Jos ei läpällä niin armo tulee viimeistään kännissä?

Alkoholin ja vastuun suhteen on hyvin paljon erityisiä tilanteita joita on haluttu ratkaista käytännönläheisesti. Ja tämän sivutuotteena on syntynyt se, että isot linjat ovat hyvinkin sellaisia että laajojen ja koherenttejen teorioiden rakentaminen aiheesta on hyvinkin vaikeaa.

Ongelman ydin on tavallaan siinä, että toisaalta humalatila esiintyy viattomuuden ja harmittomuuden tilana jossa saadaan anteeksi. Ja toisaalta humalatilassa tehtyihin asioihin kuitenkin liittyy vastuuta. Jopa kovennettuja rangaistuksia.

Näen että tämä johtuu suurelta osin siitä että moraali on usein vain teoreettinen käsittelymalli ja reaktiomalli todellisen maailman partikulaareihin ongelmiin joihin on usein ymmärrettäviä reaktioita ja kantoja näinä yksittäistapauksina. Ja laajempi koherentti teoretisointi ei tavallaan ole edes se juttu. Ja siksi se, joka näkee kaksoisstandardeja ja ristiriitoja saattaa katsoa maailmaa liian yksinkertaisilla kartoilla. Näkemättä miksi kaksi aivan eri asiaa on haluttu suojella samanaikaisesti.

Vastuun filosofia on tavallaan vakiintunutta ja vanhaa. Aristoteles esitti että vastuuseen liittyy (1) vapaaseen tahtoon liittyvä valintatoiminta ja (2) se, että ymmärtää tekojensa seuraukset. Eli jos teet vapaaehtoisesti jotain ja ymmärrät mitä siitä seuraa, olet vastuullinen. Suostumus on määritelty hyvin samalla tavalla. Suostumus on itse asiassa lähes synonyymi jos asiaa alkaa tutkimaan tarkemmin.

Nämä voivat lyödä kättä sopimusetiikassa, jossa moni ajattelee että sopimus ei ole pätevä jos joku juotetaan humalaan ja pistetään allekirjoittamaan papereita. Tämän takana on yksinkertainen ajatus siitä, että emme halua että meitä huijataan kun olemme avuttomassa tilassa. Temppu joka ei selvänä menisi läpi saattaa humalassa näyttää hyvältä peliliikkeeltä. ;

Etiikan termimääritelmien takaa voi nähdä että alkoholista puhutaan kahta kautta (1) alkoholin sanotaan poistavan impulssikontrollia jolloin tekijä ei tavallaan ole oma itsensä. Tämä on isku vastuuseen liittyvään valitsemiseen. (2) Toisaalta hulamatila iskee tämän määrittelytavan kohdalla myös siihen että alkoholi tyhmentää eikä seurauksia tule mietittyä.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että humalatila toimisi aika hyvänä vastuuta vähentävänä argumenttina vaikka kännipuheluille. Ainakin jos sen liittää Aristoteleen ajatuksiin.

Tällä ei-vakavastiotettavuudella olisi sitten myös toisia puolia. Jos humalatila todellakin poistaa vastuullisuutta, niin sitten todellakin tapahtuu myös sekin että humalassa annettu suostumus seksiin ei olisi validi. Ja toisaalta rattijuopoilla olisi jotenkin vähennetty syyllisyys muihin hurjastelijoihin ja vastaaviin verrattuna.

Laki on siitä mielenkiintoinen, että se sisältää sellaisen konseptin kuin vilpitön mieli. Se on kätevä tähän eettiseen – ja tätä kautta ei-lakitekstiseen – asian pyörittelyyn. Vilpitön mieli vaatii että henkilö ei ole tiennyt eikä hänen pitäisikään tietää. Tämä on kätevä koska mukaan saa sellaisen ajatuksen kuin tahdonalainen humalatila. On totta että päihteet rajoittavat mentaalisia kykyjä – siksi niissä autolla ajamisissa on perusteltua pitää ajatus siitä että auto, joka sopii vain vastuullisille täysi-ikäisille on promillepykälien takana. Ihminen joka tietää tai hänen pitäisi tietää humalan vaikutuksesta on jossain määrin vastuussa.

Koska tälläisiä päätelmiä voi tehdä selvin päin on niihin ryhtymättömyys monesti pelkkää hölmöyttä jossa ei korostukaan vilpitön mieli vaan tahallinen ignoranssi. Samasta syystä se, että joku hakee rohkaisuryyppyä on nähtävissä sinä, että ihminen todella haluaa tehdä jotain ja humala on väline tähän. Vastuu on mukana. Kyseessä on Prior fault -vastuukysymys. Selvästi tämänlaiset kysymykset palauttavat vastuun siihen Aristoteeliseen kontekstiin.

Voidaan sanoa että jos ei ole vilpitöntä mieltä, niin ei voi vedota siihen että ei ole ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tai ymmärtänyt että valinta-avaruus humalassa muuttuu. Tämän vuoksi moni haluaa tuomita kolarin ajaneita rattijuopon automaattisemmin, pienemmin todistein ja toiminnaltaan vakavampana liikenteenvaarantajana kuin selvin päin kolarin ajaneita. Vastuu on tavallaan kovempi tällöin. Mikä on hyvin eri asia kuin se miten kohtelemme kännipuheluita soittavia tai heitä jotka ryhtyvät Timo Hännikäisiksi juhannuksina.

Oikeasti kysymys on siitä kiehtova, että selvästi moraalikysymykset ovat hyvin domeenispesifejä. Haluamme ratkoa käytännön ongelmia, kuten maakauppoja joiden paras myyntiargumentti on ollut yllytyshullun isännän juottaminen tukevaan humalaan omatekemällä pontikalla. Lakiperusteet on rakennettu ratkaisemalla näitä ”ennakkotapauksia” ja vähän samalla logiikalla arkikokemus on hionut ratkaisuja myös muuhun. Ja tässä toistuvasti ympäristöä vaarantanut rattijuoppo on sekin käytännön ongelma joka sitten tuo humalan ja vastuun kohdalle toisenlaisen kulman.

Tässä mielessä tietoisesti itse hankittu humala voisi kuitenkin olla oleellinen mittari joka jaottelee tilanteita. Tietoisesti otetut kännit säilyttävät moraalisen vastuun toisin kuin kuppiin salassa livautettu asi.

Minusta olisi tervettä huomauttaa, että jos ihmiset heittävät kännissä ja läpällä asioita, on lopputuloskin vastuuttomien kakarain öyhötystä ja vininää josta puuttuu vastuullinen aikuisuus ja tätä kautta vakavastiotettava kunnoitettavuus. Jos kerran on niin vilpitön mieli niin tällöin nämä toimijat eivät ole olleet vakavastiotettavia sanomisineen. He eivät ole kuuntelemisen tai arvostuksen arvoisia.

Kenties tämä tarkoittaa myös sitä että nämä tuiteroijat eivät olisi valideja ja vastuullisia äänestyskopissakaan. Mikä heittona tavallaan korostaa pointtiani. Humalatilan ei nähdä poistavan vastuuta ja kykyä päätöksiin äänestystilanteessa ja siksi autolla ajamiseen on kovemmat promillevaatimusrajat kuin Perussuomalaisten politiikan vetämisessä hämmentävän korkeallakin tasolla.

Toki tässä ei ole mitään uutta. Poliitikot ovat tehneet päätöksiä saunassa ja humalassa toinen toistensa selkiä läimien. Ja kenties samasta syystä ihmiset harvoin näkevät että jos kaksi humalikkoa haluaa kännipanna toisiaan että he olisivat raiskanneet toisensa. Näin vaikka seuraavana aamuna olisikin pettymys vastassa.

Toki tässäkin on varmasti sukupolviteemaa joka vahvistaa pragmatismikulmaani; Minun sukupolvelle on vielä ollut luontevaa ja normaalia että suurin osa vastakkaisen sukupuolen lähentymistilanteista sisältävät vähintään jossain määrin alkoholia. Ja siksi suostumuksen puute kulkee luontevammin jossain vastapuolen sammumisen kohdalla. Kun taas nuoremmat tuppaavat olemaan minun sukupolveani raittiimpia joten heille tämä on poikkeuksellisempaa ja kenties tämän käytännön muutoksen vuoksi lähentyminen onkin katsottu tiukemmin lähentelyksi. Koska humalaiselta naiselta katoaa vastuu kuin VOK -polttopulloiskuja tehneillä.

Toki asiaa mutkistaa sekin että jos joku humalainen lähentelee naisia hän usein vetoaa omaan syyntakeettomuuteensa. Joten kenties joku näkisi tämän kaiken siten että molemmat ovat syyntakeettomia raiskaajia. Tosin jos muistaa vilpittömän mielen ja prior -ajatukset, niin kenties tämä ei oikeasti suojelekaan ketään..

---

Viitteet: 
Susan Sauvé Meyer, ”Aristotle on Moral Responsibility: Character and Cause” (2011)

Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]

Mikä on merkittävin syy-seuraussuhde seurausetiikoissa?

Seurausetiikassa keskitytään yleensä siihen minkälaisia lopputuloksia tekemisillä on. Tässä yhteydessä näkemystä on vastustettu usein siitä että seurausetiikassa hyveellisyys, hyvät tavoitteet ja vastaavat jäävät usein syrjään.

Tässä yhteydessä Suomen kulttuurissa on ehkä hyvä mainita Topelius. Topeliuksen "Välskärin kertomuksissa" on kuvattu paha jesuiitta joka viitta ja tikari -hengessä tekee häijyjä asioita. Topeliuksen näkökanta on tietenkin luterilaista propagandaa siinä mielessä että jesuiittojen näkemyksiä tavattiin tuomita ihan sen vuoksi mikä heidän asemansa oli vastareformaatiossa. Mutta mustamaalaus tuo kuitenkin esiin ongelman filosofiassa. Moni näkee että "tarkoitus ei pyhitä keinoja". Että päämäärä, seuraus, olisi se joka painaisi hyveellisyyden yli. (Itse asiassa jesuiitat itsekään eivät uskoneet aivan noin. Pikemminkin heidän ajatuksenaan on se, että kun päämäärät ovat hyviä niin myös keinot määrittyvät hyviksi. Joka muotoutuu miltei muotoon jossa hyvällä toiminnalla eli hyvillä keinoilla ei voida toteuttaa pahoja päämääriä.)

Onkin varsin yleistä että seurausetiikkaa koristellaan jollain. Eli sitä ei sovelleta puhtaasti. Sen sijaan siihen otetaan mukaan jotain jotka tekevät siitä ikään kuin inhimillisempää.

Yksi suhteellisen yleinen tapa on maustaa seurausetiikkaa jollain Gibbardin ja Harperin päätösteorian (decision theory) tyylisellä. Tässä toimijaentiteettimme joutuu valitsemaan mitä hän tekee. Objektiivisesti B johtaisi haluttavampaan lopputulokseen mutta toimijalla on kuitenkin hyviä syitä uskoa että A olisi todennäköisesti se joka johtaa parempaan tulokseen. Tässä tilanteessa hänen ei tulisi olla huolissaan erehtymisestä. Jos perustelut toiminnalle ovat hyviä, on sen mukaan toimittava vaikka todellisuus myöhemmin paljastaisi toiminnan erehdykseksi. Jos asiaan on panostanut ja on vilpittömästi sitä mieltä että jokin on todennäköisempi seuraus, on mentävä tämän vakaumuksen mukaan; Tässä syy-seurausyhteys onkin jossain muualla kuin siinä missä asiat tapahtuvat. Sen sijaan katsotaan vilpittömyyttä keskellä toimijan uskomuksia. Operaattorina onkin syy-seurausyhteys agentin uskomusjärjestelmän ja todellisuuden, ei tapahtumien syyn ja seurauksen välillä.

Tämä muistuttaa siitä että hyve-etiikan ja seurausetiikan väli ei ole aina aivan selkeä. Niiden välille rakentuu "harmaata aluetta". Ja käytännössä hyveellisyys ja seurausetiikka voivat mennä keskenään ties minkälaisiin sotkuihin.

Käytännössä asia on vielä sumeampaa koska maailmankuva luo priorisointeja arviointeihin. Näin ollen koko arvion todennäköisyys saattaa riippua isosta kasasta muita uskomuksia. Ja niiden kohdalla voi erehtyä koska tähän on ikään kuin "annettu lupa".

Näin ollen onkin kenties erikoista huomata että monesti liberaalit ihmiset puhuvat hyvän ja pahan kielellä esimerkiksi vilpittömistä hommafoorumilaisista jotka pelkäävät terrorismiuhkaa. Toisaalta hommafoorumilaiset muistuttavat että liberaalit ovat typeryksiä ja väärässä ja järkeä vailla ja toimivat tavalla joka on epäeettistä, kestämätöntä ja jotain jota pitää pitää kansanvihollisuutena. Puheet ovat pinnallisella tasolla seurausetiikassa. Puhutaan ihmisten pelastamisesta tai maan turvallisuudelta suojelusta. Kalkyyli taustalla on kuitenkin ennen kaikkea jossain ihan muussa. ; Ei ihme että vastapuolen hyveellisyys kyseenalaistetaankin näissä keskusteluissa. Koska monille ei perimmiltään kyse ei ole niistä seurauksista joista puhutaan vaan hyveellisyydestä joilla muita ihmisiä halutaan moralisoida.

Kansankirkoista ja hautaan siunaamisista

Yleisesti ottaen Suomessa kunnioitetaan yhä kasvavassa määrin uskonnottomien hautaustapoja. Osa papeista peräti kokee itselleen vastenmieliseksi siunata ateisteja hautaan. Ja moni on samalla linjalla kohteliaammalla asenteella.

Ongelmia on kuitenkin, pääasiassa siksi että hautausmaiden ifrastruktuuri pitää sisällään jäänteitä ajasta jolloin evankelis-luterilainen kirkko oli valtionkirkko. Kirkolla on tähän liittyvää rituaalivaltaa ja byrokratiavaltaa toki muutenkin. (Ja se on hämmentävän haluton luopumaan tai joustamaan niidenkin kohdalla.)

Tämä näkyy erityisesti siinä miten Seurakuntien hautausmaiden kappeleita voidaan käyttää uskonnottomaan hautaukseen. Tämä on melko relevanttia koska hautausmaat ovat yleisesti ottaen kohtuu laajoja maapinta-aloja joissa kappeli on juuri se tila jossa on käytännössä helpointa ja mahdollista tehdä yhtään mitään "vainajan kanssa". (Vapaa-ajattelijayhdistysten hautausmaat eivät saa taloudellista tukea toimintaansa. Ja niitä on vain 10 kpl. Ihmiset, joita ateistitkin tiettävästi ovat huolimatta siitä että moni kristitty pitääkin heitä jonain epäihmisinä ja ali-ihmisinä, voivat kuolla hirvittävän monessa paikassa.)

Seurakunnilla on hirveän erilaisia käytänteitä jotka riippuvat paikasta. Osa sallii ja osa myöntää. Sama peli toimii myös krematorioiden kappelien kohdalla. ; Esimerkiksi on tullut vastaan tilanne jossa porilainen uskonnoton kohtasi sen että saattotilaisuuteen ei saatu hautausmaan kappelia. Lainaan tässä asianomaista Esa Ylikoskea ; "Kappelia kuulemma kyllä myönnetään kirkkoon kuulumattomien saattotilaisuuteen, erillistä hintataksaa soveltaen, mutta vain, jos se suostutaan muuntamaan siunaustilaisuudeksi papin kanssa. Hautaustoimistotkin markkinoivat tätä uskonnollista vaihtoehtoa; papit kuulemma puhuvat lyhyemmän kaavan mukaan, jos vainaja ei ole kuulunut kirkkoon. Käytännössä kuitenkin uskontunnustuksen keskeiset asiat sisältyvät lyhyempäänkin toimitukseen."

Jännittävää on että tässä kohden osa kirkollisista on korostanut sitä että hautaaminen on omaisten juhla. Joka toki ensinnäkin korostaa sitä että uskonnottomalle lyhyemmällä kaavalla meno ei olisi mikään ongelma. (En kyllä ole vielä törmännyt kirkollisen suusta tähän argumenttiin jos uskonnoton suku haluaa haudata kristityn vainajan ilman mitään kristillisiä menoja. Eikä islamilaisiakaan menoja varmasti hyvällä katseltaisi!) Lisäksi tässä unohtui että myös omaiset olivat niitä kauheita ei-kristillisiä pakanoita. Tällä menettelyllä saadaan tietenkin sekä rahaa kirkolle, että tilastotkin näyttävät kauniilta kun niin moni uskonnotonkin ymmärtää kulttuurikristillisyyden kauneuden kun tilastoissa on näitä lyhennetyn kaavan siunaamisia.

Teoriassa vaihtoehtona on toki se, että tilaisuus pidetään ulkona. Mutta tässä tietenkin unohtuu se, miksi kappeli on rakennettu in first place. Suomessa on kylmää enemmistönä kuukausista. Kuolleiden tutut ovat usein vanhempia kuin nuorempien joten hautajaisten iät painottuvat helposti sinne keskivertoa vanhemman suuntaan. Tämä varmasti tuntuu. Näen että tässä tarjotaan alemmille olennoille puhtaasti ulkona tapahtuva hautaus kun paikalla oleva ainut sisätilavaihtoehto on kirkollisten vallankahvan säätelemää. Tämänlainen toisten ihmisten kohtelu institutionaalisesti on se jolla punnitaan kykenevätkö instituutiot ja niiden sisällä työskentelevät ihmiset hyvyyteen. Tämänlaiseen asiaan on oltava nollatoleranssi.

Kirkon hautausmaille on annettu rahaa valtion budjetista. Ja tässä yhteydessä on perusteltu että hautaustoimi olisi ns. yhteiskunnallinen tehtävä. Rahaa otetaan tähän myös ateisteilta. Laki on jostain syystä unohtanut kappelien käytön vaikka käytännössä sisätilat hautauksessa ovat oleellinen osa totuttua hautaamiseen liittyvää prosessia. Laissa on porsaanreikä ja on selvää että eri paikoissa on eri käytänteitä siksi että joku valtaapitävä kirkollinen on nauttinut siitä että vallankahva on hänellä ja on kokenut moraalista ylemmyyttä siitä että voi tallata harhaoppisia. Asian taakse voi nähdä vain joko mielivallan tai ihmistuntemuksettoman idiotian. Koska kirkolliset ovat koulutettuja fiksuja ihmisiä jotka tiettävästi panostavat tuohon ihmisyyspuoleen, he ovat joko ammattitaidottomia tai tahallaan paskiaisia. Olen taipunut siihen että kirkollisissa on yleensä järkeviä ihmisiä joten perusoletuksena, kunnes toisin todistetaan, on tahallisuus.

Autonomiasta ja rehellisyydestä

Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

Kännissä läpällä (naisten raiskautumisesta ja siitä miten Hännikäisen otsakyrpä on oikeuden miekka)

Timo Hännikäinen on facebookissa selittänyt touhujaan. (Joista kirjoitin itse juuri aikaisemmin.) "Joo. Eilisyönä muiden mentyä nukkumaan etsin facebookista minua solvanneiden ihmisten & järjestöjen sivuja ja kirjoitin sinne mm. toiveita kyseisten henkilöiden pikaisesta itsemurhasta ja kaikkea täysin painokelvotonta. Ilmeisesti joku kevään paskamyrskyn mittaan kertynyt v***tus saavutti saturaatiopisteen. En puolustele toimintaani enkä toisaalta esitä anteeksipyyntöjäkään. Kunhan totean tapahtuneen. Häpeän lähinnä sitä, että olen alentunut kaikenlaisten hölmöjen tasolle. Toivotan ystäville hyvää ja vihollisille pahaa juhannusta, vastaisuudessa olen coolimpi ja harjoitan ankarampaa itsehillintää. Totean vielä, että seuraavan parin viikon aikana minua on turha pyytää baariin, koska työskentelen uuden kirjan parissa. Kunhan rupeama on ohi, vedän kyllä isot lärvit mutta silloin ehkä ette halua sattua tielleni. Terveiset sateiselta Padasjoelta."

Kannanotto on kiinnostava. Sillä Hännikäinen ei kadu. Hän esittää kyllä hieman sen suuntaista melkein. Mutta ei. Asenteen voi tiivistää hänen omiin sanoihinsa "Morkkis tulee kyllä, mutta minä määrään päivän." Hän sanoo myös "aamenen" seuraavaan "Kännijutut ovat kännijuttuja, ja rankempi huumori asia sinänsä. Rehellisesti sanoen en ole sitä mieltä, että Timon pitäisi pyytää anteeksi keneltäkään. Toki jos siltä tuntuu jossakin tapauksessa, niin siitä vain. Muutoin se on vähän sellaista ammattiloukkaantujien myötäilyä. Kannattaa toki vähentää näiden tyyppien herkuttelumahdollisuuksia, ne tarttuvat kaikkeen."

Hän korostaa enemmän strategian huonoutta ja selittää miksi asia on tapahtunut kuin pahoittelee tai pyytää anteeksi. Hän korostaa asiaa lähinnä tu quoque (sinänsä aivan tosiasiallam kuten itse suurelti koostamani hikipedia -artikkeli demonstroi): "Mitä tulee juhannusyönä sosiaalisessa mediassa kirjoittamiini linjaltaan misogynistisiin ja törkeisiin kommentteihin (jotka olivat Jalosen verbaalisen oksennuksen varsinainen aihe), eivät ne oikeastaan olleet sen pahempia kuin liberaalien kulttuuri-ihmisten keskuudessa moitteettomassa maineessa olevan Panu "Raiskaajan siitin on oikeuden miekka" Höglundin monet avautumiset." Tätä erikoista ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden teemaa korostaa myös "Niin kuin jo aiemmin totesin, en puolustele sanomisiani. Mutta jos olet yhtään perehtynyt siihen törkyyn, jota henkilöstäni on sosiaalisen median puolella kirjoitettu jo pitemmän aikaa, on vähän kohtuutonta sanoa että "sä saat haukkua muita mutta muut ei sua"." On sisäisen koherenssin kannalta täysin hyväksyttävää jos kaltaiseni avoimesti julma kusipää sanoo jotain tämänlaista. Mutta kun tätä tekee ihminen joka kannattaa ja jopa edustaa "kunnian" kaltaisia konsepteja, on tilanne enemmän kuin huvittava. Tai oikeastaan vähemmän.

Moraalifilosofiaan.

Minä en toki ole tässä missään nimessä uhrina. Enkä ole "suvaitsevaistoakaan". Ja tämän lisäksi olen niitä paskamaisia ihmisiä jotka eivät edes elä mitään armon ja anteeksiannon käsitteitä. Minulle ihminen jonka luotettavuus pettää ja joka ei kontrolloi itseään on nimenomaan tätä. Epäluotettava ihminen. Liability problem. Joku joka menettää meriittejään kaikessa mitä tekee. Ja sanon tämän puoliammattilaistrollina. Kantani itseni kautta tähän asiaan on hyvin Groucho Marxin tyylinen : En luota järjestöihin jotka hyväksyvät minut jäsenikseen. Sama koskee mr. Himo Kännikäistä.

Mutta voinen lähestyä ongelmaa toisella tavalla. Moraalifilosofiassa ja juridiikassa asiaa on lähestytty kuivasti. Voin tätä kautta ottaa esille sellaisia konsepteja joita en tunnusta, hyväksy tai elä omassa elämässäni. Näkökulma on toivon mukaan hedelmällinen ihmisille jotka ovat tai haluavat olla perinteisellä tavalla eettisiä. Tai ainakin eettisempiä kuin minä. Ja joille lieventävä asianhaara kulkee armon ja anteeksiannon edellä.

Otan avukseni toisen vertauksen, enemmän kuin hieman epäkohteliaan.

Viime päivinä on keskusteltu toisestakin asiasta jossa humalatila ja syyttömyys ovat olleet vahvoina. On nimittäin keskusteltu humalassa olevien naisten raiskaamisesta. (Joka on relevanttia siltäkin osalta että Hännikäinen itse asiasa kävi kännissä läpällä vittuilemassa entisille raiskauksen uhreille.) Tähän arvokeskusteluun liittyy myös Jenny Rostainin kuvaus omasta nuoruudestaan. Hän kertoi humalakokemuksestaan "Heräsin myöhemmin säikähdykseen keskeltä sammuneen untani. Mies oli minun päälläni - ja hän kirjaimellisesti oli juuri ottamassa minut väkisin, saamassa orgasmin. Hän makasi väkisin tiedottoman teinitytön kehoni, jonka kokemukset seksistä tuossa vaiheessa olivat kovin rajalliset. Minä en ollut antanut lupaa miehelle. En ollut pyytänyt häntä makaamaan minua, kun olisin sammuneena. Ja siltikin hän teki niin."

Samoin esille on noussut se, että raiskauksesta syyttäminen on naisten keino käyttää valtaa. Esimerkiksi miehiä voidaan syyttää raiskauksesta jota ei ole tapahtunut. Tai keksiä että suostumusta ei olekaan annettu.
1: Minun on ollut hieman erikoista katsoa tätä tilannetta koska olen huomannut että aika monet oikeistokonservatiivit jotka muuten vaativat kovempia ja raaempia tuomioita ovat tässä tilanteessa olleet hyssyttelemässä ja vähättelemässä. Toki tämä on yhtä omituista kuin se, että vasemmistolaisefeministit ovat noin yleensä enemmän eheyttämässä rikollisia kuin tuomitsemassa heitä ja ovat siksi lempeiden ja lyhyempien tuomioiden kannalla. Mutta silti heidän raiskaajien kohteluteksteissään vilisee säännöllisen epäsäännöllisesti kastrointifantasioita. Tässä ällistyksessä on jotain samaa, mutta erilaista, mutta samanlaista...

Tässä "tiettyjen ihmisryhmien" henkenä on ollut se, että humalassa humalatila muodostui tuomiota päätettäessä jollain tavoin "lieventäväksi asianhaaraksi" sen suhteen, että häneltä ei raiskaustunnusmerkistön täyttymiseksi vaadittu sanallista tai fyysistä kieltäytymistä aktista. Ja sitten toisaalta on vihjattu että kenties tekijän humalatila voi pienentää raiskauksen tuomittavuutta koska seksi on niin "eläimellinen" ja vaistonvarainen asia, että humalatilan aiheuttama inhimillisen järjen ja logiikan pako antaa sijaa geneettisperäiselle luonnolliselle atavistiselle käyttäytymiselle. Tämä luonnollisesti vertautuu siihen että Hännikäinen humalassa muuttui vihansa ja ärtymyksensä vuoksi eläimelliseksi raivokoneeksi. Ja että tämän vuoksi "olisi ikävää jos sananvapautta kavennettaisiin humalatilan vuoksi".
1: Mikä on omituista kun on korostettu että Hännikäisen ympärillä mekastaminen on turhaa. Kritiikki on sanomista. Toki tämänlainen "deleetionistit sananvapauden puolesta" -henkinen ajatus on yleistä. Tässä oma kantani on se, että kritiikki ja mollaaminen on sananvapautta. Valitettavasti kenties maailmassa todella on liikaa sananvapautta. Kenties ihmisiä savustetaan liialla sananvapaudella ja sananvapautta käytetään väärin. On silloin normaalia sensuroida ja harrastaa poliittista korrektiutta jotta ei esimerkiksi ajeta ihmisiä itsemurhaan sanomisilla. Tällöin asia tietenkin pitää sanoa tätä kautta. Eikä selittää että asia ei olisi sananvapautta. Hännikäinen kuvaa kriitikoidensa kuvauksella "ennalta-arvattavaa ja tyhjänpäiväistä kohua". Joten hänen faniensakin on soveliasta kulkea tätä tietä eikä puolustaa sananvapautta.

Onko se lieventävä asianhaara?

Raiskauksen kohdalla kysymys on tavallaan helpompi. Siinä "consent is the difference between sex and rape." Eli kysymys on halukkuudesta.

Tässä tiedottomuus voi olla jopa rikoksen pahennus. Sillä raiskaus ei ole pahoinpitely. Voidaan ajatella että jos tehdään väkivaltainen raiskaus, niin tehdään raiskaus ja pahoinpitely. Näin teoista voidaan tuomita klimppinä jossa on eri osasia. Tiedottoman raiskaaminen taas sitten olisi entistäkin vahvemmin raiskaus, sillä tajuton ei voi antaa suostumusta, ei implisiittisesti eikä eksplisiittisesti. Hän ei puhu eikä ilmeile tilanteeseen sopivasti. Joten tajuttomuus voi tässä mielessä olla raiskausta vahvistava elementti. Ja sellaiseen turvautuva raiskari on kuopassa ja kaivaa sitä syvemmälle.

Raiskauksen kohdalla voidaan nähdä että humalatilaa voidaan käyttää hyväksi monella eri tavalla.
1: Voidaan esimerkiksi nähdä että suostumus voi olla "juridista tai faktuaalista". Ensimmäinen (imputed consent) koskee sitä että onko teko lain edessä kiellettyä. Ja toinen (actual consent) sitten sitä "koetaanko se noin yleisesti olevan väärin". Sitä mitä juristit sanovat ja mitä papit sanovat. Mitä uhrin juristi sanoo ja mitä uhri itse kokee.
2: Toisaalta voidaan nähdä että suostumus luokitellaan henkilöiden sisäiseen kokemukseen (attitudinal consent) ja miltä se on toisesta näyttänyt (ekspressive consent)

Tätä konseptia on tietenkin vaikeaa soveltaa nettikeskusteluun. (Se on oleellista lähinnä siltä kannalta että sidoin tähän yhteyteen kommentaaria siitä viikon toisesta muotiaiheesta josta riideltiin ties missä sosiaalisessa mediassa.) Siinä henki on toinen. Ei ikään kuin voida pyytää lupaa puhua koska jo tämä pyyntö on puhumista. Tässä mielessä sananvapaus on hankalampi tapaus. Epäanalogia on huomattava. ; Tämä huomioiden raiskaus muuttuu käteväksi vertaukseksi. Sillä tästä erosta huolimatta niissä on jotain samaa.

Näiden luokitelmien avulla voidaan toisaalta nähdä että humalapanemista voidaan virittää monella tavalla. Esimerkiksi jos ihminen itse juo itsensä humalaan voidaan huomata että hän on itse tietoisesti juonut viinaa. Ja näin ollen hän olisi teoistaan enemmän vastuussa kuin sellainen joka ei tiedosta että hänelle on juotettu alkoholia tai myrkkyä. Harva nainen ymmärtää että hän antaa luvan raiskaamiselle sammumalla. Useampi mies tiedostaa että hänestä saattaa tulla humalassa eläin. Ja jos tämä on tiedossa  - kuten on ihmisellä joka tietää että saattaa kirjan valmistumisen jälkeen olla humalassa sellainen että ihmisten ei kannata tulla - niin tämän ihmisen itsensä on tiedettävä tämä ja vastuu seurauksista on siksi hänellä. Hän on tiennyt tai hänen on pitänyt tietää että humala tekee hänestä sellaisen. Jos on impulsiivinen ja sen tietää, niin sitten siitä seuraa asioita. (Joko tunnustaa olevansa anteeksiannon tuolla puolen oleva arvoton ja paska ihminen tai ei juo. In sense of coherency I really do not care which one.)
1: Jatkuvasti humalassa töihin tuleva mies joka tekee tyypillisiä humalavirheitä ei ole minkään lieventävän asianhaaran alla. Humala selittää hänen virheensä. Mutta ei voida irrottaa "vastuuntuntoista miestä joka ei tee virheitä selvin päin" kun äijä kuitenin toistuvasti on humalassa töissä. Se, että ihminen tietää tulevansa humalaan viinasta ja tietää että humalatila alentaa työn laatua johtaa siihen että toistuvasti kännissä töihin tuleva ansaitsee palkanalennuksia tai jopa potkut. Eikä tätä työn rajoittamista humalatilan vuoksi voida pitää minään jossa ei anneta armoa vaikka olisi ymmärrettäviä syistä ja lieventäviä asianhaaroja.

Raiskautuu, ajautuu.

Tätä taustaa nähden ihmettelen sitä miten se, että joku nainen huijaa ja saa miehen näyttämään raiskaajalta olisi jotenkin argumentti millekään. En ole törmännyt pahoinpitelyyn liittyvissä argumenteissa siihen että asia olisi jotenkin lievempi siksi että "joku voi hakata naamaan pöytään ja syyttää huoneessaolijaa pahoinpitelystä niin" ... Varmasti voi, mutta so not?!

Humalassa ja suostumisessa on toki asteita ja niistä voisi halutessaan tehdä jotain mutkikasta, tilannekohtaista. Tämänlainen tilannetarkkuus ja kyky soveltaa erilaisiin tilanteisiin kuitenkin tuntuu näissä puolustuksissa puuttuvan. Sekä Hännikäinen että nämä raiskauksien vähättelijät sekoittavat kausaaliselityksen oikeutukseen. ; Kun selittää miksi joku vaikka hakkaa tai on sadistinen raiskaaja, osa todella uskoo että riipivät tarinat surkeasta lapsuudesta ovat oikeutus. Ne ovat itse asiassa selitys. Ja kenties tämä osoittaa että nämä ihmiset eivät mahda mitään itselleen ja ovat täten muita vaikeammin muutettavissa. Joka taas on argumentti sitoa heidät vaikka ehdottomammin vankilaan kuin sakkoihin. Ja vankilaan pidemmäksi ajaksi kuin muita, koska siellä he eivät pääse taipumuksiaan toteuttamaan. Ja näin voidaan tehdä juuri sen vuoksi että tämä annettu selitys on tosi. (Eikä vaikka vain jokin valamiehistöä lepyttämään keksitty epätosi tarina ja petkuhuiputusta.)

Jos pitää "miehiä huijataan raiskaajiksi" -lausunto tai "kännissä ja läpällä" -lausunnot laittaa, ei tuskin olla etsimässä analyysiä ja kontekstia vaan vähätellä koko ongelmaa. Ja tämä vähättely on nähdäkseni vakava. Sillä aina kun tekijää, kuten raiskaajaa tai väärintekevää "oikean ideologian kannattajaa", puolustetaan kategorisesti, se kertoo että ilmapiirissä tämä rikostyyppi joko hyväksytään tai sen olemassaoloa ei tunnusteta eikä ongelmiin siksi haluta puuttua. Ja tämä tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole enää vain tämä yksittäinen teko. Vaan se, että tämä viiteryhmä laajemmin puolustaa tämänlaisia tekoja tai suhtautuu niihin vähättelevästi ja myötämielisesti.
1: Hikipediassa tämä ero tunnetaan vandaalien kohdalla siten että on "vandaaleja" ja "vandaalismielisiä". Esimerkiksi itse en ole "vandaali" mutta jossain määrin olen "vandaalismielinen" ja olin esimerkiksi Peelon jonkinasteinen fanittaja. Vandaalismielisyys helpottaa vandaaleiden toimintaa. Ja jopa kannustaa heitä toimimaan. Tämä varmasti lisää vandalisoimisprosentteja ja sitä että vandaaleihin ei puututa silloin kun sitä tapahtuu.

Kun tämä vähättelyn trendi kerran on ilmoilla niin mitä keksivät sanasepot seuraavaksi raiskausteemaan? Milloin kuulemme otsikoita "nuori nainen raiskautui"? Mitä tämänlaisia vähättelyjä esitteleville ihmisille oikein kuuluu? Ovatko he lapsena hakkautuneet monta kertaa? Ovatko he pudottautuneet vihaisen vanhempansa sylistä lattialle pää edellä useinkin?

Tässä mielessä Hännikäisenkin kannattaa kenties miettiä miksi hän säännöllisesti ajautuu erilaisiin tilanteisiin joissa hänen impulsiivisuutensa korostuu? Ei sellainen törkeily ainakaan kunniallisen ihmisen toimintamalleihin kuulu. Ja jos siitä puuttuu sankaruus, kyseessä on pikkumainen ja antisankarillinen teko. Ja kuten Hännikäinen itse sanoo "kunnia" -kirjassaan, kunniassa oleellista on juuri se että sen voi menettää. Hän voi sitten miettiä onko raiskatuille heittämänsä jutut jälkikäteistä asennettaan myöten sankaruutta vai siisselimäistä pelkuruutta. Sitten hän voi miettiä että onko häntä moittivat sittenkin vain möliseviä punaviherkuplalalsia vai kenties onko mukana ihan oikeasti joitakuita sellaisia joille se paljon kaivattu "Kunnia" painaa enemmän kuin se että onko halveksittavan käyttäytymisen kohde vasemmistolaisfeministi vai oikeistokonservatiivimies.

Jos tu quoqueen - ja muuhun oman käytöksen vertaamiseen vastapuolen soveltamien temppujen kanssa - pitää turvautua samalla kun moittii näitä muita ihmisiä ... niin kannattaa ihan oikeasti miettiä mitä tämä logiikan kautta käytännössä suoraan sanoo itsestä. Jos korostaa että omat temput ovat analogisia vastapuolen törkypaskiaisten kanssa, kannattaa muistaa että se on tunnustus siitä että on itsekin törkypaskiainen. Ja jos on sellainen että ei kykene kontrolloimaan impulsiivisuuttaan - tai useinkin ajautuu tiloihin joissa syntyy kohua sen vuoksi että esimerkiksi humalatilansa vuoksi ei kykene kontrolloimaan impulsiivisyuuttaan - niin sitten tämä on entistä vahvemmin omaa käytöstä kuvaava piirre.

Hännikäinen on paska ihminen. (Lisäksi hän on paska ihminen joka ostaa koristeellisia veitsiä ja natsikitchiä ja muuta maskuliinisuuden pintasilausta. Hän ilmeisesti sekoittaa miehisyyden imitoinnin aitoon miehisyyteen. Mikä toisaalta on mitä ilmeisimmin se mitä ylipäätään on olla Timo Hännikäinen aina ja kaikkialla.) Hän on kova hakkaamaan heikkoja ihmisiä humalassa. (Tai ainakin rehentelemään tällä.) Mutta mustaa vyötä hänellä ei ole. Eikä muutakaan kompetenssia hakata ihmisiä jotka kykenevät puolustamaan itseään. Hän on antisankari. Se, että häntä puolustetaan on häpeäksi koko hänen fanipohjalleen. Hänen vaimonsa kannattaisi panna tästä entisestä selibaatista vihdoin esiin se mies joka hän ei ilmiselvästi ole. On ikävää nähdä miten Hännikäinen on vuosien varrella muuttunut rassukasta raukkamaiseksi.
1: Sillä raukkamaista on seksuaalista väkivaltaa kokeneille heittää juttuja ja sitten korostaa teksteissä että kohdisti kiukkua ikään kuin vahvemmin vain feministeille. Ja sitten selittää että ei ole morkkista asiasta vaan että vikana on vain typeryys strategisella tasolla. Mielestäni strategiointi tämänlaisessa on samaa kuin selittäisi että on pahoillaan siitä että kännissä vihapäissään hakanneet ovat kyenneet kävelemään koska rampoja hakkaamalla toiminnasta tulisi itselle vähemmän vaikeuksia.

Lahja vai palvelus?

Joskus maailma on omituisempi kuin voi kuvitella. Tästä hyvänä esimerkkinä on Richard Phillipsin kohtaama oikeudenkäynti. Hän oli tohtorismies joka kohtasi hämmentävän tilanteen kun hänen aikaisempi seurustelukumppaninsa vaati elatusmaksuja heidän yhteisestä lapsestaan.

Tämänlaiset asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Mutta Sharon Irons oli siitä erikoinen äiti, että keskusteluun ei noussut perinteinen siittäminen. Lapsen olisi täytynyt syntyä oraaliseksillä. Lapsi kuitenkin oli Phillipsin lapsi. Mikä tarkoitti sitä, että Irons oli ottanut sperman talteen ja hedelmöittänyt itsensä ns. "muumimukimenetelmällä".

Kiistana oli tietenkin se, voiko tämänlaisessa tilanteessa olla elatusvelvollinen. Tuomio oli, että siemenneste oli lahja ja lahjaan liittyy ajatus siitä että kohde saa tehdä lahjalla mitä haluaa. Tämä oli Phillipsin kannalta ikävää sillä hän oli haastanut Ironsin oikeuteen siitä että tämä oli tehnyt hänet vastentahtoisesti isäksi. Juristit siis päättivät että koska ei oltu sovittu siemennesteen palauttamisesta (tai muusta pulauttamisesta) sai Irons tehdä sillä mitä halusi eikä Phillips voi siksi valittaa. Koska Ironsia ei syytetty raiskauksesta, tässä ei siis lain edessä ollut ongelmaa.

Itse näkisin että suostumus suuseksiin on luultavasti tehty vahvoin mutta implisiittisin lisäoletuksin. (Jopa niin implisiittisin että Phillips ei ole sanonut niitä koska oletukset ovat olleet niin vahvoja että hän ei ole voinut edes kuvitella vaihtoehtoja niiden implisiittisten ilmiselvyyksien tilalle.) Toisin sanoen jos hän olisi tiennyt siemenensä loppusijoituksesta tarkemmin, hän tuskin olisi suostunut prosessiin. Näin ollen Irons olisi loukannut jotain moraalista prinsiippiä siitä huolimatta että lakituvassa hänelle kävi hyvin.

Itselleni hämmästyttävintä on se, että olen itse asiassa nähnyt sperman enemmänkin sotkuna kuin lahjana ; Orgasmi on palvelus, ja jos puhutaan suihinotosta niin nainen suostuu siihen. Tällöin tämä palvelus on lahja. On tavallaan omituista pyytää lainkaan mieheltä suostumusta suihinottoon, jos tämä on ensin osoittanut orgasmihalukkuutensa.

Kysymys on toki laajempi.

Tuossa oikeudenkäynnissä yksityiskohdat ovat varsin ainutkertaisia. Mutta tästä huolimatta voidaan nähdä että tässä on yhtymäkohta (pun intended) ehkäisyyn. Joskus ehkäisy pettää, mutta oletuksena on ollut että se toimii. Pahat kielet kertovat jopa vauvakuumeisista naisista jotka puhkovat neuloilla kondomeita koska heidän puolisonsa ei ole ilmaissut haluavansa vanhemmaksi. Tämä on hyvinkin lähellä Ironsin temppua.

Tavoitteellisuus jossa vastahanka ohitetaan päämääräsuuntaisella ja luovalla ajattelulla nähdään usein joksikin jossa ei olla vilpittömällä mielellä liikenteessä. ; Sitä on joko tiennyt tai olisi pitänyt tietää että toinen osapuoli ei halua vanhemmaksi, kun tämänlaisia kikkailuja ylipäätään joutuu tekemään.

Lisähuolena tämä voi tietenkin koskea myös ns. muumimuki -isiä. Lesboperheissä kun voidaan hankkia perheenlisäystä adoption ulkopuolelta. Siten että ryhdytään lapsen biologisiksi vanhemmiksi. Ja se onnistuu samalla tavalla kuin sinkuiltakin. Pahat kielet kertovat että lisääntyminen ei ole avioliittokonseptin asia. Lisääntymiseen tarvitaan vain sukusoluja. Ja näitä voidaan levittää monella tavalla, kuten Irons demonstroikin tämän blogauksen alussa.

Toki tämä tehdään yleensä "hyvässä sopimushengessä". Mutta teoriassa on mahdollista että jos lesboperhe eroaa tai heille iskee taloudellinen ongelma, on ihminen kannustunut teettämään isyystestejä ja vaatimaan elatusmaksuja lapsen biologiselta isältä. Tällöinkin siittiö on tietysti ollut lahja. Ja biologiseksi vanhemaksi ryhtyminen on ollut tavoitteellista. Mutta se kokonaisuus on silti hämmentävä.

Luultavasti tämänlaisia ei hirveästi mietitä ns. valtavirtafeminismissä. Sillä naiset voidaan raiskata. Mutta tämänlaisen tapahtumaketjun kohteeksi voi tulla vain mies. Isä ei voi vain ryhtyä salavanhemmaksi varastamalla naisen munasolun omistukseensa. Näkisin että tämänlainen prosessi "ei ole raiskaus sanan täydessä mielessä, mutta tavallaan se on".

Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia

Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.

Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.

Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.

Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.

Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.

Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Voi CISsus ; Eli transsukupuolisen torjumisesta

Otan esille hyvin erikoisen asian. Itselleni asia on tullut esiin vain muutaman kerran internetin syövereissä. Joten näkemys ei varmasti ole valtavirtaa. Se on kuitenkin hyvin erikoinen ja omituinen.

Kaiken paha alkoi tumblrista: Kommentista joka on mitä ilmeisemmin trollaus. "Just because you are straight doesn’t give you the right to refuse a transwomen sex after bringing her home just because she wasn’t born a girl." Kuitenkin toisaalta vakavastiotettavamman kaltainen sivusto otti siihen kantaa . (Kyllä, nimenomaan tuohon tuossa edellä lainaamassani sanamuodossa olevaan lausuntoon.) ; "Ask a Trans Woman" -blogissa otettiin kantaa asiaan tarkemmin; "if you’re a straight man, you’re attracted women, and since trans women are women then you’re straight if you like trans women, REGARDLESS of their body." ... "You’re not an asshole if you’re not into specific genitalia. Absolutely not. Trans women are women, but if you’re not into penis then you’re not into penis. But a vaginoplasty is something that a percentage of cis women have to have. It’s not something that’s trans specific. It’s not a “fake vagina,” it’s a vagina. Period. Lets say you are looking at a naked woman. You’re turned on. You enjoy what you are seeing. Later on, she mentions that she has a transgender medical history. Suddenly, you’re turned off. It had nothing to do with her body - you liked that. It was the medical history that turned you off. That’s not you failing to be attracted to a human being because of who they are, that’s your transphobia reeling it’s ugly head."

Kysymys on eettis-filosofisesti kiinnostava. Se tuskin on niin relevantti että se koskettaa suurta osaa ihmisiä ; Harva ihminen joutunee edes pornografisen pilailukameran uhriksi, sellaisen jossa sukupuoltaan vaihtava "vielä killuttimilla varustettu nainen" / "mies prosessissa" iskee miehiä ja kuvaa näiden ilmeitä kun pöksyt putoavat. Se on kuitenkin muutoin kiinnostava. Koska siinä tiivistyy itse asiassa kaksi hyvin keskeistä seksuaalisuuden teemaa. Siinä otetaan kantaa sekä heteroseksuaalisuuteen että seksin harjoittamiseen samanaikaisesti. Moni pitää näitä kahta samana asiana, mutta näin ei ole. Ja tavallaan tämä on se miksi tälle blogaukselle on ylipäätään tarvetta. On tarve määritellä se onko teko heteroseksuaalisuutta vai homoseksuaalisuutta. Ja lisäksi on tarve määritellä mikä on raiskaus ja mikä ei.

Mitä on heteroseksuaalisuus

Aloitetaan siitä minkä pystyn ymmärtämään jo tuosta lainaamastani materiaalista. Torjutuksi tuleminen on aina ikävää. Ja on hyvin ikävää jos se tehdään jonkin sellaisen vuoksi mitä et voi muuttaa. Transsukupuolinen haluaa olla tiettyä sukupuolta ja käy valtavia ponnistuksia tämän eteen. Ja sitten häntä ei hyväksytä tämän vuoksi. Tämä on ymmärrettävää.

Toisaalta voidaan nähdä että tässä on kysymys sukupuolen määrittelystä. Ja mikä erikoisinta, tässä sukupuoli määritellään sellaisella tavalla jota melko moni feministinen suuntaus pitää hirvittävän vääränä. Tässä sukupuoli nähdään binaarisena ominaisuutena. Transsukupuolinen vaihtaa sukupuolta ja koska sukupuoli on binaarinen ja sukupuolielinsidonnainen, niin tästä seuraa se, että nainen on nainen ja mies on mies. Kun vastaaja kirjoittaa siitä että leikkauksen jälkeen kyseessä on oikea vagina eikä tekovagina, hän ei argumentoi vaan määrittelee. Ja tässä prosessissa määritelmä on enemmänkin väite ja statement kuin jonkinlainen johtopäätös. Joka tekee siitä argumenttina melko heikon. (Toki on mielenkiintoista miettiä onko esimerkiksi silikonien tunkeminen tisseihin sitä että kyseessä eivät ole rinnat vaan hujausrinnat. Ja vastauksia tähän on useita.) On helppoa olla erimielinen tämänlaisen väitteen kanssa. Vaikka sillä tavalla, että määrittelisi sukupuolen joksikin joka napataan kromosomitestillä.

Kykenen kuitenkin hyväksymään ja ymmärtämään sen, että muutosprosessin jälkeen voi olla jossain määrin hyväksyttävää olla heteroseksuaali että harrastaa seksiä tämänlaisen sukupuolenvaihdosleikkauksen läpikäyneen kanssa. Käsitän että tästä voidaan olla myös erimielinen. Mutta olen siitä joustavamielinen että ymmärrän sen ilmapiirin jossa tämä argumentti tehdään. Ja osa heteroseksuaalisista miehistä varmaankin hyväksyy sen. Joten heitä ei olisi reilua kutsua homoseksuaaleiksi. (Joskin näen tässä tilaa "House MD" -sarjan "skin deep" -jaksossa olleeseen onelineriin jossa ulkoisesti erittäin naisellinen malli paljastuikin genetiikaltaan miehiseksi. Potilaan isä, joka oli harrastanut seksiä alaikäisen tyttärensä kanssa, piti tilannetta vitsinä. House heitti että "No. A joke would be calling you a homo".) Homon ja transsukupuolisen välillä on ero. Leikkauksen kokoinen ero. Tässä mielessä transfobia -sanaa käyttäneellä on kuitenkin jonkinlainen pointti. Se on kenties absurdi mutta ei kuitenkaan täysin olematon.

Toinen ongelma onkin siinä että mikä on raiskaus.

On hyvä havaita että heteronormatiivisuus on lausunnossa itse asiassa vielä vahvempana. Siinähän sanotaan että mies rakastaa ruumista ja sitä miltä se näyttää. Itse olen, näin miehenä, toivonut että seksuaalisuuteni olisi hieman mutkikkaampaa kuin tämä. Tuo lausunnon kuvaama seksuaalisuus tuntuu olevan peräisin maailmasta jossa mies panee mitä tahansa missä on reikä, ja jossa miehen raiskaaminen on mahdotonta. (Johon nähden Crackedissa on mielenkiintoinen kuvaus millaista on kuulua siihen pieneen prosenttiin miehiä jotka ovat tulleet naisen raiskaamiksi.)

Itse näkisin että perinteisesti on nähty että jos seksi ei ole vapaaehtoista, kyseessä on raiskaus. Tästä ollaan yleensä hyvin perillä. Jopa absurdiuteen asti. Voidaan esimerkiksi kuvitella että minä jonain iltana nappaan kotiini sievän intiaaniprinsessan joka sitten paljastuukin natsiksi jolla on vatsassaan markkina-arvoa alentava jättimäinen Heil Hitler -tatuointi. Se on turnoff ja vaikka torjuntani tämän jälkeen voi olla loukkaava, se sallitaan minulle siitä huolimatta että olen mies jonka melko yleisten stereotyyppien mukaan pitäisi olla kyntömies joka ei vakoaan valitse. Itse asiassa mitään noin yliampuvaa ei tarvita. Kenties tunnelma latistuu uudessa ympäristössä. Kenties kondomit ovat loppuneet. Kenties tukka ei olekaan sitä oikeaa ruskean sävyä. Kenties humalatila laskee sen promillen murto-osan ja et olekaan emootioiden heitettävänä. Tai humalatila nousee niin korkeaksi että sammut.

Yleisenä näkemyksenä on että kotiin kutsuminen ei ole mikään lupa seksiin. Itse asiassa tämänlaiset "kaikkihan sen tietää että kotiin kutsuminen tarkoittaa seksilupausta" ovat vähän samaa luokkaa kuin "koska hän pukeutui paljastavasti, hänen täytyi haluta tulla raiskatuksi" -lausuntoja joita raiskauksen parissa muutoin saatetaan valitettavan usein kuulla. Samaa sarjaa on myös vanhoillinen ajatustapa jossa aviopuolisoa ei voisi raiskata.

Toisin sanoen transgenderblogi vihjaa että jos ei anna seksiä vain sen takia että toisella on lääkinnällinen historia, niin sitä vaan täytyisi antaa itsensä raiskattavaksi. Että kannustamme vain parempaan tarkkuuteen tämän jälkeen. Väitän että kaikilla ihmisillä on lupa kieltäytyä seksistä. Ihan mistä syystä hyvänsä. Itse asiassa syytä ei edes tarvita.

Pitääkö rakastajalle avata muutakin kuin haaransa?

Tähän raiskausasiaan voikin ottaa sitten lisäkulman. Sitä voi olla kenties vaikea kuvata muutoin kuin aloittamalla ylilyövällä analogialla. Kuvitellaan että harrastat seksiä jonkun kanssa. Kaikki on oikein innostavaa. Ja sitten seksin jälkeen toinen kertoo että hänellä on tippuri. Se on sitten aika vakava turn off. Joku saattaa toki haluta seksiä tippurisenkin kanssa, mutta varovaisemmin ja huolellisemmin. Mutta tämänlainen on tärkeää tietoa joka pitäisi ikään kuin ymmärtää kertoa ennen seksin harjoittamista. ~ En toki väitä että sukupuolenkorjausleikkaus olisi jokin kammottava syöpäinen HI -virus. Se ei ole tauti eikä se kontaminoi. Mutta se on kuitenkin hyvin tärkeä osa ihmistä. Se on ehdottomasti hyvin suuri ja tärkeä asia. Ja ne pitäisi kertoa, rehellisyyden nimissä.

Vilpittömän mielen periaatteen mukaan ihminen tietää tai hänen tulisi tietää että transsukupuolisuus on tärkeä asia. Sillä joku voi haluta perustaa perheen transsukupuolisen kanssa. Ja toiveisiin voi kuulua myös lapset. Tämänlaisilla asioilla voi olla syvä merkitys päätöksientekoon. (Olen siinä iässä että olen huomannut että vaimoni ikäluokan naisissa on sinkkuja jotka etsivät nimenomaan halukasta isämateriaalia, kun biologinen kello tikittää. Luulen että moni mieskin haluaa isäksi. Itselleni ajatus jälkikasvusta on turn off.)

Se on samantapainen strateginen tieto kuin vaikkapa se että joku nai huolettomasti ja deittailee eikä kerro että hänellä on kotona lapsia. Niitä ei yleensä kerrota sen vuoksi että tämä ihminen tietää että vastapuoli ei tämän tiedon kanssa luultavasti haluaisi seksiä. Ja juuri siksi tietoa pantataan ja kerrotaan vasta seksin tai muun sitoutumisen jälkeen. Itse pidän tämänlaista syvästi petollisena. Ja syynä ei ole se, että minulla olisi transfobia vaan siitä että en voi sietää tämänlaista vaikenemisella valehtelemista. Miksi minä viihtyisin ihmisen kanssa joka ei avaudu ja jaa asioitaan. Jos minua pidetään pinnallisena eikä luottamuksen arvoisena vaan sen sijaan sulkeudutaan, tämä on loukkaus minua kohtaan että vaikenijalta hyveetöntä. No, kenties minä todella olen epäluotettava, pinnallinen ja pikkumainen. Mutta haluaisin sentään olla se ihminen joka päättää tämän.

Ja tuskinpa on transsukupuolisellekaan edullista että hän panostaa suhteeseen joka perustuu siihen että ei kerrota toiselle itsestä. Sillä pantatun tiedon paljastuminen johtaa suuriin sydänsuruihin jos suhde purkautuu. Jos aloittaa rehellisyydellä, toinen kenties torjuu mutta toisaalta tämä torjunta itsessään kertoo että tämä ei ollut tarpeeksi vahva tämänlaiseen hieman harvinaisempaan tilanteeseen. Joka tarkoittaa transsukupuolisen kannalta sitä että toinen ei ollut sinun arvoisesi.

Itsemurhan estämisen oikeutus

"I rather kill myself than commit suicide."
("Trisha")

Kun itsemurhan filosofia nousee puheenaiheeksi, on tällöin keskiössä yleensä itse itsemurhan aktio. Eli asiaa tavataan lähestyä siten että onko sinulla tai minulla jokin moraalinen oikeutus toteuttaa tämänlaatuinen aktio. (Jolloin voi korostua myös itsemurhan tekoprosessi. Kuten onko junan alle hyppääminen kauheaa kun siinä mennään toisen työpaikalle kuolemaan.) Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä varsin käytännönläheisesti myös siltä kulmalta että miten on oikeudenmukaista toimia jos kohtaa jonkun joka yrittää tehdä itsemurhaa.

Ensimmäinen asia on itse asiassa koko ongelman tunnistaminen. Jos näkee jonkun ihmisen vain maassa on aivan tervettä olettaa että hän on kohdannut onnettomuuden tai hänet on ryöstetty tai pahoinpidelty. Tällöin on nimenomaan perusteltua auttaa itsemurhaa yrittänyttä. Sillä tämänlainen asia nyt on se mistä laupias samarialaisuus on tehty. Tästä saadaan ensimmäinen prinsiippi ; Itsemurhan estämisen oikeutus tulee siitä että hengen pelastaminen nähdään yleensä hyvänä asiana. Itsemurha on vähintäänkin poikkeustila joka vaatii erityistä tietoa siitä että kyseessä on todella itsemurhan haluaminen.

Toinen kulma sitten onkin hankalampi. Niiden kohdalle esimerkiksi saavat kelvata nälkälakkolaiset. Näiden kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä oikeasti edes itsemurha sanan vahvimmassa mielessä. Sillä tosiasiassa he eivät yritä itsemurhaa vaan ovat enemmänkin taivuttamassa ihmisiä tiettyyn suuntaan ja jos tätä ei totella suunnilleen tiedetyssä ja suuruusluokassaan tietyssä aikajanassa, he nääntyvät ja kuolevat pois. Eikä kukaan muu tule aktiivisesti heitä murhaamaan joten kuolema ei tavallaan ole suora seuraus kenenkään tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Nälkälakkolaiset tietävät tai heidän pitäisi tietää tämä kaikki. He tietävät tekojensa ja tekemättömyyksiensä seuraukset. Yleisesti ottaen on katsottu että nälkälakkolaisten pakkosyöttäminen on epäeettistä. Josta saadaan nyrkkisäännöksi se, että itsemurhaan puuttumisen moraalinen vaikeus tulee sitä kautta että arvostetaan ihmisten autonomiaa.

Halki, poikki ja lääkärijonoon?

Nyt käsillä on käsitepari jotka ovat ihanteita joita halutaan yleensä kannattaa. Itsemurhassa ongelmana on se, että molempia on hyvin vaikeaa noudattaa samanaikaisesti. Joku voi elää maailmassa jossa arvot priorisoidaan. Heidän ei tarvitse kuin kiistää ihmiseltä kaikki autonomisuus ja sitten jokainen on pakkovelvollinen pelastamaan muita ja pakkoruokkimaan nälkälakkolaisia. Tai jos sitten arvostaa autonomisuutta yli kaiken mutta antaa ihmisen elämän arvoksi nollan, niin itsemurhaan puuttuminen olisi suorastaan rikos.

Ongelma on kuitenkin juuri siinä että käytännössä kukaan ei napsahda noihin ääripäihin. Näin ollen vain hyvin harva vakuuttuu noista tarjotuista, sinänsä aivan logiikanmukaisista, vastauksista. (Etiikassa ei siis selvästi tyydytä se, että päättelyssä premisseistä seuraa johtopäätös.)

Onneksi tässä on kuitenkin jotain suuntaviivoja joiden avulla ongelmaa voidaan ratkaista. On nimittäin yleisesti nähty että jos ihminen muuttaa keskustellen mielipidettään, hänen vapaata tahtoaan vastaan ei rikota. Näin ollen, vaikka pitäisi itsemurhaa eettisesti kestävänä tekona, on täysin eettistä tehdä sitä mitä esimerkiksi poliisit tekevät. Eli keskustelevat ja yrittävät houkutella ihmistä olemaan tekemättä itsemurhaa. Samaan asiaan voidaan varata myös kylttejä tai fyysistä liikkumista vaikeuttavia esteitä suosituille itsemurhapaikoille ; Japanissa Aokigahara (青木ヶ原) on niin suosittu paikka itsemurhille, että se on kerännyt ympärilleen legendaa. Ja sinne on asetettu kylttejä jotka yrittävät tehdä sitä mitä poliisit tekevät. Sillä suurta aluetta on hyvin kallista ja vaikeaa ihmisvoimin valvoakaan. Että olkaa ystävällisiä älkääkä tappako itseänne, miettikää sukulaisianne ennen harakiriänne, sumimasen. Näiden toiminnan henkenä on se, että on mahdollista että ihminen muuttaa mieltään ja että tässä sitten ikään kuin autetaan. Näin elämä pelastettaisiin ilman autonomian rikkomista. Asia muuttuu sitten hankalammaksi heti jos yritetään jotenkin kahlita tai vangita itsemurhaa yrittävä. Niissä autonomia rikotaan. Ja niiden kohdalla kyseessä saattaa olla moraalisesti ongelmallinen teko.

Toisaalta jossain erikoistilanteissa itsemurhaa voidaan katsoa muilta kanteilta. Jos asia menee siihen että joku yrittää tehdä itsemurhaa tavalla jossa kuolee muita ihmisiä, kysymys astuu helposti linjalle jossa voi soveltaa utilitarismia. Yhden ihmisen autonomisuus ei auta kun tosiasiassa tämä itsemurhaaja on poistamassa monen ihmisen autonomiset päätökset ilman näiden lupaa. Sillä kuolema johtaa autonomian loppumiseen. Näin ollen odotettavissa olevien haluttomien uhrien autonomian kunnioitus voi ylittää yhden ihmisen yhtä tekoa koskevan autonomian.
1: Tätä argumenttia voi itse asiassa soveltaa liennytettynä jopa jokaiseen itsemurhaa tekevään. Sillä he tekevät yhden autonomisen aktion ja luopuvat kaikesta sen jälkeisestä autonomiastaan. Tämä tosin on implisiittisesti ateistinen, se kun vaatii/perusolettaa sitä että elämä loppuu kuolemaan. Mutta toisaalta autonomiaan kuuluu myös eri ratkaisuiden priorisointi ns. itse. Näin ollen itsemurhan arvo voidaan laittaa hirveän suureksi ja muiden autonomisten ratkaisujen arvo pieneksi ja itsemurhaajan pirulainen ei suostu kääntymään sillalta hienon analyyttistä filosofiaa sisältäneen puheen jälkeenkään. Mitä tämän tehokkaampaa ihminen muka voi tarjota hädässä olevalle ihmiselle? Käsitemasturbointia, termirunkkausta ja hiustenhalontaa parempaa keinoa ei voi olla!

Lääkäreillä asia on kuitenkin vielä hankalampi. Heillä on nimittäin usein kiire. Ja tässä kiire ei tarkoita sitä että heillä olisi lupa ajatella huonosti. Filosofisesti ajatellen kiire on jokin jonka voidaan nähdä muuttavan perusteita ; Kuvitellaan että lääkärille tulee kaksi potilasta ja hän joutuu keskittymään toiseen. Uhrit ovat muuten samanlaisia ja suunnilleen samalla tavalla vammautuneita, mutta toinen on joutunut puukotetuksi ja toinen on yrittänyt itsemurhaa. Voidaan ajatella että lääkärin on nimenomaan eettistä priorisoida siihen joka haluaa elää. Näin ollen itsemurhaa halunnut voi ikään kuin epäsuorasti ja passiivisesti kuolla tämän valinnan vuoksi. Eikä tämä olisi lääkärille moraaliseksi haitaksi. Hän ei ole ehtinyt tehdä autonomiaan puuttumista, joten hän ei ole ehtinyt pelastaa henkeä. Tämä "vähentää syyllisyysasteita" huomattavasti.

Kerran tässä vaan kuollaan, tai monesti yritetään!

Toiseen suuntaan tilanne sitten muuttuu tilanteessa jossa itsemurhan tekijä toistaa tekoaan. Tämä kertoo pitkäjänteisemmästä tavoittelusta. Kenties yhden kerran yrittäminen on vielä pikaistuksissa tehty joten voi olla tilaa pienelle epäilylle että teko oli "huomion hakemista". Luultavasti myös itsemurhan tekemisen keino, sen suunnitteluaste ja aktion tappovarmuus viittaavat siihen suuntaan että tavoite on saavutettu.

Myös toivon loppuminen voidaan nähdä tärkeäksi elementiksi. Sillä jossain tämän tien päässä tarvitaan erillinen käsite, eutanasia. Eutanasia nähdään itsemurhaa vahvemmin hyvänä kuolemana. Itsemurhassa on jo etymologisestikin paljon vahvemmin ajatus kesken lopettamisesta. Eutanasia on lähempänä sitä pelkkää lopettamista.

Lisäksi kristinusko opettaa jännittävän asian itsemurhasta. Sitä voidaan arvostaa syvästikin silloin kun se perustuu jonkinlaiseen ideologiseen uhkarohkeuteen. Marttyyrit ovat suuria sankareita jotka ovat kuolleet siksi että ovat tehneet tekoja joiden seuraukset he ovat osanneet odottaa. Näissä on toki ulkoinen toimija joka on tehnyt varsinaisen tahtoaktion ja täten puuttunut marttyyreiden autonomiaan ja tämän prosessin kautta vieneet heiltä elämän. Jeesus oli tässä kenties jopa astetta vahvempi. On hyvin vaikeaa syväluotaavaa pakottavaa eroa hänen ristinkuolemansa ja ns. suicide by copin välillä. Eli jossain jossa lainvalvojat provosoidaan tappamaan itsensä. Tätä temppua pidetään yleensä hyvin karuna, koska siinä manipuloidaan poliisin autonomiaa jotta tämä voisi tappaa sinut. Syyllisyys on tällöin melko vahvasti itsemurhan tekijän puolella, ei poliisin.

Lisäksi jos mietitään eutanasiakysymystä, siellä tulee usein esiin se että mikä on "kieroilua jolla yritetään tehdä eutanasia lääketieteen nimissä". Eli jos annetaan kipulääkitystä joka oleellisesti lyhentää elossaoloaikaa, voidaan kysyä että missä on se sekuntimäärä joka tekee tästä oireenmukaista hoitoa ja mikä taas tekee siitä eutanasiaa. Tämä keskustelu on moraalifilosofisesti hankala. Koska se tuo mukaan tupakoinnin ja viinan juomisen kaltaiset asiat. Nehän vahingoittavat ihmistä ja ne voidaan tätä kautta nähdä jotenkin äärimmäisen sikahitaina keinoina tehdä eutanasiaa. Tai niissä on vähän tätä sävyä. Henki niidenkin kohdalla tiivistyy siihen, että missä määrin on oikeutettua puuttua toisen autonomiaan jotta tämän odotettavissa olevaa omaa elämää maan päällä voidaan pitkittää erinäisiä aikoja.

Samoin sotasankarit jotka ottavat hirveitä riskejä. Puhuisitko sinä Sven Tuuvan sillalta? Yrittäisitkö keskustella vaihtoehdoista? Jos sotilas pelastaa asetoverinsa ja nämä lasketaan niin kannattaa sen jälkeen miettiä että saako sillalta hypätä itsemurhaan jos tämä on koko perheen kaapanneen kidnappaajan ehdoton vaatimus ja on hyvät syyt uskoa että tämä on heidän perimmäinen motiivinsa?