Lihansyönnistä

Rationality Rulesissa oli pieni video klassisesta kasvissyönnin puolustusargumentista. (Mikä on hauskaa koska kanava on aika vahvasti ateistikanava ja ateismia ja kasvissyöntiä ei välttämättä liitetä kovin helpoti yhteen.) Argumentti sai hänen käsissään implisiittisesti evoluutiopsykologisia sävyjä ja se laajeni eräänlaiseksi selitysmalliksi siitä miksi yksinä aikoina on sallittu orjuus ja toisina lihansyöntiä on pidetty pahana. Keskiöön asettui kuitenkin moraalisuus ja moralismi. Se, onko esimerkiksi Sam Harris moraalinen hirviö kun hän luopui kasvissyönnistä. Ja olemmeko ihmisinä asemassa jossa opettelemme argumentteja ja saamme viisautta menneisyyden ihmisiltä voidaksemme seistä heidän harteillaan kusemassa heidän kasvoilleen.

Video on mielenkiintoinen mutta en halua, ehkä juuri sen vuoksi, toistaa sen sisältöä tässä. Sen sijaan nappaan esille toisenlaisen näkökulman samaan argumenttiin. Ja se voisi olla enemmän poliittis-ignorantillinen.

Rationality Rulesin kuvaama argumentti voisi taipua karkeasti seuraavanlaiseen suomenkieliseen muotoon;
P1: Ei ole moraalisesti hyväksyttävää tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
P2: Lihantuotanto tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
J: Lihantuotanto ei ole moraalisesti hyväksyttävää.

Oikeasti argumentti on hieman erilainen. Ja yritän selittää mutilointini syitä. Puhun siksi hieman enemmän molemmista premisseistä.

P1:

Tämä argumentti on yleisesti nähty hyvin vahvaksi. Hyvin harva puolustaa eläinrääkkäystä. Toki muistan jossain teologisessa argumentaatiossa, kuten Pekka Reinikaisen vanhoissa kreationismikirjoissa, olevan argumentteja joissa eläimillä ei ole sielua ja sen vuoksi niiden kärsimyksellä ei ole merkitystä esimerkiksi pahan ongelman kohdalla. Mutta nämä vetävät usein linjaa siihen suuntaan että eläinten kärsimys on enemmän tai vähemmän trivialisoitu. William Lane Craigilla on tunnetusti paljon argumentteja jotka tekevät juuri tätä. Mutta nämä argumentit eivät silti muuta eläinrääkkäystä hauskaksi ja eettiseksi toiminnaksi. Ainoastaan triviaaliksi. Tämä asia on mielestäni niin merkityksellinen että halusin antaa tälle tilaa.

Kuitenkin tässä oletuksessa on sana "tarpeettomasti". Joka on tärkeä. Koska monesti esimerkiksi myrkytämme rottia jotta ne eivät levittäisi ruttoa. Ja tätä pidetään moraalisesti hyväksyttävänä. Joku voisi vetää jopa pidemmälle ja sanoa että tämänlainen rotantappo olisi hyve ja velvollisuus. Mutta moraalinen hyväksyttävyys on monille niin vahvasti sidottu näkemys että vahvempi versio jossa kielletään tietoisten olentojen kaikki vahingoittaminen johtaisi premissin hylkäämiseen. Päättely olisi sinänsä rakenteellisesti pätevä mutta kukaan ei välittäisi siitä koska ensimmäinen premissi nähtäisiin epätodeksi.

Kuitenkin juuri tämä "tarpeettomasti" -sana on myös epämääräinen ja voi johtaa esimerkiksi spesistisiin argumentteihin jossa ihminen on parempi kuin muut. Sillä tarpeettomuus ja tarpeellisuus arvioidaan jollain tämän argumentin muotoilusta ulosjääneelle arviointiapparaatilla. Ja tämä voi olla mitä vain. Ja näin syntyy tilaa esimerkiksi sille että vegaani voi hyväksyä leikkuupuimurin alle jääneet rotat koska vegaanilla ei ole vaihtoehtoja. Vaikka hänellä on. Kuoleminen nälkään. Tämänlaiset asiat ovat ilmeisesti liian tabu nyky-yhteiskunnassamme.

P1 -> P2: 

Tämä esimerkki näyttää tavallaan sen että maataloustuotannossa on enemmän aste-eroja kuin laatueroja. Ja kasvissyönnissä valitaan pienempi paha. Laajasti maailmaa nähneinä tiedämme, että jos lihantuotannossa työntekijöitä kohdellaan huonosti niin samaa tapahtuu myös tomaatinpoiminnassa. Jos lihantuotannossa kulutetaan valtavasti vettä lihantuotantoon niin vettä kuluu paljon myös proteiinipitoisten manteleiden tuotannossa. Ja jos lihantuotannossa suora kohde on tuotantoeläin joka kuolee niin pelloilla kuolee hyvin paljon rottia, lintuja ja muita olentoja. Ja jos näiden tila on erilainen kuin lehmän, eikö se olisi argumentti sille että meidän olisi eettisesti vahvaa ryhtyä kasvattamaan rottia lihantuotantoeläimiksi? 

Aste-erot ovat tietenkin tärkeitä ja niille voidaan löytää ratkaisuja ja näiden miettiminen on arvokasta. Mutta argumentin binäärinen muotoilu helposti harhaannuttaa ajatukset. Ja siksipä mutiloimani argumentin muotoilukin kiinnittää huomiota lihantuotantoon ja tuomitsee sen ja tavallaan kädestä pitäen ohjaa kasvissyöntiin huomioimatta vastapuolen "samassa sotkussa olemista".

On tärkeää huomata että varsinainen argumentti usein ottaa kantoja jotka sinänsä perustellusti lähtevät siitä että jos tietoisesti hankkii lihaa ja tietää että lihantuotannossa on ongelmia niin nämä kantavat myös ostajaan. Tässä otetaan hyvin seurauseettinen ote asiaan. Ja näen että suurella osalla ihmisistä on harmittavan suuri ero siinä että tapetaanko eläin suoraan vai epäsuoraan. Itse asiassa menen niin pitkälle että näen että he näkevät suuren eron sille tapetaanko ihminen suoraan vai epäsuoraan. Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on esimerkiksi sellaista että maahanmuuttajan elossapysyminen on triviaalia. Katsotaan vain länsimaisen ihmisen resursseja itselleen. Harva lähtisi kuitenkaan ampumaan maahanmuuttajia. Lopputulos on sama. Kuoleminen tapahtuu passiivisesti jossain kaukana joko nälkäkuoleman tai jonkun muun kiväärin kautta.

Tämän asenteen hengessä huomautankin että varmasti aika monelle lihansyöjälle liha on passivinen ja neutraali tuote johon ei liity suoraa syyllisyyttä. Itse asiassa tälläisen syyllisyyden esilletuominen on se josta närkästytään. Ja närkästymisessa on kaksi elementtiä
1: Kokemus syytöksen vakavuudesta, ja tässä premissin 1 vahvuus tekee syytöksestä vakavan. Juuri kukaan ei tunnustaudu eläinrääkkääjäksi tai sellaisen hyväksyjäksi.
2: Kokemus siitä että syytös on epätosi.
-> Epäreilu ja vakava syytös närkästyttää ja tuottaa enemmän kokemuksen siitä miten kasvissyöjä on todellisuudesta vieraantunut kuin valaistuminen ja tapojen parantaminen.

Mistä päästään siihen varsinaiseen pihviin

Näkisin että olisi monelle vakuuttavampaa jos he saavat lihankuluttajina synninpäästön ja saisivat tätä kautta oikeutuksen moralisoida lihantuotantoa. Tällöin syyllisyys asettautuisi poliittisesti mielenkiintoisesti lihantuottajiin. ; Nykyisessä keskustelukulttuurissa kasvissyöjät tavallisesti asettautuvat lihansyöjiä ja maataloustuotantoa vastaan. Mutta oikeasti toisilla tavoilla voisi syntyä tehokkaampaa poliittista efektiä. 

Ja jos joku syyttää argumenttia politisoivaksi sanon että kyllä ja merkityksetöntä. Yksi tämän analyysin teema todellakin on että "argumentit eivät muutoinkaan koskaan ole koskaan ideologisesti neutraaleja". Koska muuten premissejen hyväksymisestä moraalikysymyksissä ei olisi väliä. Mutta niillä on oltava väliä koska argumentin rakenteen on oltava sellainen että sen premisseistä on synnyttävä johtopäätös. Ja premissien tulee olla tosia. Jos kumpikaan näistä ehdoista puuttuu päätelmä on epäpätevä. Argumentti ei muutu vääräksi sillä että siihen voidaan sitoa poliittinen motiivi.
1: C. S. Lewis on argumentoinut vastaavaa Jumalan kohdalla, selittäen että monesti ateistit antavat selityksiä miksi on psykologisesti tai muista syistä motivoivaa uskoa Jumalaa. Mutta ongelmana näissä argumenteissa on se, että psykologiset argumentit ovat tehokas leimakirves vasta sitten kun ensin on todistettu että Jumala on tyhmä uskomus.
2: Huomatkaa että muotoilu on poliittinen, mutta ei minun poliittinen. Ymmärrän potentiaalin sellaisen nähdessäni. En koe olevani erityisen maatalousvastainen ihminen. Onhan minulla maatalousalan tutkinto ja olen tehnyt töitä MTT:n siantutkimuspuolella ynnä koulutukseen liittyen olen ns. "ollut teurastamossa tekemässä muutakin kuin sivustakatsomista". Oma periaatteeni on se, että en syö mitään mitä en olisi itse omin käsin valmis tappamaan. (Mikä tarjoaa hämmentävää älyllistä potentiaalia kannibalismiin, yleensä asiaa ei tiedosteta tässä tunteisiinvetoavassa kasvissyöjien suosimassa tempussa.)

Minusta on mielenkiintoista että monesti kasvissyöntiä pidetään kaupunkilaisena lihantuotannosta etääntymisenä. Asiana joka korjataan valistuksella. Valistus tarkoitta sitten yleensä sitä että pienet lapset menevät tiloille. Tai kuten YLE asian uutisoi "Kaupunkilaislapset tutustuvat maatiloihin". Tässä mielenkiintoista on se, miten kaikkea ei näytetä lapsille. Lapset pääsevät rapsuttamaan eläimiä. Jolloin he saavat lihantuotannosta saman kokemuksen mitä minä saan kaikkien muiden koirista. Koirien kanssa on kivaa leikkiä ja niitä on mukavaa silittää. (Mikä on ihanaa. Varsinkin kun ei tarvitse aamu kolmelta nousta viemää koiraa sateessa ulos paskalle ja sen jälkeen painia pesuun kurakoiraa jota kylpy motivoi vähemmän kuin kuralammikossa kiemurtelu päinvastoin ei.) 

Näytetäänkö kaupunkilaislapsille koko kokonaisuus? Miksi, jos vieraantuminen on se ongelma, ei valistettaisi lapsia viemällä heidät rapsuttelukokemusten jälkeen teurastamolle jossa saavat omin käsin kokeilla teurastaa sen ihanan lampaan jota juuri varttia aikaisemmin rapsuttelivat omin käsin? Koska kysymyksessä ei tavallaan ole valistus vaan kontekstointi.

Koko tämä prosessi antaa tilaa sille, mistä MTK räjähtää. Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupungin kolumnissaan teollisen eläintuotannon saatanallisuudesta kolumnin jota en voi tähän linkittää koska se kohtasi cancelkulttuurin. Kun vegaanit tai Animalia syyttävät lihansyöjiä ja maataloutta ei tarvitse tehdä mitään. Mutta jos syytteessä ei alleviivatusti olekaan lihansyöjä, vaan lihansyöjää pidetään moraalisesti vähäisempänä, alkaa MTK:ssa kuulumaan. Varmasti asiaan vaikuttaa myös se, että pappi edustaa moraaliasioita monelle ihmiselle enemmän kuin jokin poliittiseksi koettu ideologia. (Olen vähän jutellut vanhemman väen kanssa ja heille ideologia on lähinnä heikko ja epäonnistunut ja politisoitunut uskonto. Ideologiat ovat Jumalasta etääntyneiden uskontoa. Itse en voi olla näkemättä uskonnon ja politiikan sidosta joka on niin vahva että nykyään on miltei mahdotonta pitää neutraalia teologiaa käsittelevää kanavaa. Monelle uskonto politisoituu heti kun se jollain tavalla haukkuu konservatiivista ihmistä itseään eikä sen sijaan hauku kaupunkilaisia ja liberaaleja. Seuraavassa lauseessa he puhuvat siitä miten kristitty tietää että oikea pahin vihollinen on heidän sisällään. Ja kukapa minä olen olemaan heidän kanssaan erimielinen?)

Viherrynkö vain kateudesta?

Vihreydestä puhutaan paljon. Minuakin usein liitetään. Puhutaan punavihreänä liberaalina. Tai miten minulla olisi punavihreät silmälasit. On tavallaan aika kuvaavaa että vastaukseni omaan vihreyteeni on ”kyllä” ja ”ei”ja ”ei hajuakaan”. Identifiointiin kun tarvittaisiin määritelmiä ja kriteeriattribuutteja tai muita tunnusmerkkejä.

Se, että vaikka väitteitä minun pinavihreydestä heitetään tekee vihreysosa toki naamani punaiseksi. Ei siksi että identiteetti ei osuisi vaan koska tässä on koko käsitteessä on selvästi takana iso annos älyllistä laiskuutta.

Toki ymmärrän että elämäntapani ovat monin paikoin sellaiset että ne voi nähdä vihreinä. Arvostan luontoa sellaisella tavalla jota kaupungissa asuvat harrastavat. Liikun jalan ja käytän julkisia kulkuneuvoja. Koska minulla ei ole autoa. Hiilijalanjälkeni on kohtuullisen pieni. Mutta syynä on pääasiassa se, että minulla ei ole autoa. Ja minulla ei ole autoa koska minä ja suuret koneet tarkoittavat ympäristötuhoa. Enkä puhu saasteista vaan kolareista. Elämäntapani ovat säästeliäät koska minulla on budjetti. Perusnuukailu yhdistettynä hyviin kulkuyhteyksiin ja olemattomaan sosiaaliseen elämään rajaavat asiat. Toisaalta luonto ei ylipäätään välitä intresseistä, ainoastaan ihmiset. Joten omallatunnollani ei pitäisi olla mitään merkitystäkään.

Minusta tähän ekologisuusaiheeseen pitäisi saada paljon enemmän selkeyttä. Se tuntuu toisinaan olevan hyvin spesifi ja äärimmäinen mutta samalla yleiskäsite joka kuvaa kaikkia. Jopa samassa asiayhteydessä. Että ensin vihreys on jotain muodikasta jota harmittomat uusrikkaat vihreät jupit harrastavat luodessaan sosiaalista statusta punaviiniä lipittävänä hyväosaisena muodikkaassa intelllektuellikommunismissaan. Mutta sitten samalla punavihreys on kettutyttöilyä jossa yhteiskunnalliselle verokannalle haitalliset työttömät kannabikselta haisevat loisijat sotkevat hennalla kettutarhoissa samalla kun syövät heisimatotikkaria, luonnon omaa laihdutusherkkua. Molemmat näistä ryhmistä ovat itselleni vieraita. Yhtä vieraita kuin nuo stereotyyppiset mukavitsit jotka tuntuvat seuraavan kuvauksissa oleellisena asennesisältönä.

Ekologisuus, kestävä kehitys, vihreys ja luontoteemat ovat minusta tärkeä asia jota käsitellään hyvin ylimalkaisesti. Etenkin kun sitä liitetään maailman tärkeimpään asiaan. Minuun. Tai johonkin mitättömään asiaan kuin suurten ja vaikutusvaltaisten valtakeskittymiä hankkivien ideologisten liikehdintöjen kuvaamiseen. ; Karkeasti ottaen ongelmana on se, että kaikki tavallaan arvostavat luontoa. Mutta se mitä tällä sitten tarkoitetaan vaihtelee hyvinkin ankarasti. Monet luontoystävälliset arvot ja elämäntavat ovat jopa keskenään ristiriitaisia.

Maailmalla onkin sellaisia tuulahduksia että suurin osa ihmisistä arvostaa esimerkiksi sitä että tuotteet eivät saastuta. Usein vihreys on ”Tiebreaker” eli vihreydestä ei välttämättä haluta maksaa mutta valtaosa valitsee muuten samanlaisista ja yhtä laadukkaista ja samaa hintaluokkaa olevista tuotteista sen joka mainostaa olevansa ekologinen. ; Mainostajat ovat huomanneet tämän ja vihreydellä on mainostettu ties mitä. Ja näin mainostajiin kohdistuu epäluottamusta. Tämä lisää skeptisyyttä kaikenlaisia vihreysväitteitä – ja kenties myös koko ilmiötä vastaan. Ainakin osa vihreydestä on ideologista haihattelua, pseudotiedettä ja valheellista mainontaa. Suuri osa ei kuitenkaan kyynisty koko vihreyteen ja heitä tavoitetta pois.

Itse näkisin jopa niin että olisi hyvä segmentoida ihmisiä luontosuhteensa mukaan tarkemmin. Luonnollinen kun voi tarkoittaa yhdessä ääripäässä luontaistuotteiden, kristalliterapian ja homeopatian sävyttämää elämää. Ja toisessa ääripäässä on sitten luonnollinen survivalisti joka osaa tappaa karhun puukolla. Ja joka metsään miettiessään ei mieti puhelimen kohdalla sitä että jos joutuu pulaan sillä voi soittaa hätäkeskukseen vaan että siitä voi macgyveroida nuotionsytytysvempeleen kunhan ensin pilkkoo kuoret kirveenterän raaka-aineeksi.

Itse käsittelisin normaalin ”ekologisuuden” erikseen. Ja vasta sen jälkeen aktivismin.

Tämä on tarpeen koska tiedän aika montakin vanhemman polven ihmistä jotka ovat arvoiltaan konservatiiveja ja he kokevat vastenmielisyyttä vihreyttä kohtaan. Kuitenkin he arvostavat kierrätystä ja miettivät autojaan hankkiessaan paljon sitä kuinka paljon auto kuluttaa. Vastustuksen kohde onkin enemmän kulutustottumuskulttuuri kuin varsinainen ekoajattelun dissaus. Moitittavana tuntuu olevan enemmänkin elämäntavan takana olevat ideaalit kuin varsinainen tekeminen.

Sitä voitaisiin periaatteessa nähdä että luontosuhteita voi lähteä avaamaan miettiällä muutamaa segmenttiä jotka eivät sisällä kaikkia ihmisiä. Mutta jotka ovat kuitenkin havaittuja ryhmittymiä. Ja aiheen kannalta sekä relevantteja että keskenään erilaisia. ;
1: Nuoria aikuisia jotka ovat kohtuullisen hyvin koulutettuja. (Vähintään toinen aste.) He työskentelevät palvelualalla, myynnissä, yksityisyrittäjinä tai opiskelijoina. He ovat vähävaraisia ja asuvat urbaanissa ympäristössä. He kokevat tietävänsä paljon luontokysmyksistä mutta toisaalta eivät oikein jaksaisi kierrättää arkielämässä eivätkä voi oikein toisaalta maksaa enemmän tuotteista säästääkseen luontoa. He elävät nuukailun ja urbaanin maailman ytimessä tavalla joka mahdollistaa vihreän elämäntavan ikään kuin pakotettuna. He pitävät luonnosta ja eläimistä. Osa heistä haluaisi koiran.
2: Vihreitä aktivisteja jotka ovat sanotaan 25 ja 34 vuoden välillä. Ja vastaavasti jossain 45 ja 55 vuoden välillä. He ovat hyvin koulutettuja kaupunkilaisia. Heillä on arvostettavat ammatit, ja niihin liittyvät ihan hyvät tulotasot. Heitä kiinnostaa ympäristöystävällinen kuluttaminen. Kierrätys on osa järjestelmällistä arkea. He ovat tiedostavia ja ymmärtävät että ympäristökysymys on tärkeä tavoilla jossa otetaan myös epäsuorat vaikutukset huomioon. He ottavat selvää asioista ja kokeilevat kaikenlaisia asioita melko avomielisesti. He ovat vihreitä kuluttajia siinä mielessä että he ostavat tuotteita jotka ovat ekologisin lupauksin myytyjä. Toisaalta he ovat skeptisiä instituutioiden tekemille mainoksille. Omatunto ja arvot ovat heille tärkeässä osassa ekologista elämäntapaa.
3: Kolmannessa ryhmässä on sanotaan 45 vuodesta ylöspäin olevia ihmisiä joilla on hieman alempi koulutustaso. He ovat tehneet koko aikuisikänsä töitä myynnissä, yksityisyritäjinä, fyysisissä töissä, jotkut jopa hallintotoimissa. Eläkkeelle on jo menty tai sinne pääseminen kiinnostaa. Rahaa ei ole hirveästi eikä ole koskaan ollut. Heillä on negatiivinen asenne ympäristökysymyksiin koska he näkevät sen haihatteluna. Heillä on kuitenkin positiivinen suhde metsästykseen, kalastuksen, kierrätykseen ja marjastukseen joita he tekevätkin joskus itsekin. Heitä kiinnostaa kaikki energiaa säästävä asuminen ja bensaa säästävän autoilun tapaiset asiat. He ajattelevat ennen kaikkea tuotetta eivätkä sen ostoketjun kaikkia epäsuoria vaikutuksia. He eivät luota mainosmiehiin ja vihreisiin haihattelijoihin. Konservatiiveina he eivät halua muuttaa elämäänsä ja he välttelevät luontoliikkeisiin identifioimista koska näkevät sen ideologisena. He ovat konformisteja eivätkä halua tehdä mitään erikoista ja outoa tai sellaiselta vaikuttavaa. Ja näin heillä on ennakkoluuloja vihreyttä kohtaan.  

Näiden ryhmien esilletuonti on tärkeää koska niissä korostuu se miten kaikkien luontosuhde ja suhde kestävään kehitykseen on oleellisesti erilainen. Kuitenkin ympäristön tasolla he toimivat tavoilla jotka omalla tavallaan ovat ympäristöystävällisiä. Motiivit ja näkökulmat ovat hyvin erilaisia. Itse näen että olen jossain määrin ensimmäisessä ryhmässä. Ja kun vihervasemmistohipsteririnnastus tulee, rinnastaja on yllättävän usein kolmosryhmässä oleva tyyppi joka vihjaa minun kuuluvan kakkostason ryhmään.

EI tässä ole hirveästi mitään sanottavaa.

Sitten jos puhutaan kunnon ideologeista jotka ovat intoutuneet niin heitä on vähemmän. Toki laakamatoja nautiskelevat hamppuhipit tulee jostain syystä aina mainita hauskana ja värikkäänä esimerkkinä sellaisten ihmisten toimesta jotka itse loukkaantuvat jos heidän viiteryhmänsä rinnastetaan sen sisällä tilastopoikkeuksena oleviin natseihin.

Itse olen pitänyt oleellisena erotella nämä ympäristöaktivistit erilleen. Sillä heissäkin on erilaista liikehdintää. Esimerkiksi voitaisiin sanoa että on olemassa luontokeskeisiä aktivisteja joilla on aika vähän tekemistä toistensa kanssa;
1: Planeetanpelastajat haluava suojella elinolosuhteita. Luonto on heille usein virkistyskäyttöön tarkoitettu tila jossa on esteettistä arvoa. Keskittyminen on maahan, ilmaan ja veteen keskittyvää. He suosivat pullojen kierrättämistä, vastustavat ylipakkaamista ja pitkiä kuljetusmatkoja. He arvostavat vesien ja jokien puhdistusurakoita ja voivat boikotoida harvinaisista trooppisista jalopuista tehtyjä tuotteita. Keskittyminen elottomaan luontoon ja geologiaan.
2: Terveysintoilijat taas näkevät ympäristöongelman enemmänkin omana ongelmanaan. Huolena on sujuvasti vaikkapa se miten liiasta auringonvalosta aa syövän tai miten geeneihin tulee sairauksia ydinvoiman seurauksena. Huolen kohde voi sujuvasti olla myös se, miten heidän lastensa terveys vaarantuu hedelmissä olevien hyönteismyrkkyjäämien kautta. Pitävät luomutuotteista, suosivat prosessoimatonta ruokaa. Vastustavat pullotettua vettä ja lisäaineita.
3: Eläintenrakastajat boikotoivat tonnikalaa ja turkiksia. Suojelevat manatteja ja erityisesti söpöjä eläimiä. Haluavat ennen kaikkea että tuotteet ovat ”julmuusvapaita”. Kannustavat usein kasvissyöntiin.

Näiden kesken ei ole välttämättä paljoa keskustelua. Esimerkiksi itse olen kenties lähimpänä tuota eläintenrakastajaluokkaa. Terveysintoilu motivoi minua hyvin heikosti vaikka tiedänkin että se on muodikas pseudotiedeaihe jonka kunnon skeptikko tuntisi. Mutta en vain ole jaksanut kiinnostua. Ehkä tämänlainen kiinnostaa ihmisiä joilla on kovempi elämänilo ja odotukset oman epäpyhän elämän jatkumisesta pitkiä aikoja.. Ympäristökysymykseen voin suhtautua melko neutraalisti, mutta se ei innosta. Se on ikään kuin epäsuora hyöty sille tärkeälle ja kiinnostavalle. Se on sitä työtä jota tehdään jotta saadaan niitä eläimiä!

Toki itse olen näitä Ilkka Koiviston tyylisiä ihmisiä jotka kokevat tärkeäksi keskittyä eläinten hyvinvointiin eläinten oikeuksien sijaan. Tätä taustaa kohden ei kenties yllätä että olen käynyt Kiteen opetusteurastamossa teurastus- ja lihanleikkuukurssitusta. Ja olen ollut MTT:n tutkimussikalassa jossa on tehty ruokintatutkimuksia ja sikojen hyvinvointitutkimuksia. Olen käyttänyt aika vähän voimavaroja sen miettimiseen onko eläintarha vankila tai hyvinkohdeltu ja terve tuotantoeläin petoksen uhri. Eläintarhaan laittamisten kanssa koen huolta lähinnä eläimistä joilla on kova vaellusvaisto. Koska se on se eläinten hyvinvointiasia. En aseta itseäni jumalaksi päättämään universaalisti kaikkien eläinten puolesta sen mitkä ovat niistä tärkeitä arvoja. Tämä ei toki ole estänyt minua päättämästä osan niistä päiviä sellaisella banaalin konkreettisella tasolla. Eli vaikka olen eläinystävä niin siitä huolimatta tämäkin taso tuntuu olevan liian karkea jotta identiteettini solahtaisi mukavasti mukaan asiakokonaisuuteen. Saati sitten että orgaaninen kokkailu pitäisi saada mukaan.

Tämä kaikki alleviivaa sitä että kun luontoaiheessa on erilaisia suhtautumistapoja ja aktiivisuustapoja, niin yhdessä päässä voi olla hyvin haihatteleva terveysintoilija jolla on paljon salaliittoteorioita jotka koskevat ruokaa. Illuminati confirmed. Toisessa päässä voi olla sitten konkreettinen ja jopa militantti eläintenystävä joka tekee murtautumisiskuja koe-eläinasemille. Yhteistä näiden kahden välillä voi olla hyvin vähän niin asenteessa kuin toiminnassa. Tiivistäminen ”vihreyteen” voi tässä mielessä kätkeä isoja asioita. Kategoria ei enää kuvaa todellisuutta vaan piilottaa sitä.

Jopa aktivismikeskeisessä ympäristöliikkeessä on useita erilaisia toimintatapoja. Liikkeen sirpaloitumisen takana voi olla esimerkiksi se, että (1) yksilöt saavat enemmän suhteellista valtaa pienissä ryhmissä. Status ja kuulluksi tuleminen helpottuvat. (2) Erot ovat voineet olla olemassa ja liikkeen kasvu ja yleistyminen on tuonut nämä esiin. (3) Kilpailu ideologioissa on kuten kilpailu markkinoilla ja segmentoimalla ja erilaistumalla voidaan luoda kilpailuetua (4) Siitä tulee strateginen etu kun erilaisia toimintatapoja voidaan harrastaa niin että asenneilmapiirin muutos ei tuhoa koko liikehdintää vaan uhkaa korkeintaan vain osaa ryhmittymistä.

---

Lähteet:
”Consumer Trends in Sustainability” [https://www.solarcity.com/sites/default/files/reports/reports-consumer-trends-in-sustainability.pdf]
“Identifying the green consumer: A segmentation study” [https://link.springer.com/article/10.1057/jt.2008.28]
GreenMarketing “Know Thy Target” [http://www.greenmarketing.com/articles/complete/know-thy-target/]
Ilkka Koivisto, ”Elämänmittainen luontoretki” (2010)
Luther P. Gerlach “The Structure of Social Movements:Enviromental activism and its opponents” [http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.1666&rep=rep1&type=pdf]

Ei tee pahaa kärpäsellekään; Hyönteisistä ja kärsimykseestä

Charles Darwin kiinnitti huomiota loispistiäisiin. Nämä munivat toisiin hyönteisiin ja toukat söivät elävän uhrinsa hitaasti elävältä. Darwinin näkemyksessä korostettiin sitä minkälainen Jumala olisi on voinut luoda jotain niin julmaa kuin loispistiäiset. Tätä kautta hän esitti eräänlaisen muunnelman pahan ongelmasta.

Tämänlainen haaste ei ole kovin merkittävä monillekaan teologeille.

Darwin oli tässä mielessä herkkätunteinen. ; Darwinia edeltävinä aikoinakin asia on jo tavallaan huomioitu. Esimerkiksi René Descartes uskoi että eläimet eivät kokeneet relevanttia kärsimystä. Että niiden tuskaisaksi koetut äänet ovat enemmänkin rikkoutuviin esineisiin kuin ihmisiin verrattavissa. Descartes demonstroi tämän vakaumuksensa surmaamalla nykyajan mittakaavoisa julmasti oman puolisonsa koiran. (Puoliso ja koira eivät ilahtuneet.)

Ajatus on toki suosittu myös modernina aikana. Esimerkiksi Pekka Reinikainen on kirjoissaan kertonut siitä miten luonnon julmuus ja sen liittäminen pahan ongelmaan on turhaa koska eläimet eivät kärsi relevantilla tavalla. Samoin William Lane Craig on esittänyt että eläimet eivät koe aitoa kärsimystä joten niillä ei ole merkittävää suhdetta pahan ongelmaan.

Moderni teologi voisi selittää siitä miten Darwin harjoittaa antropomorfismia eli liittää hyönteisiin inhimillisyyttä. Sitä voitaisiin selittää että eläimet eivät kärsi millään relevantilla tavalla. Niiden tietoisuus on vajaata. Tässä mielessä teologit tarjoavatkin mutkan joka on tuttu liberaalien aborttikeskustelusta ; Tässä sikiö määrittyy solupalloksi jolla ei ole sellaista hermostoa että se kärsisi mitenkään relevantilla tavalla. (Tässä ihmisarvo voi olla absoluuttinen mutta se koskee vain niitä jotka määrittyvät tietoisiksi ihmisiksi. Ihmisarvo koskee vain ihmisiä.)

Tämä kysymys onkin suurelta osin ohitettu.

Teologialla on tässä mielessä jännittävä suhde eläinten hyvinvointiin ja eläinrääkkäykseen. Ja teologiset ratkaisut ovat monesti sellaisia että ne eivät enää vastaa ihmisten peruskokemuksia. Suuri osa nykyajan ihmisistä joilla on koira eivät ajattele kuten Descartes. Ja heistä Descartesin heittäytyminen ei ole vakuuttavaa varmuudenosoitusta vaan sadistista pahuutta. Jotain joka on itse asiassa "sen pahempi koko argumentille".

Kysymys on siitä erikoinen, että jos lähestyy tietoisuutta naturalistisesti, päätyy yleensä sellaisiin malleihin joissa tietoisuus ja kärsimys eivät ole joko-tai -tiloja. Sellaisia jossa teologi vaan sanoo että kohteella a on aidolla ja relevantilla tavalla kärsivä sielu ja kohteella b ei ole sielua tai ainakaan oikeantyylistä sielua. ; Tässä päädytään usein siihen että tietoisuus on jotain joka on vaikkapa Kakun idean mukainen, jokin joka on jossain määrin kaikilla elävillä ja kasvaa "termostaattien määrän kasvaessa".

Lisäksi tässä paljastuu usein erikoisia yksityiskohtia. Tuoreesti on esimerkiksi havaittu kokeellisesti että hyönteisillä on havaittavissa jotain jonka voidaan nähdä subjektiiviseksi tietoisuudeksi jossa on muisti, mieliala ja jokin jossa kokemus muuttaa hyönteisen temperamenttia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että Darwin oli hyvinkin oikeilla jäljillä. Tästä on onneksi toki tehty filosofista ja teologista keskustelua, joka toivottavasti viriää jatkossa enemmän.

On selvää että herkkätunteiset ja sympatian ja empatiaa kokevat tarttuvat kärsimykseen herkällä otteella. Selvää on myös että tätä vastustavat voimat jotka seuraavat jotain kylmää dogmaansa jota pitävät objektiivisena moraalina jossa tunteilu on vain sivujuonne. ; Ja tässä kohden on selvää että vastaan tulee useita uskonnottomia ja vastaavia uskovaisten leimaamia Charles Darwineja joiden toiminta on sellaista että uskovaiset joutuvat viittaamaan siihen että Jumala on antanut kaikille moraalilain sisäänsä. Ja jotka joutuvat ohittamaan sen että tosiasiassa kristityt eivät vastaaviin korkeisiin periaatteisiin yllä joten moraalilait joko eivät ole kaikilla tai sitten kristinuskossa itsessään on jotain joka erityisen tilastollisesti yliedustavasti tuhoaa nämä piirteet ihmisissä. (Itseäni ei kiinnosta ryhtyvätkö julmat paskiaiset muita helpommin kristityiksi vai turmeleeko kristinusko ihmisten sisäsyntyisen empatiakyvyn. Lopputulos on kannaltani sama. Identiteetti on varoitusmerkki, signaali siitä että ollaan tavallista todennäköisemmin julman ihmisen kanssa tekemisissä.)

Ihmisistäkin tehdään Kärpäsiä.

Tässä mielessä teologien suhtautuminen hyönteisiin on samaa mitä he tekevät ihmisten kärsimyksen kohdalla itsemurhan ja eutanasian kohdalla. Uskovaiset tulevat mielellään kertomaan miten ihmisen kärsimys ei koskaan ole relevantin kovaa. Tässä on takana enemmän väitelause siitä että Jumala ei voisi tuottaa tuskaa joka ylittää kekenkään kestokykyä kuin se, että tuskaa käsiteltäisiin ja analysoitaisiin tuskan kautta. Teologit mielellään määrittelevät asiat ja muodostavat dogmeja niistä kuin tutkisivat asiaa jostain muutsakin näkökulmasta. Tässä mielessä itsemurhan ja eutanasian kohdalla tuskassa oleva onkin helposti näkemässä että heidän tuskansa falsifioi Jumalan.

Varmuus siitä että hyvä kaikkivaltias Jumala ei tuottaisi tuskaa joka ylittäisi kestokyvyn  yhdistää uskovaista ja esimerkiksi itsemurhaa yrittänyttä minua. Molemmat ovat sitä mieltä että Jumala ei tuottaisi tietynlaisia asioita. Ainut ero tässä on vain siinä että minä tiedän mitä minä olen kokenut ja miltä tämä on tuntunut. Uskovainen ei ole. Hän kuitenkin väittää tietävänsä minun kokemukseni paremmin. ; Tässä mielessä heille eläinrääkkäys ja ihmisrääkkäys ei ole koskaan "oikealla tavalla relevanttia". Ja tämä on suoraa seurausta heidän kannattamastaan teologiasta, ei mitään "syntiä" jota kristityt tekevät siitä huolimatta että heidän uskontonsa yleensä kieltää. (Mitä selitetään rakkaudettoman käytöksen kohdalla yleisesti.)

Näiden defiinien pyydystämisessä ei ole vahingoitettu ainuttakaan tonnikalaa...

Eilisen illan ja tämän aamun nettikeskustelu on keskittynyt delfinaarion kohtaloon. Delfiinit on siirretty vaivihkaisesti. Prosessi on ollut huonosti tiedotettu, ja suoraan sanoen valheellinen. Kun delfiinien siirroista oli luvattu tiedottaa ja keskustella, oli muuttoprojekti yllätyksellinen ja tiedottamaton. Myöskään delfinaarion vastuuväkeä ei saatu tavoiteltua. Puhelimet ja sähköpostit olivat "radiohiljaisuudessa". Tässä mielessä muutosprosessiin liittyy epäreiluja ja asiattomia puolia.

Toisaalta vaikeneminen on helppo ymmärtää. Delfiinit ollaan siirtämässä kreikkaan, Attikaan. Paikka on moraalisesti konu, juuri sellainen kuin stereotyyppisen kreikkalaisen hoitama asia voisi olla jossain pahoissa stereotypioissa. On selvää että luvattomien rakentamisten ja delfiinikuolemien ja eläinten hyvinvointiasioiden puutteet ovat sellaisia, että niihin ei oikein halua ottaa kantaa.

Tilanne on siitä ironinen että delfinaario ajettiin alas juuri sen vuoksi että Suomen olosuhteita pidettiin liian huonoina. Kuitenkin samalla unohdettiin että käytännössä kaikki muut vaihtoehdot olivat vielä huonompia. Lisäksi delfinaarion alasajoon liittyviin kuluihin ei haluttu tarttua. Delfiinien elossapitäiminen tuo kuluja. Ja ilman pääsylippuja rahaa ei tule taloon. Tappiollinen toiminta kannustaa korjaamaan asiaa jollain muulla tavalla kuin odottamalla muutamia vuosia. Särkänniemen tulos oli itse asiassa taantuman ja delfinaarion sulkemisen yhteisvaikutuksesta tappiollinen, sattumalta suunnilleen delfinaarion ylläpidon verran.

En ole puolueellinen tässä asiassa. Olen kaikkia vastaan. Prosessissa ei ole mielestäni ainuttakaan suurissa linjoissa oikein ja viisaasti toimivaa tahoa. On vain moraalittomia pölkkypäitä jotka ovat joko liian intomielisiä hyväntekijöitä jotka hyväntahtoisuudessaan tuhoavat kaiken vähänkin hyvän. Tai ovat kyynisiä talousajattelija-kelmi-salailija-kiemurtelevia pettureita jotka laskevat taloudellista tuloa ja sitä mikä on lyhyellä jänteellä ikävää PR -julkisuutta ja minkälaisia lausuntoja omista teoista on epämiellyttävää tunnustaa julkisuuteen. Tuntemus on tunnistettu mutta siitä huolimatta on tehty ne asiat joista tälläiset tuntemukset median edessä tulevat!

Nähdäkseni tässä olikin tapaus joka kuvaa sitä mitä tapahtuu kun hyväntahtoinen utopia kohtaa moraalittoman talouselämän.

Itsekin näen, jotakuinkin animalian ja vastaavien tapaan, että eläinten hyvinvoinnin kannalta eettisin ratkaisu voisi olla se että delfinaariota ei olisi yhtään missään. Toisaalta olen heidän kanssaan erimielinen siitä että asia pitäisi hoitaa siten että kaikki pitäisi sulkea kerralla. Tai oikeastaan. Tämä voi olla ratkaisu. Mutta tässä vaiheessa täytyy ymmärtää, että ratkaisu on tehtävä utilitaristisesti pitkään tähtäimeen tuijottaen. Ja tämä tarkoittaa sitä että utilitaristi uhraa eläinyksilöitä kitumiseen ja kärsimykseen "suurten periaatteiden vuoksi".

Tätä ei ole hyväksytty. Eläintenpelastajat eivät ole tarjonneet talouspuolen ratkaisuja tai ratkaisseet delfiinien hoitoa ratkaisuilla jotka olisivat konkreettisia ja tosia. Sen sijaan he ovat moittineet kaikkia tarjottuja ratkaisuja. Kaikkia sellaisia asioita jotka ovat mahdottomia. Retoriikassa on toki paistanut se, että jos vastapuoli sanoo sanan "mahdollinen", on viitattu siihen että asia olisi mahdollinen jos olisi tahtoa. Kuitenkaan tätä väitettä ei ole tuettu tarjoamalla niitä konkreettisia ratkaisuja.

Itse näen että liika hyväntahtoisuus ja utooppinen kikkailu johtivat siihen että paras mahdollinen vaihtoehto tuhottiin. Kun delfinaario ei saavuttanut täydellisyyttä, ajettiin delfiinit menettämään kotinsa ja paikan johon olivat tottuneet. Sulkemista on vaadittu mutta ei ole kuitenkaan tullut mieleen ensin rakenta sitä ihanteellista ulkoilmahoitolaa niille jonnekin muualle. Ja kun tälläistä ulkoallas-eläinsuojelu-paratiisia ei ole ollut, on sitten kitisty kun seuraukset ovat sitä mitä jokainen järkevä ihminen tietää niiden olevan.

Se, että vaaditaan mahdottomia, ajatellaan ihanteellis-mielikuvituksellisia utopioita, ja alleviivataan että kaikki "mahdollisuudet" ovat liian huonoja ja "mahdottomuuksista" puhumiset yrittämisen vähyyttä eivät luo keskusteluilmapiiriä ; Jos esityksien ylläpitäminen "koska ei me muuta keksitä" on hyväksyä julmuus "koska ei me muuta keksitä". Huoli on varmasti aiheellista koska ongelmia taatusti oli. Mutta vastuu siitä että asia alasajetaan on alasajajilla. Sillä jos "koska ei muuta keksitä" on huonoa, tulee keksiä että millä sitä muuta sitten keksitään. Tyhjätaskulla on enemmän valtaa, mahtia ja ideologisia verkostoja kerätä rahaa kuin yrityksellä joka tuottaa persnettoa ; Boikotin ja lopettamispakotteiden jälkeen on turhaa huutaa että "vastuu kaikesta epämiellyttävästä on toteuttajilla". He kun ovat toimineet pakon edestä

Toki olisi mukavaa ajatella että delfinaariot suljettaisiin siten että kaikki delfiinit pääsisivät ihanaan paratiisiin jossa olisi valtavan suuria altaita, jossa delfiineitä voisi kenties ehkä katsella lasin läpi yhdestä kohdasta tai sitten ei. Se olisi teoriassa mahdollinen ja olisi toiminut nykyistä ratkaisua paremmin. Toisaalta taas, Särkänniemellä ei ikävä kyllä olisi ollut sellaiseen resursseja. Joten se ei ole oikeasti mahdollinen. Maailmaan ei synny jättimäisiä rakenteita pelkästään sillä että joku keksii että sellainen olisi kiva. Kaikki vaatii resursseja. Eivätkä innokkaat delfiinienystävät ilmaistyöllä saa kommuuneissaan sellaisia kaivetuksi jostain syystä. Ei vaikka motiiveja delfiinin hyvinvointiasioihin selvästi on. Juuri niin kauan kun itse ei tarvitse maksaa, osallistua kustannuksiin tai tehdä työtä altaiden rakentamiseksi. Kapitalismia on kiva vastustaa ideaalina mutta se asioiden ratkaiseminen ja tekeminen halutaan jättää niille samoille kapitalisteille. Onhan se toki siitä näppärää että ilman omaa panosta on ikään kuin kädet puhtaat ja on helppoa kaivaa kaikki ongelmat esiin ja pitää näitä kapitalistien mielikuvituksettomuuden vikana.

Hyväntekijöistä tulevat mieleen ne ironiset hyväntahtoiset maailmaatuhoavat kristityt joiden olemassaolo on kenties takana siinä ajatuksessa että rukoilu on hyvä asia ja maailman parantamista. Ei siksi että rukous toimisi ja muuttaisi yhtään mitään. Mutta kun ihminen rukoilee niin hänen kätensä ja suunsa pysyvät poissa pahanteosta. Ja kun näitä hyväntahtoisia toisten elämään puuttujia katsoo, voi ennustaa että suurin osa heidän tekemisistään ja sanomisistaan on vilpittömästi ja hyväntahtoisesti tehtyä muiden elämän tuhoamista. En tiedä mitä rukouksen vastinetta maallisille eläinaktivisteille voisi suositella? Facebookiin kirjoittamista? Bloggaamista? (Vaikeaa keksiä mitään mitättömämpää kuin omassa blogissa vouhkaaminen. Lue vaikka tätä blogausta jota juuri luet!)

Delfinaarion ääliöitä taas voi syyttä siitä että he ovat kyynisiä paskoja.

Jos delfiinien oikeuksien puolustajia voi moittia utopistisuudesta niin heillä on sentään arvoja ja periaatteita. Aikeet ja suunnitelmat ovat olleet hyviä, toteutus on vain se joka on kussut. Ja voi että se onkin kussut.

Rehellisen yrityksen tehtävänä olisi hoitaa vähintään tiedottaminen. Lisäksi minun on hyvin vaikeaa uskoa että Attika on se toiseksi paras delfinaario Euroopassa. Tai jotain. Tätä kautta ei voi muuta kuin epäillä että toteutus ei ole "paras mahdollinen maailma" vaan enemmän "se kauppa joka on saatu tehtyä". Vaikeneminen ja tiedotukenpakoilu viittaa siihen että vastuuhenkilöt palkannut instituutio ansaitsee konkurssinsa.

Teillä ei ole utopiaa tai ihanteita! Rahaa sentään osaatte laskea ja ymmärtää että sillä ei oikeasti saa mitään jos tili painuu vuosi vuodelta miinukselle. Ja tajuatte tässä tilanteessa sen verran että delfiinejä ei kannata pitää sirkuseläiminä uima-altaissa.

---

Delfiinien kohtalossa on puhuttu paljon "parhaasta mahdollisesta paikasta" joka tuo mieleen Leibnizin selittelyt siitä miten elämme "parhaassa mahdollisessa paikassa". Toisaalta oloni on ollut siinäkin mielessä teologinen, että mieleeni on tullut sekin että kenties se, että Delfiinit ovat menossa "parempaan paikkaan" voisi todella tarkoittaa sitä että ne lähetettäisiin tuonpuoleiseen ja niiden maalliset jäännökset syötäisiin vaikka voileivillä!

Asioiden tukemisesta ja vastustamisesta

Harambe -gorillan ampuminen on herättänyt monenlaista puhetta. "Internet" on ihastunut aiheeseen. Ampumisen katsotaan toisaalta olleen perusteltu ja toisaalta tästä on haluttu tuomioita. Skismasta on rakennettu mielestäni hauska internetvitsi. Sellainen jossa Haramben tilansteesta rakennetaan trolley problem ; Moraalifilosofin täytyy kääntää vipua. Jos vipua käännetään, Harambe kuolee mutta saa arvostusta ja hänestä välitetään. Jos vipua ei käännetä, Harambe elää mutta ketään ei kiinnosta. Kysymys on ; Onko Harambe vai Haramben idea arvokkaampi.

Tämä sama ongelma tulee vastaan lähes kaikessa. Eetikot ovat viime aikoina ottaneet kantaa esimerkiksi siihen onko meidän eettistä katsoa olympiakisoja. Rion olympialaisiin liittyy suoraan ja epäsuoraan monia eettisesti kyseenalaisia asioita. Toisaalta urheilu sinällään on jotain jota kaupataan arvoilla ja ihanteilla. Jotka ovat usein hyvin kaukana siitä miten urheilijat elävät ja miten olympiakylä rakentuu ja toimii.

Onko olympialaisten ideaali arvokkaampi kuin se miten olympialaisia pyöritetään.

Eläinsuojelun suojausloukut

Eläinten oikeuksien ja eläinten hyvinvoinnin kohdalla kysymys on usein illuusioista. On tärkeää että jotain myydään mielikuvalla joka on imagoltaan auvoisempi kuin mitä tehty muutos on eläinten hyvinvoinnin kannalta relevantti. Tässä kontekstissa on tietenkin helppoa vihata koko systeemiä ja ehdottaa vaikkapa totaalikieltoja. Jotka tosin siirtävät asioita muihin paikkoihin joissa asiat ovat vielä huonommin.

Esimerkiksi turkistarhauksen kohdalla ongelmana on globaali kysyntä. Ja jos esimerkiksi Suomi lopettaa toiminnan, tilanne on sen parempi kiinan turkistarhoille. Joissa olosuhteet ovat vielä pahemmin. Tässä mielessä monessa tapauksessa kysymys ei ole vain eläinten hyvinvoinnista tai kokonaiskuvasta vaan siitä että teemmekö "me" niin. Tällä suojellaan ikään kuin maan kansalaisten moraalisuutta hieman samanlaisella tavalla kuin millä joissain hindumaissa jotkin pahana nähdyt työt teetetään jollain paarialuokalla. Joka on tärkeä koska ei-paariat haluavat elää maailmassa jossa nämä työt tehdään mutta haluavat samalla leikkiä moraalista ylemmyyttä sillä että eivät tee asioita itse.

Tämänlaisesta loukusta löytyy joskus hyvinkin erikoisia esimerkkejä. Esimerkiksi Animalia joutui ensin taistelemaan että Särkänniemen delfinaario on suljettava. Kun tässä onnistuttiin, vastaan tuli tilanne jossa delfiinit jotka eivät tuota rahaa olisi lähetetty vielä huonompiin oloihin. Ja siksi nyt Animalialla on taistelun alla se, että taloudellisesti kannattamattomia delfiinejä ei lähetettäisikään kreikkaan vaan ne jäisivät yhä niihin Suomen delfinaarion oloihin. On selvää että ilman delfinaarion tuomaa rahoitusta eläinten hyvä hoito on vähemmän motivoitua ja täten vaikeampaa. (Osa toki uskoo että ihmiset olisivat vapaaehtoisesti hyviä. Suhtaudun tämänlaisiin hyvin kyynisesti.) Samaan aikaan Animalia on toki halunnut kieltää delfinaariot koko EU:n alueelta. Joten kysymys on, että jos ne kaikki pitää lopettaa niin mihin ne delfiinit laitetaan? Delfiinejen siirtämistä paikasta toiseen tuntuu olevan ratkaisu ja tässä unohtuu se, että joka ikinen paikka on se josta delfiinit halutaan myös siirtää pois.

Toki tämänlaiset ongelmat ovat lähinnä siirtymävaiheen ongelmia. Joku utilitaristi voisi esimerkiksi nähdä että muutaman delfiinin ongelmat eivät ole merkittäviä jos koko delfinaariotoiminta loppuu. Muutama delfiini voidaan uhrata suuremman hyvän ja useamman abstraktin delfinaariossa olevan delfiinin - delfiinin jota ei tavallaan edes ole ja tämä on tavallaan se koko pointti - edestä. Toisaalta voidaan ajatella että on asiallista tehdä väliaikainen kärsimys siksi että tässä saadaan luovuttua epäeettisenä pidetystä toiminnasta jossa erityisen tietoiset ja älykkäät eläimet kärsivät.

Muistan kuinka olen nähnyt Keravan tivolissa elävän norsun. Sen elinolosuhteet eivät olleet kovin hyvät. Ja onneksi norsujen pito kiellettiin. Siksi elefantti pääsi parempiin olosuhteisiin Korkeasaareen. Tämä oli kaunista ja eettistä. Ja tosiasiassa uskon että syynä projektin onnistumiseen parhaalla realistisella tavalla oli siinä että Korkeasaari on taloudellisesti kannattavaa yritystoimintaa. (Rahalla ei voi ostaa hyvyyttä tai hyväntahtoisuutta, mutta jos hyvillä teoilla tienaa riihikuivaa se ajaa paskiaisenkin eettisyyteen. Oikein millään muulla ihmisiä ei kai saakaan tekemään hyvää.)

Tässä kohden on syytä tiedostaa, että en ole niitä markkinamiehiä jotka uskovat johonkin näkymättömään käteen. Joka tarkoittaa sitä, että ei pidä luottaa että markkinavoimat itsestään ratkovat esimerkiksi eläinten hyvinvointiasiat. Siksi eläinten hyvinvointikeskustelussa pitääkin siirtää huomio pois tuomitsemisesta ja näkymättömästä kädestä. Ja luoda järjestelmiä joissa on rakenteellisesti sellainen sisältö että hyvyydellä tienaa. Tämä ei ole helppoa. Valitettavasti se tulee tehdä juuri siksi että se on epätodennäköistä ja vaikeaa. Ja valitettavasti se on ainut keino tehdä juuri mitään.

Valitettaavasti moralismi on helppoa ja siinä tulee hyvä mieli. Kun voi luoda selkeän vihollisen jonka selkeästi tuomitsee, voi heiluttaa etusormea ja valittaa prosessin hitautta ja pitää tätä "vihollisten" syynä. Tämänlainen yksinkertaisuus liikuttaa nykyaikana. Aikana jolloin simppeliys ja tunne ovat tärkeämpiä kuin mikään muu.

Kissanlistijäiset

"Keski-Uusimaa" (lehti jossa on makuuni sana "uusi" liikaa) kertoi siitä miten Järvenpässä on rääkätty kissaa. "Facebookissa levinnyt kissanrääkkäysvideo on johtanut rikosilmoitukseen. Itä-Uudenmaan poliisi kirjasi rikosilmoituksen tiistaina. Videolla nuori mies kohtelee kissaa epäasiallisesti. Tapausta tutkitaan eläinsuojelurikoksena." Samasta tapauksesta on kerrottu muuallakin "Itä-Uudenmaan poliisi on kirjannut kansalaisen tekemän ilmoituksen perusteella rikosilmoituksen Facebook-sivustolla julkaistusta videosta, jossa nuori mies kohtelee kissaa epäasiallisesti. Rikosilmoitus on kirjattu nimikkeellä eläinsuojelurikos. Teon tapahtumapaikkakunta on Järvenpää. Poliisin saamien tietojen mukaan kissa on nyt omistajansa hallussa. Kissan tämän hetken kunnosta poliisilla ei ole tarkempaa tietoa."

Olen asunut Järvenpäässä ja olen facebookissa Järvenpää -ryhmässä. Siellä tämä asia liitettiin maahanmuuttajateemaan. Se herätti keskutelua ja jonkin verran moderointia. En läväytä tässä esille pahimpia. Mutta läväytän esiin jotain. Aloitan kenties relevanteimmalla kuvankaappauksella. Siinä Heidi Siltala kuvaa tilanteen.

Kommentti on toki sen verran "hommafoorumin" termistöä vilisevää että on hieman vaikeaa ottaa kirjoittajan vilpittömyyskehotuksia aivan täydestä. Mutta ratkaisevaa on että se kuitenkin pyrkii periaatteessa sopuisuuteen. Periaatteessa tämä toki tehdään varsin asenteellisesti. Mutta kuitenkin. Tapauksen perusmekaniikka tuli kuitenkin selväksi. Tämä on asianomistajan, tai kissanomistajan, kulma asiaan. Häntä ei tietenkään voi ottaa silminnäkijänä ja todistajana sellaisenaan. Mutta hän kuitenkin linkittää videoaineistoon joka on evidenssiä. Hän korostaa että rääkkäys ei ole erityisen julmaa, esimerkiksi silpovaa. Enemmän retuuttamista. Ja hän tekee kuten rikoksen uhrin täytyykin. Eli ilmoittaa asian poliisille. Hän ei kehota lynkkauspartioihin tai liitä tätä maahanmuuttajien kulttuuriseksi, kenties jopa geneettiseksi, erityispiirteeksi. Tässä mielessä asenteellisuus on siis oman, varmasti rakkaan, kissan kohtalosta johtuen ymmärrettävää. Ja sitä pahastumista ja asenteellisuutta ei käytetä ylilyönnin masinoimiseen. Toiminta ja aktiot pysyvät kohtuudessa. En voi sanoa hirveästi pahaa tähän.

Palstalla tapahtui toki muutakin. Siellä oltiin liikkeellä "mitäs minä sanoin" -asenteella. Puolustuksenaihe oli muodikkaa⚡⚡ti MV -lehti. Ja kommentaattori Tomi Jeskasen oma nohevuus.

On hyvä huomata ripeys. Itselläni on tosin ollut yleensä sellainen ajatus, että tunnun olevan aika usein myöhässä ajankohtaisiin aiheisiin reagoinneissani. Prosessi tuntuu olevan niin että jokin asia tulee muodikkaaksi. Ja siinä ajassa kun minä ehdin lukea aineistoja ja tutustua taustoihin ja varmistamaan mitä on todella tapahtunut, on kulunut kaksi päivää ja asia on jo ei-muodikas. Olen ajatellut että tämä johtuu siitä että asioiden tarkistamiseen menee helposti aikaa ja nykyaika suosii enemmän huomiohuoraamista jossa ei ole väliä mitä todella on tapahtunut vaan se että "tavallinen kansalainen voi helposti päätellä mitä on todella tapahtunut". Esimerkiksi yksittäisissä rikoksissa ei nähdäkseni ole mitään "on helppoa nähdä kuka todella on syyllinen". Sen takia meillä on poliisi ja tuomioistuimet. Mutta koska tämä teko on yltänyt esitutkintaan asti, on syytä huomata että vaikka otsikko tuomitseekin ennen oikeudenkäyntiä, on kissanpiinausvideo sentään "julkista tietoa". (Poliisi voi sitten ratkaista esimerkiksi sen onko tämä väärennös vai ei. Sitä ennen on kuitenkin jonkinlaisia syitä uskoa että teko on todella tapahtunut.) Viikko kertookin ehkä siitä että "massamedia" ei heitä kymmentä epäilystä nopeatempoisesti heti kun voidaan ja sitten juhli siitä että näistä kymmenestä jokunen osuu oikeaankin. (Vahvistusharha on ihmisillä vahva. Väärä ja valheellinen uutinenkin on "sitä tarinaa" jota tuo kissanrääkkäys sitten vahvistaa floodaajan omassa päässä. Ei tosin juuri missään muualla.) Tässä mielessä tämä kommentti on kenties tarpeettoman voitonriemuinen. Mutta ei kuitenkaan läpeensä asiaton. Se "jollain tavalla" oikeuttaa olemassaoloaan.

Mutta omituisiakin tapahtui. Koska kyseessä oli sosiaalinen media, päädyttiin tässä tekemään erikoinen asia. Nimittäin "vieraisillakäynti". Riikka Pajula ja muut halusivat käydä kasvokkain kommunikoimassa.

Ajatus on tässä tietenkin helposti lynkkaushenkinen. Ketjua seuranneena uskallan kuitenkin sanoa etä kysymys ei ollut tästä. Siellä haluttiin käydä keskustelemassa. (Tästä kulmasta otan hieman tarkemmin tässä samassa blogauksessa alempana.) Merkittävää on että asia haluttiin keskustella ikään kuin laillisen asianhoidon ulkopuolelta. Tämä ei sinällään ole paha asia. Meidänkin perheessä on joskus yritetty niinkin tehotonta strategiaa kuin kiusaamistapaukseen osallistuneiden kanssa keskustelua ja sopimista virastosysteemien ulkopuolella. (Mikä on kyllä naïvisti tehty.)

Tämä kommentointi kuitenkin herättää hyvin omituisia kysymyksiä. Kysymyksiä siitä että miksi normaalisti ei puututa tälläisiin? Esimerkiksi koulukiusaajien luo ei mennä massalla tekemään samanlaisia vierailuja. (Meidän koulussa oppilaiden enemmistö tasan tarkkaan tiesi että minuun kohdistui "asioita" ja he tasan tarkkaan tiesivät myös "ketkä niitä asioita tekivät".) Eläinrääkkääjiä, humalassa autoa ajavia tai käsilaukkuvarkaita ei käydä tällä tavalla jututtamassa. Joten on selvää että epäanalogiseen käytökseen syynä ei ole vain suhtautuminen eläinrääkkäykseen. Vaan nimenomaan tekijän identiteetti.

Toinen omituisuus oli se että toistuvana teemana ketjussa oli myös se, että asiayhteyteen tuotiin raiskaaminen ja pedofilia. Videolla olevat miehet olivat syyllistyneet eläinrääkkäyskääkkäykseen. Eivät olleet raiskanneet esimerkiksi sen tallin hevostyttöjä. Jolloin täytyy kysyä että miksi ihmeessä näiden maahanmuuttajien kanssa halutaan keskustella näistä teemoista? Eihän varastakaan syytetä murhasta vain siksi että hänen suvussaan on murhamiehiä.

Tämä kaikki itse asiassa korostaa oikeusvaltion perusperiaatteita. Oikeusvaltiossa oikeus on tavallaan valtiolla. Poliisin tehtävänä on tutkia ja ottaa kiinni ja tuomarit ja lakimiehet ovat tuomiota varten. Tuomion panevat toimeen siihen määrätyt instanssit. Ihmisiä kohdellaan tässä byrokratiamyllyssä niiden tekojensa mukaan mitä he ovat todistetusti tehneet eikä sitä kautta mitä kansanryhmää he edustavat. Näin ollen sinänsä vakava ja iljettävä ja raukkamainen eläinrääkkäysasia on aivan oikein sysätä poliisille ja tästä tulee sitten tuomita. Jos laki määrää tästä karkoituksen niin sitten näin tapahtuu. Tämä ei ole kuitenkaan yksilöiden, ei edes "massavierailijoiden" hallussa.

Itse asiassa oikeusvaltion perustalle yleensä nähty herra Montesquieu voisi olla äimistynyt siitä miten sama sosiaalinen ryhmittymä suorittaa sekä rikoksesta raportoinnin, että syylliseksi tuomitsemisen että sitten lähtee vielä suorittamaan rankaisuakin asiaan liittyen. Kaikki nämä tahot pitäisi pitää aika tavalla erillään. Lainsäädäntö, eli se mikä on väärin, pitäisi pitää erillään tuomiovallasta. Ja niin edespäin. Oikeusvaltiossa eläville näiden periaatteiden pitäisi olla melko ilmiselviä. Mutta toistuvasti voidaan nähdä että näin ei ole.

Ajatus vierailusta oli selvästi monille rauhanomainen. Mutta mukana oli kommentaattoreita joiden mukaan mukaan olisi hauskaa ottaa pesäpallomailaa. Erityisesti Andro Lehismaa kannusti omalla nimellään ja naamallaan tämänlaista käsittelyä. Onneksi palstalla toivottiin erikseen maltillisuutta ja korostettiin että rohkeat tulevat ilman tämänlaisia varustuksia. Kuitenkin jo tämä muistuttaa, että tälläisessä spontaanissa ei-ilmoitetussa-mielenosoituksessa ja tämän tyylisessä mielenilmauksessa on helposti tilaa ns. korpilaille. Pesäpallomaila sopii tälläisessä yhteydessä "keskustelussa" perinteisesti paikkojen rikkomiseen ja ihmisen paikkojen rikkomiseen ynnä murhavälineeksi. Lehismaa toi selvästi esiin sen että tässä ei pelata pesäpalloa maahanmuuttajien kanssa. Hän toki varoi sinänsä ovelasti täsmentämästä että rikkooko hän ihmistä vai paikkaa vai onko väline väkivallalla uhkaamista. Jokainen näistä konteksteista ei toki liene laillinen joten tällä varovaisuudella "ei saavuteta henkisesti kovin paljoa".

Olen laajemmin myös erityisen ihmeissäni siitä että jos kissan kiusaamisesta pahastutaan niin että halutaan hakata maahanmuuttajia pesäpallomailalla, ollaan selkeästi menty sellaiselle tasolle jossa "prioriteetit heittävät" enemmän kuin jonkin verran. Olen tottunut sellaiseen ajatukseen jossa "eläimet ei kuitenkaan ole ihmisiä". Eli ihmisten arvo olisi suurempi. Tämä on yleinen erityisesti konservatiiveilla ja oikeistolaisilla. Ja niillä tahoilla jotka nyt ovat sitten maahanmuuttovihamielisiä. Tässä mielessä pesäpallomailan, eläinrääkkäyksen ja ihmiseen kohdistuvan väkivallan kolmio vaikuttaa "jokseenkin epäsuhtaiselta".
1: Tämä tosin voi johtua vain siitä että en ole ottanut mukaan mahdollista tapaa koherentisoida tämä jännite. Onhan mahdollista murtaa tämä pesäpallomailakäsittely sillä, että oletetaan että maahanmuuttajat eivät ole ihmisiä. Jos he oletetaan eläimiksi, kyseessä on kosto "samalla mitalla". (En tosin ymmärrä miksi ihmisten lait koskisivat eläimiä.) Toisaalta toinenkin keino asiaan on. Jos nämä ihmiset olettavatkin että maahanmuuttajat eivät ole edes eläimiä ei mitään jännitteitä ja kaksoisstandardeja ole. Jos näitä oletuksia on tehty niin johan on sairas kulttuuri näillä "pesari-ihmisillä". Ja jos näitä ei ole tehty, niin johan ovat epäloogisia toopeja joiden voisi olettaa olevan peräisin jostain sellaisesta geenipoolista jonka kognitiiviset kyvyt ovat siellä Gaussin käyrän heikommassa hännässä.

---

Miksi en suttaa nimiä? Koska sitaattioikeus. Tuon lausujien identiteetit esille julkisuuteen samalla oikeutuksella millä MV -lehti niitä toistuvasti tuo silloin kun kyseessä ovat maahanmuuttajat.

Liha on hyvää

On ilmeisesti machokulttuuriin sopivaa esittää lihansyönnille perusteeksi "liha maistuu hyvälle". Ensimmäinen ajatus tähän liittyen on se, että se ei ole lainkaan moraalifilosofinen argumentti. Se on tavallaan kysymyksen ohittaminen ei-vastauksella. Se olisi siis sitä että ignoranssista tehtäisiin asenteen kautta jotenkin machoa vaikka sen pitäisi olla asenteellista ajattelemattomuutta. Tätä kautta sillä voi olla arvoa lähinnä jonkinlaisena alakulttuuriin sitovana symbolina. Tämä lause on siis ennen kaikkea jotain jolla ilmoitetaan kuulumista tiettyyn ryhmään kuin sitä, että sillä vastattaisiin annettuun kysymykseen.

Mutta sitten kun sitä katsoo oikeasti, voi huomata että se on vähintään perustelu. Se ei toki viittaa eläinten hyvinvointiin tai eläinten oikeuksiin. Mutta toisaalta miksi tämänlaisen sitoumuksen pitäisi ylipäätään olla ehtoina? Kun joku kysyy perusteluja lihansyömiselle, asiaa voi periaatteessa lähestyä mistä näkökulmasta tahansa. Ja on selvää, että lihan maku on tässä argumentti.

Tästä voisi jopa kasata yksinkertaisen syllogismin:
1: Liha maistuu hyvältä.
2: Syön hyvältä maistuvia asioita.
J: Syön lihaa.

Kaikki premissit ovat todennäköisesti tosia ja premisseistä seuraa johtopäätös. Kysymys onkin argumentin relevanssista. Joka taas ei ole niin yksiselitteinen asia. Tässä tyytymättömyys argumenttia kohtaan voi johtua siitä että vaikka se onkin argumentti, niin se onkin tästä huolimatta jotain joka ei ole moraalifilosofinen argumentti.

Toisaalta voidaan sitten huomata, että tosiasiassa on olemassa hyvää elämää koskeva teoria nimeltä hedonismi. Sitä voidaan soveltaa niin että siitä tehdään eettinen teoria. (On teoriassa mahdollista rakentaa malli jossa paha ihminen elää hyvän elämän, mutta aika usein esitetään malleja joissa hyveellinen elämä on sama kuin hyvä elämä.) Tällöin keskiössä on elämästä nauttiminen. Ja tässä kohden voidaan ottaa sellainen hedonismin versio jossa korostetaan sitä, että ä vastaajan mielessä liha tuo iloa, eläinten hyvinvoinnin miettiminen ei. (Suuri osa hedonismin malleista korostaa tiedostamisen autuutta, mutta mukaan voidaan ottaa niitä jotka eivät.)

Toki tätä voi pitää asenteellisena ja kehäpäätelmäisenä. Siinä hyvyys on määritelty. Ja siinä ihmisellä on itsenään erityinen vastuu omasta nautinnostaan. On helppoa kyseenalaistaa tätä. Voidaan korostaa vaikkapa sitä että eläimet ja ihmiset olisivat hyvinkin samanlaisia ja siksi molemmilla pitäisi olla samanlaiset oikeudet. Hedonisti voisi tässä viitata johonkin Descartesista kumpuavaan teoriaan ihmisten ja eläinten erilaisuudesta. Molemmat vaihtoehdot ovat maailmankuvallisia, joten miksipäs ei voida seurata tätä mallia?

Tilannetta voisi jopa nokittaa sitaatilla joka on eläinten oikeuksien ystävien käytössä : Jeremy Bentham korosti, että eläinten kohdalla "kyse ei ole siitä, osaavatko ne ajatella, tai osaavatko ne puhua, vaan siitä, osaavatko ne tuntea." Lihanrakastajan ei tarvitse kuin selittää että kenties sama prosessi koskee heitä itseäänkin, ihmisinä. Se, mikä vaikuttaa huolimattomuudelta onkin sitä että jotkin asiat on sisäistetty.

Tämän jälkeen ei tarvitse kuin ottaa Thomas Nagelin ajatukset siitä että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Tai muukaan eläin. Ja heittää filosofinen haaste takaisin. Että hedonisti tietää että hän itse tuntee, mutta mistäs tietää onko eläimille aiheutettu mitään kärsimystä.

Sen jälkeen maistuu raaka pihvi. Karhunmaksaa. Sellaista josta saa miehekkäästi trikiinin.

Julmuus saadaan pois luonnosta tappamalla?

Ei ole ollenkaan tavatonta, että eläinten oikeuksien puolustajat ovat tilanteessa jossa he puhuvat luonnosta ja luonnollisuudesta ideaaleina. Jolloin esimerkiksi ihmisten julmuus nähdään helposti luonnottomana ja julmana. Tässä tilanteessa keskustelu muistuttaa kovasti sitä mitä fundamentalistien ja homoseksuaalisuuden kanssa ; Homous ei ole luonnollista vaikka sitä on luonnosta.

Toisaalta eläinten oikeuksista puhuttaessa on viitattu usein spesismiin. Eli siihen että ihmiset liian paljon katsovat asiaa omilta ehdoiltaan. Ja näin ihmisiä käsitellään jotenkin eri tavalla kuin muita eläimiä. Usein tämä tarkoittaa tietysti sitä että ihmiset antavat itselleen enemmän oikeuksia kuin muille eläimille. Mutta toisaalta tämä voi tarkoittaa sitäkin, että ihminen päättää eläimen puolesta mitä tämä haluaa.

Näiden yhdisteleminen voidaan tehdä monella tavalla. Eräs hieman erikoisempi liittämistapa tuli kasvissyöntiä korostavilta vegetaristisilta filosofeilta. He ehdottivat, että kun puhutaan eläinlajien suojelusta ja julmuudesta ja eläinten oikeuksista ei ole huomattu tärkeää asiaa "The animal welfare conversation has generally centered on human-caused animal suffering and human-caused animal deaths. But we’re not the only ones who hunt and kill." Eli juuri sitä että luonnossa on saalistusta ja metsästystä - aivan kuten jokainen lihaa syövä metsästäjäporukkalainen voikin sanoa. Siksi kaikki saalistajat pitäisi surmata. "By killing predators, we can save the lives of the many prey animals like wildebeests, zebras, and buffalos in the local area that would otherwise be killed in order to keep the animals at the top of the food chain alive. And there’s no reason for considering the lives of predators like lions to be more important than the lives of their prey." Tässä otettiin provokaatiota otsikkoa myöten ; Hammaslääkärin huvitukseksi salametsästetty Cesil -pantaleijona mainittiin kohteena jonka katoaminen ei haittaisi ketään. (Toki tässä todetaan että olisi ihanteellisempaa hoitaa asia rauhanomaisesti, mutta on vaikeaa keksiä miten esimerkiksi leijonia voitaisiin ruokkia ilman lihaa. Ja vasta tämän vuoksi on syytä humaanisti ja tuskattomasti metsästää saalistajat sukupuuttoon.)

Tämä on ratkaisuna siitä ikävä että saalistajat itse asiassa ylläpitävät kantoja. Ilman saalistajia tapahtuu kantokyvyn ylittämisiä. Ja itse asiassa saalistajat ovatkin oleellisen tärkeitä biodiversiteetin ylläpitämisessä. (Eli lajien monimuotoisuus, se että alueella on monta erilaista lajia, vaatii saalistajia.)

Toisaalta voitaisiin olla tyytyväisiä siitä että kukaan ei saalista eläinlajeja vähenemään. Ne vaan kuolevat mikrobeihin. Joiden tuhoamisessa, tuskattomassa ja tuskallisessa, lääkärikunta on monin paikoin yrittänyt tehdä parhaansa niiden kantojen vähentämisessä, huonolla menestyksellä.

Kuitenkin tästä argumentista voidaan nähdä että se on tavallaan johdonmukainen. Tämänlaiset rakennelmat varmasti toimivatkin näppärinä osoituksina siitä miten nimenomaan kyky pilkkoa argumenttinsa osiin ja niiden johdonmukaisuuden arviointikyky voi johtaa siihen että kun on sitoutunut tiettyihin lähtökohtiin niin toisaalla tulee yllättäviä vaatimuksia näkemyksiin. Ja tätä kautta on oman ajattelun koherenssin vuoksi mahdollista päätyä sellaisiin ratkaisuihin joita ihmiset tavallisesti välttäisivät. ; Tämä äärimmäistyminen tai omituistuminen näkyy erityisen vahvasti silloin kun on jossain sitouduttu periaatteisiin ja taustaoletuksiin hyvinkin maailmankuvallisesti. Kun ne ovat vahvoja ja tiedostettuja niitä helposti maalataan sellaisiin paikkoihin joihin ei kenties kannattaisi.
1: Toki aika moni elää kognitiivisessa dissonanssissa jossa he pitävät jännitteiset rakenteensa ja yrittävät pitää niissä tolkkua ja peittävät ristiriidat erilaisin ad hoc -oletuksin. Tämä johtaa venkoiluun eikä äärimmäistymiseen tai outoistumiseen. Tässä ei selvästi ole tehty näin.

Onko jotain joka on "olla lepakko"?

Thomas Nagelin tunnettu lepakkovertaus viittaa siihen että ihminen ei voi mitenkään tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vertaus on kiinnostava ja tärkeä. Mutta siinä on hyvin erikoinen perusasetelma. Tarkalleen ottaen siinä ajatellaan että lepakoilla olisi jokin itseys.

Minulle on hyvin luontevaa pitää lepakoita tietoisina olentoina. Sillä olen fysikalistis-reduktionistinen saasta. Minusta voimme todellakin sanoa että ei-ihmis-eläimet, kuten myös vauvat, toimivat tavalla joka näyttää intentionaalisuutta. Ja että tämä on sama kuin tuki sille että ne representoivat tai implementoivat maailmaa mielensä sisällä tietoisesti.

Mutta jos tietoisuus nähdään ei-reduktiivisena, ongelmaksi tulee se, että me emme kenties voi selittää miltä tuntuu olla lepakko. Mutta samalla meille jää osoittamatta että on jotain selitettävää. Tarkalleen ottaen se, että onko meillä edes mitään lepakkoutta jota selittää. Lepakkohan voisi tälläisessä ei-reduktiivisessa maailmassa olla omanlaisensa filosofinen zombie. On vaikeaa pitää ongelmana jotain jossa ei onnistuta selittämään jotain ilmiötä jonka olemassaoloa ei edes ole osoitettu.

Kissalan pojat

Kuvitellaan että meillä on seuraava lause "Jokainen kesäkissan omistaja hylkää sen." (Siis sen kissan.) On usein sanottu että tuon tyylisiä lauseita ei voitaisi kovin näppärästi kuvata ensimmäisen kertaluokan logiikalla;

Temppuna on se, että kun luodaan sellainen ensimmäisen kertaluokan logiikan varaan rakennettu konstruktio joka luo oikeanlaisia tuloksia, sen rakenne eroaa radikaalisti siitä pintarakenteesta ja tavasta jolla asiaa tavallisesti katsotaan. Universaalikvanttori tuottaa hankaluuksia. Esimerkiksi seuraavanlainen lause voidaan rakentaa;

∀x∀y[(henkilö(x) & kesäkissa(y) & omistaa(x,y)) → hylkää(x,y)]

On useitakin semanttisia yrityksiä ratkoa tähän liittyviä ongelmia. Esimerkiksi yritetään luoda erilaisia dynaamisia semantiikkoja. Mutta sitten toisaalta voi tuntua ihan perustellulta.

∀x[(henkilö(x) & ∃y(y=z & kesäkissa(z) & omistaa(x,z)) → hylkää(x,z)]

Mikä tässä on vialla?

---

uɐɐɯnʇıʞ oʇuǝןo uǝuıoʇǝıʇ ɐʇɐdɯǝן ɐʇuoʇıןɐɐɹoɯ uıʇǝʌןǝɥ uo
Logiikan kannalta;eksistenttikvanttori ei vaikuta lauseen tulkintaan. Ja lisäksi tuo ratkaisutapa tuottaa ongelmia sen tyylisissä tilanteissa joissa "mies ottaa kesäkissan"...

Eläimien parhaaksi

Kun katsotaan eläinten hyvinvointia, ei ole vaikeaa huomata että monesti ihmisten huomio voi siirtyä syrjään asiasta. Tästä hyvinä esimerkkeinä on se, että koirille ostetaan kallisarvoisia kaulapantoja. Koiraa se ei kiinnosta, ja kysymys on oikeasti ihmisten välisestä statuksesta ja pienemmässä määrin siitä että ihmisten haluja antropomorfisoidaan eläimille.

Eläinten oikeuksien kohdalla tilanne on tältä kohden helposti samanlaatuinen. Eläimien oikeuksiksi lasketaan tällöin varsin ihmismäisiä arvoja. Ja monesti ihmisillä onkin maailmankuvallis-hengellinen asenne eläimiin ja eläimiä ohjataan sen mukaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on intiaaneihin liitetty elokuvaklisee jossa kaadetun eläimen ääressä rukoillaan. Tällä on varmasti syvä merkitys intiaanille ja hänen luonnon kunnioittamiselleen. Mutta eläintä tämä ei kiinnosta.

Itse asiassa eläimen kannalta on aivan sama mitä sille tapahtuu kuolemansa jälkeen. Voidaan aivan oikeasti ihmetellä että minkälaista luonnon kunnioittamista on se, että eläimiä ammutaan salassa ja sitten niiden dekapitoidut päät täytetään huoneen koristeeksi... Eläintä nämä asiat eivät kiinnosta sen enempää kuin se rukoillaanko niiden kuolleen ruumiin äärellä vai ei.

Siksi onkin kenties hyvä huomata että jos puhutaan eläinten oikeuksien sijaan eläinten hyvinvoinnista, ollaan tilanteessa jossa eläinetiikan vastavuoroisuusteoriat loistavat poissaolollaan. ; Alaa hurjasti eteenpäin ajanut Temple Grandin on tehnyt innovaatioita jotka ovat muuttaneet lehmien käsittelyä. Hän tarkkaili lehmien käytöstä ja hän on varmasti kyennyt näkemään lehmien ihmisistä poikkeavat havainnointi ja käyttäytymismallit sen vuoksi että hän on autistinen. Hän ei siis samastu ja käytä samanlaista mielen teorian mallia kuin muut ihmiset. Kun lehmien oma toiminta on otettu perustaksi, on selvää että naudoille saadaan mahdollisimman vähän poukkoileva ja stressaava ohjaus.

Siksi eläinten parasta tavoitellaankin usein enemmänkin laittamalla eläimiä tilanteisiin ja tätä kautta kysymällä niiltä. Mutta jos esimerkiksi navetan eri puolille laitetaan erilaisia asioita, voidaan nähdä mitä naudat suosivat toisten sijaan. Ja toisaalta voidaan myös testata miten paljon eläin voi olla valmis ponnistelemaan jonkin asian saavuttamiseksi. Samoin voidaan katsoa eläimen käytöstä muutenkin. Donald Broomin esittämä asenne jossa eläimet pyrkivät sopeuttamaan käytöstään ja olemistaan huonompiinkin oloihin. Ja siksi on syytä tarkkailla esimerkiksi pörhistelyä joka voi vihjata kylmyydestä. Ja näitä merkkejä tarkkailemalla tilannetta voidaan korjata sellaiseksi että noita pörhistelyjä ei enää tarvita. Eläimet pärjäävät toki ei-täydellisissä oloissa mutta tätä kautta saadaan parannettua tilanne niille mukavaksi. Samoin eläinten tainnutuksessa ja teurastuksessa on syytä kiinnittää huomiota siihen ovatko eläimet rauhallisia vai rauhattomia vaikkapa hiilidioksidiin laitettuna.

Tämä kaikki on tietysti kylmää, mekaanista ja jopa julmanoloista. Esimerkiksi kuolevien eläinten katsominen tuskin on mitään pörheän mukavaa fenomenologista vastavuoroisuutta. Toisaalta mikäli ihminen ylipäätään päättää pitää tuotantoeläimiä ja syödä lihaa, tämänlaisia asioita on syytä tarkkailla.

Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

"Varovaisuusperiaate"

ArsTechnicassa oli artikkeli joka oli jonkinlainen robotiikan ja soveltavan etiikan ajatuskokeen risteymä. Ajatuksena on toisintaa aivotoiminnot koneellisesti. "With an approach known as whole brain emulation (WBE), the idea is that if we can perfectly copy the functional structure of the brain, we will create software perfectly analogous to one." Ja ennen kaikkea ; jos tässä onnistuttaisiin niin miten tätä tekoälyä pitäisi kohdella. Ajatus tuntuu epäintuitiiviselta. "Everything. Of course, a perfect copy does not necessarily mean equivalent. Software is so… different. It's a tool that performs because we tell it to perform." Mutta asia ei ole niin ilmiselvä. "While many people might choose to respond, “Oh, it's just software,” this seems much too simplistic for Sandberg. “We have no experience with not being flesh and blood, so the fact that we have no experience of software suffering, that might just be that we haven’t had a chance to experience it. Maybe there is something like suffering, or something even worse than suffering software could experience,” he says."

Just in case.

Se mihin itse tartun tässä kysymyksessä on kuitenkin jotain jota voisin paremman termin puutteessa kutsua "varovaisuusperiaatteeksi". "Sandberg argues that it's better to be safe than sorry. He concludes a cautious approach would be best, that WBEs "should be treated as the corresponding animal system absent countervailing evidence.” When asked what this evidence would look like - that is, software designed to model an animal brain without the consciousness of one - he considered that, too. “A simple case would be when the internal electrical activity did not look like what happens in the real animal. That would suggest the simulation is not close at all." Tämä näkökulma on nähdäkseni kiinnostava. Itse toki olen sitä mieltä että jos aivot todella onnistutaan simuloimaan täydellisesti niin ne ovat täsmälleen yhtä paljon "tekemässä sitä mitä niihin on ohjelmoitu" kuin mitä ihmiset toimivat ja tekevät "vain sitä mitä DNA on hermostoomme mahdollistanut". Varovaisuusperiaate on niitä varten jotka eivät ole yhtä luottavaisia tässä kohden.

Jossain mielessä varovaisuusperiaatetta voidaan soveltaa melko laajaan - ja monen mielestä luultavasti helvetillisen - argumentistoon. Tekoäly on toki siitä kiinnostava aihe, että sille on tarvetta. Moni kristitty ei itse asiassa usko tekoälyn tietoisuuteen siksi että heillä on sieluteoria. Toisin sanoen kysymys ei heistä ole lainkaan aivojen toimintaperiaatteesta. Mikään todistemäärä ei vakuuta heitä että kyseessä olisi mikään muu kuin hienosti ohjelmoitu filosofinen zombie. Kun jokin kielletään a priorisesti, on helppo torjua monenlaisia asioita.

Eläinten hyvinvointi.

Mutta varovaisuusperiaate on kuitenkin hyvin haasteellinen. Siinä kun nojataan enemmän ajatukseen mahdollisuudesta. Vaatimus varovaisuudesta on itse asiassa jotain joka alleviivaa että a priorinen kielto on tietyssä määrin paitsi science stopper niin myös mahdollistaa erilaisen julmuuden.

Ja tästä asenteesta on tullut jo nyt paljon vaikeuksia ja esimerkkejä. Nimittäin täsmälleen samaa asennetta on aiemmin kohdistettu eläimiin. Descartesin ns. Trademark -argumentin kohdalla esitin aiemmin sen miten hän piti koiraa vain mekaanisena olentona jonka tuskalta vaikuttavat olivat vain rikkimenevän koneen kitinään verrattavissa olevaa ääntelyä. Descartes vei tämän tien loppuun asti ja paloitteli vaimonsa koiran elävältä. Sillä jos jollain ei ole sielua eikä tietoisuutta, ei se koe tuskaa eikä kidutus ole silloin mielekäs konsepti. Myös William Craig on esittänyt samantyylisiä ajatuksia. Tosin hän ei ole demonstroinut uskoaan kiduttamalla eläimiä.

Tämä on kristityn kannalta hyvin inhottava asia. Olen aikaansaanut muutamissa kreationisteissa hyvin pahaa mieltä sillä että olen korostanut että Pekka Reinikainen on kirjoissaan kuvannut sitä miten eläimillä ei ole sielua ja siksi eläinten kärsimyksestä puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Heistä tämä ei tarkoita että Reinikainen olisi eläinten rääkkääjä. He eivät näytä tiedostavan että tämänlaiseen asenteeseen iskee juuri sen tyylinen metaeettinen argumentointi jota kreationismissa harrastetaan evoluutikoihin. Eli ajatusta siitä että jos naturalismi ei nyt käske tappamaan ja murhaamaan niin tappava ja murhaava ateisti ei ole harhaoppinen ja ristiriidassa ateismin kanssa. Toisin kuin murhaava kristitty. Tässä samassa mielessä on aivan oikeasti tilaa sille että kristitty rääkkää ja kiduttaa eläimiä äärimmäisen julmasti ilman että tässä on mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa. Joten metaetiikka näyttää että kristinuskon validina riskinä olisi eläinrääkkäys. Ja että on tärkeää puhua tästäkin puolesta avoimesti jotta riskit tulevat yleisessä arvokeskustelussa kaikille selviksi. (Itse en usko että näin on mutta kreationistien logiikka toimii evoluutikoiden kohdalla juuri näin. Joten...)

Mutta varovaisuusperiaate tuo tässä kenties jonkinlaisen pelastuksen. Kristitty voi sanoa että vaikka ei pitäisi kovin uskottavana että tietoisuus olisi ohjelmoitavissa niin kuitenkin jo se että Jumalan keinot eivät ole ihmisen tiedoissa, niin jo tämä johtaa siihen että on mahdollista että jonkinlainen älykkäästi suunniteltu DNA -ohjelmointi rakennuttaa ihmisenkin sielun. Joten varovaisuusperiaatteeseen vedoten voi olla syytä olla kiduttamatta eläimiä siitä huolimatta että pitää eläinten tuskasta puhumista epätarkoituksenmukaisena.

Pro life ja muu ihmisten kanssa pelaaminen.

On hyvä huomata että kristinuskossa on itse asiassa hyvin jakautuneita kantoja kloonaamisen ja vastaavien kohdalla. Katolisilla on esimerkiksi erilaisia rajoitteita sille miten keinohedelmöitys on sallittua ja milloin ei. Osa voi ajatella että kloonaamisessa sielua ei tuoteta joten tässä on mahdollisuus jonkinlaisen filosofisen zombien luomiseen. Sen vuoksi ihmisten kloonaaminen voidaan nähdä jonain jota kristitty ei tee. Sen sijaan jos kloonista syntyy elävä ihminen, voisi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista tuottaa niitä. Sillä onhan elämä joka tapauksessa lahja. Varovaisuusperiaate voi johtaa hyvin kiintoisiin mietteisiin tässä kohden.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että varovaisuusperiaatteen hyväksyminen iskee ikävämmin abortin sallijoihin ja kantasolututkimuksen kannattajiin. Sillä näiden vastustajat soveltavat usein varovaisuusperiaatetta muistuttavia argumentteja. ; 

Tämä asia koskettaa itseäni henkilökohtaisesti ; Oma näkemykseni aborttiin on se, että sikiö ei koe tuskaa jos se abortoidaan ennen kuin sen hermosto on kehittynyt. Pidän tätä hyvin uskottavana. Mutta niin kauan kun en tee sieluttomuudesta dogmaa, eli määrittele eihermostollista tietoisuutta a priori täysin mahdottomaksi, varovaisuusperiaate iskee kapuloita rattaisiin. Abortin kieltäminen "varmuuden vuoksi" muuttuukin varsin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Tai vhintään se, että en ole valmis menemään näin pitkälle kertoo siitä että olen tekemässä samanlaisia ratkaisuita kuin ne kristityt jotka eivät pidä tekoälyn ohjelmointia elämän tuottamisena ja siksi sallivat näiden deletoinnin. Varovaisuusperiaate on siis joko liian vaativa jolloin se heikentää Sandbergin argumenttia. Tai sitten varovaisuusperiaate on tosi, mutta ihmiset vain dogmaattisesti seuraavat maailmankuvaansa epäeettisyyteen.

Kuitenkin.

Jos varovaisuusperiaate otetaan vakavasti syntyy hyvin erikoisia eettisiä dilemmoita. Kuten sitä että kannattaisiko ihmisten tukea tekoälyjen rakentamista. Perinteisesti kristillisessä maailmassa "jumalan leikkiminen" on jotenkin väärin. Ja tässä taustasävynä on enemmänkin pelko sieluttomista ja tunteettomista tappajaroboteista kuin usko siitä että ohjelmointi tuottaisi aidon kärsivän ja tuntevan tietoisen olennon.

Samoin se sitoo kloonin kehityksen katkaisemisen ja abortin yhteen. Jos ihminen tekee kloonaamista ihmisillä, on monesti ajateltu että prosessi on syytä vähintään katkaista muutaman solunjakautumisen jälkeen. Ja ihmisen kloonaamista pidetään muutoinkin pahana. Kuitenkin useampi sitten antaa myöten keinohedelmöitykselle - vähintään jos se tehdään "tietyillä metodeilla. Näissä kaikissa on jotain yhteistä. Mutta jostain syystä vain hyvin harva vastaa jokaiseen kohtaan samalla tavalla.

Mammuttipornoa

Ihmisten rivoudella "ei tietyssä määrin" ole rajoja. Tästä käytännöllisen, joskin todennäköisesti häiritsevän, esimerkin saa katsomalla hetken PornMD -sivua. Sivu ei suinkaan näytä mitään pornografista materiaalia. Sen sijaan se on koostesivusto jossa katsotaan yhden pornonjulkaisijatahon eri sivustoilla juuri tällä hetkellä tehtyjä hakuja. Huomiotaherättävää on, että tekstivirta on katkeamatonta. Ja osa hauista sitten ovat luonteeltaan melko ... häiritseviä.

Mutta on kenties aika siirtyä varsinaiseen aiheeseeni. Mammuttipornoon. (Vanhempani, opettajani ja perheeni ovat taatusti ylpeitä paneutumisestani tähän ilmiöön.) Ja tämän aiheen ytimessä ovat naiset. Jotka voivat olla tässäkohden yllättävän rivomielisiä. Voisin alustaa, että tutkimuksissa on havaittu että monet naiset kiihottuvat eläinten harrastamasta seksistä. "The study, conducted by Meredith Chivers of the Center for Addiction and Mental Health and J. Michael Bailey of Northwestern University, was published in the October issue of Biological Psychology. The researchers found that while straight men are only aroused by females of the human variety, straight women are equally aroused by all human sexual activity, including lesbian, heterosexual and homosexual male sex, and at least somewhat aroused by nonhuman sex." (Kyseisen tutkimuksen tehneen perheet varmasti muistavat ylpeyttä kun kehuivat naapureilleen miten heidän fiksusta lapsestaan tulee ihan oikea tieteen ammattilainen.) Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään zoofilia, sillä nainen ei halua tietenkään itse harrastaa seksiä eläimen kanssa. Tässä mielessä "Avara luonto" tarjoaakin monelle varsin paljon riemastuttavaa materiaalia. (Luonto-ohjelmissa on hämmästyttävä määrä saalistusta ja eläinten keskenään harrastamaa seksiä.)

Tämä vastannee mieltäni häiritsevästi kaikertamaan ongelmaan. Olen nimittäin lukenut kirjallisuutta. Sellaista jota ei lasketa pornografiseksi. Ja joita ei ilmeisesti lasketa edes erotiikaksi. Ne ovat lisäksi sellaisia joiden kohdeyleisöksi yleensä mielletään naiset. Tai ainakaan ne eivät ole pelkästään miehille suunnattuja. Niissä ei ole ikärajaakaan. Olen nimittäin kohdannut tilanteen jossa olen ensin lukenut Untinen-Auelin "Tasangon vaeltajat" -kirjaa. Kirjaa jossa kuvataan mammutteja jotka harrastavat seksiä. "Valtava uros hyväili rauhoittavasti naaraan selkää kärsällään. Sen mahtava elin miltei viisti maata. Sitten se ponnisti pystyyn, nousi naaraan selkään ja laski etujalkansa sen lapojen tienoille." ... "Sen kahdelle mutkalle käyristyneen, hämmästyttävän liikkuvan elimen koukistunut pää löysi naaraan matalalla sijaitsevan aukon, kallistui ylöspäin ja tunkeutui syvään." ja niin edespäin. Sitten otan Baxterin "Hopeaturkki" -kirjan. Joka kertoo että "Aina Proboksen ajoista lähtien mammutit ja heidän serkkunsa ovat ilmaisseet näin valmiutensa paritteluun. Lopultakin Hopeaturkki antoi härän siirtyä taakseen." ... "Sitten hän tunsi kuinka Riippukorva tunkeutui häneen." Molemmissa teoksissa aktiota seurataan toki pidempään. Mutta ilmapiiri ja henki tulee ilmi jo tuosta. Merkittävää on että kohtauksien kuvaustavat ovat sanavalinnoiltaan juuri sellaisia joita kohdataan tekstiaineistossa jonka tarkoitus on herättää seksuaalista innostumista. Mutta vähemmän niissä joissa asiaa kuvataan luontodokumentinomaisesti tapahtumana.

Olen luullut että miehet ovat yli-innostuneita jättielimistä ja peniksen koosta. Ja niin edespäin. Sen lisäksi olen luullut että mammuttiporno olisi liian rajua niinsanottuihin miestenlehtiin. Kenties nämä luulot pitävät yhä paikkaansa. Mutta.

Miksi luovuin panpsykismistä?

Minulla oli nuoruudessani panpsykistinen vaihe. Se oli hämmentävää aikaa. Sittemmin olen luopunut tästä. Ja tein tämän tietyistä syistä. Näitä voi kuitenkin olla vaikea selittää suoraan panpsykismin kautta. Siinä olevat ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muualta.

Turpa rullalle kun
tietoisuuden aurinko paistaa
niin hyville kuin pahoille.
Ja risukasaankin!

Tarkalleen ottaen syyni luopua panpsykismistä ovat likimain samat joiden vuoksi pidän uusplatonismia huonona. Ja uusplatonismi ei ole koskaan viehättänyt minua. Uusplatonismissa eräs tärkeä konsepti on ajatus siitä että Anima mundi (~maailmansielu) emanoi Absoluuttia. (Koen tiettyä vastenmielisyyttä Hegelin maailmanhenkeä kohtaan. Sekin on tässä asiassa lähisukuinen.) Ja tämä on itse asiassa ongelmallinen. Sillä eihän tässä selitetä sielullisuutta vaan ongelma siirretään taaemmas. Ihmiset ovat sielullisia koska jokin muu on sielullista. Uusplatonismin kohdalla tämä on vain helpompi huomata kuin panpsykismissä jossa pinnallisesti puhutaan kvanttitilojen ominaisuuksista jotka ovat analogisia ihmisten tietoisen valintaprosessin kanssa. (Kunhan ensin oletetaan mielenfilosofisesti mitä valinta tarkoittaa ja mitä valinnan hetkellä tapahtuu.) Eli ihminen on tietoinen kun jokin muu on tietoista.

Ja filosofiassa on joitain asioita jotka suunnilleen kaikki tunnustavat olevan enemmän tai vähemmän heikkoja. Itse asiassa argumentin heikkoudet on tiedetty Descartesin ajoista. Tarkemmin sanoen hieman Descartesin jälkeen sillä hän nosti esiin argumentin jonka kommentaarit toivat esiin tiettyjä huomioita.

Siksi onkin hyvä vilkaista Descartesin ns. "Trademark -argumenttia". Se ei ole hänen kaikista tunnetuimpia argumenttejaan. Ja minun mielestäni tämä argumentti onkin ansiokas ainoastaan siksi että se on huono sellaisella erityisellä tavalla jossa huonoudet ovat helposti demonstroitavissa. Voimme siis enimmäkseen oppia Descartesin virheistä.
1: En malta olla huomauttamatta että argumentti on jumalatodistus. Niiden kohdalla uskovaisten on kenties helpompi tehdä virheitä. Haluttu lopputulos sekoittuu ihmisen motivaatioiden sävyttämässä mielessä helposti samaksi kuin hyvä argumentti.

Ensin on syytä kuvailla Descartesin argumenttia.

Argumentti on kirjassa joka on tunnettu nimenomaan cogito -oivalluksesta. Descartesin ideana oli ensin epäillä kaikkea ja sitten löytää varmat asiat. Näiden varmojen asioiden avulla hän voi sitten ponnistaa eteenpäin. Siihen että hän voisi tietää, kenties jopa kaiken.

Descartes tiedosti että on olemassa oikea todellisuus (formal reality) ja ihmisen kokemusmaailman subjektiivinen todellisuus (representational reality) ja että ei ole väistämätöntä että nämä olisivat yhtenevät. Tämä huomio on relevantti ja sen taustata on tärkeää jaotella asioita ontologiaan ja epistemologiaan. Tai Kantilaiseen tapaan jakaa asiat noumenaaliseen ja fenomenaaliseen. Tai puhua monien pragmatistien tapaan phaneroneista. (Josta päästään immersiiviseen suhteeseen havaintoihin. Joka taas on minulle tärkeä katsantokanta.)

Descartes kuitenkin lähti tämän kaiken jälkeen todistamaan jumalaa. Ja hän käytti tässä päättelyketjua jossa jotkin asiat ovat varmempia kuin toiset. Ihmisillä oli käsityksiä. Ja niiden välillä on hierarkia. Perustavammat asiat aikaansaavat seurauksia, mutta nämä seuraukset eivät voi luoda perustavampia asioita. Siksi aikaansaajat ja aikaansaadut eivät ole samanarvoisia.

Descartes katsoi että ihmiset näkevät maailmassa ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet rakentuvat sen varaan että on olemassa jotain rajallinen kohde joka on ainetta. Siksi meillä ei voi olla ruskeaa väriä leijumassa jos meillä ei ole pöytää jolla on tuo sama ruskean ominaisuus. Lisäksi oli äärettömiä ja ikuisia asioita jotka antoivat ominaisuudet rajalliselle aineelle. ; Descartesin mukaan hierarkia toimii juuri näin sen vuoksi että seuraus on heikompi kuin syy. Seurauksella voi olla vain sen laatuisia ominaisuuksia joita on perustavammalla asialla. Näin ollen esineen havaittava kovuus on vähemmän varma ja vähemmän todellinen kuin ääretön ja ikuinen kovuuden heijastaja. Silta on kova koska se on tehty kivestä ja raudasta jotka ovat kovia. Joten kivien ja raudan kovuus johtuu jostain ikuisemmasta ja absoluuttisemmasta kovuudesta.

Ja Jumala onkin "alkusyy" hyvin yleisesti ; Hän on siis lähde kaikille maailman ominaisuuksille. Descartes esitti myös että Jumala kuvataan kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja että tämä tarkoittaa samaa kuin ääretön. Näin ollen ihmisen kohdalla on huomattava että ihminen on itse asiassa rajallinen ajallinen olento. Hän ei siis voisi saada päähänsä ikuisuuden ajatusta ilman aidon ikuisuuden apua. Ihmisessä ei voisi olla ominaisuutta äärettömälle ellei olisi ääretöntä Jumalaa joka on luonut ihmisen. Jumala on siis luonut ajatuksen äärettömästä siirtämällä oman ominaisuutensa ihmiseen. Ja ihminen ajattelee ääretöntä ja ikuisuutta koska se on ikään kuin sisään kirjottu Jumalan tekijänoikeusleima.

Descartesin mukaan ominaisuuksien hierarkisuus koski sekä todellista maailmaa että ihmisten päänsisäistä maailmaa. Ja siksi argumentti oli hyvin kaikenkattava ja ehdoton. Siksi Descartes ei rajallisena (finite) voisi luoda ajatusta Jumalasta (infinite) vaan on oltava niin että Jumala on luonut ihmisen. Jumala ei ole ihmisen aikaansaama seuraus, ihminen on Jumalan seuraus. Ihminen ei ole Jumalan syy vaan Jumala on ihmisen syy.

Miksi tuo ei ole uskottava argumentti?

Argumenttia voi moittia monista eri kulmista. Nostan tällä kertaa esiin kuitenkin kaksi pääteesiä. Sillä tämä ei ole Descartes -kritiikki vaan panpsykismikritiikki jossa Descartesin kritiikki toimii helpottavana apukeinona. (Minusta tämä ei ole omituista tai vaikeaa tai mutkistavaa. Joku saattaa erinäisistä syistä olla vahvasti erimielinen tästä.)

Klassisesti ottaen Descartesin ajatus teismistä Jumalan signeerauksena voidaan jakaa kahteen pääteesiin joita voidaan kritisoida varsin helposti ja vastaansanomattomasti. Premissit vaaditaan jotta johtopäätös olisi pätevä. Mutta nämä premissit ovat heikkoja joten argumentti on huono:
1: "Todellisuuden tasonäkemyksen" (Levels of Reality Principle) mukaan (a) ontologisesta kulmasta jotkut asiat ovat enemmän tosia kuin toiset. Voidaan kuitenkin ajatella että olemassaolo on jotain joka joko pitää paikkaansa tai ei pidä. Eli ei siis olisi olemassa puolikasta olemassaoloa. (b) Epistemologisen joustamisenkin jälkeen voidaan ajatella että se mitä Descartes tarkoittaa vahvemmalla on itse asiassa abstraktimpaa. On varmempaa että meillä on havaittu ruskea ominaisuus kun taas ajatus siitä että puu on ruskeaa on induktiivinen estimaatti joka nojaa siihen että tiedämme monta ruskeaa esinettä jotka ovat puuta. Induktio sisältää aina epävarmuutta. Joten Jumala on abstraktimpi luomus, kenties enemmän ihmisen harha kuin todellisuutta.
2: "Vain samanlaista samanlaisesta -periaate" (Causal Adequacy Principle) taas on jopa havaitussa todellisuudessamme väärä. Edes asiat jotka redusoituvat pienenpiin osasiin eivät vaadi että aikaansaavalla syyllä on tätä ominaisuutta enemmän. Vesi on huoneenlämmössä nestettä mutta vety ja happi ovat molemmat kaasuja. Ja vaikka esimerkiksi kahvikupin lämmittäminen tarkoittaa todella sitä että tungemme enemmän lämpöä kahvipannun levylle niin esimerkiksi auringon kuumuus ei johdu siitä että jokin aurinkoa kuumempi kohde lämmittäisi aurinkoa. Auringon lämpö johtuu siitä että gravitaatio tiivistää kaasuja tiukempiin kasautumiin. Auringossa oleva kaasu lämmittää itse itsensä sillä että vetovoima puristaa sen kasaan. Ja kun aurinko fuusioi vetyä heliumiksi tässä prosessissa niin on huomattava että heliumilla on fyysikon silmissä hyvinkin erilaiset ominaisuudet kuin vedyllä.

Argumentti on siis heikko. Mutta miten se panpsykismi liittyy tähän?

Mutta saadakseni todellisen voiman panpsykismiin joudun ottamaan esille eläinrääkkäyksen. ; Descartesin kannalta ikävää on se, että hän sai kritiikkiä eläimiin liittyvällä argumentilla. Hänelle esitettiin että eläimet ja kasvit ovat elollisia, mutta niiden ruumiit koostuvat aineesta. Ja ne pysyvät elossa sateen ja auringon ja muiden luonnonvoimien kautta. Mutta nämä luonnonvoimat eivät ole elossa.

"Kello tikittää
joten olen olemassa
toistaiseksi. Silpokaa
paha alligaattori
elävältä veitsillä ja
mahdollisimman pian!"
(Kapteeni Koukku)

Descartes oli vahvasti sitä mieltä että eläimillä ei ole sielua. Joten tässä kohden hän ei voi pelata sielukorttia. Ihminen ei elä vain leivästä vaan myös sielu olisi heillä jotenkin tarpeen. Eläimet olivat tätä kautta vakavampi ongelma hänen ajattelulleen. Descartes ei suostunut hyväksymään että eläimillä on sielua. Sen sijaan Descartes hän esitti että eläimet ovat vain älyllisesti suunniteltuja koneita eivätkä oikeasti elossa. Ja hän demonstroi näkemyksensä vahvuuden sillä että hän dissektoi elävältä vaimonsa koiran. Koira hänestä vain käyttäytyi kuin sillä olisi tunteet ja se olisi elossa ja tietoinen. Tämä imitaation ja käytöksen välinen ero on sitten filosofisen zombien ongelman ytimessä. (Ei liene yllätys että pidän filosofista zombieta virheellisenä ajatuskokeena. Ja Descartesia pahan jumalatodistuksia latelevan teistin arkkityyppinä.)

Panpsykismin ajatusradoissa on sävyjä joissa korostuu "samanlaisesta samanlaisuutta" -periaate. Aivot ovat todennäköisesti ainakin osittain makrofysikaalisia periaatteita noudattava systeemi. Joten on mielekästä puhua emergenssistä jossa eimielellinen ja eitietoinen osajoukko tuottaa jotain joka onkin tietoista ja mielellistä. Kvanttifysiikan analogisuus on siis epäsuorempaa ja heikompaa. (Joskin sillä voi olla osansa.) Asenne näyttää hieman siltä että Descartesin vastaus eläinten elossaoloon olisikin lähtenyt sille tielle että hän olisi hyväksynyt että eläimet ovat elossa ja että niillä on sielu. Ja että nämä johtuvat siitä että sateella ja auringonpaisteellakin on sielu. Ne kun koostuvat fysikaalisista alkeishiukkasista jotka käyttäytyvät kuin tietoiset asiat ja ilmiöt.