuri osa kokemuksista on varmasti aitoja. Asian voi demonstroida vaikkapa sillä että ajattelee että maailmankuvallisissa malleissaan skeemautuneet ovat LAMPAITA. (Caps Lock vaadittu.) Jos tämänlaisia sanoja viljelee, syntyy varsin helposti tunnelma tietynlaisesta aggressiivisuudesta. Joku voi tuntea että tämä on jokin koulukiusaajatyylinen termi. Ja muutenkin ilmapiiri on mitä on. Rationaalinen ihminen saattaa rakentaa tästä kokemuksen siitä että väärät sanat johtavat huomion vääriin asioihin. Eli aggressiivinen keskustelija siirtää puheen aiheesta keskustelijoihin. Tämänlainen maailma on hyvinkin mahdollinen ja tämänlaiset tulkinnat hyvinkin todennäköisiä. (Empiiriesti koeteltu.) Ja jos tätä ihmettelee, niin syntyy tilanteita joissa syntyy ällistystä malliin "miksi vitussa he kokevat että olen aggressiivinen". Ja johon vastaus on "Maailma on väärin kalibroitu."

Ja tämä nähdäkseni on se syy mikä voidaan nähdä pelikulttuurin aggressiivisuuden taakse. Ja sen takana on kaksi suurempaa ilmiötä:
1: Pelaajia on paljon. Joten heissä on myös kusipäitä. Tilanne on itse asiassa tuttu uskontokeskustelusta. Tilastoissa keskiverto kristitty on varmasti aivan kunnollinen hahmo. Uskonnoilla on varmasti hyviäkin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen ja muihin asioihin. Siltikin tämä tilasto ei tee turhaksi tänään ilmestynyttä Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -teosta jossa korostetaan uskonnollisen väkivallan olemassaoloa, sekä sitä että uskonnollinen väkivalta on erityisen repivää koska se tehdään asiassa joka on ihmisen identiteetille tärkeä ja jota yleisesti pideätän hyvänä asiana. Ja se, että uskonnollisen väkivallan harjoittaja harvoin kokee itseään pahaksi. On helppoa katsoa että "eihän minun kaveripiirini" ja vedota kokemukseen ja mitätöidä uskontokritiikki. Samoin olisi helppoa tuomita koko uskonto ilmiönä demonisoimalla se lieveilmiöiden kautta. On oikeasti väärin puhua "tietokonepeleistä seksisminä". Se on aivan sama kuin keskustelisi siitä "ovatko televisio-ohjelmat komediallisia (vai tragediallisia)". Löytyy esimerkkejä suuntaan, mutta kysymys ei oikeastaan ole enää edes tulkinnasta vaikka oma näkemys onkin sidottu valikoituihin yksityiskohtiin. Pelaajia on liikaa ja pelejä liikaa erilaisia jotta voitaisiin sanoa että pelikulttuuri on yhtään mitään. Pelikulttuuri on pohjimmiltaan kaikkea. Ikäviä kokemuksia varmasti tulee eikä "pelikulttuuri ei korreloi seksismin kanssa" ole tässä muuta kuin yleinen tapa pestä oma käsi vastuusta. (Kysymys on samasta kuin koulukiusaajien kanssa. Ei heitä pidä ymmärtää ja kuvitella että he muuttuisivat. Heitä pitää rangaista! Ja tätäkään ei tehdä siksi että he muuttuisivat, vaan siksi että se tuntuu itselle hyvältä!)
2: Toisaalta jos katsotaan mitä minä teen kun pelaan. Olen saanut juuri "Shadow of Mordor" -pelin jota olen pelannut paljon. En ole hyvä pelaaja joten kiroilen paljon. Ja hyvässä pelissä vaikeustaso onkin sellainen että siinä on haastetta. Silloin onnistuminen tuntuu jossain. Tämä johtaa pakosti epäonnistumiskokemuksiin jotka sitten ovat nekin ärsyttäviä ja kiroiluaherättäviä. Etenkin kymmenennellä kerralla samaa kohtaa. (Ja miten monta kertaa se sama hyvin paha nemesis -vihollisörkki selviää henkihieverissä takaisin vaikka juuri päihitit-surmasit sen?) Massapeleissä kämmäily taas menee kahteen lokeroon. (a) Itsen kämmäilyä joka vituttaa etenkin kun kyseessä on tiimipeli ja (b) se, että muuten peli menee hyvin mutta sitten joku kädetön tampio mokaa usean tunnin työn tekemällä jotan typerää. Molemmissa ärsyttää. Ja tähän liittyy ... tietynlaista sanallista ilmaisua. Tässä kohden tulkintaskeema on kenties väärin kalibroitu.

Kun on sekä aggressiivisia ihmisiä että aggressiivista ilmaisua (jotka joskus tulkitaan helposti maskuliinisuutta korostavaksi sovinismiksi pelkästään siksi että ne ovat aggressiivisia koska joku jossain on ilmeisesti päättänyt että maskuliinisuus tarkoittaa aggressiivisuutta). Lisäksi tätä pahentaa se, että on selvää että mukana on niin seksistisiä ihmisiä kuin seksistisiä kirouksia joita ei ehkä pitäisi tulkita niin vahvaksi sovinismin hengen ydinmehuksi. Ja kun tämänlainen ilmaus syntyy, ei pidä ihmetellä jos ei enää puhuta peleistä vaan pelaajista. Sillä vaikka vain LAMPAAT harhautuvatkin aiheesta jonkun maukkaan yksittäisen sanan vuoksi - sen sijaan että kypsästi ymmärtäisivät että terve vastuullinen aikuinen ihminen tietää mikä tuossa sanassa on itseen osuvaa kritiikkiä ja mikä kertoo lähinnä sanojansa banaaliudesta - niin jossain määrin on varsin odotettavissa että ihmiset intoutuvat. Sillä kun puhutaan ihmisistä, puhutaan tunteista. Ja ne ohittavat yleensä järjen. Siinä mielessä olemme kaikki LAMPAITA. Maailmamme on väärin kalibroitu.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Reifikaatio ; Nopeammin, Kompleksisemmin ja Vääremmin?

"Epiphenomissa" on kuvattu Marjaana Lindemanin tekemää kognitiivista uskontotiedettä koskevaa tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä onko erilaisilla vakaumuksilla yhteyksiä minkäkinlaiseen ajatteluun.

Tutkimus taustoitti sitä mikä on itse asiassa tuttua jo aivan arkisestakin uskontokeskustelusta ; Ateistit pitävät uskontoa typeryytenä. ("belief in the supernatural is founded upon a misunderstanding of how the world works (see: You either believe in it all, or you don’t".) ja uskovaiset taas ovat sitä mieltä että ateistit ovat kylmiä eivätkä ymmärrä asioita ("Atheists lack empathy and understanding".) Molempiin on itse asiassa saatu jonkin verran tukea todistusaineistosta. Lindemanin tutkimuksen mukaan uskontoon liittyy se, että he ovat noin yleisesti ottaen ateisteja empaattisempia. Mutta heidän todellisuuskuvansa on sitten toisaalta myös epätäsmällisempi.

Jos minun pitäisi käsitteellistää tulokset, en käyttäisi kohteliasta kieltä. Vaan korostaisin jotain sellaista millä asenteella hikipedia kommentoi F. Scott Fizgeraldin vaimon ja Ernst Hemingwayn välistä kiistaa. "Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista."

Lindemanin tutkimus todellakin näytti siltä että ateistit eivät ole yhtä empaattisia kuin uskovaiset. Mutta toisaalta uskovaiset ovat sitten herkempiä sekoittamaan maailman jäsentämisessä käytettyjä skeemoja. Lindeman onkin usein tutkinut nimenomaan maailman skeemoittamista joten ei ole ihme että tutkimus koski tätä aihepiiriä. Kuitenkin tässä itseäni kiinnosti tapa jolla tutkimus otti asian esille ; "It’s worth spelling out how they tested ability to think clearly. The first test was around something called teleological bias. This happens when people habitually think in terms of things existing or happening for a purpose, even though logically they do not. For example, agreeing with the statement “Earthworms tunnel underground to aerate the soil”. The other was ‘core knowledge’ confusion. Basically this involves confusing metaphors with reality – for example thinking that when someone says “A house knows its history” they mean it literally does!"

Toisin sanoen siinä missä moni käyttää "todellisuudentajuna" jonkinlaista fysikaalista tapahtumaa, on tässä tutkittu enemmänkin sellaisia asioita kuin taipumusta reifikaatioon. Reifikaatiossa on kysymys argumenttivirheestä jossa abstrakti sekoitetaan konkreettiseen. Olen toki tietoinen konseptista. Mutta olen pitänyt sitä melko epäkiinnostavana. Pääasiassa siksi että yleensä reifikaation taustalta löytyy jokin muu looginen päättelyvirhe. Esimerkiksi jonkin konseptin ekvivokaation kautta sen määritelmä muuttuu ja tämän vuoksi abstrakti kielikuva ja konkretia hämärtyvät. Tai sitten argumentti pitää sisällään olkiukon. Tämän vuoksi käsite on ikään kuin sateenvarjokäsite joka on vähemmän tarkkarajainen - ja on tätä kautta vähemmän informatiivinen - kuin se että viittaa näihin spesifimpiin virhetyyppeihin. Psykologisesti niiden takana on kuitenkin yhteys.

Miksi konservatiivit oikovat?

Ja tämä yhteys on oikeastaan aika ilmiselvä. Samalla on hyvä huomata että uskonnollisuus liittyy varsin helposti mielikuvissa konservatiiviuteen ja ateismi liberaaliuteen. Nämä ovat toki keskenään hieman eri käsitteitä. (Ei ole ihan suoraviivaista puhua uskonnosta ja siirtyä konservatiiviuteen.) Mutta jotain relevantteja yhteyksiä tähän selvästi tuntuu olevan.

Olen ihmetellyt miten hyvin moni konservatiivi harjoittaa perustelua jossa ytimessä on ajatustapa jossa tietyt moraaliset käyttäytymiset ovat jotain joita ei enää pidetä eettisenä vaan täysin pragmaattisina konsepteina. Esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kirjoittajalla on vahva taipumus tämänlaatuiseen ajatteluun. Toisaalta "Takkiraudasta" on aivan osuvasti sanottu että hänen teksteissään on usein taipumusta hyvin vahvaan reifikaatioon. Hänen spesiaaliutensa on sanontojen konkretisointi "esitellään näkemys, jossa joukko aforistisia heittoja pätee teräksenlujien aksioomien tavoin." Ja he eivät edusta mitään tyhmäistöä, päinvastoin. Tämä vihjaa että Lindeman on ollut oikeilla jäljillä.

Tämä on toki ymmärrettävissä sitä kautta että esimerkiksi kommunismi voidaan nähdä nimenomaan utopistisena järjestelmänä jossa tavoitellaan utopiaa, ihanneyhteiskuntaa. Utilitarismin perusongelma on kuitenkin se, että ei tosiasiassa ole mitään "pelkkää logiikkaa" ilman arvoja ja niiden arvottamista. Sillä utilitaristisessa ajattelussa pragmaattinen osuus tarkoittaa vain sitä että jos teemme asian tavalla A₁ päädymme asiaan B todennäköisemmin kuin tekemällä tavalla A₂. Mutta utilitarismin avulla ei voida sanoa onko B tavoittelemisen arvoinen asia vai ei. Esimerkiksi yhteiskunnan säilyminen ja rikastuminen nähdään usein joksikin joka ei enää olekaan arvovalinta vaan käytäntöä. Tätä asennetta kuvaa ihan laadukas kommentti jonka sain aikaisempaan tekstiini joka käsitteli homoavioliittojen vastustajien argumentaation suhdetta seurausetiikkaan. Se sisältää konservatiivisen lukija-kommentoijani näkemystä jonka avulla kokonaiskuvaa voi kenties täsmentää ; "Se muuten, että kannattaa homoliittoja ei tietenkään tarkoita, että pitäisi kannattaa moniavioisuutta tms. Mutta se riippuu siitä, mihin perustaa argumenttinsa. Jos perustaa silkkaan logiikkaan olisi moniavioisuus ja samaa sukupuolta olevien insesti hyväksyttävä samoilla periaatteilla kuin homojenkin avioliitto hyväksytään. Jos sen sijaan perustaa argumenttinsa arvoille eli mielivallalle, kysessä on ratkaisematon kiista. Avioliitto on minulle miehen ja naisen välinen asia piste. Jollekulle toiselle se on kaikkien täysi-ikäisten ja samaa sukupuolta olevien ei-sukulaisten oikeus. He saavat olla sitä mieltä, mutta arvokysymyksenä heillä ei ole sen taaksen kummempia argumentteja kuin minullakaan. Paitsi, että itse luotan traditioiden viisauteen nykyajan kotkotuksien sijaan." Tradition viisaus on viisautta suhteessa johonkin. Yhteiskunnan säilyminen ei enää olekaan arvovalinta eli mielivaltaa vaan jotain aivan konkreettista ja mielipideriippumatonta.

Joskus enemmän on enemmän

Lindemanin ajatus reifikaatiosta on hyvä, sillä skeemojen sekoittumisen kautta voidaan vetää huomiota muihin asioihin. Intuitioihin. Viittasin aikaisemmin tuloksiin joiden perusteella konservatiivit käyttävät enemmän intuitiota kuin muita järjestelmiä. Kahnemanin käsitteisiin viitaten voidaan sanoa että konservatiivit käyttävät nopeaa mutta virhealtista. Tämä ns. systeemi 1 harjoittaa prosesseja jotka ovat nopeita, automaattisia, toistuvia, stereotyyppisiä ja alitajuisia (fast, automatic, frequent, emotional, stereotypic, subconscious). Ja tämä tarkoittaa myös sitä että tämä tarkoittaa sitä että konservatiivinen ajattelu on ihmiselle helpommin luontevaa ja "luonnollista". Ei siis ole ihme että asioita pidetään "ilmiselvyyksinä". Toki tämä tarkkuuden kannalta tarkoittaa lähinnä vaivatonta. Ajattelun helppous ja lopputuloksen ilmiselvyys sekoittuvat keskenään. Kenties prosessin taustalla on se arjesta tuttu kokemus että vasta kun vastauksen saamiseksi joutuu ponnistelemaan sen täytyy olla vaikea asia.

Toisaalta tämä ei ole uskovaisia tai konservatiiveja pilkkaava asia. (Toisin kuin voisi luulla.) Sillä tämänlainen tilanne voidaan varsin napakasti sitoa Jonathan Haidtin ajatuksiin. Haidtin mukaan moraalikysymyksissä Haidt aloitti uransa löytämällä todisteita sille että ihmisten moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisia vaan emotionaalisia. Perustelut luodaan pään sisällä myöhemmin. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä vakioargumenteista tähän lopputulokseen päädytään. Tämä sepittämisprosessi ei ole tietoinen. Ihminen kokee moraalisuutensa aivan eri tavalla kuin miten heidän mielensä asian rakentaa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan Haidt on panostanut siihen miten moraali-intuitiot pohjautuvat evolutiivisiin adaptaatioihin. Ja että konservatiivien ja liberaalien kohdalla näissä prosesseissa on eroja. (Tosin Haidt on itse käännynnäinen, liberaalista konservatiiviksi muuntunut joten ero ei ole oikeasti niin kiveen hakattua. Hän uskaltaa olla oman teoriansa vastaesimerkkinä.) Haidt korostaa että argumentit jossain määrin heijastelevat näitä perustason tiloja. Liberaaleilla näitä perustasoja on vähemmän. He korostavat ihmisoikeuskysymyskiä jossa kaikki ovat samanarvoisia. He panostavat reiluuteen ja vahinkojen estämiseen. Sen sijaan konservativeilla on näiden lisäksi taipumuksia lojaaliuteen, pyhyyteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Nämä Haidtin arvostelmat eivät ole moralisoivia. (Liberaali ei ole huonompi vaan erilainen. Mikä kieltämättä kuulostaa samalta millä käsitellään vammaisia ja muita ... erilaisia sen nolostuttavan ylimääräisen tauon jälkeen.)

Merkittävää tässä on myös epäsymmetria ; Haidtin huomioiden mukaan konservatiivi ymmärtää yleensä paremmin liberaalin ajattelun kuin liberaali konservatiivin. Konservatiivit spottaavat harhaoppisen liberaalia parodioivan olkiukon paremmin kuin liberaalit konservatiiveista väsätyn olkiukon. Toisaalta on hyvä havaita sekin että Haidtin näkemys on aika raju myös konservatiiveille. Esille kun tulee esimerkiksi se, että jos puhutaan insestin tai abortin moraalittomuudesta, tälle löytyy hyvin lukuisia perusteluja. Mutta näiden elementtien poistaminen ei muuta konservatiivin mielipidettä yhtään. (Jos insestin kohdalla argumenttina käytetään sitä että jälkeläisistä tulee vammaisia, korostetaan että seksissä käytetään ehkäisyä jne.)
1: Kokemus on muualta tuttu niille jotka muistuttavat homon ja Raamatun välisestä suhteesta  vanhatestamentillisista väkivaltaisista käskyistä. Konservatiivilla on tuhat ja yksi selitystä sille miksi nämä "olisi ihan tyhmiä". Itse asiassa jos näitä tuo esiin niin ateisti koetaan idioottina. Itse asiassa heillä on tähän toki jotain taulukoitakin joissa eri syntejä luokitellaan eri lokeroihin. Mutta niiden objektiivisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Psykologisesti nämä väärät raamatunjakeet ovatkin psykologisesti samanlaisia kuin kondomi sisartaan panevalla. Se ei ole relevanttia koska moraali ei perimmiltään ole sellaista loogista tai argumentatiivista.
 
Summa summarum

Mielestäni on kiinnostavaa että Lindemanin tutkimus näyttää osuvan hyvin tähän lokeroon. Koen hänet jopa jonkinlaisena siltana Pascal Boyerista Jonathan Haidtiin. Mikä on kiinnotavaa koska nämä aihepiirit ovat olleet aiemmin mielessäni "jokseenkin toisistaan irrallisia asioita" ; Mieleni on ikään kuin pitänyt Boyeria "hengellisessä regimentissä" ja Haidtia "maallisessa/poliittisessa regimentissä". Kuitenkin liimana näiden välillä on tradition auktoriteetti ja Pyhän konsepti. Ja näiden suhde intuitioon. Etenkin moraaliseen intuitioon.

Boyer korostaa että uskonnolliset ja hengelliset konseptit eettisine näkemyksineen ja pyhyyttä korostavine rituaaleineen johtuvat siitä että skeemoja sekoitetaan. Tämä on todellakin reifikaatiota. Ei kenties arjen kannalta typerästi tai haitallisesti mutta tieteellisen ajattelun kannalta turhan oikovasti. Toisaalta Haidt korostaa että tässä samassa maailmassa asioita nähdään enemmän tai kenties jopa syvemmin.

Samalla en voi olla miettimättä sitä miten ainakin oma etiikkani näyttää olevan äärimmäisen vahvasti situationistista. Intuitioissani tuntuu olevan kaikilla tasoillaan jokin syvästi väärin. Mikä taas on ollut syynä siihen että en oikein voi luottaa siihen. Peruskokemukseni itsestäni onkin se, että olen itse itseni pahin vihollinen. Tämä ei toki paikkaa intuitiotani, vaan johtaa enemmänkin siihen mitä eilinen turhaumatekstini heijastelee ; Minulla on selviä moraalisia intuitioita jotka ovat loogisessa järjestelmässä argumentoituja mutta jalosti keskenään ristiriidassa. Kokonaisuus ei ole tolkullinen. (Intuitioni puute pakottaa minut huomaamaan nämä paremmin kuin muut. Ja tämä tekee minusta lähinnä itseeni tyytymättömämmän, ei laadukkaamman eettisen ajattelijan saati hyvän ihmisen. Kahnemanin hidas mutta laadukas Systeemi 2 on tarpeen lähinnä jotta tiedostaa että "taikauskohömppä on jo oman pääni sisällä". Kysymys on kontrollista ja varovaisuudesta, ei siitä että tämä olisi jotenkin ylitetty ja ohitettu.)
1: Haidtin ajatusten mukaan syynä on varmasti se, että minä - kuten blogiini kommentoinut konservatiivikin - käsittelee argumenteissa yleensä muutamaa erikseen esilletuotua piirrettä. Eikä tasapainoile kaikilla mahdollisesti keskenään ristiriitaisilla moraaliperustoilla samanaikaisesti. Kun laskelmassa on liian vähän muuttujia, on kokonaisuus stereotyyppinen. Ja mitä intuitiivisemmin päätös tehdään sitä vähemmän sitä luultavasti prosessoidaan. Ja sitä stereotyyppisempiä ja keskenään ristiriitaisempia ilmiannetut tulokset ovat. (Päätös ei tietenkään ole sen kummempi koska rationalisointi tapahtuu päätöksen jälkeen, ei ennen sitä.)

Jossain määrin Haidtin ajatuksissa huomiota herättää myös aiheen biologisen kulman korostaminen. Haidt pitää evoluutiosta. Yllättävänkin paljon. Tässä maailmassa arvot eivät tosiasiassa enää ole perimmiltään mitään mielivaltaa. Ne lähestyvät ajatusta joka kattaa Sam Harrisin "Moraalisen maiseman". Eli ajatuksen siitä että moraalisia asioita voidaan lähestyä tieteellisesti tarkkailemalla ihmisiä ja heidän käytöstään, tekemällä psykologisia kokeita ja aivotutkimusta ja vastaavia. Jossain määrin tämä taas alustaa näkemystä nimenomaan objektiivisen moraalin mukaan. Tosin Harrisin tilanteesta poiketen tämä vie kohti maailmaa jossa näitä moraalisia malleja on sitten useampia.
1: Ajatus siitä että arvolauseet eivät olekaan relativistisia loukkaa tietysti valtaosaa nykyajan ihmisistä. Mutta toisaalta minua viehättää esimerkiksi bioestetiikka jossa mietitään tilastollisia yhteyksiä siitä mitä ihmiset kokevat kauneudeksi vaikkapa "seksikkäissä naisissa". Ihmiset pitävät tätä yleensä latteana. Ja kenties minulta puuttuu tasoja Lindemanin kuvaamasta empaattisesta elementistä, eli olen jotenkin keskivertoa kyvyttömämpi "antamaan oikeaa vastausta". Mutta olen huomannut että bioestetiikan hylkääjät saattavat hurmioitua renessanssinerojen korostamista kultaisista leikkauksista. Että tässä matematiikka, harmonia, kauneus ja muut ovatkin sitten varsin kaavamaisesti kuvattavissa! Eli ilmeisesti en olekaan bioestetiikka-ajatusteni kanssa niinkään yksin kuin voisi luulla.

Itse tosin olen yleensä kannattanut situationistista etiikkaa. Jossa ei nojata mihinkään kategorisiin imperatiiveihin vaan asia katsotaan siinä kontekstissa missä ne sattuvat vastaan tulemaan. Syynä on juuri se että olen huomannut miten intuitionvastaisiin tuloksiin periaatteideni seuraaminen yleensä vie. (Ja tässä luotan intuitiooni enemmän, eli jos eettinen laskelma tuottaa vääriä tuloksia teeskentelen että tiedän laskelmaa paremmin ja että käyttämäni teoria ei sovi tilanteeseen.) Siksi on parempi tehdä asiaa koskeva päätös tilanteessa. (Joskin tästä huolimatta reaktio näyttää usein olevan spontaani ja ärhäkkyydessään stereotyyppinen.) Tässä ei tiedostetulle ja jäsennetylle objektiiviselle moraalille ole tilaa. Siinä moraali jää perimmiltään mysteeriksi, joksikin joka tapahtuu just because. (Ja usein nämä tapahtumat johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin.)

Uusateisteihin suhtautumisesta

Kotimaassa oli kirjoitus joka oli otsikoitu "Miksi uusateismi leviää?" Siinä viitattiin Sillforsiin joka on tutkinut aihetta ja kommentoidaan esimerkiksi että "Sillfors näkee, että ateismin yleistymistä selittävät useat samanaikaiset sosiokulttuuriset vaikuttimet." Korostettua on että myös Kotimaa Pro:hon on kirjoitettu aiheesta. (Juttuun oli annettu linkki siihen.) Tämä on hyvin kiinnostava kannanotto sillä virallisen selityksen mukaan uusateismi on ollut lyhytaikainen ohimenevä muoti-ilmiö. Tässä on pitkään toistettu sitä kantaa mitä Alister McGrath esitti vieraillessaan suomessa vuonna 2013. Hänen mukaansa uusateismin suosio olisi romahtamassa lähitulevaisuudessa. "Lyhytaikaisen muotihairahduksen" toistaminen on ollut eräs aiheita koskevia kliseitä.

Mutta muutenkin uusateismiin on aivan tuoreesti suhtauduttu toisella tavalla. Milla Hillberg blogasi "Kotimaahan" tekstin jossa hän haki positiivista suhtautumista uusateismiin. "Uusateismin piirissä on noussut joka mantereelle Sunday Assembly - seurakuntia, joiden motto on ”Live better, help often and wonder more” (Elä paremmin, auta usein ja ihmettele enemmän). Kuulostaa melkein liian hyvältä? Toisaalta miksi ei... Eivät kai ne ateistit sen kummempi suuntaus ole kuin muukaan tämän maailman uskonkirjo. Jonkinlainen uskomusjärjestelmähän se ateismikin kaiketi on? Näissä SA-seurakunnissa lauletaan ja kuunnellaan puheita kuten kirkossa konsanaan, jopa Hakuna Matataa kuulemma. Puheet siellä ovat jonkinlaista elämänviisautta ja filosofiaa."

Tämä yllättää.

Sillä tavallisesti sitä kuulee "ateismikin on uskonto" -tyylistä lähestymistapaa lähinnä siten että uskontoa käytetään sanan pejoratiivisessa sävyssä. Toki tässäkin on joitain omituisuuksia, päällisin puolin esimerkiksi lausunto "Uusateismi on 2000-luvulla noussut ilmiö, joka kritisoi perinteistä uskoa ja yliluonnollista. Kuitenkin se on kiinnostunut panteismista, meditaatiosta ja eettisyydestä. Ristiriitaista vai ei?" on erikoinen. Ihan siksi että ajatus eettisyyden ja yliluonnollisen suhteesta on tässä vähintään asenteellisten piilo-oletusten sävyttämää. Lisäksi se, jos jossain lauletaan yhteislauluja ja kuunnellaan puheita ja esitelmöintiä tupataan näissä yhteyksissä liimaamaan kenties liiankin tiiviisti uskonnollissävytteiseen tekstiin. Ei se sitten muutu "käsitteenkorvaushoidolla" jumalanpalvelukseksi, seurakuntatoiminnaksi tai virsilauluksi. Ellei sitten harjoita "korvaushoitoa" jossa nämä asiat määritellään vähintään asenteellisilla piilo-oletuksilla melko lailla uusiksi tavalla joka kyseenalaistaa näiden käsitteiden käytön esimerkiksi kommunikatiivisessa ihmispuheessa.

Tätä "korvaushoitokantaa" esittelee esimerkiksi jälkimmäiseen blogaukseen kommentoinut Matias Roto joka esitti että "Sekä psykologisesti että sosiologisesti ateismi on uskonto. Se valtaa ihmisen käyttäytymisessä juuri saman henkisen ja toiminnallisen tilan kuin muutkin uskonnot." Ajatus on omituinen sillä ateismi ei ole uskonto määritelmällisesti. Se ei ole myöskään uskonto psykologisesti, sillä kognitiivisessa uskontotieteessä asia menee kuten vaikkapa Pascal Boyer sen kuvaa ; Ihmisillä on ns. strategista tietoa, eli noloja salaisuuksia. Uskonnollinen käyttäytyminen kuten lepytysrituaalit, tulevat kuvioihin siinä vaiheessa kun jollain taholla uskotaan olevan pääsy tähän tietoon. Siksi avaruusolentoihin voidaan suhtautua eri tavalla ; Osa on uskonnollisia ja näissä avaruusolennot voivat lukea ajatuksia. Ateisteilla tämä puoli poistuu joten psykologisessakin mielessä (uus)ateismi on ideologia. Roton lausunto on järkevä jos ja vain jos uskonnoksi tuomitaan kaikki sosiaalinen. (Ja jos se otettaisiin lähtökohdaksi, olisi todella erikoista ja asennevammaista selittää että ateisti joko on antisosiaalinen luuseri tai sitten osallistuu uskontoon. True by definition, mutta määritelmä onkin kusipäisen ihmisen määritelmä.) Mutta sanaa "psykologia" voidaankin ilmeisesti käyttää miten tahansa. Sillä uskonnolla on klassiesti omituinen suhde tieteeseen. NoMa -periaate toimii vain yhteen suuntaan. Siihen jossa tiedemies ottaa kantaa uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Uusateismista on tärkeää puhua (terminä ja ilmiönä) mutta siitä ei oikein ole osattu.

Toisaalta myös monet ateistit suhtautuvat hieman omituisesti uusateismiin. Tästä esimerkkinä olkoot Joona Ojasen kommentti "Uusateismi on käsitteenä täysin turha. On vain teismi ja sen negaatio ateismi. Yleensä näissä asioissa menee puurot ja vellit sekaisin ja puhuttaessa ateismista, puhutaankin sekulaarista humanismista." Tämä lausunto on tavallinen ateismin kannattajien puolella. Itse ihmettelen miksi on niin yleistä että ateisti haluaa kiistää termin "uusateismi" käytön. Nimi on toki huono siinä mielessä että sen argumentit voidaan periaatteessa sitoa erilaisiin ajatusperinteisiin. Mutta tarvetta eriyttämiselle on. Osittain tämä vastahankaisuus varmasti johtuu siitä että nimitys "uusateisti" on useimmiten jotain jota yleensä sanotaan “ulkopuolelta”. Ja silloin se toimii käytännössä herjausterminä, jonain joka on "militantin ateistin" synonyymi. (Syistä joita minun on hyvin vaikeaa ymmärtää.) On totta että uusateismi -termin huonoutta korostaa se, että aika harva identifioituu “uusateistiksi”. Kuitenkin jos ajatellaan että ateismi on vain Jumaluskon puutetta niin sitten on todellakin tarpeen tehdä tarkennuksia. Uusateismi on siis isompi lista kriteeriattribuutteja. Ja tarkennus on tarpeen juuri ateismin määritelmän laajuuden/epätäsmällisyyen/epämääräisyyden takia. Siksi ateistinäkökulmasta kirjoitettu “Mitä uusateismi tarkoittaa?” on otsikoitu kuten on.

Molempien on syytä tiedostaa että uusateismi on
1: Periaatteessa sen argumentisto voidaan olennaisilta osin sitoa "neljään ratsastajaan" (Richard Dawkins, Daniel Dennett, Sam Harris ja Christopher Hitchens). He aloittivat kirjoittelun asiasta joka oli “netissäpyörijöille tuttua kauraa”. Ja joka teki ateismista uutta lähinnä sitä kautta että sen avulla myytiin sikana kirjoja. (Mitään uutta se ei ollut argumentatiivisesti.) Ideaa yhdistetään toki moniin muihinkin kuten Stephen Lawiin, Ayyan Hirsi-Aliin ja vastaaviin. Näissä ei ole havaittavissa mitään tässä blogissa korostettua jossa suhde monoteismiin ja muihin uskontoihin olisivat oleellisesti erilaisia. Uusateisteja moititaan myös toisesta asiasta ; fatwaenvystä, mutta tosiasiassa islamkritiikkiä pursuaa jos on yhtään tutustunut. (Tosin harva uskova esimerkiksi osaa sanoa että mitä Dennett sanoo uskontokritiikissään. Suu pyöreänä ovat ateismin superymmärtäjät.)
2: Sosiologisesti uusateistit eivät ole dogmaattisia. Eli kirjat ovat enemmänkin suuntaa antavia. Tämä on hieman hankala selittää, mutta uusateisteja on sosiologisesti ymmärrettävä tilastollisena löyhänä ilmiönä. Olenkin aiemmin kirjoittanut Larry Tauntonin artikkeliin joka korosti että uusateisteja ei voi ymmärtää dogmaattisina eikä pelkästään kirjojen kautta. Teokset eivät ole auktoriteetteja. Karkeasti ottaen uustateismissa mielipiteet ovat vapaita mutta eivät satunnaisia.

Uusateismi on tässä mielessä vaikea tarkastelukohde. Sillä perinteinen näkökanta joissa on ideologia, sen perusteokset ja näiden perusteesit joista sitten muodostuu ideologian kriteeriattribuutteja eli dogmia on väärä. Tässä mielessä se muistuttaa melko vahvasti toista uutta ideologiaa, ns. anonymous -ryhmää eli anonyymejä. Anonyymejä ei ole keskusjohdettu. Sillä ei ole mitään perusideologiaa. Sillä ei ole edes näkyviä johtajia. Periaatteessa kuka tahansa voi sanoa olevansa "anonymous" tai osa tätä. Jäsenvaatimuksia ei ole. Kuitenkin laajassa mielessä voidaan sanoa että "anonymous" kannattaa tiedon saatavuutta ja avoimuutta. Että sen parissa keskitytään julkisuuteen. Että näitä haetaan ilman että persoonallisuus selviää. Ja välineenä ovat joko kokoontumiset paikkoihin, tietomurrot ja tietovuodot. Ja julkisissa kokoontumisissa käytetään naamaria, yleensä Guy Fawkes -naamaria "V niin kuin verikosto" -elokuvasta. Ja asenne jossa "we are doing it for lulz". Eli tempuilla ei haeta taloudellista etua. Näiden avulla voidaan sanoa onko jokin tapahtuma tai tempaus anonymousia hyvin kuvaava vai ei. Yhteys on tilastollinen mutta olemassa.

Merkittävimpiä kannatettuja arvoja ovat individualismi, sitoutuminen tieteeseen ja yleishumanistisiin arvoihin. Näitä kannatetaan vähintään nimessä. Ja kuten Sillfors korostaa, individualisoitumsiella on vaikutusta uusateismin suosiossa joten tämä individualismi toteutuu myös käytännön tasolla. Etiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että siinä sitoudutaan pääasiassa sekularismiin ja humanismiin. Tästä ollaan yllättävän samaa mieltä vaikka metaeettisesti katsoen variaatiota on hirmu paljon ; Sam Harris kiistää humen giljotiinin mielekkyyden ja hänen “moraalinen maisemansa” rakentaa aksiomaattisen objektiivisen moraalin joka ei ole sen epäkoherentimpi tai oletuksenvaraisempi kuin mikään muukaan objektiivienn moraali. Richard Dawkins pitää humen giljotiinia relevanttina.)

Tämä on tärkeää sillä uusateismin kohdalla on omituisia piirteitä. Esimerkiksi ; Enemmistö uusateisteista ovat "liberaaleja" ja hieman vasemmalla kallellaan. Mutta jos olet oikeistolainen ja ateisti, sinun on hyvin vaikeaa mennä mukaan vasemmistolaiseen kulttuurirelativistiseen ateismiin. Uusateismi ottaakin monesti etäisyyttä kulttuurirelativismiin. Hyvänä esimerkkinä tästä on Sam Harrisin varsin kärkäs islamkritiikki ja Jussi K. Niemelän kannanotot joissa korostuu se että hän ei pidä YK:n ihmisoikeuksien levittämistä minään kulttuuri-imperalismina. Uusateismi on tavallaan lähinnä tarpeen sen vuoksi että eksistentialistiset ja vasemmistolais-kommunistiset tahot ovat napanneet ateismin haltuunsa aika vahvasti. Ateistijärjestöjen tasolla esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden yleiset ajatukset eroavat oleellisesti monin paikoin niistä arvoista joita uusateistit kannattavat että "uusateisteihin ei voi vedellä vapareita" menettämättä uskottavuuttaan. Moni kokee että uusateismi olisi riitaisaa ja lahkoutuvaa, ja tässä vedotaan esimerkiksi Kari Virtasen tapaan, että "Individualismi ei kyllä ole mitenkään uusateismin tyypillinen piirre, ainakaan liikkeen sisällä. Ajatusta individualismista tarjotaan kyllä uusateistisen lähetystyön kohteena oleville kristityille. Kerran uusateistien seurakuntaan päädyttyäsi yhteisön paine hyväksyä oman porukan ajatukset on yhtä kova kuin uskonnollisessa yhteisössä. Kuten Helsingin ateistiyhdistysten jakautuminen osoittaa, oppiriidat johtavat myös samalla tavalla lahkoutumiseen." Hän on väärässä. Tämä eriytyminen todistaa vain sen että uusateismi on tärkeä määritelmä. Ei että se ei olisi individualistinen.

Tässä onkin tavallaan tärkeää ymmärtää mitä sekularismi useimmille uusateisteille merkitsee.

Perinteisesti rationaalisuutta ja tiedettä korostava ateismi on uskonut siihen että ateistit jotenkin pyyhkisivät uskonnon pois. Uusateistejen maailmassa sen sijaan esillä on enemmänkin “kissojen paimentaminen”. Eli tässä ei uskota että uskonto tuhoutuu ja korvautuu. Kysymys on enemmän siitä että ateistejen tulee saada lukumääräänsä suhteutetusti vaikutusvaltaa ja kuuluvuutta ja arvostusta.

Tässä kohden ateistien retoriikkaa ei oikein näytetä ymmärtävän. Daniel Dennett on esimerkiksi korostanut että hän ei halua käännyttää ketään. Dawkins korostaa "Jumalharhan" alustuksessa asti että hän toivoo että ihmiset muuttaisivat mieltään, mutta hän ei kuitenkaan usko että niin tapahtuu. Ja tästä seuraa se, että retoriikka ei pyri miellyttämään. Suostuttelu ei ole tarpeen vaan "nau-unta". Viestinä ei ole hakea suosiota liikkeelle vaan poliittisia oikeuksia. Viesti ei ole "käänny meihin" vaan "vittu nyt saa riittää, minua ei kohdella noin". Uskontojen tapakulttuuri liitetään osassa uusateistejen puheessa osaksi uskonnon tabuasiaa. Karkeasti ottaen kulttuurirelativismista irtautuminen onkin noissa piireissä johtanut siihen että uskonto ei ole oikeutus ja tekosyy. Kulttuurirelativisti hakee ymmärrystä. Uusateistejen parissa on - itsellenikin tuttu - asenne jossa jos uskonto oikeuttaa vääryydenteon ideologiaansa niin "sen pahempi uskonnolle".

Tämä riitaisuus voidaan kokea monipuolisuuden esteeksi. Että uusateistit lahkoutuvat ja ovat riitaisia. Henkenä "käännyttämisretoriikkaideologioissa" näyttääkin olevan se että sopuisuus ja erimielisyyksien lakaisu poliittiseen korrektiuteen on samaa kuin moniarvoisuus. Uusateistit sen sijaan selittävät että laajat leppoisat uskonmiehet suojelevat ääriuskontoja. Ja että tämä suojabufferi olisi murrettava. Samoin moitteena on ollut ajatus tiettyjen keskustelunaiheiden uskonnollistamisesta, niin että jos niistä yrittää keskustella muustakin kuin uskonnollisin kulmin joku tulee väliin tunkemaan uskontoa väkisin. (Abortti on tästä hyvä esimerkki. On siinä muutakin kuin teologia, mutta uskontoa tungetaan sekaan.) Tämä on sitä sekulaariuden haikailua. (Itse en ole sekularisti mutta olen turhautunut usein sen verran ankarasti että ymmärrän mistä tämä tunne tulee.) Uusateismissa riita kuitenkin kuuluu asiaan ja se on sitä moniarvoisuutta. ; Kuten tuossa linkin takana kirjoitin, uusateistejen sisällä riidellään kovasti ns. "elevatorgaten" yhteydessä. Asiassa on paljon kannattajia molemmin puolin. Tämä korostaa sitä että vaikka uusateistit ovat absoluuttisen humanisteja, heillä on syviä erimielisyyksiä siitä mitä tämä humanismi tarkoittaa. Moni on kokenut kritiikin jyrkkyyden normatiivisuutena, mutta tosiasiassa juuri tämä riitely todistaa että se ei ole mikään echo chamber. Se mitä pidetään todisteena lahkoutumisesta ja pakotetusta laumasieluisuudesta on tässä kontekstissa nimenomaan todiste päinvastaisesta. ; Itse asiassa laumahenkisissä lahkoissa on kuten Jehovan Todistajissa "ehdoton rakkaus keskuudessa, sitä voi mennä toisiin kaupunkeihin ja toisiin maihin ja mennä valtakunnansalille ja tietää että siellä kohdellaan ystävällisesti". Apostaatikot ja kerettiläiset bännitään tälläisistä yhteisöistä. Riita ei kuulu näiden kuvioihin. Sillä laumasieluisuus kiinnostaa niitä jotka eivät kestä riitelyä.

Uusateismin kohdalla riitely tulkitaan usein "väärin". Tavalla joka on pirun ymmärrettävä - ja luultavasti koko "militantti" -sanan hokemisen takana. Se ajatellaan samalla tavalla miten tuo asenne ilmenee niissä uskonnoissa joissa käännyttäminen on perustavoitteena ja jossa kaikki kanssakäymiset on sovitettu tähän aivopesustrategiaan sopivaksi. (Pardon my honesty. Koska ajattelen noin ilmaisen sen noin ilman että valitsen kohteliasta sanaa kuten "houkuttelu eiloogisin eitieteellisin sanavalinnoin"...) Tässä sekaantuu kuitenkin kritisointi ja vaino. Jos kritiikin kohteena oleminen tarkoittaisi samaa kuin se, että aiheessa on tabu, ollaan väärillä teillä.

Varmin tabun merkki on enemmänkin se, että mielipiteitä ei näy mediassa. Rauhaa haetaan ja tätä "rikkautta" korostetaan siten että juuri mitään ei saa sanoa. Koska se "loukkaa arvokkaita vapauksia". Uusateistit eivät nimenomaan kannata tätä. Tabu on uskonnon suoja kaikelta kritiikiltä. Uusateistien riidoissae ri mielipiteet ovat kuitenkin varsin selvästi esillä. Jopa rasittavan paljon esillä. Eivätkä suinkaan piilossa kuin Iranilaiset homoseksuellit joita ei tiemmä ole olemassakaan. ; Kritiikin olemassaolo ja tabujen puute ovat nimenomaan niitä joiden vuoksi riidat näkyvät ja erimielisten kannat tulevat esiin. Jokainen uusateisti tietää ottaa puolen "elevatorgatessa". Ja jokainen valitsee sen itse. Sillä niitä puolia on selvästi useita. Ja erimielisyys on hyvin äänekästä ja voimakasta. Joka taas johtaa siihen että "paskaa tulee niskaan joka suunnalta", olitpa mitä mieltä tahansa. Oma ideologia ei suojaa mielipiteitäsi eikä hymistele sinulle vain siksi että "kato sekin on ateisti, ei sentään sellainen uskis".

Vainoaminen on toki mahdollista. Tällöin olisi enemmänkin katsottava kritiikin luonnetta eikä kritiikin olemassaoloa. Esimerkiksi onko tappouhkailuja, hakkaamista ja vastaavaa kuvioissa. ; Muutoin käy niin että kritiikin olemassaolo määrittyy vainoksi ja tämä oma epämukavuus - joka todennäköisesti on enemmänkin perimmiltään pikkumaisuutta ja omaa ohutnahkaisuutta ja kritiikinsietokykyä - sekoittuu vainoamiseksi. Ja tämänlaisessa tilanteessa ihmiset juuri rakentavat tabuja joissa haetaan kritiikittömyyttä ja konformistisuutta. Silloin sitä kutsutaan tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti kohtuuttomiksi. Ja torjuvat niiden olemassaolon oikeutuksen riitelyn sijaan ohittamalla. Kuten vaikkapa kutsumalla niitä vaikkapa "spämmiksi" silloinkin kun niissä on ns. argumentatiivista sisältöä.

Kuitenkin.

Palatakseni tuosta rantista takaisin, voidaan huomata että kenties asenneilmapiiri on tältä osin muuttumassa. Että joku jossain yrittää muutakin kuin keksiä uusia olkiukkoja siitä miten "ne" ovat taas "kamalia, militantteja ja väärässä". Uusateisteja varmasti ärsyttääkin se, että kun he kannattavat periaatteessa evidentialismia ja tiedettä ja muutekin korostavat sitä että ei ole väliä mitä ajattelet kunhan perustelet sen hyvin. Jossa hyvin perustelu on sitten määritelty vähintään jollain tasolla. Joka tarkoittaa sitä että "ei ole väliä mitä mieltä olet, ei millä sanavalinnoilla tai miten kohteliaasti ilmaiset sen, kunhan ajattelet hyvin". Uusateisteja kuitenkin moititaan usein juuri siitä että mitä mieltä he ovat mistäkin asioista. Ja heistä lienee ikävää kuulla siitä miten heidän pitäisi ajatella mistäkin asiasta kun se tulee sellaisilta ihmisiltä jotka ilmiselvästi eivät osaa sitä miten ajatella.