Marty! You have to learn to think four dimensional!

Elokuvasarjassa "Paluu tulevaisuuteen" pitää sisällään vitsejä joiden ydin on siinä että päähenkilö "ei ajattele neliulotteisesti". Esimerkiksi eräässä elokuvasarjan elokuvassa autolla ajetaan menneisyyteen. Vitsi on siinä että nykyajassa on juliste jossa on intiaaneja. Professori kieltää huolehtimasta koska villissä lännessä intiaanit eivät ole siinä. Ja tietenkin siinä ajassa on vitsin vuoksi oikeita intiaaneja. Saman elokuvan loppuratkaisussa mennään junalla siltaa pitkin jota ei ole vielä tehty valmiiksi. Mutta tämä ei haittaa koska silta rakennetaan tulevaisuudessa. Tämänlainen ajattelu onkin hieman outoa.

Miltei yhtä omituista on kun evoluution menneisyyttä pengotaan. Sillä fittness-landscape ei ole muuttumaton ja ikuinen. Adaptaatio ei ole lukkoonlyöty ominaisuus, vaan ympäristö muuttuu ja tätä kautta se, mitkä ominaisuudet ovat hyödyllisiä. Ja kun muistetaan että eliöt itsekin muuttavat ympäristöään, syntyy takaisinkytkentöjä. Tämä vaatii hyvinkin vaikeaa ajattelua. Se, mikä aikamatkustuksessa vaatii "neliulotteista ajattelua", vaatii tämä "kontingenttia ajattelua".

Tämä näyttää tuottavan vaikeuksia Intelligent Designin kannattajille. Tästä saa hauskan esimerkin Zimmerin tekemästä haastattelusta. Taustalla oli se, että Behe oli viitannut erääseen tuoreeseen "Nature" -tutkimukseen ja väittänyt että sen pohjalta tietyt ominaisuudet olisivat mahdottomia evoluutiolle. Tämä argumentti on tietysti tuttua IC -ajattelua joka muuttuu evoluutiokritiikistä Intelligent Design -argumentiksi vain Aukkojen Jumala argumenttivirheen kautta.

Mutta se evoluutiokritiikkinäkään toimi ; Zimmerin kysymys tutkimuksen tekijältä itseltäänkin antaa vastauksen joka on itse asiassa kliseinen ja tuttu kaikille jotka ovat tuttuja ID -argumenttien kanssa. Mukana on onneksi ironinen loppukaneetti joka tekee siitä, jos ei mielenkiintoisen, niin edes huvittavan. "Behe's first error is to ignore the fact that adaptive combinations of mutations can and do evolve by pathways involving neutral intermediates. Behe says that if it takes more than one mutation to produce even a crude version of the new protein function, then selection cannot drive acquisition of the adaptive combination. This does not mean, however, that the evolutionary path to the new function is blocked or that evolution runs into a "brick wall," as Behe alleges. If the initial mutations have no negative effect on the ancestral function, they can arise and hang around in populations for substantial periods of time due to genetic drift, creating the background in which an additional mutation can then yield the new function and be subject to selection. This is precisely what we observed in our studies of the evolution of the glucocorticoid receptor (GR)."

Tämän minun suosimani neutraaliteoriapohjaisen lähestymisen lisäksi fittness-landscapejen muutos ajassa mahdollistaa sen, että syntyykin adaptaatiojatkumo. Sitä vain voi olla vaikeaa huomata koska "silta ei ole siinä aina". Ensin on menty puolimatkaan yhdellä tiellä ja sitten ympäristönmuutos on jatkanut. Koska evoluutio tapahtuu vallitseviin olosuhteisiin, ja ympäristö ei tunnetusti ole vakio - Saharan autiomaassakin on joskus ollut hedelmällistä - on selvää että tälläisiä "silta puoliksi yhdellä ja loppuun toisella" -ratkaisuja löytyy. Evoluutio on tinkeringiä, jossa olemassaoleva muuttuu ja valikoituu, joten juuri tämänlaisia erikoisia värkkäyksiä onkin odotettavissa.

Neutraalien mutaatioiden osuus tunnetaan. Minun on itse asiassa ollut hyvin vaikeaa ymmärtää miten Behen kaltainen ammattilainen kykenee kerran toisensa jälkeen tekemään saman virheen. Se, että laskelmissa ei oteta tätä perusasiaa huomioon on kuitenkin vähintään yhtä ilmiselvää. Näin ollen olemme tilanteessa joka muistuttaa sitä kuin "matematiikanopettaja toistaisi että "2+2=5 erittäin suurilla kakkosen arvoilla.""

Suuret kakkosen arvot ymmärretään sitä kautta että Behen arviointi perustuu nimenomaan kontingentin ajattelun totaaliseen hylkäämiseen. Hän elää deterministisessä maailmassa jossa ei ole tilaa vaihtoehtoisille tiloille. Siksi hän ei laske todennäköisyyttä jotta syntyisi jotain suunnilleen yhtä kompleksista kun mitä havaitaan nyt. Vaan hän laskee aina todennäköisyyden sille, missä on juuri tämä nykytila. Ketään ei tietysti yllätä että hän saa tällä tavalla aina mahdottoman pieniä todennäköisyyksiä. Sehän on suorastaan väistämätöntä. Behelle vain toteutunut maailma "on relevantti vaihtoehto". Siksi hän ignoroi neutraalimutaatiot, koska hänen maailmansa lähtökohtaisesti kieltää sattuman.

Tässä prosessissa hän tekee niin että siellä missä on sattumaa, hän itse asiassa määrittelee olevan Älykkään Suunnittelijan. Ja tästä päästään siihen että jos evoluutio todella on "ohjaamatonta sattumaa" se tulee aina näyttämään älykkäästi suunnitellulta. Valitettavasti tämä johtaa myös siihen että kysymys siitä onko maailma Älykkäästi Suunniteltu vai puhtaan sattuman tuotosta muuttuu lähtökohtien määrittelykysymykseksi, eli kysymykseen ei saada ratkaisua. Intelligent Design taas väittää olevansa välineistö jolla voidaan erottaa onko maailmassa ohjaamatonta sattumaa vai älykästä suunnittelua. Näin ollen sen epistemologinen prosessi epäonnistuu aika totaalisti.

Lisäongelmia tässä on tietysti siinä että todennäköisyyden estimoinnilla on tieteissä vahva asema. Estimoinnilla on sovelluksia pokeripelien voittotodennäköisyyksistä kvanttifysiikkaan. Behe siis käytännössä hylkää suoralta kädeltä tämänkaltaisen erityisen tehokkaan ja käytetyn tieteellisen välineen!

Tieteen kannalta onkin hyvä huomata että jälleen kerran "Natureen" ilmestyi todennäköisyyden ja sattuman estimointiin perustuva arvio joka kertoo miten ja milloin ja missä järjestyksessä asioita on tapahtunut. Samaan aikaan Behellä on tarjota vain käsien heiluttelua omasta tutkimusohjelmastaan. Selvästi tämä Intelligent Design -näkemys ei tuota ennakkoarvioita joista voitaisiin johtaa työhypoteeseja joiden kautta saataisiin koejärjestelmiä. Siksi se jääkin puhtaaksi denialismiksi jossa toiset tekevät työt ja Behe selittää jälkikäteen (a) miten tutkimus sopii ID:seen ja (b) miten toisen tutkimus "is not good enough".

Tämä voisi olla huvittavaa. Onhan "Paluu Tulevaisuuteenkin" komedia. Mutta valitettavasti uskonto on karkeasti ottaen perusluonteeltaan vitsi joka ei naurata.

Sattumalla ammuttu

Televisiosarjassa "Ratkaisija" oli jakso, jossa nuori parannuksen tehnyt mies ammuttiin. Lopulta paljastui, että hänet tappanut luoti oli tullut käsiaseesta parin korttelin päästä. Luoti oli lentänyt puiden oksistojen läpi, eikä ampumapaikalta ollut näköyhteyttä luodin laskeutumispaikkaan.

Tätä kautta aikaisempi teoria tahallisesta ampumisesta jätettiin syrjään. Sen sijaan oli selvää että kyseessä oli harhalaukaus ; Kyseisen aktin tarkoituksella tekeminen on yksinkertaisesti niin vaikeaa, että sen varaan ei kannata laskea. Ohiammuttuja luoteja taas maailmassa riittää, joten joku taatusti ammutaan. Ratkaisussa olikin tärkeää irtautua siitä, mihin jakson alkuosassa sitouduttiin vahvasti ; Ajatukseen siitä, että olisi jokin syy sille miksi juuri tämä tietty ihminen sai luodista. Sattumanlaukaus ei anna mitään helpottavaa syytä sille, miksi juuri tämä mies kuoli. Mutta se oli oikea ratkaisu, joka voitiin päätellä.

Tämä on sinällään mielenkiintoinen pieni mietintö sen takia, että juuri tämänlaiset "ohiammutut luodit" ovat usein kovimpien kiistojen paikkana. Ihminen kun intuitiivisesti liittää vaikeuden taitoon. Napakymppiin osuminen on vaikeaa, joten jos siihen osuu, niin tämä kertoo monesta mestariampujasta. Kuitenkin tosiasiassa mukana on myös se, että intention vaikutuksessa toteutukseen on mukana myös resurssikysymys ; Ihmisten resursseissa on rajat.

Esimerkkitarinassa ratkaisu on siinä, että sattuman rajat eivät ole rikkumattomia, ne vain kertovat mitä kannattaa odottaa. Kun taas ihmisen kyvyt ampua tavoitteellisesti tuollaisen temppulaukauksen kautta taas on jotain jota ei yksinkertaisesti tapahdu. Moni varmasti helposti näkee tämänlaisessa laukauksessa jonkinlaisen Jumalallisen viestin. Kun tapahtuma on ihmiselle vaikea, tarvitaan ikään kuin "kyvykkäämpi taho", sellainen jolla on resurssit. Kiista syntyy siitä, että toisin kuin ihmisten resursseista ja kyvyistä on tietoa -joiden pohjalta voidaan nähdä ensin luodissa murhanhimon intentio, joka sopii tietoihimme esimerkiksi jengitoiminnasta. Tämä korjautuu kun faktat rikkovat sitä vastaan mitä tiedämme ihmisille mahdolliseksi.

---

Valitettavasti esimerkissä on sen verran aukkoa, ratkaisu ei eliminoinut intentiota, vaan sen sisällön. Että aseen ja luodin takana on intentio. Ase sen sijaan voi laueta monin eri syin, joissa ei välttämättä ole intentiota. Sen taas lataa intentio. Mutta niinpä Dembskikin käyttää aineistoissaan juttuja nuoliampujista, jossa olennaista on katsoa tuloksia. Eikä esitä että jokaisen nuolen ampumisen takana on intentio. Hänelläkin esimerkki sopii aika hyvin siihen mitä kuvataan. Silloin on reilua jättää saivartelu syrjään. Koska kyseessä on esimerkki.

Artificial - intelligency connected.

"Gardener's design gardens."

Ei ole kovin helppoa sanoa mikä on suunnitellun kohteen ominaispiirteet. Filosofiassa tätä pidettin pitkään aika yksinkertaisena asiana. Pitkään ajateltiin että itse asiassa kaikki on suunniteltua ja että jokainen tietää mitä se tarkoittaa. Käsitteellä oli enimmäkseen assosiatiivista sisältöä.

Aristoteles jaotteli selittämisen osiin, joissa korkeinta porrasta esitti teleologisuus, päämääräsuuntautuneisuus. Hänestä pohjalla oli aineelliset selitykset, jotka kertoivat mistä asia on tehty. Tätä korkeampi selitysmuoto oli formaalinen syy, joka taas oli olemus, muoto, malli ja muu jolla asiat ovat. Tätä korkeampi selitys oli aiheuttava syy, eli kausaalinen syy joka on se joka aikaansaa muutoksen. Aristoteleestä paras ja lopullinen selitys syntyi kun kerrottiin finaalinen syy, eli tarkoitus ja päämäärä jonka vuoksi kausaalinen syy tapahtuu. Tämän ajattelun pohjalta mentiin pitkään eteen päin : Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen esitti että asiat joissa ei ole älyä, kuten luonnonkappaleet, toimivat aina samalla tavalla. Hänen mukaansa tämä tarkoittaa sitä että ne on suunnattu tekemään jotain. Tämä kertoi hänestä siitä että ne olivat päämääräsuuntautuneita. Tuomas Akvinolainen oli varma, että tämä päämääräsuuntautuneisuus tarkoitti sitä että kun maailma voisi periaatteessa tehdä mitä vain, ja nyt asiat tapahtuvat tiettyyn suuntaan, se on aivan kuten jousiampuja joka ampuu nuolia tiettyyn suuntaan. Toisin sanoen tapahtumilla on "jousiampuja", joka oli tietenkin Jumala.

Tälläisiä selityksiä pidetään hieman epämääräisinä, koska niillä voidaan periaatteessa selittää mitä vain. Se, että jotain tapahtuu voidaan aina tulkita päämääräksi. Siksi esimerkiksi ihmeet on yleensä tulkittu nimen omaan älyllisiksi koska ne ovat epätodennäköisiä ja harvinaisia tapauksia. Tälläisestä epämääräisyydestä olisi syytä päästä eroon. Siksi olisi syytä tietää mitä on suunnittelu, sellainen joka selittäisi jotain ja jolla olisi määritelmä. Eli sellainen, jonka saaminen tulokseksi tuottaisi tietoa todellisuudesta sen sijaan että tietämättömyys olisi ainoastaan nimetty ja kutsuttaisiin tätä selitykseksi.

Helpoin tapa lähestyä kysymystä on miettiä suunnittelua prosessina: Suunnittelussa on aina:
1: Jokin taho, jolla on kyky suunnitella.
2: Taholla on jokin tavoite, jonka hän haluaa täyttää.
3: Taho käyttää jotain työskentelymetodia jotta saisi tavoitteen täytettyä.
4: Jollain taholla on resurssi ja kyky toteuttaa tämä prosessi.

Suunnitelmat eivät tule tyhjästä. Yleensä kun ihminen keksii jotain, hän on miettinyt ongelmaa kauan - tai vähintäänkin tuottaa nopeasti jotain lisäystä johonkin, jota joku muu on miettinyt kauan. Tässä kokeillaan isoa kasaa variaatioita. Taiteilija harjoittelee, ja vaikka modernin taiteilijan työ saattaa olla suora viiva tai se saattaa näyttää satunnaiselta patternilta, sen takana on aina tekniikka, ja työskentely, joka perustuu yritykseen ja erehdykseen. Yleensä ihminen ei opi kuin virheistä, joko omista tai muiden. Usein jonkun metodin keksii oikeaksi, mutta sen todistaa oikeaksi vasta kun sen tekee toisella tavalla, joka onkin väärin. Jopa työkalut ja tekniikat joita käytetään suunniteltujen kohteiden tuotannossa ovat tälläisen kehittelyn tulosta. Eivätkä nerotkaan vain tuota juttuja tyhjästä: Hekin ovat opiskelleet ja harjoitelleet.

Siksi esimerkiksi Donald Campbell määritteli suunnittelun seuraavasti: "variation and selective retention". Koska evoluutio täyttää tämän määritelmän, se ei kuitenkaan ole täydellinen. Tämä on melko usein ongelmallista, koska esimerkiksi "vaihtoehtojen välistä valitseminen" on juuri se mitä evoluutio tekee, eikä ole välttämätöntä olettaa evoluutiota älykkääksi. Tuomas Akvinolainen luultavasti olisi tulkinnut sen päämääräsuuntautuneeksi, kuten oikeastaan kaiken muunkin. Olennaista on kuitenkin se, että erotetaan design eli aidosti suunnitellut kohteet designoideista eli kohteista jotka ainoastaan omistavat samanlaisia piirteitä sen kanssa. Tämä erottelu on olennaista, koska Daniel Dennett ja Richard Dawkinshan ehdottavat että evoluutio tuottaisi suunnittelunkaltaisia piirteitä, koska älykin on luonnonvalinnan tuotos - eikä tätä vaihtoehtoa voida suoralta kädeltä hylätäkään. Jos asia on todella näin, ei itse asiassa ole mikään ihme että suunnitelluilla kohteilla ja luonnonvalinnan tuotoksilla on yhteisiä piirteitä joita ei löydy muualta universumista: Luonnonvalinta kun liittyy vain eläviin olentoihin, samoin kuin suunnittelu. Tässä kuitenkin haetaan sitä että älyllinen toimija, luonnonvalinnan kehityksen tulos, erotetaan omasta valmistusprosessistaan erilliseksi yksiköksi. Kuitenkin tavoitteeme huomioon ottaen, tämä elementti on tärkeä, joskaan ei selvästikään sellaisenaan riittävä.

Suunnittelu on konteksiriippuvaista, ja siihen liittyy tekijän asettamat tavoitteet, eivätkä ne yhteydet joita näkijä siinä näkee tai haluaa nähdä ; Esimerkiksi jos solussa proteiini toimii katalyyttinä, ja joku näkee tässä suunnittellun funktion, pitäisi voida erottaa onko tämä "funktio" sellainen johon intentio liitetään näkijän päässä, vai onko se siinä jo ennen sitä. Tämä on oltava siis jotain muuta kuin pelkkä rakenteen analyysi ja tarkka kuvaus. Perusongelmana on siis se, että emme näkisi suunnittelua vain koska näemme yhteyden. Yhteyden olisi vielä lisäksi oltava perusteltu. Keksitty yhteys ja oikea yhteys pitäisi jotenkin voida erotella toisistaan. (Muuten emme ole päässeet eteenpäin, käsitteellämme ei ole sisältöä koska kaikki voidaan periaatteessa liittää siihen, eikä mistään voida sanoa että se ei olisi sitä.)

Pääsemme eteenpäin, kun katsomme miten asioita on tehty:
1: Esimerkiksi Toledossa tehtiin miekkoja, jotka tehtiin Wootz -teräksestä, jota taas tehtiin Intiassa ja tämän valmistus oli protektionistista, ulkopuolisesti suojattua ja salattua. Sitä ei osata ihan täysin toistaa nykyään. Kuitenkin tiedämme jotain damaskiteräksen tekemisen mekaniikasta. Tiedämme valmistajista aika paljon, heidän asuinmaansa. Tiedämme myös miekanvalmistuksesta yleensä aika paljon, ja Toledon teräs voidaan ajatella tämän erityistapaukseksi.
2: Toisaalta kiviveitset ovat yksinkertaisimillaan sirpaleita. Tiedämme että ne on tehty, koska iskoksilla on tietynlainen rakenne, jonka tiedämme syntyvän. Itse asiassa yksinkertaisimmat kiviesineet eivät enää ulkopuolisen silmiin edes näytä esineiltä, vaan kiviltä.
3: Toisaalta monet esineet on tunnistettu ihmisten tekemiksi, vaikka niiden funktiota ei tunneta. Lisäksi monilla esineillä -esimerkiksi paperipainoilla- ei ole mitään erityistä toimintaa, jota ei luonnollisissa kappaleissa - esimerkiksi kivissä - ole ja ne silti tunnistetaan tehdyiksi. Toiminnolla ja sen tunnistamisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä suunnittelun kanssa, vaikka perinteisesti funktionaalinen selittäminen ja teleologia onkin liitetty yhteen.

Meillä on historiallista tietoa Toledon miekoista, samaan tapaan kuin meillä on tietoa siitä että da Vinci teki "Mona Lisan" - ja jonka pohjalta voimme tietää jopa sitä onko jokin taulu da Vincin tuntemattomaksi jäänyt työ vai väärennös vai jonkun muun taiteilijan tekemä. Kuitenkaan vastaavaa tietoa ei ole kivikauden esineistössä. Toledon miekan rakenne on monimutkainen, mutta kivikirveiden ei. Toisaalta luonnossa löytyy monimutkaisia rakenteita, jotka eivät välttämättä ole tehtyjä; Esimerkiksi pseudofossiilien mikrorakenne on monimutkainen, eikä puhtaasti deterministinen tai satunnainen. Olennaista on huomata, että tradition ja yksilön erottaminen ei aina ole välttämätöntä: Tiedämme että Toledon miekat on tehty ihmisten toimesta. Samoin väärennöksestä tiedämme paitsi että se ei ole da Vincin tekemä, myös sen, että se on nimen omaan ihmisten tekemä. Tekijän luonne ja motiiveja - halu pettää ja saada rahaa - voidaan selvittää. Toki motiivimaailma voi olla moninainen ja siinä voi olla eri vaihtoehtoja, mutta tämä ei tarkoita että motiivi olisi täysin pimennossa. Voimme arvailla, ja nämä arvailut ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia.

Ja vaikka tunnemme miekkojen käyttötavat, ja tunnemme kiviveisten käyttötavat, kuitenkin se millä lopulta tunnistamme sen että jokin on älykkään toimijan tekemä, on sen rakenne: Se, että siitä löytyy jokin rakenne jonka tiedämme syntyvän tietyn prosessin kautta. Tieto suunnittelusta ei siksi olennaisesti eroa muusta selittämisestä: Kuten maan vetovoima selitetään tietyllä kaavalla ja uusienkin eläinlajien jäljet tunnistetaan sillä, että meillä on havaintoja jälkien jättäjistä ylipäätään, voidaan suunnittelua selvittää samalla tavalla. Jäljistäkin voi nähdä esimerkiksi eläimen mielentilaa, onko se juossut, onko se kulkenut suoraan vai kierrellyt ja kaarrellut. Tämä on mahdollista samasta syystä mistä tunnistamme ne jäljiksi: Meillä on jotain tietoa niiden jättäjän luonteesta. Suunnittelu, kuten kaikki muukin, tunnistetaan pikemminkin sitä kautta mitä ne ovat, kuin eliminoimalla "muita vaihtoehtoja".

Toisin sanoen: Meillä on oltava jotain tietoa joko tekijästä, tämän persoonasta(da Vinci) tai laajemmin sen luonteesta (ihminen, kojootti), tämän käyttämästä työmetodista ja sen jättämistä lainomaisista piirteistä (sahaaminen jättää tuollaisia jälkiä), ja toiminnan tavoitteista (kostonhimo, ahneus, halu hullutella). Kun tiedämme jotain näistä, voimme jatkaa eteenpäin ja saada selville muitakin. Eli yksikään piirre ei ole välttämätön, voimme helposti keksiä jotain jossa tieto selvitetään ilman että tämä informaatio puuttuu. Mutta mitä enemmän noista piirteistä tiedämme, sitä varmemmin ja paremmin asia on perusteltu. Emmekä koskaan saa tietoa ilman että jotain tai jokin näistä olisi läsnä. Itse asiassa profiloinnissa esimerkiksi sarjamurhaajan toimintatapa, ja murhien tapahtumapaikat sekä ruumiiden kohtelu ja sijoittaminen kertovat siitä missä hän asuu, minkälainen luonne hänellä on, mitkä ovat toiminnan motiivit, ja miten murha on teknisesti suoritettu, mitä hän on tehnyt ensin, mitä välineitä hän on käyttänyt ja niin edes päin. Tekijä voidaan luokitella näiden pohjalta sitten esimerkiksi "tehtävän saaneiksi", jotka tekevät tekojaan koska uskovat sille olevan oikeutuksen, tai "hallinnan tavoittelijaksi" tai "hedonistiksi", joka vain pitää murhaamisesta. Nämä arvaukset eivät toki johda suoraan 1:1 selityksen, mutta olennaista on, että ne painottavat arvaamista huomattavasti enemmän kuin puhdas arvaus. Tämä siis sisältää tietoa tavoitteista ja tämä taas selittää tapahtumia silloin kun tavoitteellinen toimija on ollut mukana kuvioissa. Tämän ei pitäisi olla mitenkään erityisen uutta, koska jopa TV:n rikossarjoissa asioita selvitetään tämän tapaisella kaavalla. Ensin selvitetään esimerkiksi miten ruumis on kuollut, ja missä ja milloin. Tästä selviää minkälaisia ominaisuuksia murhaajalla on ollut. (Onko murhaaja ollut järjestelmällinen, vasenkätinen, vahva, nainen, ammattilainen, amatööri, mielenvikainen...) Tutkitaan onko jollain motiiveja ja tilaisuus tehdä rikos. Kaikkea ei tiedetä koskaan aluksi, mutta jotain on aina tiedossa. Siksi, vaikka kaikkea ei aina saataisikaan selville - esimerkiksi Viiltäjä -Jack on jäänyt tunnistamatta - ei tapahtuma ole koskaan jäänyt "pelkäksi arvoitukseksi". Tiedetään esimerkiksi aika tarkasti -jopa valitettavan tarkasti- mitä Mary Jane Kellylle tehtiin.

Eli jos meillä on puutarha, voimme selvittää onko sitä hoidettu vai ei. Jos siinä on siistit penkit, tiedämme että ihmiset tekevät tälläisiä. (Eivät kojootit tai luultavasti Jumalakaan.) Toisaalta jos tämä piha on hakattu murskaksi, ja huomaamme että siinä on haravan tai hakun tekemiä reikiä, tiedämme silti että piha on tavoitteellisesti tuollaisen näköinen vaikka se ei ole nyt yhtään järjestyksessä. Samoin jos nurmikossa näkyy ruohonleikkurin jättämiä jälkiä, tiedämme että se on hoidettu piha. Sen sijaan jos kotimaiset kasvit ovat villiintyneinä sen pihalla, eikä pihassa ole jälkeäkään ulkoapäin kannetusta Kekkilän kanankakasta tai lapioinnista, tiedämme että piha on "luonnontilassa", suunnittelua ei ole tällöin perusteltu. Joten on todellakin melkoisen turvallista sanoa että sitä ei myöskään ole.

Voidaan siis sanoa karkeasti, että kun tekijä, tekijän motiivit, valmistusmetodi ja "alibi" eli mahdollisuus suorittaa valmistus otetaan pois, suunnittelusta ei enää jää mitään perusteltavaa elementtiä jäljelle. Ja kuten muussakin selittämisessä, asiaa on lähestyttävä siitä mitä tiedämme, laajentaen siihen mitä ei tiedetä. Eikä suinkaan lähteä siitä mitä emme tiedä, ja yhdistää tämä johonkin joka intuitiivisesti tunnetaan joksikin ja kutsutaan tätä selitykseksi.