YLE:ssä kerrottiin muinaisuskonnoista joissa ihmisuhreja käytettiin sosialisen kontrollin välineenä. Joseph Wattsin mukaan "uskontoa on perinteisesti pidetty moraalisuuden ja yhteistyön edistäjänä, mutta heidän tutkimallaan uskonnollisella rituaalilla oli nykyisten yhteiskuntien kehittymisessä synkempi rooli.– Käyttämällä ihmisten uhraamista rangaistuksena tabujen rikkomisesta sekä vähäosaisten lannistamiseen ja pelon juurruttamiseen yhteiskunnan eliittiä kohtaan valtaapitävä eliitti kykeni säilyttämään ja luomaan sosiaalista kontrollia."
Tästä voisi luoda helposti tarinan joka jatkuisi tähän päivään asti.
Se onnistuisi melko helpostikin. Jos lääkärilaitos saa kiitosta uskonnolle siitä että luostareissa oli lääkärilaitosten kanssa jossain määrin samanmukaisia toimintoja niin sitten analogiat hyppäävät äkkiä käsille. ; Tai riittäisi että hylkäisi kommunistisen selitysmallin jossa ympäristö luo uskonnon ja hyväksyisi sen antiteesin jossa uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Sen jälkeen voi sitten sanoa vaikka niin että kaikki ongelmatkin ovat kristinuskon ongelmia. Ja tämän jälkeen on helppoa selittää että Max Weberin mukaan kristillinen kulttuuri on luonut vapaan markkinatalouden ja uusliberalismin. Ja näin ollen jos kirkko auttaa köyhiä uusliberaaleissa kulttuureissa joissa vapaa markkinatalous kasvattaa tuloeroja - eli synnyttää eroa köyhien ja rikkaiden välille - se itse asiassa antaa laastaria ongelmiin jotka se on itse aiheuttanut, poistamatta ongelman aiheuttajaa. Jos todella uskoo että pääuskonto luo yhteiskunnan niin sitten myös ne ongelmat ovat uskonnon tuottamia.
En kuitenkaan mene tähän. Sillä koen tämänlaisen tyhmänä ja melko vastenmielisenä.
Tartunkin uskonnon pahuuden sijasta johonkin hieman muuhun. Siihen sosiaaliseen kontrolliin. On lakia, yhteiskuntaa ja valtarakenteita. Tätä kautta viittaan Lawrence Lessingiin. Hän käsittelee ennen kaikkea dataa, kyberturvallisuutta ja vastaavia aiheita. Mutta tässä yhteydessä hän on esittänyt että elämme maailmassa jossa ihmiseen ja toimiimme vaikuttavat; (1) Lait. Eli standardoidut käytänteet joiden kautta yhteisön vallansäätäjät ovat ilmaisseet tahtonsa tavalla joka on sekä systematisoitua byrokratiaa että jollain tavalla valvottua. (2) Sosiaaliset normit, eli sosiaalisten odotusten ja vertaisten käytöksen ja ryhmäpaineen kautta syntyvät käytänteet (3) Markkinat, eli voittojen ja tappioiden, kysynnän ja tarjonnan väliset kiistat (4) Arkkitehtuuri, eli jonkinlaiset sosiaaliset tai teknologiset rakenteet joiden kautta joitain malleja tehdään mahdollisiksi, helpoiksi, vaikeiksi tai mahdottomiksi.
Uskonto on tässä tietenkin hieman vaikea koska se seikkailee jokaisella osiolla. Siinä on dogmeja ja muuta vastaavaa. En kuitenkaan puutu tässä kirjoituksessa kovin vahvasti tähän puoleen. Sillä koen että uskonnonvapauslainsäädäntö on Suomessa melko hyvällä tolalla. Sen sijaan täällä on ylen kenkkumaista olla uskonnoton aivan muista syistä. Sellaisista jotka elävät arjessa mutta eivät lain kirjaimensta tai hengestä riippuen vaan siitä irrallaan - ja joskus jopa sitä vastaan.
Tästä päästään otsikkooni.
Kun Saudien lähettiläs Abdallah Al-Mouallim esitti ateisteista lausuntoja, oli helppoa nähdä että kysymys on "vihasta". Jos ei suorasta vihasta niin sellaisesta vihasta joka leimaa "vihapuhetta". Hänestä ateistit olivat terroristeja. Paitsi silloin jos eivät tuoneet vakaumustaan millään lailla esiin. Suurin osa suomessa tavatusta suhtautumisesta ei voida laittaa tähän lokeroon. Se ei ole kovin helposti tulkittavaksi vihaksi. Ja niiden lausuja ei varmasti ymmärrä miten hänen toimintansa olisi vihaa.
Sen sijaan he asennoituvat useimmiten muuten tavalla joka ei ole kovin miellyttävä. Tämä useimmiten tuskin kertoo mitään uskovaisten keskiarvosta. Sillä kyseessä ovat tilanteet joissa uskonnoton joutuu kohtaamaan keskustelussa uskonnon uskonnon nimellä. Uskontoidentiteetti edellä rientävät tyypit eivät varmasti ole valikoituneet täysin satunnaisesti. Mukaan tulee tiettyä ... intomieltä. Mutta valitettavasti tämä kyllä värittää siitä huolimatta hyvin vahvasti sen mitä uskonnottoman arkitodellisuus on.
Keskustelinkin asiasta muiden uskonnottomain kanssa. (Pääasiassa ateisteja.) Saimme kasaan ajatuksen siitä että kristitty ei yleensä kohtele ateistia tai muuta uskonnotonta kovin usein vihalla. Sen sijaan tarjolla on (1) halveksuntaa (2) tuomitsemista (3) sääliä.
Nämä ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä. Mutta ne voidaan tiivistää "hyviin nyrkkisääntöihin". (Jotka eivät ole yleispäteviä mutta helpottavat ajatuksen ymmärtämistä ja toimivat useimmiten.) Ja tässä Lessingin nelikanta on kätevä. Kun dogmaattisuus unohdetaan, jäljelle jää kolme eri osiota.
Halveksunta.
Halveksuntya on jotain jota olisi vaikea liittää oikeaoppisesti seurattuun kristinoppiin. Sehän ei elä halveksunnalla vaan sielujen pelastamisella. Kognitiivinen uskontotiede kuitenkin muistuttaa että uskonnot ovat muutakin kuin lakinsa kirjan. Teologinen korrektius ei usein päde. (Itse asiassa se tuntuu toimivan vain varsin harvoin.) Tämä näkökulma liittyy erityisen vahvasti yhteiskuntanäkemykseen. Voidaan nähdä että tämä edustaa uskonnon arkkitehtuuria.
Uusateistinen kirjallisuus on tässä yhteydessä käyttänyt mielestäni näppärää termiä uskomiseen uskominen. Se liittyy hyvin vahvasti uskonnon arkkitehtuuriin tässä halveksuntakontekstissa. Sillä tässä uskonto ei ole niinkään jokin teologinen uskomus vaan uskonto nähdään yhteiskuntatieteellisessä kontekstissa hyötynäkökulmasta. Uskotaan että uskomisesta on hyötyä. Eli nähdään vaikka että uskonto luo ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita ja ateistit ovat vapaamatkustajia joiden läsnäolo turmelee nämä arvot ja sitten yhteiskunta romahtaa ja tuhoutuu kun sitä ylläpitävät rakenteet tuhoutuvat. Tässä yhteydessä ei ole kyse Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Ja tässä näkökulmasta ateisti muuttuu vähintään varottavaksi riskiksi jos ei peräti suoraan vaaralliseksi uhaksi.
Sama asenne näkyy tietenkin kaikessa joka liittyy "infrastruktuuriin". Jos omasta kristityn uskonvapaudestaan innostunut pitää muslimien moskeijahankkeita uhkana, tai jos näkee että yhden virren laulaminen joulu- ja kevätjuhlassa ovat oleellisia tai ilman tätä yhteiskunnan perusarvot ovat uhattuina tai näkee uskonnonopetuksen jonain josta pitäisi tehdä vakaumuksellista tai jota kannattaisi ohjailla pakanoiden suuntaan... on selvää että kysymys on siitä että yhteiskunnan rakenteiden täytyy antaa tietylle vakaumukselle rakenteellisia erioikeuksia vaikka sen "perinteisyyden" tai "suosittuuden" vuoksi. Tämä kulma onkin itse asiassa lähtökohtaisesti klassista uskonnonvapautta vastaan. On vaikeaa nähdä miten tämä uskomus, etenkin vahvana, olisi mitään muuta kuin teokraattisuutta. Uskonnon ja valtiorakenteiden yhteys ja tiettyjen uskontojen tukeminen yhdessä ovat jotain joita on paha luokitella yhtään mihinkään muuhu. (Teokraatikoiksi nämä ihmiset eivät tunnustaudu koska termillä on pahoja konnotaatioita. Sen määritelmäsisältöä he kuitenkin mukailevat joten väliäkö sillä miten he kiemurtelevat?)
Tästä seuraa ajatus siitä että ateisti, vaikka tekisi hyväntekeväisyyttä ja käyttäytyisi muuten 1:1 kuten kristitty, niin hän kuitenkin olisi vapaamatkustaja koska hän ei uudistaisi yhteiskunnan arvopohjaa. Ja tätä kautta halveksunta tai siihen verrattavissa olevat rakenteet voidaan nostaa helposti esiin ilman että syntyy kovin syvää skismaa sen kanssa mitä se kristinusko sanoikaan kaikenmaailman publikaanien, samarialaisten ja kadonneiden lampaiden kohtaamisesta.
Tuomitseminen
Tuomitseminen on helpompi käsittää. Se on henkilökohtaisempaa. Jos yllä ateisti edustaa järjestöä ja tämän järjestön kritiikin voidaan nähdä jopa olevan aivan erillään ateisteista. (Aivan kuten ihmisissä olisi jokin syvä ihmisyys jota rakastettaisiin sen jälkeen kun kaikki mitä ihminen, tekee, uskoo, ajattelee, kokee oikeaksi ja vastaavat karsitaan pois. Aika erikoista rakastamista tämä, sanon vaan.) Tässä korostetaan ateistien huonoutta tai riskiä huonoon käytökseen. Tätä luodaan kontrastoimalla tarinoita kristityistä jotka ovat parempia. Mukaan voidaan liittää helvetilläpelottelua.
On hyvin vaikeaa uskoa että kukaan näkee tätä oikeasti käännyttämisenä. Stereotyyppinen inhottava kristitty edustaa juuri tätä stereotypiaa kristittyjen omissa materiaaleissa. Ja johan sen sanoo järkikin, että tilanne on ärsyttävä. Ei ketään saada omalle puolelle haukkumalla ja uhkailemalla.
Tämän ymmärtämistä on toki jonkin verran hämärrytetty vertauksella jossa puhutaan siitä että tottakai sitä varoitetaan heikoille jäille menemisestä. Tämä on toki selitys miksi tätä asennevammaa voidaan tukea. Mutta se on vähän sama kuin jos katsoo niitä nenäkkäitä ateisteja jotka ajattelevat valistavansa kristitystä satu-uskot ja taikauskot pois tieteellä. Tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta on se silti ärsyttävää eikä taatusti tehokasta. Uskon kuitenkin melko suoraan että nämä ihmiset tietävät olevansa vastenmielisiä ja ärsyttäviä ja että tässä ei kyllä yhtään ketää pelasteta heikoilta jäiltä vaikka jäät olisivat todellisiakin.
Tässä on usein kyse uskonnon markkinoista. Ja markkinoista sillä tavalla millä Pascal Boyer on asiaa tuonut esiin ; Fundamentalistiset uskonnot tunnistetaan siitä että ne ennen kaikkea kohdistavat voimankäyttöään niihin jotka ovat jo jäseniä. Tässä leimallista on se että ne ovat hyvin epäreiluja ja häijyjä apostaatikoita ja uskostaluopuneita kohtaan. Ei siksi että pääasiallinen voima tulisi tästä. Vaan siitä että fundamentalistisen lahkon jäsenet eivät halua kokeilla uskostaan luopumista tai uskalla lähteä leikkimään uskon ulkopuolelle. Olemalla ärsyttävä helvetin liskoilla tai ateistien moraalittomuudella pelottelija saarnataan kuorolle eikä käännytetä. Kysymys on kannattajoapohjan säilyttämisestä, markkinaosuuden säilyttämisestä.
Sääli
Sääli on yleisin tai ainakin hyvin yleinen lähestymistapa. Etenkin humaanimpien kristittyjen puolella. Sääli on hyvin usein hierarkista. Siinä on jotain hyvin samantapaista kuin siinä että keski- tai hyvätuloiset rouvat kokoontuvat skonssien ääressä yhteen moralisoimaan ja saavat näin toisiaan selkään taputtamalla oikeuksia lähetä "auttamaan" ihmisiä jotka itse eivät koe apua tarvitsevansa. Oma paremmuudentunne on vähintään toiminnassa läsnä. (En usko että se on koettuna aivan yhtä yleinen.) Ja tämä hierarkisuus oikeuttaa toisten elämään tunkeutumisen. Tämä on yleensä lähinnä ärsyttävää ja kiusallista. Siitä ei ole sen kummepia haittoja. (Ellei potentiaalista omasta ärsytyksestä revennyttä aivoverisuonta ja siitä seurannutta kuolemaa lasketa haitaksi.) Kysymys on usein sosiaalisista normeista. Esimerkiksi jonkin elämäntapa on "punkkarimainen" tai "renttumainen" joten hänelle täytyy ostaa erilaisia vaatteita. Ratkotaan ongelmia jotka on ensin määritelty ongelmiksi kysymättä autettavalta ovatko ne hänestäkin ongelmia.
Sääliin liittyy hyvin usein piirteitä jotka voidaan tunnistaa C. S. Lewis -sitaatin läsnäolosta. (Toki muitakin keinoja on. Mutta C. S. Lewis -sitaatti on melko pomminvarma tunnistuskeino.) Sillä sääliin kuuluu se että ateistin ongelmat tiedetään paremmin kuin hän itse. Nähdään esimerkiksi että ateisti ei ole oikeasti ateisti vaan on oikaesti turhautunut tai pettynyt Jumalaan tai vihainen tälle.
Lopputuloksena onkin se, että jos ateisti ei ole kiinnostunut uskonnosta niin sitten säälijä toteaa että syynä on etsinnän puute ja laiskuus. Ateisti torjuu jotain jota ei tunne. Jos ateisti taas sitten kritisoi, niin tustustuminen ja reagoimisen "tarve" ei johdu säälijästä ja uskontoasian nenään hieromisesta, vaan siitä että uskonto onkin yleisinhimillinen tarve ja Jumala-asia kiinnostaa kaikkia. Eli Jumala onkin yleisinhimillinen, tärkeä ja jotain joka myös vetoaa ateistiin. Näin ollen ei ole mitään tapaa reagoida joista ei tulisi ongelmia. (Toisin sanoen keskustelua ei ole asetettu reiluksi. Kruuna-kristitty voittaa, klaava-ateistit häviävät.)
Tämä ja monet muut vastaavat viritelmät luovat tilanteen jossa ateistiin suhtaudutaan myötämielisesti. Hänhän on tavallaan uskossa, "vaan satutettu" ja jotain joka on syytä terapoida. (Mikä on suora viittaus "varakkaiden kukkahattutätien maailmanparannuspiiriin".) Vika onkin vääristyneessä isäsuhteessa josta tuleekin taivaanisäsuhde. Toisin sanoen uskovainen tietää että mitä uskonnoton syvimmiltään ja aidosti tuntee. Jopa tuntee "sillai alitajuisesti". (Kun itse olen törmännyt tämänlaisiin, joka on rehellisesti sanoen aika usein, olen todennut että kun kerran tunnet tunteeni ja ajatukseni ja mielipiteeni paremmin kuin minä olen keskustelussa vain häiriöksi. Että saat ihan rauhassa jäädä tähän keskustelmaan kanssani ihan yksinäsi. Minä lähden kehoineni ja epätosine omia tunteita koskevine ilmaisuineni pois häiritsemästä. He ansaitsisivat jotain häijympää mutta en ole jotenkin kehdannut.)
Säälissä tilanne muistuttaakin sitä mikä paistaa läpi periaatteessa kunnioittamani Aku Visalan lausunnosta. "Uskontokritiikin edessä voi helposti kyllästyä: taas nämä samat väitteet, samat nihkeät jutut, vaikka naamat ovatkin uusia. Tällaista kyllästyneisyyttä kannattaisi välttää. Jokainen kristitty on kutsuttu todistamaan ja keskustelemaan omasta uskostaan. Parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa uskontokritiikki ja siihen vastaaminen elävöittää kristillistä ajattelua ja elämää." Siinä paistaa se että kristitty tuntisi ateismin kyllästymiseen asti. (Ymmärrän. Itsekin koen kuulleeni jokaisen jumalatodistuken ja käännytysargumentin. Yleensä muodossa jossa olen lukenut siitä paremman version ja joudun korjailemaan uskovaisen huononnettua kyhäelmää ensin itse. Ja vasta sen jälkeen pääsen selittämään miksi tuo argumentti vakuuttaa minua vähemmän Jumalan olemassaolosta kuin kevään ensimmäinen koirankakkaan liukastunut naapuri.) Ja huomioi vain sen että kristitty on se jolla on tarve kertoa uskostaan.
Harvoin kuulee puhuttavan kristityn tarpeesta kuunnella ateistien vakaumuksesta. Kristitty kuitenkin kertoilee itse omista vakaumuksistaan ja tekee tähän liittyvää evankelioimistyötä. Ja minusta toisilta ei oikein pidä vaatia mitään sellaista mihin ei itse pysty paremmin. Samoin kristitty miettii ateistin keskustelusta saamia hyötyjä vain siitä kannalta että kunhan toivottavasti se ateisti kääntyy kristityksi niin sitten hän saa pelastuken. Hän ei mieti miten ateistin ateismi rikastuu siitä että kohtasi taas yhden kerran tuon Pascalin vaa'an tai huomautuksen tyhjän räjähtämisen naurettavuudesta.
Tl;Dr
Käytännössä jokaiselle ateistille on ylitarjontaa kaikesta tässä mainitusta. Jos et kykene tuomaan keskusteluun mitään mainitun laatikon ulkopuolelta, kannattaa vakavasti miettiä hiljaa olemista. Toki uskonnonvapaus sallii avautumisen tästä huolimatta. Laki ei velvoita ketään olemaan miellyttävä tai sellainen jonka kanssa haluaisi keskustella edes hyvän päivän verran. On luvallista olla ärsyttävä kunhan tiedostaa olevansa ärsyttävä. Ja jos on ärsyttävä pitää ymmärtää että tästä ärsyynnytään. Syynä tällöin tuskin on viha uskontoa tai Jumalaa kohtaan. Todennäköisemmin syynä on se että uskovainen - jonka olemassaolosta ei ole valitettavasti minkäänsorttista epäselvyyttä kummallakaan osapuolella - itse on ärsyttävä.
Olenkin joskus sanonut että "en minä vihaa Jumalaa. Tunne koko jätkää. Sinua sen sijaan vihaan. Ja kunnolla. Kun olet tuollainen. Jos haluat että tunteeni sinusta muuttuvat, lakkaa olemasta tuollainen. Kiitos. Voitte poistua. Hyvää päivänjatkoa. Sanoin : Hyvää päivänjatkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti