Feministien ristiriitaisesta suhteesta tieteen valikointiin

Jotkin asiat ovat melko selviä. Ja yksi niistä asioista on se, että feministit eivät yleisesti ottaen pidä evoluutiopsykologiasta. Ja toisaalta evoluutiopsykologit eivät pidä feminismistä. Tämä saa joskus vandalistisia ulottuvuuksia, jos muistetaan vaikkapa sitä miten sosiobiologi Wilson kasteltiin ja miten evoluutiopsykoloiaa ympäröi vihapostin, maineenlokaamisen ja vandalismin harrastamista. Ja evoluutiopsykologian puolella kirjoitetaan usein kritiikkiä naistutkimusta kohtaan.

Tämä on itselleni vähän hämmentävä asia, koska olen tavallaan tullut toimeen sekä feministisen puolen että evoluutiopsykologisen puolen kanssa. Tavallaan. Siis niin kuin minä nyt oikeasti olen ilman debattia ja riitaa missään. Mutta suhteellisesti sanoen olen ollut molemmissa piireissä kohtuu pienin konfliktein.

Nähdäkseni perusaskeleen siihen miksi konflikti ylipäätään on on se, miten Jukka Hankamäki kuvaa kiistakysymystä. Hankamäen filosofia on fenomenologista ja siksi niinsanottua naturalismia vastaan. Hän korostaa sitä että evoluutiopsykologit, esimerkiksi suomalaiset Tammisalo ja Jussi K. Niemelä eivät tavallaan osu oikeaan. Mutta hän korostaa että feminismi on poliittista. Mutta silti hän näkee että feminismi on vahvan poliittista.

Oma suhtautumiseni on tavallaan se, että feminismi puhuu pääasiassa gender -sukupuolesta kun taas naturalistit puhuvat sex -sukupuolesta. Ja jos kuvataan sosiaalista sukupuolta, (gender), se on tietenkin etiikan tapainen aihe johon liittyy politiikkaan vivahtavia taustaoletuksia tai vähintään asioita joihin reagointi on . Biologinen sukupuoliero taas voidaan ottaa ruumiillisena tosiasiana jossa on sitten biologialle tyypillisesti paljon poikkeamia jotka tekevät asioista tilastollisia.

Mutta tämä perusaskel jättää osia tavallaan piiloon. Sillä jos katsoo feministejen juttuja ja keskustelee heidän kanssaan, mukaan tulee usein vahva kokemus siitä miten feminismi on sisäisesti jännitteistä tai peräti suoranaisen ristiriitaista.

Tätä tunnelmaa kuvannee esimerkiksi tilanne, jossa feministiltä ensin olettaa sitä, että hän hylkäisi ajatuksen että ihmisluonnetta voitaisiin tiivistää tieteellä saattaa sitten selittää toisissa konsepteissa että patriarkaatti olisi empiirisesti todistettu asia ja miten olisi myös on empiirisesti todistettu, että rasismi on juurtunut hyvin syvälle meihin jokaikiseen.

Samaa tunnetta olen saanut kun olen jutellut erään feministisen antikvariaattorin kanssa. Hän dissaa evoluutiopsykologiaa mutta pitää evoluutiosta ja psykologiasta. Ja tässä usein on sellainen asia, että hän vaikuttaa melkein enemmän vihaavan evoluutiopsykologiaa nimenä kuin yksittäisiä sen sisällä tehtyjä tutkimuksia. Koska hän näkee että evoluutiopsykologia on sateenvarjotermi jossa on kaikenlaista tutkimusta ja jos sen tekee hyvin voi sitä siirtää normaalin psykologian puoleen. Hän näkee evoluutiopsykologian poliittisena ilmiönä jossa on vaihtelevantasoista tiedettä joka tukee tiettyä agendaa.

Samoin olen törmännyt feministeihin jotka ovat toisaalta selittäneet miten ihmistä ei pidä lokeroida, mutta jotka sitten jonkinaikaisen keskustelun jälkeen voivat sanoa että esimerkiksi heidän on helppoa uskoa että olen jotenkin biologisesti virittynyt alastomiin naisiin. Tosin tässä saattaa tulla heti perään keskustelua kulttuurista, esimerkiksi siitä miten jos kulttuurissamme olisi normaalimpaa kulkea vähemmin vaattein niin olisin todennäköisesti tottunut asioihin paremmin.

Ei ole tavallaan ihme, että on vaikutelma jossa intersektionaalisen skenen parissa tapahtuu valikoivaa vetoamista tieteeseen. Ja että tämä mukailee sitä normaalia kaavaa joka on itselleni tuttu esimerkiksi evoluutiokritiikistä; Ideana on juuri se, että on tavallaan tilannekohtainen mittari jossa vastapuolen teorioita moititaan säätämällä epistemologia vaihteelle jossa kuvataan miten lopullista tietoa ei voida saavuttaa. Ja tätä kautta voidaan torjua erilaisia teorioita jotka mallintavat ”miksi pojat ovat poikia ja sovinistiseksi tulkittu käytös onkin vahvasti biologista” samalla kun he hyväksyvät että ”ihmiset ovat tutkimusten mukaan kaikki rasisteja joten ’en ole rasisti’ heitto on huonoa itseymmärrystä”. Joissa on mielenkiintoisesti erilainen suhde sekä tutkimuksen lopputulokseen että siihen mitä sen varasta voidaan päätellä. Että onko jonkin asian luonnollisuus kahle joka sitoo normatiiviseen käytökseen vai onko se jokin joka nimenomaan velvoittaa kontrolloimaan käytöstä jotta se ei ajaudu siihen ”Luonnontilaan”.

Tässä voisi katsoa pikaisesti muutamia yleisiä syitä sanomisten ristiriitaisuuksiin. Yksi on se, että on yksinkertaisesti cherry pickaava. Eli ”tieteenfilosofian sinänsä oikeassaolevat ja tunnetut epistemologiset ongelmat” ovat tärkeitä kun todistetaan että vastapuolen teoriat ovat ”väistämättä puutteellisia”. Ja miten sitten omien näköemysten mukaisten kohdalla ”se on tiedettä”. Itse olen suoraan sanoen ohittanut tämän totena mutta irrelevanttina koska (1) ne koskevat ihan kaikkea joten se ei ole erotuskriteeri ja (2) katson mieluummin vain sitä kumpi sitten on paremmin toimiva tutkimusohjelma tai muuten sellainen suodatintesti, että syntyy ero eri teorioiden välille; Eli toinen selviää testistä ja toinen ei. Nämä kertova laadusta.

Toinen asia on tietenkin mielipiteenmuutos. Jos ihminen muuttaa mielipidettään, se voi näyttää ristiriitaiselta. Toisaalta joku voi leikitellä ajatuksilla ja ainakin oma vlogini on taatusti sisäisesti ristiriitainen videosta toiseen koska minun ideani ei ole tuottaa mitään koherenttia teoriaa kaikesta ja esitellä sitä. Sen sijaan ideani on tuottaa juttuja joiden sisäinen logiikka on jotenkin kiinnostava – joskus jopa siten että video metarakenteena kaatuu omien esittelemiensä periaatteiden mukaisesti tavalla jonka vain fiksu huomaa. En usko että mielipiteenmuutos ja leikittely on kovin yleistä. Mutta silti avaisin vielä yhden kanavan joka saattaa selittää miksi kannanotot voivat olla ristiriitaisen oloisia.

Intersektionalismi on muuten siitä hauska termi, että se esiintyy netissä lähinnä intersektionalismin kritiikkinä. Varsinkin suomeksi näkyy että aika harva feministi itse liputtaa sitä. Tästä syntyy vähän sellainen tunnelma että kun lukee kritiikkiä aiheesta, ja kritiikki sanoo että termiä on viime vuosina toistettu paljon, niin se näyttää olevan enemmän niin että intersektionalismista ovat puhuneet sen kriitikot aika kovalla innolla. Tämä on mielestäni hyvin kuvaava piirre koko asiassa. Toinen huomattava asia on se, että monet naiset ja periaatteessa feministitkin ovat korostaneet että ”uusi intersektionalistinen feminismi” ei ole hyvä. Tämä on hyvä tiedostaa koska feminismi esitetään usein jonain monoliittina joka jotenkin yksiselitteisesti on jotain jota on helppo vastustaa tai sitten se on "epämääräinen" ja tätä kautta kaikkea muuta kuin siistiin onelineriin mahtuva tiivistelmä joka kuvaa koko liikkeen.

Itselläni syvin vastustus feminisissä koskee toisen aallon feminismiä. Ensimmäisen aallon feminismiä saatettaisiin tarvita nykyäänkin. Tämä on sitä Simone de Beauvoir -porukkaa joka vaati äänioikeutta ja muita vastaavia oikeuksia. Toisen aallon feminismissä taas oli Luce Irigarayn tyylisiä hahmoja jotka korostivat miten naiset ja miehet ovat oleellisesti erilaisia. – Tämä on hauska piirre koska monesti Irigaray esiintyy feminismikritiikissä ja tästä saadaan aika vahva yhteys siihen miten hän kuitenkin on tavallaan samaa mieltä tästä sukupuolisuuskysymyksestä. Intersektionalismissa ideana on se, että on katsottava asioita monesta eri näkökulmasta. Ja tässä on selvää että ei voida rakentaa pelkän naiseuden varaan mitään yhteistä rintamaa. Ihan sen vuoksi että jos valkoinen nainen taistelee lasikattoa vastaan ja miettii miten pääsee johtotehtäviin, voi tummaihoinen nainen taistella olemassaolon oikeutuksestaan. Itse näen että aika monen valkoisen feminismin taistelu intersektionalismia vastaan johtuu siitä että he ovat tavallaan samassa asemassa kuin perinteisiä sukupuoliarvoja tukeva mies. Sillä jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, intersektionalisti huomauttaa myös siitä että maahanmuuttajataustaisen naisen euro on vielä tätäkin pienempi joten tämä asia kohtaa naisten sisäistä konfliktia jopa enemmän kuin valkoihoisen miehen ja valkoihoisen naisen palkkakuilu. Valkoisesta naisesta tulee tällöin tavallaan ”uusi mies”. Mieleni iloitsee aina kun näen jotain tämäntapaista. Ironia viehättää.

Tämä leimautui esiin aika vahvasti siten että monen muuttujan kautta ratkaisuista tulee hyvin erilaisia. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään, koska islamiin liittyy kättelemättömyystapoja. Lisäksi intersektionalismi on irtautunut perinteisestä sukupuolinäkökulmasta niin että se ei tavallaan ole enää naisliike vaan laajempi ihmisoikeusliike. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten vaikeaa Naisasialiitto Unionin sisällä on ollut niinsanotun transkysymyksen kanssa. Jos on tottunut toisen aallon feminismin sisaruusnäkökulmaan jossa on ilmoilla joskus ihan suora sukupuolten sota tematiikka, on taatusti hankalaa jos pitää puolustaa ihmisiä jotka muuntautuvat sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi. Sellainen onkin sotkenut monien pasmoja. Nyt kun ei enää murreta sukupuolinormeja ja sukupuoleen sidottuja kahleita vaan hämärretään itse sukupuoltakin.

Ja tämä on tavallaan se ensimmäinen puoli. Intersektionalistinen feminismi ei ole naistutkimuksen synonyymi. Intersektionaalinen feminismi on enemmänkin ihmisoikeusliike. Se on puhtaasti poliittinen suuntaus. Ja tätä kautta on tavallaan ymmärrettävää miksi feministit voivat puhkoa autonrenkaita evoluutiopsykologeilta. Heille kysymys ei ole tieteen teorioista vaan käytännön elämästä. Ja tässä haasteena on se, että molempi puolista tavallaan ajattelee että ”tosiasia” ja ”käytännössä asioiden oleminen” ovat heidän puolellaan. Tiedemies näkee että totuus on tieteen teorioissa ja vastapuoli että totuus on siinä elämässä jota eletään ja koetaan joka päivä.

Tätä kautta näkisin että jos joku Niemelä olkiukottaa feminismiä kun puolustaa sex -sukupuolta tajuamatta että vastapuoli käyttää gender -keskittämistä niin tässä tulee vastaan sitten se näkökulma jossa ollaan vielä syvemmin puhumassa ihan eri asioista. Eli tässä ei vain selitetä perusteltua tiedenäkökulmaa joka ei osu lainkaan kritiikkinsä kohteeseen vaan johonkin olkiukkoon. Vaan kysymys on tavallaan siitä että ei ymmärretä kontekstoida koko asiaa laajemmin oikein. Filosofi tai loogikko voisi puhua tässä yhteydessä kategoriavirheistä päivätolkulla. Ihmisoikeusnäkökulmasta näen että on tavallaan helppoa ymmärtää monta asiaa. Sillä esimerkiksi uskonnottomuutta vastaan käydään hyvinkin samantapaisilla jutuilla kuin feminismiä. Jos olet uskonnoton, on ihan tavallista että joku sosiologi Martti Muukkonen tulee kertoilemaan teidän suljetuille palstoillenne miten tiede todistaa että vakain yhteiskuntajärjetys syntyy uskonnon varaan koska joku Max Weber on niin määritellyt.

Itse näen että tätä vastaan voi tietenkin puolustautua selittämällä miten Weberin teoriat eivät ole falsifioitavissa. Mutta tämä on käytännön tasolla aika triviaalia koska Muukkonenkin oli vain kuvaamassa miten hän on auktoriteetti ja tyhmempien pitää niellä hänen viisautensa ilman keskustelua. Tietona ja Totuutena. Ja tässä yhteydessä jos vastapuoli käyttäytyy epäasiallisesti, on se tavallaan mukamas voitto näille uskonnon yhteiskuntaulottuvuutta korostaville.

Mutta tässä on tavallaan unohtunut se, että monelle voi tilanne olla se, että jos yhteiskunta tallaa joka päivä niin mikä onkaan se intressi ylläpitää sitä omalla kärsimyksellään? Vastaan tulee vahvat asiat utilitarismista, jossa yksi ongelma on se, että onko esimerkiksi oikein ostaa monien hyvinvointia jos se tarkoittaa joidenkin syvää sortamista ja isoa määrää kärsimyksiä. En ole oikein ymmärtänyt miksi ihmeessä pitäisi totella jotain falsifioimattomissa olevaa Weberiä jos se lopettaa uskonnonvapauden ja tuottaa omaan elämään lähinnä hirvittäviä kärsimyksiä joiden rinnalla oma itsemurha vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta. Kristityt eivät ole kertoneet minulle vakuuttavaa argumenttia miksi juuri minun olisi oikein uhrautua ja uhrata ainutkertainen elämäni jotta heidän yhteiskuntansa ei mullistuisi. Että miksi tämä yhteiskunta on arvokkaampi minulle kuin minä.

Tässä voisin sanoa jopa niin että intersektionaalisuus selvästi pelottaa. Ja se johtuu siitä että vaikka vähemmistöt ovat aina määritelmällisesti marginaalissa niin vähemmistöjä on yhteensä hyvinkin paljon. Intersektionaalisuuden ehkä tunnetuimmasti vähän liittyvä tunnusmerkki ja symboli - erilainen LGBT+ -lipusto jossa on paljon eri kirjaimia ja lisää niitä tuntuu aina tulevan – ei ole mikään yksittäinen monoliitti. Jokainen kirjain on tavallaan oma lobbausryhmänsä. Ja kun niitä on tarpeeksi niin valkoihoinen keski-ikäinen kristillinen heteromies huomaa että hän on tarkastimääriteltynä itse asiassa aika pieni joukko. Käsite on, ironista kyllä, tilastotieteellinen. Jos tarkastellaan vain yhtä piirrettä, se on usein sellainen että siinä on selvä enemmistö ja sitten vähemmistöjä. Mutta jos tarkastellaan useita muuttujia samanaikaisesti, on yhä harvinaisempaa ja harvinaisempaa että ei vain yksi vaan ne kaikki ovat sitä yleistä. Vanha kikka jolla kaikista saadaan yksilöitä on ottaa tarkasteluun riittävän monta muuttujaa. Jokaisella on jokin erikoinen piirre, joka tekee heistä poikkeuksellisia. Esimerkiksi minulla on maine tyyppinä jolla on pienet kädet. Valkoihoinen keski-ikäinen heteromies on helposti vähemmistöä pienikätisyyden ja uskonnottomuuden kohdalla. Jolloin havaitaan että ”Keskivertoja” on tavallaan hyvin hyvin vähän.

Tässä idea tulee varmaan hyvin esiin toistetusta Niemöller -sitaatista jossa kerrotaan että ”ensin ne tulivat hakemaan sosialistit enkä sanonut mitään koska en ollut sosialisti” Ja joka päättyy siihen, että sanotaan että ”sitten he tulivat hakemaan minut eikä ollut ketään puhumaan puolestani”. Itse näen että esimerkiksi monokulttuuriasemassa olleen kristinuskon tämänhetkinen kriisi on siinä, että he kokevat olevansa laajakirjoisen hyökkäyksen kohteena eivätkä ymmärrä että he ovat itse rakentaneet koko ongelman. He ovat ärsyttäneet liian montaa eri vähemmistöä ja kuvittelevat että kiusatut jotenkin olisivat anteeksiantavia eivätkä yhtään vihaisia. Konservatiivista rationalismiaan puhkuvat saattavat yrittää henkiä jotain tyyntä joka on heille rationaalisuudenkorviketta. Kuten sanontoja siitä miten ”ei pidä korjata jotain jos se ei ole rikki”. Kuitenkin tosiasiassa jokainen vihainen vähemmistö on tavallaan juuri se signaali siitä että asia on rikki. Ja kun pieniä vikoja on riittävästi voidaan huomata että esiin nousee kysymys siitä miksi enemmistön pitäisi totella vähemmistöä – eli kaikkien muiden kuin eliittiin määrittäneen ”mukamaskeskiarvossa” olevaa tyyppiä joka ei kuvaa itseään yhdellä piirteellä vaan klimppinä ”keski-ikäinen valkoihoinen kristillinen lihaa syövä heteromies”.

Tavallaan ihmisoikeus – ei siis tiedetasolla - intersektionaalisessa mallissa valkoihoinen keski-ikäinen ateisti saattaa olla kovakin vihollinen juuri siksi että heitä ei hittojakaan kiinnosta ottaa päähänsä kristillisestä pajavasarasta jonkin Weberiläisen yhteiskunnan selkärangan säilyttämisteorian vuoksi johon ei itse edes usko.

Tässä voidaan jopa puhua psykologisista tiloista. Ja ne ovat tavallaan tärkeä asia. Valta-asemasta on helppoa leikkiä rationaalista ja coolia. Koska aika ei mene yhteiskunnan perusrakenteiden rattaisiin murskautuessa voi esitystyyli olla rauhallinen ja moni sekoittaa tämän samaksi kuin se että asia on hyvin perusteltu. Tässä olisi otettava huomioon sekin, että jos sitten kuluttaa päivänsä vaikka siihen että joutuu mukamas oikeuttamaan omaa ei-kristillistä vakaumusta jollekin mukamas tenttioikeuden saaneellekristitylle ääliölle niissä ikiaikaisissa ja samoissa ja miljoona kertaa vastatuissa kysymyksissä, niin siinä saattaa olla huomattavasti suurempi ponnistelu jo siinä että ei traumareaktioissa ala huutamaan kurkku suorana. ; Ero lienee helposti ymmärrettävä. Sillä monin paikoin lungius on vaihtanut puolia. Jos moni ihmettelee miten ”ennen moralisteja olivat kristityt ja nykyään liberaalit” niin siinä saattaa olla totta toinen puoli. Normistossa valtaapitävä on vallassa määritelmällisesti siten että heidän arvonsa ovat yhteiskunnan normaalit arvot. Samalla huomautan myös että konservatiivit ovat innolla huutamassa sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja leikkivät pikku kapinallisia. Ja käyttävät tässä hyvinkin niin aggressiivista kieltä että ei ole ihme että juttua pidetään ”vihapuheena”. Koska kysymys on juuri siitä emotionaalisesta stressistä mikä tulee yksinkertaisesti siitä että joka ikinen päivä koet että et kuulu joukkoon ja jossa yhteiskunnan monille näkymättömät käytänteet hierovat arvojasi hietaan joka ikinen päivä. Minä kyllä tiedän miltä tämä tuntuu. Ja se saa ärhäköitymään. Tavalla joka ”normien mukaan eläville” vaikuttaa yliampuvalta ja triviaalilta koska he eivät tavallaan edes huomaa normeja koska he ovat heille ne helpot käytänteet joiden mukaan syntyy jouheva arki heille itselleen.

Tässä on kenties jopa havaittu että SJW:istä suuttumisessa on piirteitä joissa feministit ovat ensin ärsyttäneet keskenään tavallaan erillisiä piirejä kuten evoluutioteorian kannattajia, nörttimiehiä, inceleitä uusateistipiirejä ja monia muita. Koska sitten nämä ovat aikalailla painuneet yhteiseen rintamaan. Ei ehkä kannata vinoilla liian monelle vähemmistölle. Eikä kyse tavallaan ole koskaan argumenteista vaan siitä että on voimakas kokemus joka tiedetään todeksi ja tätä sitten tuetaan millä tahansa joka tukee tätä. (On esimerkiksi turhaa etsiä mitään kovin syvää tiedettä Incel -piirien pseudoevoluutiopsykologisista arugmenteista. Ja sanon näin nimenomaan tyyppinä jolla on aika paljonkin kunnioitusta moniin evoluutiopsykologisiin tutkimuksiin.)

Ja tässä huomautan että ongelma saattaa oikeasti olla jossain muussa kuin siinä että ”ei hyväksy tiedettä”. Eli esimerkiksi validi tutkimus saattaa nousta poliittisessa ilmapiirissä esiin hyvin omintakeisella tavalla. Evoluutiopsykologiaa dissaava antikvariaatinpitäjäkin saattaa uskoa, että tutkimuksessa on löydetty jollekin käytöspiirteelle heritabiliteettia. Mutta hän pitää ongelmana sitä että evoluutiopsykologian parissa tästä tulee helposti vankila ihmisille. Eli syntyy esimeriksi tarina jossa ”on luonnollista että miehet ovat tälläisiä”.

Samalla kuitenkin unohtuu se, että aivan tieteenfilosofiankin mukaan heritabiliteettia kuvaa sellaiset jännittävät piirteet kuin tilastollisuus ja kontekstisidonnaisuus. On nimittäin ihan tiedettyä että kelpoisuusaste on, paitsi aste eli jo sinänsä relativistinen siinä mielessä että asia on osittain ympäristöä ja osittain biologiaa, myös sellaista että kelpoisuusaste ei ole vakio vaan tietynsuuruinen tietyssä ympäristössä. On esimerkiksi tavallista että hyvissä ravinto-olosuhteissa koon ja painon ja pituuden vaihtelusta isompi osa selittyy perimällä – kaikista tulee niin pitkiä kuin geeninsä sallivat. Mutta huonoissa oloissa se kuka saa eniten ruokaa selittää populaatiossa mitatut erot eniten. Surullista on vielä sekin että tosiasiassa heritabiliteetti on tilastollinen ilmiö myös siinä mielessä että heritabilitteetti ei ole sama edes yksilöstä toiseen. Se on ennusteena vähän kuin jokin arpajaislippu jolla on kerrottu voiton odotusarvoa malliin ”joka kolmas arpa voittaa”. Mutta tosiasiassa jokin arpa voi silti 100% olla voittoarpa ja toinen 100% häviöarpa. Joten esimerkiksi homoseksuaalisuuden kelpoisuudesta saadaan aikaan hyvin mielenkiintoisia juttuja. Ja nämä usein hukkuvat kun maallikko tulkitsee evoluutiopsykologiaa ”tieteenä” ja alkaa huitomaan vaikka ideologista juttua siitä miten homoja koskeva avioliittolaki mullistuu jos homous ei olisikaan geneettistä.

Tästä saa itse asiassa hauskan vilkauksen jos miettii miten viime päivinä on keskusteltu homogeenitutkimuksesta. Sen tulkinnoissa on kyllä minun silmiini viuhunut miten ”evoluutiopsykologiaa” heitetään maallikkotasolla tavoilla joissa ei ainakaan biologian ja heritabiliteetin ymmärtäminen paista. Tuomas Aivelo kirjoitti aiheesta minusta kiehtovasti ; Hänen huomionsa on nimenomaan siinä mitä tulkintoja tutkimuksesta on tehty. Ja ennen kaikkea siitä että se ei ole jäänyt tulkintoihin vaan siihen miten tutkimuksesta on viestitty ja mitä poliittisia juttuja sen pohjalta on haluttu vetää. Nämä ovat selkeästi poliittisia. Tulkinnat nähdään usein tieteellisinä vaikka tosiasiassa ne ovat jotain jotka ottavat tiedettä ja sitten soveltavat sitä johonkin jossa on mukana arvokannanottoja, sellaisia jotka eivät siinä kulloinkin viitatussa tutkimuksessa ole todistettuja. (Tai muuallakaan.)

Itselleni kiinnostavaa oli se, että tilastollinen analyysi tehtiin tavalla jossa toinen tulkintaviitekehys saattaa hyvinkin antaa eri tulokset. Ja miten kuitenkin näyttää että homous ei lähinnä ole yhden geenin juttu kuten silmien väri vaan monen eri geenin yhteisvaikutusverkosto kuten ihmisen pituus. Ja miten silti joku homo voi olla 100% geneettisesti määräytynyt ja jollekulle homolle se on ollut 100% valinta koska tässä havaitaan asiat sellaisella tavalla. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Jopa arkijärkiseti tajuaa että jos puhutaan homoudesta, osa voi puhua siitä että tuntee vetoa samaa sukupuolta oleviin. Tai sitten siihen että on harrastanut seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nämä eivät ole mitenkään identtinen asia. Osa voi hillitä himonsa ja olla kaapissa. Toinen saattaa taas kokeilla homoseksiä heterona ihan vaikka kokeilu- tai haastemielessä. Ja samoin itse näkisin että jos joku harrastaa aktiivisesti ja toistuvasti seksiä on jotenkin ”vähän eri asia” jne. Asiaan on kuitenkin keskusteluissa tartuttu hyvin laajakirjoisesti ”homot on”. Eikä yksityiskohtia ole sillälailla tarkasteltu. Mikä ei tarkoita että kyseenalaistaisin tutkimuksen ja sen tuloksen. Kysymys on siitä mitä siitä voidaan sanoa. Nämä ovat metodologisia kysymyksiä. Ja ne ovat tärkeitä. Monille tärkeintä on heittää yksiselitteisiä onelinereitä ja kuvitella että se on tieteen todistamaa. Ja tässä ilmapiirissä metodologinen saivartelu saattaa vaikuttaa ”tieteen vastustamiselta”.

Tämä ongelma tavallaan alleviivaa sen, että on tavallaan virhe edes olettaa että evoluutiopsykologiaa lainaava normatiivinen kaveri josta on tärkeää poliittisesti vastustaa feminismiä ja ajaa tietynlaista ”rationaalista yhteiskuntajärjestystä” olisi oikeasti halukas – tai edes kyvykäs – keskustelemaan koko tiedeasiasta. Tämä virhe on hyvin oleellinen. Ja esimerkiksi itse koen vahvasti että tein vakavan virheen kun nuorempana debatoin kreationismia ja Intelligent Designiä vastaan niiden argumenteista käsin. Koska se oli poliittis-uskonnollinen liikehdintä ei heitä saa keskusteltua pois asiavirheistään. Sen sijaan tehoja tuli siitä kun aloin kertomaan kokemuksiani siitä miten he ovat ihmisinä vastenmielisiä ja miten he vainoavat muita. Olen tehnyt pitkiä analyysejä siitä miten Puolimatkan argumentit ovat ristiriitaisia. Mutta jos pitää katsoa mikä tehoaa niin on se tosiasia että Puolimatka lähti vainoamaan Eric Piankaa ja syytti tätä aivan tuulesta temmatulla väitteellä siitä että Pianka mukamas yritti tappaa suurimman osan ihmiskunnasta ilmalevitteisellä ebolalla. Koska ihmisoikeus. vapaus ja oikeudenmukaisuusjutuissa ei ole kysymys argumenttianalyysistä vaan aseet ovat enemmän eettisiä ja sosiologisia. Eli vaikka olenkin tehnyt varmasti suomen laajipiin kuuluvan – ellei peräti suomen laajimman – ID -ajatuksia ja argumentteja kritisoivan sivuston niin kuvaan ID:tä nykyään lähinnä sosiologisesti. Esimerkiksi sitä kautta minkälaisia ammattijakaumia ja taitoja heidän eliittijengissään on tilastollisesti.

Itse näen että on aika selvää että kelpoisuusasteet ja käytös ovat jotain jossa miehen seksuaalinen tuijottelu voi olla biologista tavalla jossa turtuma avoimessa pukeutumiskulttuurissa olisi silti mahdollinen – ja se muutoskin kenties osittain genetiikasta johtuva. Ja silti tärkein viesti on se että tutkimustulos ei tarkoita että ”pojat ovat poikia, antaa tuijottaa vaan” vaan se voi olla myös viesti siihen että ”koska naiset, kenties osittain biologisista ja ehkä paikoin kulttuurisista siveysopetuksellisista syistä” pitävät tämänlaista vastenmielisenä on kannattavaa vähän miettiä mihin ne silmät naulitsee. Eli vähän samanlainen juttu joka saa feminismin innostumaan jos haluaa vastustaa rasismia jota löytyy sitten erilaisissa testeissä. Jotka sitten tehdään samantapaisilla tavoilla kuin vaikkapa tuo homouden tutkimus.

Toki tätä löytyy muualtakin. Jos esimerkiksi katsoo sitä miten on reagoitu tutkimuksiin joissa homouteen löytyy geneettinen komponentti, niin heritabiliteettiluonnetta on yleisesti hyväksytty. Jopa minun blogini kommenttihistoriassa on väännetty aiheesta sitä kautta, että jos homoudella on heritabiliteetti niin eheytyshoidot voivat silti olla perusteltuja koska niissä osa voi eheytyä. Tämä muistuttaa siitä että normatiivisuus astuu mukaan. ”Mitä pitää tehdä”. Ja se on selvästi jotain joka tätä kautta kykenee ilman sisäistä loogista ristiriitaisuutta rakentamaan ajatuksen jossa teoriassa vaikka ominaisuuksilla oli yhtä suuret heritabiliteettiasteet, niitä voitaisiin käsitellä hyvin eri tavalla. Yhtä käsitellä ”synnynnäisenä piirteenä jonka avulla on soveliasta heittää ihmisiä armeijaan” ja toinen olisi silti ”jokin jota pitää eheyttää jotta edes yksi pelastuisi”. Tämä on jännite. Mutta se ei ole ristiriita. Ja tätä samaa löytää varmasti feminismistäkin.

Toki tämä ei tarkoita sitä, että eräitä elämänhistoriani ärsyttävimpiä keskustelujani on ollut se, kun yritin kuvata eräitä evolutiivisia käytöstutkimuksia eläimillä. Ja ne sattuivat käsittelemään seksuaalista antagoniaa. Tässä yhteydessä tutkimuksen sijaan keskusteltiin siitä ovatko vai eivätkö ole minun motiivini jotain sukupuolten välistä konfliktia leipovaa. Kun aihe nyt vaan on se, että sukupuolten erilaistuminen mahdollistaa eri geenien sammuttamisen ja aktivoimisen niin että uros voi ohjata kalsiumia sarvienkasvattamiseen ja naaras panostaa sitten imetysjärjestelmään sillä samalla kalkilla. Ja juuri siksi että uros ei joutu maitoa erittämään, se voi pukata niitä sarvia tavallaan helpommin. Ja toisaalta; Aina sitä löytyy myös niitä feministejä joista ”naturalismi” on kauheus ja joille kritiikinkorvikkeeksi kelpaa argumentin sijaan se, että sanoo taikasanan ”reduktiivinen”. Joka tarkoittaa että ”samaa kuin väärä”. Ymmärrän toki tunteen osittain koska minullekin monesti ongelma on jos joku käsittelee ominaisuuksia ”essentiaalisesti”. En tässä yhteydessä aina jaksa toistaa sitä samaa siitä miten takana on metodinen kysymys jossa ongelma ei tule ”väärästä ideologiasta” vaan siitä että tilastollisia ominaisuuksia – kuten heritabiliteettia - käsitellään tavalla jossa keskiarvosta tulee jakaumankin korvike.

Eli jos feministi vaikuttaa ristiriitaiselta, hän saattaa oikeasti ollakin tiedeignorantti asenneääliö joka valikoi faktoja sen mukaan mikä hänelle itselleen sattuu kulloinkin ideologisesti sopimaan. Tai sitten hän on muuttanut mieltään. Mutta syynä voi olla myös se, että sinulla on liian vähän muuttujia tai kritisoit olkiukkoversiota vastustajastasi. Kategoriavirheet saattavat tanssia puolellasi niin metaisesti että ristiriidat aukeaisivat jos vain osaisit purkaa omia väärinkäsityksiäsi. En usko että feminismiä voidaan kuvata yhtenä liikkeenä. Se on ennen kaikkea ihmisoikeusliike jota kuvaa se, että jopa ne LGBT+ -vähemmistöjen eri kirjaimet ovat omia pikkuliikkeitään ja ovat tavallaan vain kulkemassa yhteisellä autolla kohti samaa lopputulosta. Siksi ristiriitakokemukset eri feministien kanssa voivat johtua eri syistä. Tärkeää on oivaltaa, että kaikki on kauheaa. Ja usein tiede on jotain jota sovelletaan tai nähdään sovellettavaksi poliittisesti tavalla jossa ei ole oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä se tutkimus metodinsa pohjalta tarkoittaa.

---

Viitteet:
Yle, ”Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana”
Edward O. Wilson, ”Naturalist” (1995)
Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo, ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” (2006)
Jukka Hankamäki, ”Filosofiset viuhahdukset” (2007)
Apu,”Suomeen on syntymässä Feministinen puolue. Se edustaa uudenlaista feminismiä, joka joidenkin perinteisten feministien mielestä pettää naiset. Uuden feminismin näkökulmasta taas perinteiset suomalaiset feministit edustavat itse sortajia.”
Kaiken Takana on Loinen, ”Homogeeniä ei löytynyt, koska sitä ei edes etsitty”
Helsingin Sanomat, ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama suku­puoli – ”Se on enemmän pituuden kuin silmien värin kaltainen asia””

Pieni ajatus ; Evoluutiopsykologian mannermaisista kipinöistä

Termi "evoluutiopsykologia" herättää erikoisia mielikuvia. On erityisen kiinnostavaa miten (a) osa sen vastustajista näkee sen eugeniikan eufemisminä (b) osa sen kannattajista näkee sen pelkästään seksuaalivalinnan kautta vaikka luonnonvalinta pitää sisällään monta muutakin asiaa. Siksi esille näyttää usein tulevan keskusteluja rasismista ja sellaista materiaalia josta Henry Laasanen olisi ylpeä.

Feminismi ja muu mannermaisen filosofian suosima seikka

Toisaalta evoluutiopsykologia ärsyttää monia feministejä. Jos ottaa esille Niemelän ja Tammisalon "Keisarinnan uudet (v)aatteet" on se nostanut esiin naistutkimuksen ja evoluutiopsykologian. Ja selvästi näiden välille saatiin melko vahva vihollisuussuhde. Tämä hämmentää mieltäni. Koska niin usein sitä saa kuulla virallisen selityksen jonka mukaan feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista. Mutta selvästi tässä tasa-arvossa sitten pitää sitten ottaa kantaa tiettyjen ominaisuuksien perinnöllisyysasteen voimakkuuteen. Tämä hämmentää koska jonkun ominaisuuden tilastollinen jakauma ja sen periytyvyysaste eivät kerro kuin korkeintaan siitä onko naisten ja miesten ominaisuuksissa keskimäärin jotain eroja.

Ja sitten mukaan voivat iskeä ne ns. mannermaisen filosofian ystävät joiden mielestä evoluutiopsykologia luokittelee ihmisiä. Ja kaikki luokittelu on väärin. Tässä yhteydessä kävin tuoreesti varsin hämmentävän keskustelun jossa käsiteltiin kysymystä siitä miksi ihmiset kostavat toisilleen. Oma selitykseni aiheesta liittyi altruismin peliteoriaan ; Ollakseen kannattavaa rangaistuksen tulisi hyödyttää jotenkin. Ja ihmisen hypersosiaalisissa piireissä tarkoituksena on ennaltaehkäistä vapaamatkustusta ja pettämistä. Ylikompensointi tekee huijaamisesta peliteoreettisesti kannattamatonta. Keskustelukumppani pahastui tästä selityksestä. Hänestä oli tärkeää ymmärtää että ihminen suuttuu koska jokin paha teko uhkaa MINUA. Ja ihminen suojelee MINÄÄ. Siksi kostaminen on nähtävissä pelon kautta, MINÄ koetaan uhatuksi. (Suurilla kirjaimilla kirjoittaminen ei ole minun ratkaisuni.) Tämänlainen selittäminen on yleistä. Teot redusoidaan tähän piirteeseen. Mutta sitten toisaalta ei selitetä miksi ihmisillä on tämä MINÄ ja miksi tätä MINUUTTA ja MINÄÄ ylipäätään täytyy puolustaa. Ihmisen toiminta kahlitaan rajoittaviin konsepteihin jotka ovat essentiaalisia. Mutta tätä ei pidetä kahlitsevana, toisin kuin evoluutiopsykologiaa.
1: Tosin moni kritisoi evoluutiopsykologiaa siksi että jotkut ihmiset tekevät toisin. Mikä on ällistyttävää kun periytyvyysaste on yleensä ottaen tilastollinen käsite. Tiukkaa geneettistä determinismiä jossa kasvatus ja ympäristö ei vaikuttaisi mitenkään kannattaa todellakin harva. Kenties ei ainutkaan asiaan kunnolla tutustunut.

Kenties siksi että tässä pelätään enemmän aitoa selittämistä kuin rajoittamista. Sillä jos minun pitää katsoa miten paljon enemmän tiedämme kostosta tuollaisen essentiaalisen MINÄ -konseptin avulla tulee mieleeni lainaus Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisesta etsivätoimistosta" ; "...ihminen jonka saattaa olla vaikeaa tietoisesti laskea päässään 3 x 4 x 5, pystyy vaivattomasti differentiaalilaskentaan  ja koko joukkoon sen sukuisia laskutapoja niin ällistyttävän nopeasti että kykenee ottamaan kiinni ilmaan heitetyn pallon. Ne, jotka väittävät sitä 'vaistoksi' ovat vain antaneet tälle ilmiölle nimen osaamatta selittää sitä." Itsekkyys on käsite joka kuvaa tiettyjä toimintatapoja. Se, että voimme katsoa miten ihmiset usein toimivat antava rajoitteet ja kuvauksen näille toimintamalleille. Se, että tämä tiivistetään MINÄ -konseptin varaan on reduktiivista mallintamista. Se, mikä evoluutiopsykologiassa eroaa tähän nähden on se, että teleologisesta selittämisestä luovutaan. Kun MINÄ saadaan murrettua käytökseen voidaan miettiä miten tämä MINÄ ylipäätään on ihmisissä. Ja tässä vaiheessa on aivan asiallista siirtyä puhumaan muusta kuin ihmisen psyykestä. (Mikä on nähdäkseni lähes väistämättömästi hyvä ratkaisu.) Selitystä ei enää haetakaan ihmisten tavoitteellisista attribuuteista koska tässä ei selitetä käytöstä käytösmalleilla vaan sitä miksi ihmisillä on tämänlaisia käytösmalleja.
1: Onhan se toki nöyryyttävää kun kaikessa ei olekaan aina kyse MINUSTA. Egoismia on monenlaatuista. Evoluutiopsykologiassa sen voi unohtaa, etenkin itsekkäiden geenien kohdalla. Ne kun eivät niin vahvasti välitä yksilöistä.

Feminismin kohdalla onkin varmasti niin että evoluutiopsykologia ärsyttää lähinnä niitä feministejä jotka ajattelevat samaan tapaan naiseudesta kuin mitä tuossa ajateltiin minuudesta. Evoluutiopsykologia nähdään kahlitsevana ja tätä kautta heteronormatiivisena. Osan, kuten minun, on vaikeaa nähdä tässä vielä kuitenkaan automaattisesti tasa-arvosta luopumista. Jos mietitään vaikka älykkyysosamäärän maantieteellistä jakautumista, voi syntyä tilanne joissa toiset geneettiset klusterit saavat tilastollisesti hieman parempia tuloksia. Erojen tunnustaminen ei tarkoita samaa kuin normatiivisella tasolla tapahtuva eriarvoistuminen.
1: Miksi ylipäätään palvoa älykkyysosamäärää? Oma tulokseni on sen verran mairitteleva että kehtaan sanoa että jos se on ainut millä brassailla niin heikolla tasolla ovat ihmisen ansiot. Etenkin jos ei viittaa omiin tuloksiinsa vaan gloriaa haetaan tilastollisen korrelaatin kautta epäsuorasti. Jakauma on olemassa ja puolet ihmisistä ovat keskivertoa tyhmempiä.

Ongelmana näyttääkin olevan se, että ihmisarvoa jotenkin sidotaan ominaisuuksiin. Olen hieman ihmeissäni miksi mannermaisen filosofian ystävät ovat kaikista vahviten leikkaamassa humen giljotiinia pois filosofisista työkalulaatikoista. Eli sanomassa että se että jokin ihmisryhmä on tilastollisesti katsoen jotenkin sanoo jotain siitä miten tätä ihmisryhmää pitää käsitellä eettisesti. (Se kun tarkoittaisi että tiede voisi ratkaista etiikkaa. Ja tätä vastaan tässä linjamassa aika usein ei olla. Korostetaan mekaanisen tieteen irrallisuutta hyvyydestä ja sitä miten kauneus ja hyvyys eivät tiivisty kaavoihin.) Jos ihmisen erilaiset ominaisuudet eivät tee heistä eriarvoisia - kuten vanhat sloganit kuten "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" ja "erilaisuus on rikkautta" esittävät - ei evoluutiopsykologia itsenään voi olla eriarvoistavaa. Kuten monista on.

---

Kirjoittaja ei mielellään puhu rodusta vaan useiden eri ominaisuuksien korrelaattien muodostamista geneettisistä klustereista. Sillä pitkä sivistyssana joka vähentää väärinkäsityksiä on hyvä. Rotu -sana kun vie mielikuvat helposti ihonväriin ja vastaaviin piirteisiin. Muutaman kirjaimen kirjoittaminen lisää antaa lisäksi snobistisen vaikutelman jolla ylpistellä.

Talousarvioiden post hoc -selitykset ja yksilön seksikkyystaso

Klassisesti talousteoriassa on ajateltu että kuluttaja ja yrittäjäkin olisivat rationaalisia toimijoita. Tämä johtaa usein ns. post hoc -selityksiin ja ad hoc -selityksiin (suomeksi : Kaikenkarvaiseen venkoiluun). Eli jos jokin toiminta vaikuttaakin tyhmältä ja yritys ajautuu konkurssiin, voidaan selittää että yritys vaikutti aiemmin järkevältä. Tai huono kauppa vaikutti silloin rationaaliselta.

Ajatus kaupoista rationaalisena vastaa ihmisten arkikokemusta kaupankäynnistä ; Tehdyt ostokset perustellaan hyvin usein siten miten järkevä ja hyvä tämä ostos oli ollut. Kuitenkin esimerkiksi teinien ostopuuhia tarkastellessa on selvää että rationaalisuus on jälkikäteen päälleliimattua. Ja itse asiassa aikuisillakaan ei järjettömyyshankinnoista päästä eroon. 
Talousteorian kriisi ei ole siinä että se olisi lähtökohdiltaan ristiriitainen tai mahdoton. Se ei vain toteudu ihmisten kanssa ; Ihmisten toimintaa tarkkailemalla on havaittu että rationaalinen päätäntäteoria ei mitenkään erityisen usein toteudu yksittäisissä valinnoissa eikä oikein kuvaa muutenkaan taloutta. Tämän vuoksi kannatankin behavioral economicsia ; Esimerkiksi Arielyn psykologinen lähestymistapa pohjautuu siihen että tutkitaan miten ihmiset käyttäytyvät sen sijaan että oletettaisiin minkälaisia ihmiset ovat ja sen jälkeen päätellään miten he kuluttavat.

Ostot eivät ole ehkä aivan dramaattisen huonoja, ne ovat enemmänkin lyhytjänteisiä.

Ostamisen kohdalla on sama kuin muuallakin missä ihminen kehuskelee älyllään. Huhut ovat vahvasti liioiteltuja. ; Ihminen ei ole rationaalinen olento. (Tai on, mutta niin harvoin että tästä ei kannata hirveästi mainostella.) Kahneman kuvaa tätä aivojen valintaprosesseja tutkien siten että "nopea heuristiikka" on se joka toimii yleensä kohtuulliseti mutta sen tapana on tuottaa virheitä. Tämä on se tunnetason toiminto jolla yleensä toimimme. Älyllinen ja rationaalinen toiminta taas on harvinaisempaa. Näin ollen rationaalisia kauppojakin tehdään, mutta yllättävän harvoin. Siksi heräteostokset ja vastaavat virhekaupat ovat tavallisia. Intuitio ei siis suinkaan ole läpityhmä, se vain tekee enemmän virheitä. (Ja itse asiassa ennustettavilla tavoilla.)

Tämä voidaan liittää karkeasti Eaglemanin esittämään nyrkkisääntöön jossa lyhyen jänteen tunneperustan toiminta voi johtaa pitkäjänteisiin ongelmiin. Hedonismin ongelma on se, että se on lyhytjänteisyydessään kivaa mutta se helposti tuottaa pitkän tähtäimen ongelmia. ; Ihminen joutuukin usein tekemään Odysseus -sopimuksia, eli tehdä lyhytjänteisen toiminnan estäviä jarruja elämäänsä, juuri sen vuoksi että hetken houkutus voisi muuten pilata asioita.

Tämä on tietysti siitä mielenkiintoista että sen voi liittää hyvin vahvasti Laasasen markkina-arvoteoriaan. Se kun toimii sillä perustein että tehdään ikään kuin kauppaa. Laasanen itse selkeästi usko molempiin ja näkee niiden yhteyden. Kommenteista kun selviää että kun häneltä kysytään "Taloustieteilijät sortuvat helposti post hoc -tyyliseen selittämiseen. Kaikki ilmiöt saadaan sopimaan teoriaan, kun rationaalisuus ja hyöty määritellään tarpeeksi laveasti: "Ahaa, hän löi itseään. No, hänellä on kipupreferenssi." "Ai, se yritys meni nurin? No, se oli hyvä sijoitus _silloin_." hän vastaa "No, tuo on juuri subjektiivisen hyödyn etsimisen idea, eli lähtökohta on tautologisesti tosi. Ts. "Nainen valitsi väkivaltaisen rentun, joka oli naiselle subjektiivisesti paras valinta". Teorioissa on aina joitakin kyseenalaistamattomia lähtökohtaisia oletuksia, jotka eivät ole teorian tarjoama selitys, vaan pelkkä lähtökohta niiden rakenteiden selittämiseen, jotka ovat subjektiivisten valintojen seuraus."

Tästä voi päätellä että hänelle ne ovat yksi ja sama asia. Itse kuitenkin näkisin että klassinen rationaalisen kaupantekijän teoria on paljon pahemmin virheellinen kuin seksuaalivalintaan liitetty markkina-arvo. Syynä on se, että vaistotoiminta on yleensä ottaen sellaista, että niiden osuus tietoisuudessamme on yllättävän pieni. Eaglemanin mukaan tilanne on niin että tietoisen prosessoinnin osa onkin näiden kohdalla usein vain luoda narraatio jälkikäteen. Näin ollen voidaan sanoa karkeasti että "pikaheuristiikan" eli intuitioiden ja tunteiden käyttö ei ole rationaalisen toiminnan tuotos vaan tunnetason tuotos.

Ja intuitio ei ollut tyhmä. Ja vaikka se olisi tyhmä, se on kuitenkin, kuten Ariely sanoisi, "predictably irrational". Toisin sanoen siinä on sääntö jota voidaan kuvantaa. Tässä kohden näkisinkin, että Laasasen ja hänen kriitikkojensa välillä on voimakas lähtökohtaero. Kriitikot perustavat asiat intuitioon. Laasanen taas on astetta psykologisemmalla asenteella. Kun kriitikko esittää että "En henkilökohtaisesti tunne yhtäkään naista, joka käyttäytyisi teorian mukaan. Naisia tunnen kuitenkin kohtalaisen määrän." hän vihjaa että hänen naiskaverinsa eivät kerro tämänlaisia motiiveja. Laasanen taas selittää että "Olin yhteydessä satoihin ja satoihin naisiin. Tein aloitteita kaiken tasoisille naisille, ykkösestä kymppiin. Aluillasta kohteena olivat kympit, loppuillasta ykköset. Jos naiset eivät olisi käyttäytyneet ma-teorian mukaan, niin olisin väistämättä onnistunut kauniimpien naisten iskennässä melko usein. Niin ei kuitenkaan koskaan (tai juuri koskaan) tapahtunut. Naiset tiesivät markkina-arvonsa digitaalisen tarkasti. Silloin harvoin kun minulle tehtiin aloite, aloitteen tekijät edustivat poikkeuksetta alemman markkina-arvon naisia. Nettideittailussa kauneimmat naiset eivät juuri koskaan vastanneet. Miten se on mahdollista, jos naiset eivät käyttäydy ma-teorian mukaan?" Tässä on selkeästi esillä se, miten vastapuoli nojaa tietoisiin ja tiedostettuihin intresseihin. Naiset eivät koe toimivansa markkina-arvoteorian mukaan. Heillä on toisenlainen ihanne ja näkemys omasta toiminnastaan Laasanen taas katsoo että ihanne ei käyttäytymisen tasolla toteudu. Eli havaittu käyttäytyminen ei osu teorian ihmsyydestä kanssa yhteen. Näin ollen onkin huomattava että vaikka Laasasen ajatus seksuaalisesta vallasta onkin vahvasti sidoksissa klassiseen talousteoriaan, se on "kunnon psykologisin silmin" oikeassa seksuaalivalinnan kohdalla täsmälleen samasta syystä miksi vastaavanlainen logiikka epäonnistuu talousteorian puolella.
1: Toki Laasasta vaivaa minun silmiini vähän turhan kova kyökkipsykologia, eli esimerkiksi se, että hän ei huomaa että hänen prosessointinsa jossa alussa haetaan tiukalla seulalla ja lopussa löyhällä linjalla, on prosessi joka itsessään on altis ns. systemattiselle virheelle. Jos esimerkiksi myös naiset tekevät niin, niin kenties ne jotka alkuillasta olisivat antaneet pakit olisivat nyt suostuneet. Toisaalta markkina-arvon analysointi on helposti subjektiivista, ja jos lähtee tietty skeema mielessään liikkeelle, vahvistusharha helposti johtaa siihen että jos nainen torjuu, se johtuu siitä että tämä tulkitaan markkina-arvoltaan vahvemmaksi. Ja jos ei, tämän markkina-arvo oletetaan pienemmäksi. Ilmiötä ei voi "vain ottaa huomioon" ja yrittää kalibroida mieltä oman mielen voimalla ; Tämä on yksi niistä syistä jonka vuoksi lääketieteen kokeissa tilanteita on kaksoissokkoutettu niin että tutkija ei tiedä testaako hän näytettä siltä osalta joka on saanut lääkettä vai lumeosiolaiselta.

Toisaalta Laasasen "kritiikki-vastaus" -blogaus paljastaa että tosiasiassa hänen teoriaansa voidaan kalibroida. Tosin kenties sellaisella tavalla jota Laasaselle ei ole tullut mieleen. Kun kritiikki sanoo "Tilanne on usein siis niin, että on naiselle jopa vaikeaa "naida alaspäin", kun suurempi osa miehistä kuitenkin tienaa naista enemmän." Laasanen sanoo "Ei ole, koska (1) huonosti ansaitsevia alhaisen statuksen miehiä on sinkkuina pilvin pimein ja (2) huonosti ansaitsevista alhaisen statuksen miehistä ei ole juuri ollenkaan kilpailua muiden naisten suunnalta."

Tässä kohden mieleen tulee väistämättä se, että molemmille tekisi hyvää lukea vaikkapa Ridleyn "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa". Se nimittäin kiinnittää yhdessä luvussa huomiota siihen että tilastojen valossa naiset ja miehet katsovat eri ominaisuuksia. Nainen hakee miehessä rahaa, koulutusasemaa ja vastaavia. Miehille näissä ei ole vastaavaa vaikutusta. Sen sijaan esimerkiksi nuoruus ja ulkonäkö ratkaisevat miehillä; Kun naiset hakevat miehissä eri ominaisuuksia kuin miehet naisista, ei kukkaron tuijottaminen riitä. Lisäksi on hyvä havaita että valintakriteeri ei näy siinä miten naisten alkka eroaa miesten palkoista ihan sen takia että miehet (paitsi jos ovat homoseksuaaleja jotka ovat vähemmistö) eivät hae kumppanikseen toitsa miestä. Sen sijaan miehet valitsevat naisten joukosta. (Samoin naiset miesten suuntaan tietysti, attribuutit ovat vain erilaisia.) ~ Oikea vertailu näkyykin siten, että laitetaan kaikki miehet tilastoon jossa on esimerkiksi tulotaso. Ja arvoidaan sitten todennäköisyys jolla tietyn tulotason ihmiset menevät naimisiin. Jos prosenteissa on eroa, tämä asia vaikuttaa siihen miten todennäköisesti päädytään naimisiin. Esimerkiksi koulutetut miehet pääsevät Ridleyn esiin nostamien tilastojen valossa naimisiin hyvin paljon todennäköisemmin kuin kouluttamattomat miehet. Näin ollen naiset suosivat korkean koulutustason miehiä. Tämä ei ole mielipide vaan tilastotietoa. Samoin näkyy että nuoren naisen on helpompi päästä naimisiin - rikkailla miehillä ikä ei ole vastaava este kuin rikkailla naisilla. Nainen kun valitsee miesten parista.
1: Kenties tulotasoero lietsoo tätä, nainen väsyy köyhyyteen ja kompensoi tätä hankkimalla rikkaamman puolison. Kenties biologiassa valta ja siihen liittyvät piirteet koetaan naisista vaistomaisesti seksuaalisena. Valikointi tapahtuu joka tapauksessa. "Nature ja nurture" -debatti ratkaisee vain kysymyksen siitä miksi rikkailla miehillä on parempi aviotodennäköisyys eli markkina-arvo. Eikä se voi kritisoida sitä että eroja on.

Näkisinkin että Laasasen ongelmana on se, että hän on korostetusti humanisti. Hänen juttunsa saisivat ytyä jos hän hakisi voimia tutustumalla aiheeseen vaikak biologian kautta. Tässä Ridley ja Tammisalo voisivat toimia oivina tarkennusvirikkeinä. Talousteoria on nähdäkseni kätevä vertaus ja se jossain määrin helpottaa asian ymmärtämistä. Mutta se myös tuo väärinymmärryksiä ; Esimerkiksi juuri se että talousteorian rationaalinen ihmiskuva osoittautuu vääräksi voidaan kokea oleelliseksi kritiikiksi, kun humanisteilla huomio keskittyy ajattelutapaan eikä ajattelun kontekstiin. Itse sen sijaan en voi olla vetämättä eroon sitä että rationaalinen kaupankäynti tapahtuu ihmiselle poikkeuksellisella päättelypohjaisella rationaalisella päätöksenteolla. Kun taas seksuaalivalinta on nimenomaan intuitiivisen tunneheuristiikan käyttöä.   Laasasen näkemyksen piirteet kuten "Miesten arvokkaimmat seksuaaliset resurssit ovat sosiaalinen status, ulkonäkö, varallisuus, käyttäytymisen kyvyt romanttisten tunteiden herättämiseksi naisissa ja sitoutuminen." voidaan nähdä adaptiiviiksi piirteiksi ; Evoluutiivisesti oma kelpoisuus riippuu paitsi syntyvien jälkeläisten määrästä, niin pitkällä tähtäimellä myös lisääntymään pääsevien jälkeläisten ja "lisääntymään pääsevien lastenlasten" kanssa. Puolisonvalinta on tärkeää koska omat geenit saavat niiden avulla helposti lisäboostia tai riesakseen riippakiven. Siksi ei pidä ihmetellä että siihen liittyy valikoitnia. Eikä ole oikeastaan mikään ihme että se on vaistotoimintatasolle syväkoodattua. (En tässä väitä että kaikki seksuaalisuus on tälläistä. Mutta ei sitä ihastumista ainakaan järkeily selitä.) ~ Markkina-arvo ei siis johdu pelkästään naisten häijystä laskelmoinnista (ihminen ei ole rationaalinen kuin harvoin) vaan sama toiminta syntyy ovat siis samalla tavalla intuitiivisesti järkeviä kuin säpsähdys säikähtäessä ; Ne ovat "nopeita ja tarjovat kohtuullisen usein riittävän tehokkaan ratkaisun." Ne eivät ole tarkkoja ja joskus tulee tehtyä kömmähdyksiä. (Rationaalinen-irrationaalinen on hieman karkea. On parempi puhua nopeuden ja käyttökelpoisuuden suhteesta. Hidas heuristiikka järkeilee hitaasti mutta hyvin ; Nopea heuristiikka tarjoaa ripeän ja kohtuullisen ratkaisun.)

Kun mietitään avioeroprosentteja, ei voi olla miettimättä sitä, että jos syynä onkin se, että pikajärjestelmä tuottaa lyhyellä jänteellä hyviä ratkaisuja mutta pettää helposti pitkällä tähtäimellä. Toki avioliittoa voi puolustaa rationaalisen ja laskelmoivan ihmisen tarinalla selittäen että avioliitto oli silloin hyvä ratkaisu. (Venkoilu on helppoa, kun sen osaa. Ja sen me ihmiset kyllä osaamme.)

ihan kiva, mutta

Olipa kerran ei niin kovinkaan montaa tuntia sitten kaveri jolla oli peliteorian tentti tulossa. Samalla hänen täytyi pohtia sellaisia kysymyksiä, kuin kävisikö vielä ainakin yksillä treffeillä naisen kanssa joka oli "ihan kiva, mutta". Tämänlainen yhteys voisi tietysti olla mielenkiintoinen, sillä peliteoriaa todella sovelletaan kun mietitään sellaisia kysymyksiä kuin miten ihmisten parisuhteiden kiemurat ovat sellaisia kuin ovat. (Peliteoriaa voidaan tässä käyttää jopa kolmella tavalla ; Ennustamaan tulevaa käytöstä ennalta, mallintamaan jo tehtyjen päätösten syitä jälkikäteen ja kuvaamaan ilmiötä yleisluonteisesti; Erot preskriptiivisen, deskriptiivisen ja postdiktiivisen välillä ovat tietysti hiustenhalontaa kaikille muille paitsi tieteenfilosofeille. Ja niille joita kiinnostaa.)

Jostain syystä yhteiskunta ja viihde esittää meille voimakkaasti että "rakkaus olisi helppoa", eli "sen oikean" löytäisi ja tunnistaisi ripeästi. Kuitenkin ainakin näin omakohtaisesti, jos koet salamaniskukokemuksen taivaalta, sitä pääasiassa sekoittaa erektion rakkauteen. Ja kun tämän kyynisen huomion tekee, voikin päätyä siihen että hyvinkin monet etenkin treffikokeilujen jälkeen tehdyt parisuhteen jatkamispäätökset ovat yllättävän usein "ihan kiva mutta" -päätöksiä. (Paitsi minulla, jolla ei ole sitä ihan kivaa, kuitenkin siten että jäljelle jää se "mutta".) Päätöksissä vaikuttaa varmasti monet elementit, ainakin oma yleiskuva itsestä ja yleinen epätoivoisuus asiaan liittyen. Tämä tekee siitä ihanteellisen peliteoreettisen tilanteen.

Kun näissä punnitaan usein kaveripiirissä asioita enemmän tai vähemmän "rationaalisesti reflektoiden" jossa tunteille ja muille annetaan jonkinlainen painoarvo, ja tämän pohjalta valitaan, voidaan kysyä että miksi asiassa ei saisi käyttää saman tien matematiikkaa? Jos yhteiset harrastukset tai vakaa työpaikka ovat jotain jotka on soveliasta nostaa esiin - niiden välineellisestä luonteesta riippumatta tai peräti juuri sen vuoksi - niin miksi ei sitten saman tien mallintaa kunnolla? Tämä voisi hyvinkin olla ainakin yksi päätöksenteon apuväline joka antaisi jopa jonkinlaisia vastauksia. Esimerkiksi seuraaville treffeille mennessä on panoksena ajankäyttö jossa voidaan uhrata aikaa hukkaan väärään tyyppiin. Ja tätä aikaa voisi käyttää jonkun toisen kanssa. Toisaalta panostus suhteeseen taas tekee siitä kestävämmän (ja laajemmin ; Ajallinen jatkuminen on olennainen kriittinen attribuutti jotta voidaan ylipäätään sanoa että on jonkinlainen suhde.) Näin ollen voidaan esimerkiksi rakentaa romanssiteeman ympärille vangin dilemman muunnelma joka antaa apuja painiskelukysymykseen. (Parisuhteessa ajatus kahliutumisesta ja vankinaolosta voi tietysti olla metaforan kautta humoristinenkin.)

Tämänlaisia arvioita itse asiassa tehdäänkin sosiobiologian puolella ahkerasti. Siellä mielenkiintoista on se, että "tilastollinen ennustus" erilaisille ilmiöille onnistuu. Eli vaikka yksilöt voivat toimia ennustetta vastaan niin suuret massat noudattavat kuitenkin peliteoreettisia sääntöjä. Tätä tapahtuu vaikka ihmiset eivät tietoisesti ratko peliteoreettisia ongelmia. (Tämä on sitä ennustamista, mallintamista ja kuvaamista joihin aiemmin viittasin. Moni kokee tämän tylsänä, minusta tämänlaiset ovat facinating.) Osmo Tammisalo onkin "Rakkauden evoluutio" -kirjassa kertonut siitä että vaikka ihmisen ajatellaan seuraavan peliteoreettisia sääntöjä, se ei tarkoita samaa kuin että ihmisten tietoisen maailman kuvaus olisi laskelmoiva. Rehellinenkin ihmisnen voi tätä kautta noudattaa monin paikoin synnynnäisiä seksuaalivalinnan raameja ja tätä kautta he toimivat vapaasti sydämestään valiten aivan samalla tavalla kuin jos he olisivat laskeskelleet arvioita tavalla jota usein syytetään "kylmäksi" tai "manipulatiiviseksi". Alitajuntamme ikään kuin "osaa matematiikan ja noudattaa sitä" vaikka varsinainen tajuntamme pitää vaikeana laskelmana ja eettisesti kyseenalaisena. Tammisalo esittääkin siksi esimerkiksi näin (sivu 335) "Kun väitetään että kulttuuri on sukupuolivalinnan tulosta, se ei tarkoita samaa kuin jos sanoisi että kulttuuria harjoitetaan seksi päämääränä."
1: Tässä on tavallaan "oikeastin" ja "oikeastin" ero. Arkikielessä "oikea" kun voi olla subjektiivista ; Esimerkiksi jos viitataan siihen minkälaista on vaikka lopettaa tupakointi, vierottautuja voi selittää että jos oikeasti on lopettamassa on tämä vaikeaa. Joskus oikeasti on konkreettinen tapahtumantila sellaisenaan, kuten tupakkalakon pitäminen "yleisenä ilmiönä" on tosiasia niillekin jotka eivät ole koskaan yhtään tupakkaa polttaneet. ~ Moni pitää sosiobiologiaa kovana osittain siksi koska he ajattelevat että ihminen nähtäisiin jonain joka mielessään laskelmoi tietoisesti esimerkiksi baarissa kavereiden kanssa ääneen sitä kannattaako seuraaville treffeille mennä. Kuitenkin ihmiskunta noudattaa näitä lakeja ilmiötasolla, eli tässä ei kuvitella ihmisiä tietoisesti manipuloiviksi otuksiksi.

Onkin itse asiassa hyvinkin mahdollista että kaikki vaiva matematiikanpyöritykseen on turhaa ; Jos kaverin käskee vain noudattamaan sydäntään niin tilanne on pelkästään tällä helposti samansuuntainen.

Ainakin tämä toimi paremmin kuin minun ehdottamani ratkaisu, joka purki episteemisen kriisin. Ehdotin nimittäin että jos henkilöltä kysyy että "syökö hän kärpäsiä ja harrastaako sadomasokismia" ratkeavat kaikki episteemiset ongelmat ; Tiedät mitä teet koska jos (1) toinen vastaa että "kyllä" on juostava. (2) Ja jos toinen vastaa "ei" hän todennäköisesti lähtee juoksemaan jolloin tilanne ratkeaa. (3) Ja jos hän vastaa "ei" ja jää silti, hän lienee niin epätoivoinen että häenssä täytyy olla jotain vakavaa vikaa, jolloin on viisainta olla ottamatta selvää mikä tämä ongelma on, joten on syytä juosta. (+) On selvää että tämä ei koskaan ratkaise taustalla olevaa pysyvän parisuhteen ongelmaa. Mutta haluankin vain ratkaista kysymyksen "mitä kannattaa tehdä". Luultavasti matematiikka (tai "sydämen kuuntelu") auttaa hädänalaista paremmin kun tämänlaiset omituiset neuvot.

Kännipanojen etiikkaa

Internetissä on ihastuttavalla nimellä "Owning Your Shit" kulkeva räväkän naisen kirjoittama tasa-arvoblogi, jossa on esimerkiksi mietteitä vilpittömästä mielestä ja rikoksesta ja jonkin verran rangaistuksestakin. Hän käyttää esimerkkeinä rattijuoppoutta, naulan puhkaiseman renkaan aikaansaamaa onnettomuutta ja tahallista autolla tehtyä päälleajoa. Niissä on kaikissa erilaiset viattomuuden asteet. Tahallinen päälleajo on murha, kun taas naulan puhkaisema rengas on skenaariona viattomuutta korostava.

Hän käyttää tätä lähtökohtaa ja jaottelee seksin kolmeen olennaisesti erilaiseen osaan. On vapaaehtoista seksiä, on raiskausta. Ja on se harvoin keskusteluista puuttuva kolmas vaihtoehto eihalutusta seksistä. Tällä hän ei tarkoita mitään "lievää raiskausta". Hän määrittelee raiskauksen "the crime of rape to have occurred requires both actus reus (the act of unwanted sex itself) and mens rea (some form of criminal or guilty mind or intent)." Tämä määritelmä muuttaa monia asioita. Määritelmä on erituisen olennainen jos otetaan esille se, mitä joskus jossain voi tapahtua. Puhutaan kännipanoista. Niissähän on tyypillistä että alkoholi virtaa, ja tämä murtaa puolustuksen ja seurauksena on seksiä. Tai kuten viitteeni sen esittää "So let's say she's drunk but coherent, and he is equally drunk but coherent, and both of them willingly engage in sex. In the morning, she rolls over and realizes she just fucked Ron Jeremy's less suave cousin, and she can hardly even remember how it happened. She's lying there, thinking, "OMG, he got me drunk on purpose so he could take advantage of me - that's RAPE!""

Tämä selitys on luonteva, mutta tilanne on hyvin monimutkainen. Voidaan nimittäin kuvitella erilaisia skenaarioita sille, miten alkoholinkäyttö muuttaa ihmisen suhdetta vastuuseen. (1) Voidaan esimerkiksi määritellä että nainen ei ole sanonut vastuullista kyllää. Tällöin alkoholi vie harkitsemiskyvyn ja tätä kautta vastuun. Valitetavasti tällöin myös humalassa ollut mies ei olisi vastuullinen teostaan, hänenkään kyllänsä ei olisi harkittu koska alkoholi olisi syönyt vastuun. (2) Jokaisen tulee tietää tai tulisi tietää että alkoholi herryttää suojamuurit. Tällöin miehen alkoholin juottamisessa on intentio. Tällöin teko on suunniteltu. Valitetavasti tässä logiikassa myös naisen tulisi tajuta että alkoholi tekee näitä asioita, joten hän on aivan yhtä vastuullinen kännipanosta kuin siitä että lähtee humalapäissään töytäilemään autollaan.

Kuitenkin näissä tilanteissa kulttuurimme määrittää miehen syylliseksi ja naisen uhriksi, ei toki juridiesessa vaan eettisessä mielessä. Jos esimerkiksi minulle kävisi näin ja valittaisin seuraavana päivää että nyt on tuomopojulle juotettu liikaa tuliliemiä ja tässä hänen entisestäänkin höltynyt moraalinsa on kadonnut ja tätä tietoisesti hyväksikäyttänyt nainen lainasi hänen miehuuselimistön osasiaan voidakseen stimuloida tiettyjä erogeenisiä alueitaan. Niin tätä ei kohdeltaisi raiskauksena, vaan jonain aivan muuna. Miehen vastuullisuus tuntuu olevan tässä tilanteessa hallussa, mutta naisella ei. Tämä vaatii taustaoletuksen siitä että nainen olisi jotenkin heikompi astia, jokin jota tulisi suojella avuttomuuden periaatteen nimissä. "assessment of the situation presumes that only women are incapable of making decisions about sex while intoxicated, while men are not only capable of making decisions about sex for themselves while intoxicated, but responsible for making decisions about sex for the woman. That's kind of paternalistic, actually, to assume a man is more capable of exercising judgment while drunk." Toki jos toinen osapuoli on selvin päin ja toimii tarkoituksellisesti, tilanteen väritys muttuu. Mutta tämä "molemmat humalassa" -tilanne on tietääkseni yleisempi kuin moni kehtaa tunnustaa.
1: Moni voi tietysti selittää että tämänlaisista tarvitsee välittää vain täydellisessä maailmassa, jossa eriarvoisuutta ei olisi. Eli koska naisilla on huonosti jossain muualla, ei miesten kohdalla olevaa epäreiluutta tarvitsisi korjata tasa-arvonajamisen nimissä. Tämä on argumentaationa sen verran omituista että en jaksa kommentoida sihen ihan hirveästi. Mainitsen vain lyhyestä että epäreiluus on by definition eriasemaan laittamista joten on selvää että tämänlainen suojelee eriarvoisuutta. Epätasa-arvoa vastaan olisi taisteltava kaikkialla. Tämän tajuaminen voi olla vaikeaa, jos sinut on säädetty sellaisille erikoisille taajuuksille joiden mukaan kaikki sukupuolet ovat samanarvoisia ja erot ovat irrelevantteja mutta kuitenkin mietit tilanteiden korjauksia vain ja ainoastaan siten että otat ensin perspektiivin sellaisten konseptien kautta kuin "nainen" ja "mies" ja vasta tämän jälkeen saat aikaan sen lopullien reiluustulkinnan ... Joka tarkoittaa sitä että sukupuolen rooli ei olekaan irrelevantti vaan ylikorostettu.

Olen kuitenkin hieman huvittunut siitä, että jos halutaan ottaa apuja tieteestä ja saada silti aikaan se, että mies ja nainen ovat eri tavalla syyllisiä ylläolevassa "molemmat ovat humalassa" -tilaan, voidaan avuksi manata yllättävän useiden "tasa-arvonaisten" kammoama pahamaineinen sosiobiologia.

Osmo Tammisalon "Rakkauden evoluutio" nimittäin käsittelee seksiin liittyviä kaksoisstandardeja. Se heijastuu hänen mukaansa ihmisen elämään monella tavalla. Tässä on vaikutusta esimerkiksi suvulla. Hamiltonin säännön mukaan läheisten geenien yleistymistä kannattaa auttaa, koska yhteiset geenit leviävät. Tähän voidaan liittää seksuaalista antagoniaa, eli sitä että eri sukupuolilla voi olla hyvinkin erilaiset ja risteävät tavoitteet. Ihmisen raskauden kohdalla merkittävin elementti on panostus. Mies voi livahtaa ja hänen panostuksensa jää halvaksi. Nainen taas on sidottu ensin raskauteen ja sitten lapseen. Lisäksi on huomattava että nainen jää vahinkoraskaudesta aina kiinni, mies ei. Ja lisäksi isyyden ja äitiyden kohdalla on maaginen ero ; Äiti voi olla varma siitä että lapsi on hänen, isä voi olla vain aisankannattaja. Siksi naisen siveyskäsitys on "biologisesti olennaisempi osa" isän luottamuksessa. - Jos isä panostaa vaivaa eibiologisiin lapsiinsa, on tämä evoluution silmissä sama kuin oman kelpoisuuden uhraus. (Jos nainen ei ole siveä, mies helposti epäilee isyyttään. Maine on mittari, ei täydellinen mittari mutta se on jokin jota voidaan käyttää elämässä aina luolamiesajoista muinaisten roomalaisten kautta moderniin nykyaikaan asti.)

Näiden kaikkien asioiden kombinaatioon liittyen Tammisalo kirjoittaa esimerkiksi sivulla 223 että "On selvää, että jo esihistoriassa perheellä ja suvulla on ollut erilaisia (geneettisiä) intressejä eri sukupuolten suhteen. Vanhempien ja muun suvun on esimerkiksi "kannattanut" yllyttää nuoria koiraita vapaampaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, varsinkin menestyneen perheen tyttären kanssa. Nuorelle naaraalle on sen sijaan kannattanut suositella pidättyvämpää ja häveliäämpää käytöstä, koska naaraan mahdollisuudet heikkenevät (ei-toivotun) raskauden ja huonontuneen maineen pitkiksi ajoiksi." Tämä kohta on oleellinen - sillä jos vain kykenemme pomppaamaan Osmo Tammisalon sosiobiologiaan kuulumattoman "luonnollisuusajattelun" jossa luonnontila on sama kuin luonnonjärjestys ja asian eettisyys - voimme huomata että juuri nämä elementit tekevät naisesta jollain tavalla "herkemmän astian". Raskaus on epäreilu, se ei lankea miehelle vaan naiselle. Tässä mielessä nainen kantaa pääosan riskeistä ja miehelle jää riskiksi lähinnä seuraavan aamun mahdollinen pikainen kammostushetki. Tämä korostaa sitä että "heikoin astia" voi olla hyvinkin monella tavalla. Harva kuitenkaan kiistää raskauden kaltaista aivan kiistatonta ja suoraan fysiologista ja luonteeltaan biologista eroa sukupuolten välillä.

---

Koska feministit eivät kovin usein hyväksy sosiobiologiaa ja näkevät sen sovinistisena ja miesnäkökulmana, tämänlaista tulkintaa ei tietysti tapahtunut. Ette lukeneet tätä juttua. Sitä ei ole olemassa. Vaihtoehtona on kuitenkin maailman muuttaminen siihen suuntaan johon he eivät halua maailmaa muuttaa, joten taistelu näiden kahden pahan ääripään välillä voisi olla mielenkiintoista seurattavaa, jos olisi vaikka jonkinlainen kvaliakaukoputki käytössä..

Seksi on huvitusta

Perinteisesti seksin kohdalla on korostettu sitä että seksi on lisääntymistä varten. Pelkkää huvin vuoksi seksittelyä on tätä kautta pidetty pahana kahtaa kautta:
1: Lyhytjänteinen hedonismi tuottaa vahinkolapsen. Tätä on joskus vaikeaa erottaa jopa siitä että äpärä putkahtaa maailmaan ikään kuin rangaistukseksi ja häpeäksi tästä periksiantamisesta.
2: Seksin tarkoitus on lisääntyä ja muut toteutumiset ovat luonnottomia. Lapsi ei siis ole rangaistus vaan maali, ja ainut sallittavissa ja hyväksyttävissä oleva maali.

Näitä perusteluja on kuitenkin tarvittu ensi sijassa siksi, että ihmiset haluavat harrastaa seksiä huvin vuoksi. Asian arvottamista ja varoitteluja on siksi tarvittu juuri sen takia että ihmisen luonnollinen käytös on juurikin toisenlaista. Toki nykyäänkin moni esittää että luonnollinen seksuaalinen halu on lapsensaannin varmistamista. Ja tietyllä tavalla näin tietysti onkin ; Jopa paatunein evolutionisti-ateistikin uskoo että seksi on hauskaa jotta saadaan lapsi. Näin ollen lisääntymisfunktio ei suinkaan ole pelkkää teologien puhetta.

Kuitenkin biologiassa tiedetään että harva asia on vain yhtä asiaa varten ; Samoilla asioilla voidaan tehdä monia eri juttuja. Tästä päästäänkin siihen erikoiseen tilaan, joka ainakin koiranomistajille on hyvinkin tuttu. Nimittäin koirilla on nartuilla kiima-ajat. Tämä periodi näkyy sekä ulkoisesti että vaikuttaa koiran käytökseen. Näin kaikki urokset osaavat olla valppaina ja juoksuissa oleva narttu herättää heidän kiinnostuksensa.

Ihmisillä ei ole tämänlaista aikaa. Kuukautiset ovat funktioltaan aivan muunlaiset. Ihmisten "varmat päivät" ovat piilossa, vaaditaan hienoa teknologiaa että siitä saadaan selko. Luonnoneläimillä Jumala tai Luonnonvalinta on viisaudessaan säätänyt menetelmän jolla seksi kiinnostaa vain kun lisääntyminen on mahdollista. Tästä päästäänkin siihen kysymykseen että miksi ihmiset sitten tuhlaavat päiviään ja energiaansa hedelmättöminä päivinä. (Asia joka on monista mukavaa, paitsi niistä jotka kovasti kaipaavat lasta ja joutuvat siksi yrittämään paljon ja asiaan liittyy turhaa ylenmääräistä sepeämistä.)
1: Evoluutikko voi antaa kysymykseen jonkinlaisen vastauksen. Pintapuolisesti riittää se, että jos ihminen on kiinnostunut huvittavasta seksistä, on luultavaa että lapsi syntyy sivutuotteenakin. Päämäärä ei välttämättä ole 1:1 intentio esimerkiksi hormoneissaan pyörivän teinin mielessä. Hän itse voi haluta vain seksiä mutta evolutiivisesti tässä on kuitenkin taustalla adaptaatio joka on nimenomaan kasvaneen lapsentuotannon kohdalla. ; Osmo Tammisalo nostaa "Rakkauden evoluutiossa" esiin sen, että epävarmuuden luonti hallitsee uroksen/miehen juoksentelua. Jos hedelmällisten päivien fyysiset merkit olisivat selvät, olisi mahdollista kontrolloida naaraan/naisen tilanne siten että isyys varmistuisi. Muina aikoina vahtimista ei tarvittaisi koska mitään vahinkoja ei voisi tulla. Silloin voitaisiin mennä muualle. Näin uros/mies saadaan sidottua osallistumaan. Seksiä myös harjoitetaan paljon. Sen rooli on myös toimia sosiaalisena liimana. Aiheesta on itse asiassa tarkemmin aikaisemmassa blogauksessani. Tämä tarkoittaa sitä että seksin tarkoitus on olla sosiaalista hauskanpitoa. Tämä on kenties jopa sen päärooli jos asiaa ajatellaan määrän kautta ; Normaalissa parisuhteessa oleva ihminen harjoittaa niin usein seksiä ilman jälkikasvuntuloa - ihan riippumatta siitä onko intentio tai peräti harras haave jälkeläinen vai nimenomaan se, että tätä ei tulisi.
2: Uskovaisen kohdalla vastauksen antaminen on vaikeaa. Jos Jumala loi seksin vain lisääntymistä varten, niin miksi ihmeessä hän loi ihmiselle nykyisenlaisen lisääntymisjärjestelmän eikä sitä mikä esimerkiksi koirilla on? Tämä ongelma jää vähintään auki. Vastaus siihen millä mekanismeilla lisääntymisjärjestelmä on tämä eikä jokin muu jää arvoitukseksi. "Se nyt vaan on".

Tällä on tietysti toinenkin ulottuvuus. Avioliitto voidaan nähdä ratkaisuna joka jakaa alfaurosten seksuaalisen valloituksen laveammalle niin että betauroksillekin riittää. Tässä kysymyksessä on usein ihan yhteiskuntarauhastakin. "Suomen Kuvalehti" muistuttaa että vaikka haaremikäyttäytyminen on ihmisille yllättävän yleistä, on yksiavioisuus rauhan takaaja. Kyseessä ei siis ole lisääntymisestä vaan rettelöinnin vähentämisestä. "Suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuoria miehiä on uhka yhteiskuntarauhalle. Monivaimoisuuden ei tarvitse olla edes kovin yleistä synnyttääkseen laajan miesten ylijäämän" ... "Nuorten naimattomien miesten ylijäämä on ongelma myös sellaisissa yksiavioisissa maissa kuin Kiina ja Intia, joissa poikalapsia pidetään tyttöjä suuremmassa arvossa. Halpa ultraäänikuvaus on mahdollistanut valikoivat abortit, jotka ovat vääristäneet vastasyntyneiden sukupuolijakauman." ... "naimattomat miehet kerääntyvät jengeiksi, ottavat parisuhteessa eläviä enemmän riskejä esimerkiksi uhkapelien, laittomien huumeiden ja alkoholin muodossa ja tekevät enemmän rikoksia. Nuorten naimattomien miesten riskinotto hierarkkisessa, moniavioisessa kulttuurissa on evoluution näkökulmasta ymmärrettävää. Ensinnäkin sellaisessa ympäristössä miehellä on suuri todennäköisyys jäädä kokonaan ilman jälkeläisiä. Toisaalta jos riskistrategia onnistuu, palkintona statushierarkiassa korkealle kohonneelle ei ole vain yksi, vaan monta vaimoa, ja iso liuta jälkikasvua." Lasten saaminen on vähemmän ongelmallista kuin se, että "elää puutteessa".

Avioliiton yhteiskuntarauhaluonne tarjoaa tosin mielenkiintoisen argumentin joka voidaan laajentaa myös sukupuolineutraaliin avioliittoon. Siinä missä perinteinen heteroseksuaalinen avioliitto takaa ennen kaikkea yhteiskuntarauhan (lapsia syntyy raiskaten ja haaremeissakin joten tätä kautta yhteiskunnan tuhoutuminen ei ole avioliiton purkamisen seuraus) on homoseksuaalienkin avioliitolle nähtävissä omintakeinen argumentti. Homo ei toki lisäänny aviolitossa tai sen ulkopuolellakaan, mutta yhteiskuntarauhalle tässä voisi olla jotain merkitystä.
1: Toki tässä perustelussa on takana piilo-oletus siitä että homoseksuaalit olisivat ilman avioliittolakia jotenkin aggressiivisempaa joka voisi olla melko provokatiivista nyky-yhteiskunnassa, etenkin kun merkkejä tästä ei näy. Ajatusta on kuitenkin hyvä miettiä hetki. Sillä eivät ne minun tuntemani sinkkuna oleilevat heteromiehetkään miltään erityisiltä kriminaaleilta vaikuta.. Kenties tällä ei ole vaikutusta liberaaleihin, mutta ainakin silloin tällöin törmää niihin "aggressiivinen homomies jos tulee ja raiskaa" -kertomuksiin jotka kertovat että monet konservatiivit pitävät tätä homoriskiä olemassaolevana. Koherenttiuden vuoksi heidän kannattaisi siis tukea homojen avioliittoja. (I like when that kind of things happens!)

Pornon ilot

Markus Kajo kirjoitti siitä miten pornografia on samanaikaisesti huonoa että by definition huonoa. Syyksi hän epäilee heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kaltaista tilaa jossa tarkkailu muuttaa systeemiä. "Sitäpaitsi oletteko koskaan nähneet hyvää pornoa? Minä en. Minusta porno on huonoa by definition. Jotenkin sama asia, kuin pidettäisiin munuaisten kauneuskilpailuja. Kun tietyt asiat irrotetaan kontekstistään, ne lakkaavat olemasta tiettyjä asioita, eivätkä uudessa roolissan enää toimi. Siian tai lohen savustamisessa on järkeä, mutta ei ole järkeä esim. savustaa kompassia, poninhäntälenkkejä tai auton rengasrautaa. Tämä taitaa olla sukua kvanttitilalle - kun sitä tarkkaillaan, se lakkaa olemasta. Eipä mahtanut Heisenberg ajatella, että hänen epätarkkuusperiaatteensa pätee pornoonkin! Setä ja täti filmillä ei ole sama kuin setä ja täti omin päin, kameroitumattomina."

Olen ihmetellyt samaa. Asian ihmetystä lisää kohdallani se, että en pidä pornografiaa by definition huonona. Enkä usko että pornografia edes olisi sen ihmeellisempää kuin monet muut aiheet joista tehdään erilaisia näytelmiä ja lyhytelokuvia. Eli vaikka Ansa Ikonen ja Tauno Palo olivat elokuvissaan "erit kuin kameroitumattomina" niin siltikin asia ei mennyt rikki. Tai jos meni, niin katsoja osasi koota siitä uuden toimivan asian.

Eli vaikka annan periaatteessa pornografialle mahdollisuuden, se näyttää silti aina olevan jollain tavalla huonoa. Olenkin itse asiassa määritellyt pornon kahteen huonouden luokkaan;
1: Ns. tuhmuisuushuonot pornot. Nämä ovat yleensä jollain tavalla amatöörituotantoa. Kuvan laatu on huono ja toiminta on realistisempaa, mutta sen katsomisesta ei oikein saa mitään irti. Tämä pornografia ei ole kliinistä tai organisoitua ja siinä voi olla jopa tekemisen meininkiä, mutta tämä luokka lähinnä ahdistaa katsojaa.
2: Ns. kiillokehuonot pornot. Nämä taas on kuvattu laadukkailla välineillä ammattinäyttelijöiden toimesta. Grafiikka on toimivaa ja mallit tarkasti valikoituja. Käsikirjoitukset ovat toki laaduttomia, mutta katsoessa näkee selvästi että sellainen on edes tehty. Suunnitelmallisuus vie katsojalta ahdistuksen, mutta tilalle tulee omituinen poliittinen korrektius. Tämä on hyvin kummaisaa, sillä pornografia on mielestäni by definition poliittisesti epäkorrekti aktio (nyky-yhteiskunnassa) ja kun siitä yritetään kuitenkin tehdä poliittisesti korrektia, jää katsojan mieleen lähinnä etääntynyt ällistys.
+: Toki tämä on vain karkea esitystapa. Sillä on olemassa kolmas pornon luokka joka jotenkin onnistuu yhdistämään molempien yllämainittujen huonoimmat puolet. Tämä on jo jonkinlaista metafyysistä taikuutta jonka selittäminen kiinnostaa vain niitä jotka yrittävät täyttää ihmisten metafyysisen äimistelyn tarvetta.

Tämän syynä voi olla se, että pornografia elää kliinistä utopiaa. Sen maailmassa seksi on himoa ja tyydyttämisen hakemista. Orgasmikeskeisyys ei toki itsessään olisi paha, mutta näissä elokuvissa naiset ovat joko automaattisesti halukkaita tai helposti kiihotettavissa sellaisiksi. Näin ollen pornografian tarinankerronta on turhan suoraviivaista ja sitä vaivaa "klassisten sankarien" virheettömyys joka muuttuu kiiltokuvamaiseksi. Pornografia onkin siksi hieman kuin Tauno Palon ja Ansa ikosen suhteesta olisi poistettu vaikeudet. Jos ne poistetaan ei enää ole mitään asiaa siirrettäväksi. Elokuvissa vaikeudet ja niiden voittaminen ovat oleellisia, joten pornografian automaattinen onnistuminen yhdistettynä suoraviivaiseen ja kökköön taustakertomuksen keksimiseen, joten laaduttomuus on automaattinen reaktio tämän rakennuskaavan käytöstä. Taustakertomukseen jossa olennaisempana näkyvänä piirteenä on Kaurismäkeläisen viivyttelevä epätoiminta ilman Kaurismäkeläisiä tunteenilmaisuja. Ytimessä on usein paikasta toiseen siirtyminen, odottelu ja muu vastaava. Umberto Econ mukaan tämä johtuu siitä että pelkkä seksinjyystentä olisi sellaisenaan liian pitkällistä jotta kenkään psyyke kestäisi sitä.

Tämä näkemys on kuitenkin selvästi riittämätön. Koska jos minä ja Kajo olemme oikeassa, se tarkoittaa sitä että olisi halveksuttava isoa joukkoa ihmisiä. Enkä tässä tarkoita sitä joukkoa joka tekee, vaan sitä joka katsoo. Uskon että koska pornografia on suosittua, sillä täytyy olla jotain esteettisiä avuja. Ihmiset saavat siitä oikeasti jotain. Ja vaikka onkin niin että tämä ajatus "kun riittävän moni kärpänen" onkin itse asiassa ihmiskuvaltaan epärealistisen optimistinen, ja menee tätä kautta virheajattelun luokkaan joka on esimerkiksi (1) klassisen talousteorian kiusana ongelmassa jossa kulutuspäätökset oletetaan rationaalisiksi jonka ainut vika on se, että eivät ne yleensä ole (2) kommunismissa ihminen oletetaan yhteistyökykyisemmäksi kuin se on ja (3) uskonnoissa ihmisten pyhän kokemukset oletetaan jonkinlaiseksi todisteeksi Jumaluuden totuudesta.

Mutta minä puolustankin tässä ensi sijassa taidetta. Oikeutan ihmisoptimismini (joka on kohdallani huomattava poikkeustila) sillä että en usko että taide olisi rajattu aiheiltaan tai metodeiltaan. Ja että pornografia hätkähdyttävyyden ja suosionsa kulminaatiossa tarjoaa taatusti tilaa niin ironialle kuin "hyvän ja pahan tuolle puolelle menemiselle". Näin pornografia voisi olla taidetta, ja jopa hyvää taidetta. Jopa yli-ihmisyysväylä. Luotan siis siihen että taide voi kuvata laadukkaasti ties mitä ihmeellisempiä ihmiselämän aspekteja, enkä usko että se olisi rajoitettu by definition vain impotentteihin aiheisiin. Valitettavasti tämä potentiaali ei vain selkeästi toteudu nykymaailmassa.

Ongelmana onkin siksi selittää suosio siitä huolimatta että ihanuuspotentiaali ei toteudu missään tuntemassamme vaihtoehtoisessa maailmassa.

Kenties avuksi voisi ottaa vaikkapa Osmo Tammisalon. Hän nimittäin kirjoittaa kirjassaan "Rakkauden evoluutio" Siinä pornografiaa kuvataan jopa paleontologien luolamaalauksien ihailun kautta. "Paleontologi Björn Kurtén näkee tämän taiteenlajin (?) motiivit hyvin myönteisessä valossa: "- - eikö ole oikeampaa pitää noita kuvia rakkauden ilmentyminä? Niissä puhuu ujostelematon aisti-ilo ja hellyys, jolla on varmasti meidän nykypäivän ihmisille sanottavaa ja joka tuntuu kaksin verroin rikkaalta, koska siinä ei naisen ikää katsota.""

Tammisalo kuitenkin etsii ilmiölle joka tapauksessa muunlaisia selityksiä kuin tämänlaisia esteettisyyden etsimisiä aiheesta. Hän lähestyy sitä miten pornografiainnostusta voidaan lähestyä evoluution luoman mielijärjestelmämme kautta. Minkälaisia adaptiivisia ominaisuuksia niinkin absurdissa ja turhassa asiassa kuin pornografian tuijottamisessa voisi olla. Tässä kuvataan kovasti se, että miehiä pornografia kiinnostaa enemmän kuin naisia.
1: On jopa mahdollista että osittain kiinnostusero johtuu siitä että miehet ovat kiinnostuneet konkreettisesti naisen ruumiista, koska nainen on samalla "sikiön astia" ; Naisen ruumis on tältä miehen kelpoisuuden kannalta konkreettisesti hyvinkin oleellinen. Näin alastomuudesta on tullut suora vinkki joka kertoo miehelle olennaisia asioita. Nainen taas katsoo miehessä toisenlaisia piirteitä ; Miehen kyky auttaa jälkeläisenhoidossa on olennaisempaa. Näin naiset pornoistavat miehissä muita piirteitä. Varakkuus, koulutus, status ja muut vastaavat asiat ovat oleellisempia naiselle. Molemmissa on toki selvästi kyseessä ihmisen välineellistäminen ja toiset välineellistämiset on vain jostain syystä luokiteltu jopa hieman mielivaltaisesti vähemmän epäeettisiksi kun toiset.
2: Naiset eivät hyödy samalla tavalla syrjähypyistä kuin miehet. Naisen lapsimäärä ei kasva, eikä välttämättä jälkeläisten elinkykykään. Miehen kohdalla syrjähypyistä voi syntyä enemmän lapsia. Näin ollen pornografia on ikään kuin yritystä juosta symbolisesti vieraissa. (Ja jokainen WoWia pelannut tietää että bittiavaruusmiekka tuntuu jotenkin todelliselta ja että se jotenkin todella auttaa päihittämään niitä todellisia bittiavaruusörvelöitä.) Tähän liittyy siksi coolide effect, miehen tavanomaista suurempi seksuaalinen kiinnostus nimenomaan uutta ja ennennäkemätöntä naista kohtaan.
3: Pornografian kiihottavuus syntyisikin erikoislaatuisesti siitä että se synnyttäisi miehessä mustasukkaisuutta. Syrjähyppytilanne kun on miehelle spermakilpailun paikka. Näin ollen vaikka luonteva tunne voikin olla pettymys ja loukkaantuminen, miehet ovat tavanomaista liehittelevämpiä ja innokkaampia nimenomaan silloin kun on kasvanut riski sille että nainen on "käynyt muualla". Pornon naiset ovat siis vähän kuin jonkinlaisia omia tyttöystäviä tai puolisoehdokkaita. Kihlattuja joiden sukunimi nyt vaan sattuu olemaan .jpeg tai .mpg ja joita ei oikein kehtaa näyttää äidille.

Olisi kuitenkin hieman asiaankuuluvaa ottaa asiaa myös kateuden kautta. Pornografian eräs tunnettu efekti kun on se, että pornografian maailmassa kiertelyn jälkeen miehet eivät helposti arvosta oman puolisonsa ulkonäköä yhtä suureksi kuin ilman pornografiaan tutustumista. Tämä taas on tilanteena tuttu jokaiselle joka on kadehtinut tai tavoitellut lähimmäisensä puolisoa, työntekijöitä, karjaa tai mitään, mikä hänelle kuuluu. Etenkin sitä uutta mersua. Sillä jokainen tietää sen tunteen mikä omaan autoon tulee kun näkee sen naapurin uuden ja hienon auton. Jokainen kuitenkin tietää että mitenkään ei voi yrittää elää niin että välttäisi tätä pettymystunnetta. Sitä on ihan pakko katsoa ja kyylätä että olisiko se naapuri ostanut sen auton vai ei. Sitä ei voi kun elää sen kanssa että on pakko kurkistaa vaikka samaan aikaan tietää että ei kannattaisi sitten yhtään.

Tässä kulmassa pornografiassa ei olekaan kyse samastumiskokemuksesta, kuten jotkua ajattelevat. Eli pornografia olisi vain sitä varten että seksiä muuten saamaton runkkari voisi purkaa paineitaan kuvittelemalla itsensä jonkun toisen ihmisen tilanteeseen. Kysymys ei myöskään ole vallasta jossa nainen otetaan hallintaan, tiivistetään kahlittavaksi kohteeksi jolle voidaan tehdä mitä tahansa ilman että tällä on valtaa kieltäytyä. Kysymys on yksinkertaisesta naapurikateudesta, jossa käyt katsomassa kun itseäsi komeampi mies harjoittaa seksiä silloin kun itse et harjoita ja tekee sen peräti sellaisen naisen kanssa jonka ulkonäölliset ja silikonilla rakennetut ja photoshopatut avut ovat sellaiset että oma puolisosi kalpenee niiden rinnalla.

Koska minä olen luonnollisesti fiksumpi kuin 10 000 evoluutiopsykologia, enkä postmodernin maailman tapaan tarvitse tutkimuksia vaan pelkät omat tunteeni riittävät ehdottomaksi auktoriteetiksi voinkin tämän jälkeen vain sanoa että ; Tunnustakaa jo ihmiset! Tässä on se uskottavin pornon ilo!

Kylläpä sitä nyt vedellään. (Vapaasti assosioiden.)

Monesti Jumalatodistusten ja joidenkin muiden asioiden kanssa vastaan tulee todistamisen työläys. Esimerkiksi ihmeparanemisanekdootteja pitäisi uskoa koska niiden todistaminen on vaikeaa, mutta tarinat itse vihjaavat että "siellä voisi olla jotain".

Tämä taas on hieman siihen tapaan miten minulle tänään kommentoitiin erään - ei uskonnollisen - teorian tiimoilta. Näkemystä rakennelleen ja ideoitaan kannattavalla henkilöllä oli näkemys. Hän itse pitää pätevänä ja perusteltuna. Jonain jonka puolesta hän aktiivisesti on tehnyt töitä. Hän korostaa usein sitä, miten tulos on ollut kovan lukemisen ja työn tulos ja siksi rationaalinen.

Selkeä todistaminen ja sen pyytäminen saa kuitenkin seuraavan kuvauksen; "Jos tuollaisen asiakokonaisuuden rakentaa vedenpitäväksi kuvaukseksi - tarvitaan rekallinen porukkaa tutkimaan." ... "Tyylini on paljolti intuitiivinen.".

Tässä kohden vastaan tulee ongelmia ; On tärkeää huomata että tieto on määritelty suhteessa perusteluun. Ilman perustelurakennetta, jonkinlaista metodologiaa, ei ole tietoa. Tietoteoria, epistemologia on sidoksissa juuri tähän. Tällöin jos ihminen selittää että todistaminen vaatisi resursseja, hän tulee samalla sanoneeksi että hänellä ei ole todisteita näkemykselleen. ~ Jos todistaminen on nykyään mahdotonta työntekijöiden tai muiden tekosyiden kautta, se tarkoittaa täsmälleen sitä että asia ei ole todistettu.

Tätä kautta voidaan vetää asioita esimerkiksi mystiikkaan ; Jos tieto on informaatiota eroavuudesta, GNOSIS ei ole tietoa. Kuitenkin mystiikkaa mielenkiintoisempi aihe tämänlaiselle lähestymistavalle on psykoanalyysi. Jos ei muuten, niin siksi että mystikot yleensä hyväksyvät tuon esittämäni lausunnon ja muistuttavat että heillä ei oikeastaan ole suhdetta "tietoon" sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät. Psykoanalyytikot taas ovat sitä mieltä että ala on sekä tieteellinen että relevantti.

Psykoanalyysin kohdalla tilanne on toinen. Osmo Tammisalo kirjoittikin melko vähän aikaa sitten tästä aiheesta. Hän otti esille Karl Popperin fallibilistisen kritiikin psykoanalyysille ; Popperista Psykoanalyysi on epätiedettä koska sitä ei voi kumota havaintoaineistolla. "Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin." Toisaalta ennustettavuus tarkoittaa myös paranemista. Tätä kautta tämä suojaus vie psykoanalyysiltä pohjan sekä todistettuna ilmiönä, että jonakin jota voitaisiin käyttää terapiamuotona.

Tammisalo katsoo myös viittaussuhteeseen, joka psykoanalyysillä on neurologiaan ; Esitys on, että "Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa." Tämä on yllättävän tärkeä asia muistaa. Lainaus tuottaa enemmänkin kunniaa lainauksen kohteelle. Tätä kautta psykoanalyysi joka hakee tukea neurologiasta on enemmänkin velkasuhteessa neurologiaan.

Se, mikä yhdistää mystikon ja psykoanalyytikon, sekä erilaisten teorioiden "intuitiivisten kuvaajien" lähestymistavan on vapaa assosiaatio. Tämä on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se on tavallaan oksymoroni ; Ihmiset assosioivat, mutta mielleyhtymät eivät ole itsestään kovinkaan vapaita. Niitä ei ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti ohjata, mutta ennakkokäsitykset vaikuttavat niihin silti melkoisen paljon. Lopputulos tuntuu tietysti itselle sopivalta, koska se sopii omiin ennakkokäsityksiin.

Luonteen delegointi.

Osmo Tammisalo on reagoinut Petter Portinin esitykseen kasvatuksesta ihmisluonteen määrääjänä. Portin on puolustautunut että hän ei kiellä geenien merkitystä ja vaikutusta luonteesta. Portin vastustaa sitä että kulttuuri on geenipuheen värittämää. Siksi kulttuuri on ikään kuin "tasapainottava vaikutus". Tämä on sinänsä mielenkiintoinen väite. Jos asiaan vaikuttaa kaksi asiaa, ja vain toinen on aina esillä, on oikein nostaa molemmat esiin.

On hyvä muistaa että yleisessä diskurssissa ei ole välttämättä kyse samasta kuin samalla sanalla tarkoitetaan tieteessä. Esimerkiksi arkipuheessa geeneihin liittyy determinismin henki. Eli jos se on geeneissä, se määrää ehdottomasti ja ennalta. Arkpuheen geeni tarkoittaa likimain samaa kuin elämän ennaltamääräytyvyys. Tieteessä asia on toinen. Ei ole tavatonta jos humanisti laittaa näiden väliin yhtäläisyysmerkin. Mutta tämä ei tee tästä yhtäläisyysmerkistä samaa kuin "aito asia". Se on virhe vaikka miljoona toistaisi sen.

Kun ihmisyydestä puhutaan, on siinä tietysti kulttuurillinenkin ulottuvuus. Esimerkiksi ennen puhuttiin paljon hormoneista. Ihmisen luonnetta selitettiin puhtaalla kemialla. Geeni siirtää vastaavan eteenpäin, eräällä tavalla kemiasta informaatioon. Kun ennen joku saattoi selittää ylipainoaan ison syömisen sijasta "hormoneilla", on hänellä nyt "läskit geenit". Tähän "Pikku Piko" -sarjakuva ja Pertti "Spede" Pasanen ovat tienneet vastauksen. Pikku Pikon "Punkero" -lempiniminen hahmo selittää lihavuutensa geeneille, ja Pikku Piko ihmettelee että miten ihmeessä jokin geeni voi syödä niin paljon. Pasanen taas tunnetusti selitti että lihomiseen vaikuttaa vain yksi asia, ja osoitti kohti suuta. Geenien puolustaja voi sanoa että geeni kannustaa syömään ja rasvan kertyminen on geneettistä, mutta ei sekään tyhjiössä toimi. (Pituuskasvu vaatii geenejä jotta niitä ylipäätään olisi, mutta ilman syömistä ei kasvua silti tapahdu. Osan rakenne on sellainen että he kasvavat pidemmäksi kuin toiset hyvien ruokapöytien ääressä. Kasvatus ja kulttuuri kohtaavat ruokapöydässä.)

Mutta kasvatus on luultavasti vielä yhteiskunnassa värittyneempi asia. Ei ole tavatonta että rikollisuutta selitetään "huonolla lapsuudella" tai kasvatuksen puutteella tai monella muulla vastaavalla asialla. Itse asiassa tämä on varsin "muodikasta" - jos muodiksi lasketaan se, että sen käyttäminen on vahvasti kuultua ja paljon käytettyä. Genetiikan vaikutuksia ei muisteta kovin usein vaatia näiden asioiden taakse.

Kun näistä aiheista puhutaan yleisenä kulttuurin keskusteluna, on hyvä huomata että molemmat ensi sijassa delegoivat syyllisyyttä. Vastuu teoista yritetään saada, ja jopa tuomioistuimet tuntevat nämä "lieventävinä asianhaaroina". Tältä kannalta molemmat ovat luonteeltaan hieman ikäviä. Niitä itse asiassa yhdistää se, että niillä voidaan osoittaa syyttävä sormi vanhempiin. Joko heidän käytökseensä tai heidän perimäänsä.

En tunnetusti ole mikään menneiden kulta -aikojen perään haikailija. Mutta silti tulee mieleen vanha kasvatuksessa ollut sanonta: "Ei pidä lapsiaan kurissa." Tämäkin on toki syytös vanhempia kohtaan. Mutta tässä lapsen toiminta on lapsen toimintaa, ei aikuisen toiminnan heijastumaa. Aikuisen rooli on siinä että hän ei kontrolloi ja hallinnoi lapsen ulkoista toimintaa. Lapsi on kuriton, tämä on lapsen ominaisuus. Aikuisen rooli on kontrolloida tätä kurittomuutta. Ja geeneihin ja kasvatukseen vetoavat voisivat miettiä sitä, ovatko he vain siirtämässä vastuutaan asiasta pois.

Sokerin kuorintaa.

Eksaktin elämän utopiassa esitettiin televisio -ohjelmia ja muuta mediaa koskeva kannanotto siitä, miten viihdemaailmassa esitetään usein "arkisen oloista maailmaa", jossa asiat olivat jollain tavalla paremmin. Tämä "Romanttinen realismi" tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että "kuvattu todellisuus muistuttaa omaamme, mutta on kuitenkin jollain tavalla sitä vähintään rahtusen parempi ja ehostetumpi." Toisin sanoen valtaosassa viihteessä on esitetty maailmaa sellaisena kuin se on, joka tarjoaa samastumista, että eräänlaista utopian lähestymistä, eskapistista otetta. Näin katsoja saadaan mukaan, mutta todellisuutta voidaan värittää.

On selvää että tässä todellisuuden ja ihanteen välille isketään kuilua.
1: Tätä kautta ihminen voi tietysti herätä ja löytää pienen "Nietzscheläisen yli -ihmisen" sisältään ja korjata asian. Hän haluaa että hänellä on samanlaista ja puuhaa asian eteen. Toki tästä tulee töitä ja burnoutia ja elämänmuutosta. Tietyllä tavalla kaikki utopioiden ja unelmien jahtaaminen on kuitenkin juuri tätä.
2: Toisaalta tämä voi herättää haluamista ja kasvattaa kateutta ja haluamista. Tämä teema taas on vahvasti esimerkiksi buddhalaisuudessa: Haluaminen yksinkertaisesti järkyttää mielenrauhaa. Länsimaissa - kylläkin kovasti buddhalaismielinen - Schopenhauer korosti juuri sitä miten haluaminen on tuskan lähde, ja viisainta oli elää ikään kuin riskittömästi "paloturvallisessa kaapissa".
3: Ongelmana on tietysti se, että ihanne voi olla käytännössä mahdoton - tai lievennettynä onnistuminen on hyvin epätodennäköistä. Tällöin on odotettavissa vain epäonnistumista, josta taas seuraa pettymyksiä. Idolsissa on toki joka vuosi voittaja, mutta tosiasiassahan sarja on kuitenkin massiivinen, erittäin lukuisien yrittäjien "unelmien toivon antaja ja poisnappaaja".
5: Yksi ilmiö on myös itsensä väärin käsittäminen. Siinä missä lapsi lukee Teräsmiehestä ja leikkii olevansa sellainen, vastaavaa voi pienessä määrin tapahtua myös ihmisille. Eli unelma ei olekaan "miten pitäisi olla", vaan se synnyttää kuvitelmia omista kyvyistä. Jos tämä kohdistuu käsitykseen siitä mitä maailma on, ei ihmisestä välttämättä tule ylpeää. Sen sijaan hän vieraantuu todellisuudesta. Vääristymä on monella tavalla ongelmallinen, koska elämässä onnistumista vaikeuttaa - tai ei ainakaan kovin usein helpota - jos todellisuuskäsitys on kovasti vääristynyt. Toki tietty naivi idealismi siellä täällä voi synnyttää monia hyviäki asioita, esimerkiksi se voi "auttaa hakkaamaan päätä vielä kerran seinään", kun muutoin olisi jo lopettanut. Ja juuri tämä naksaus saattaakin "murtaa sen seinän". Vaihtoehtona on tietysti myös "entistä ankarampi päänsärky" ja epäonnistuminen silti.

Nostin edellisen esiin syystä. Syy on yksi. "modernin populaarikulttuurin tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu liioittelevuus ja vastaanottajalle tarjotun materiaalin kaikinpuolinen runsaus. sisällön runsaus tekee populaarikulttuurin ideologiakriittisen tarkastelun vaikeaksi, koska samankin tuotteen sisällöstä voidaan löytää aivan päinvastaisia idologisia ideoita. kun ideologiset viestit tavallaan kumoavat toisensa, näyttää tuote käytännössä ideologiavapaalta, rauhoittavalta ja jopa turvalliselta. toisaalta runsasmuotoinen tuote luovuttaa helposti osiaan kuluttajilleen, osaksi heidän omaa kulttuuriaan."

Vaikkapa sama viihdeohjelma voidaan nähdä korostetun eskapistisena, jolloin sen arvo on juuri todellisuudesta irrottavana voimana. Toinen taas korostaa samastumista, ja tarjoaa samaa juttua jopa keinona ratkaista oikean elämän pulmia. Kolmas esittää että tosiasiassahan tässä on esitetty vain erilaisia tapahtumia ja erimielisyyksiä ja konflikteja jotka ovat rauenneet jotenkin tai jääneet raukeamatta, ja niiden arvottaminen tapahtuu itse asiassa vasta katsojan päässä. Neljäs taas muistuttaa että kyseessä on liioiteltu karrikatyyri joka ei ole oikea utopia, vaan kokoelma yhteiskunnan "itsestäänselvyyksiä", jotka on peräti väritetty niin että niiden liioittelevaisuuden voi huomata niistä paremmin kuin oikeasta elämästä.

Ja tämä muistaen voidaan lainata Osmo Tammisaloa ja hänen kantaansa yhteiskuntatieteen tekijöistä: "...alan harrastajat tuottavat markkinatalousrakenteiden kritiikkiä, jonka tehtävä paradoksaalisesti on vain lievittää taloudellisen epätasa-arvon aiheuttamaa pahaa mieltä. Älymystökastin hyvää tarkoittava kriittisyys ei siis johda muutokseen, vaan se tuo kannattajilleen laiskanpulskean tunteen moraalisesta ylemmyydestä..." Tästä saadaan kätevästi tyhjän mutta aktiivisen kritiikin käyttö. Asia ikään kuin vaiennetaan puhumalla, jonka jälkeen asialle ei tarvitse tehdä mitään, kun puhumalla on jo saatu itselle hyvä mieli. Oman unelman ääneenlausuminen ikään kuin korvaa mietinnät siitä miten tätä unelmaa voitaisiin kätevästi ja ihan käytännössä toimivasti lähestyä!

Viihteen rooli on tässä kohden hyvin samanlainen kuin kapitalismin. Esimerkiksi sarjakuvaa on puheissa tuomittu ilmaisumuotonsa, ei sisältönsä vuoksi: Elokuvia tietysti kritisoidaan samalla tavalla, mutta sarjakuvalla on erityinen asema : "kun elokuvakriitikko kirjoittaa filmin henkilöiden olevan sarjakuvamaisia, hän ei tarkoita mitään erityisen positiivista. usein hän jopa auttaa lukijaa asettamaan nämä kaksi taiteenlajia oikean arvojärjestykseen toeamalla, että henkilökuvat ovat sarjakuvamaisen ohuita. siis yksiulotteisia, latteita, ei-motivoituja, ei-eläviä.." Ohjelmat "turmelevat nuorisoa", ja tätä kautta saadaan moraalinen ylemmyydentunne samanaikaisesti kun "niillä pimeillä kanavilla" tapahtuu erilaisia asioita ilman että sille kukaan tekee mitään laajamittaista ostoboikottia.

Toiminta on samanlaista kuin monilla "tiedostavilla". Kaupallisuutta voidaan vastustaa, mutta kuitenkin voidaan lähteä baariin ja ostoksille, ja asua erilaisilla nykyajan mukavuuksilla varustetussa talossa. Tässä suhteessa populaarikulttuuri ja kapitalismi on kuin vanha suosikkilehmä voi olla useilla tiloilla. Sen sairastamisesta motkotetaan ja maidon laadusta ollaan huolestuneita, ja välistä lypsetään erilleen. Mutta tietysti sitä täytyy ruokkia ja pitää hyvänä, eikä pistää teurastamoon niiden ei_niin_rakkaiden lehmien tapaan.

Ohittamatonta tiedettä.

Usein tieteeseen yhdistetään kokeet ja testaamiset. Ja toisaalta kaikki tietävät ihmistieteiden ja luonnontieteiden eron. Ja toisaalta ihmistieteiden harjoittajat mielellään lainaavat luonnontieteen filosofiasta aineksia. Ja syyttävät luonnontieteilijöitä siitä että nämä käyttävät omia kriteerejään siellä mihin ne eivät kuulu. Ja hyppivät rajojen yli. Tämä on tavallaan sitä, mitä se on ja mitä sen pitääkin olla.

Yritän selventää asiaa (yleisellä väärinkäsityksellä, joten lienen epätoivoinen.) Esimerkki on etiikan maailmasta.

Humen giljotiini kieltää sen että asioiden olemisesta voitaisiin tietää suoraan se, miten niiden pitäisi olla. Tämä ei tarkoita että asiat jotka eivät tapahtuisi olisivat hyviä. Tämä ei tarkoita että asiat jotka tapahtuisivat olisivat hyviä. Se ei sano että asia joka tapahtuu on paha. Se ei itse asiassa tarkoita edes sitä että maailmassa tapahtuisi sekä hyviä että huonoja asioita. Sillä tämä malli ei ole perustaltaan ontologinen vaan epistemologinen. Se ei viittaa olemiseen vaan tietämiseen. Itse asiassatässä mennään jopa niin pitkälle että loikkaus siitä että maailman tosiolemus olisi moraaliton sisältää arvosidonnaisen loikkauksen. Nihilisti tuijottaa olevaa, ja pitää muuta turhana. Mutta hänkään ei huomaa että hän tekee päättelyhypyn tietämisestä pitämiseen. Nihilististä pitäminen on turhaa koska se ei kuulu maailman olevaan ja tutkittavaan luonteeseen ja rakenteeseen.

Tieteen maailma on tätä kautta ensi sijassa arvoneutraali, ei nihilistinen tai moraalikielteinen. Kuitenkin etiikkaakin tutkitaan ja mietitään. Se ei kuitenkaan selvästi ole saman tyyppistä mekaanista tietoa, kuin mitä luonnontieteissä tehdään. Sen parissa oleva toiminta on joko ihmistieteitä tai filosofiaa.

Tämä sopii hyvin Popperiin. Hän jakoi selitysalueet kolmeen osaan, jossa on mekaaninen puoli, kulttuurillinen puoli ja mentaalinen osa.

Popper tieteen luonteen olevan mekaanisen rakenteen testaamista ja sen testaamisen hän muutti perinteisestä todistamisesta "aitoon kritiikinkestoon". Tieto oli hänelle yhä "hyvin perusteltu uskomus", mutta perustelun sisältö korvaantui verifioinnista korroboraatioksi. Ennen ajateltiin että kokeet antoivat tukea. Nyt piti tehdä "potentiaalisesti teorialle tappavia testejä joista teorian pitää selvitä".
1: Perustelu ei enää näyttänyt todistamiselta, jossa parhaat sotilaat pistetään rintamalle, vaan siltä että kaikki sotilaat pistetään rintamalle ja selvinneille annetaan mitali, ja muille arkku. Kuvauksellani haluan kuvastaa falsifioinnin ankaruutta. Sillä se on juuri sitä.

Popperin maailmassa ei todellakaan riittänyt se, että oli relativisti joka voi kestää erimielisyyttä koska kaikki näkemykset ovat samanarvoisia. Tälläinen selitystapa selviää kaikesta erimielisyydestä saivartelemalla ja rakentamalla "voi olla" -tarinoita. Popper ei hyväksynyt dogmaattisuuttakaan, Siinä erimielisyyttä ja kritiikkiä kestetään jääräpäisyydellä saivartelun sijaan. Nämäkin ovat toki pysyviä, mutta ne eivät korroboroidu, koska ne ovat kritiikin ulkopuolella. Jos näkemys ei voinut esittää "oman tuhonsa siementä", eli esittää mitään joka voisi olla sitä kohtaan aidosti kriittinen, se ei ole kunnollista.

Kumotun teorian osan oli Popperin mukaan oltava kova. Ad hoc -selitykset olivat hänen silmissään jos ei aivan täysin niin ainakin miltei sama asia kuin totaalinen epäonnistuminen.

Tästä seurasi tietysti vaikeuksia. Sillä Popperin teoria itse oli tietysti kulttuurillista maailmaa. Ja falsifiointi sopii kuvaamaan mekanistista maailmaa. Falsifiointiperiaate ei siis itse ole falsifioitavissa. Ja Popper esittikin oppilaalleen joka hänelle sanoi tästä nuhtelun. Että hän on "heittänyt luokasta typerämmistäkin kysymyksistä." Uskon että Popper itse uskoi tähän selitykseen ainakin jollakin tasolla. Tätä kautta on hyvä miettiä sitäkin, mihin kohtaan falsifiointi sitten oikein sopii. Jos Popperin omaa teoriaa voidaan pitää turvassa ja falsifioinnin ulkopuolella, täytyy olla muutakin. On mietittävä rajat, joissa falsifiointi toimii.

Vastaus taitaa olla että "luonnontieteisiin". Kunnes miettii tarkemmin.

Ei nimittäin ole edes hirvittävän rohkeaa väittää että Popper oli liian tiukka.
1: Imre Lakatoksella korostuu kumoutumisen sijasta tutkimusohjelma ja sen hedelmällisyys. Hän huomasi että tiede toimii, vaikka se ei olekaan Popperin kumoustavan mukainen. Kuhn oli tuonut mukanaan tietoa siitä että teorioita täydennetään ad hoc -oletuksilla, ja että tämä on tavallista. Popperin vaatimaa tiedettä olisi siis itse asiassa vaikeaa ellei mahdotonta löytää. Siksi hän kiinnittikin huomiota tutkimusohjelman hedelmällisyyteen. Jos tutkimusohjelma tuottaa paljon uutta tietoa, se on hyvä. Tähän liittyvät esimerkiksi uudet hypoteesit ja koesarjat, jotka avaavat uusia reittejä uusille tutkimuksille. Sen sijaan loppuunkalutut ja väärät tieteet tuottavat selityksiä siitä miten ne sopivat havaintoihin. Ne rakentavat vain protective beltiä. Niillä teorian kannattajat käytännössä vahvistavat kuortaan, ja teorian itsekriittisyys pienenee tässä prosessissa. Siitä tulee yhä enemmän ja enemmän sellainen että se voi saivarrella tiensä mistä tahansa tilanteesta "voi olla" -maahan. Tässä kohden on tietysti oltava tarkkana, sillä käytännössä kaikilla teorioilla on mukana ainakin joitakin ad hoc -apuoletuksia. On osattava katsoa kokonaisuutta.
2: Duhem ja Quine ovat tulleet kuuluisiksi siitä että he muistuttivat että ei ole lainkaan selvää mitä ristiriitatilanteessa on kumottava. Jos havainto on ristiriidassa teorian kanssa, on havaintoväline (joka voi olla ihmisen silmä ja mielikin, hallusinaatio) yksi vaihtoehto. Heidän teesinsä mukaan sovellettavuus on keskeistä. Eli se, joka aikaansaa vähiten muutoksia kokonaisuuteen on parempi teoria. Tässä korostetaan konsilienssia. Ei enää voida tuijottaa yhtä teoriaa, vaan on katsottava kokonaisuutta.

Hedelmällisyysnäkökulmassa on pintavilkaisulla ongelma. Moni vakiintunut tutkimusohjelma voi näyttää "tylsältä". Esimerkiksi Pierre-Gilles de Gennesin "Hauraat esineet" -kirjassa muistutetaan siitä että valon fysiikan kohdalla oli tilanne jossa tuntui että kaikki oltiin jo tehty. Ala ei tuntunut vetävän, kaikki oli jo keksitty. Laseriin liittyvät löydöt kuitenkin johtivat myöhemmin valtavaan harppaukseen alalla. Keskiössä oli kuitenkin se, että ennen Laseria ei valoa pidetty epätieteellisenä, se oli tietyn fysikaalisen teoriajoukon paradigma -asemassa. Se oli ainut peli kaupungissa, ja se on sitä yhä. Konsilienssin kautta valon asema oli ymmärrettävä, koska kaiken aikaa sillä oli paljon sovelluksia eri alueilla koko ajan. Tätä kautta sillä oli paljon arvoa ja sen muuttaminen olisi vaatinut valtavia muutoksia tiedeverkkoon. Se osallistui tieteentekoon muiden alojen välineiden kautta.

Tässä mukaan voisi nostaa sosiaalitieteiden puolella joskus mainitun "ohittamattomuuden". Sitä pidetään hyvän tutkimuksen piirteenä, mutta sen tarkka kuvailu on melko vaikeaa. Nyrkkisääntönä sen voi kuitenkin kuvata melko hyvin: Jos jotain alaa tutkii, on ohittamaton tutkimus sellainen johon viittaamatta jättäminen olisi asiantuntemattomuutta ja huono asia. Ohittamattoman tutkimuksen tuntematta jääminen on samaa kuin alalla jälkeen jääminen, asiantuntemattomuus tai huono työtapa. Hyvää tutkimusta aiheesta on vaikea ohittaa, huono taas ohitetaan helposti ja huoletta.

Tämä on melko lähellä konsilienssin ideaa. Hyvä tutkimusala on sellainen joka on "ohittamaton" monissa muissa aloissa. Ohittamaton on mukana joko suoraan tai tutkinta välineiden kautta.

Tätä tarvitaankin, koska Lakatoksen ja Duhemin ja Popperin ja muiden vastaavien filosofien tapana on ollut keskittyä luonnontieteisiin. Tämä ei ole yllättävää, kun muistaa että kyseessä on "philosophy of science". Ja englannin kielen "science" -sana on sävyltään suppeampi kuin suomen "tiede" -sana, jolla viitataan usein sekä luonnontieteisiin että sosiaalisiin tieteisiin. Ei siis ihme, että Imre Lakatoksenkin näkemys sopii tätä kautta luonnontieteiden luonteeseen erityisen hyvin.

Mutta suuri osa humanistisista aloista kohtaa vaikeuksia. Sillä niissä ollaan usein esiparadigmaattisessa vaiheessa.

Tässä kohden en voi myöskään olla tuomatta mukaan psykoanalyysiä. Sillä Popper kritisoi sitä tunnetusti. Psykoanalyysissäkin on ties mitä koulukuntia jotka antavat keskenään erilaisia syitä samoille tiloille, ja ratkaisutkin ovat erilaisia. Siksi vaihtoehtoina on olla vaikkapa Freudilainen, Jungilainen, Lacanlainen... psykoanalyytikko. Näissä koulukunnissa on paljon keskinäistä erimielisyyttä. Ja paljon syitä hoitojen epäonnistumiselle. (Esimerkiksi hoidon torjunta, joka johtuu siitä että ihminen alitajuisesti taistelee vastaan. Ja miksikäs hän taistelisi, ellei sen vuoksi että terapeutti on oikeilla jäljillä?) Nämä antavat niille vähintään hyvin vaikeasti kumottavan luonteen. Se on kuitenkin sekä pysyvä että sen sisällä on oppiriitoja ja sen kautta on esitetty uusia ideoita. Tässä kohden olennainen kysymys on tietenkin se, mitä "tutkimusohjelman hedelmällisyys" tarkalleen ottaen on.
1: Runsaat ad hoc -selitykset viittaavat siihen suuntaan että alalla on suuri protective belt. Eikä eri koulukuntien olemassaolo suinkaan viittaa välttämättä siihen että ala olisi itsekriittinen. Itse asiassa alaa syytetään usein siitä että eri koulukunnat ovat protective beltin olennainen osa: Esimerkiksi Tammisalo on moittinut psykoanalyytikoita siitä että he aina esittävät että "Psykoanalyysi on muutakin kuin Freud" ja että "tuo koskee vain yhtä koulukuntaa, ei muita". Hän onkin vaatinut että psykoanalyytikot esittäisivät tiiviin teoriakokoonpanon, johon sitoutuisivat kerralla. Ennen tämän tekemistä kritiikin kohde voi aina vaihtaa paikkaa. Jokaista koulukuntaa pitäisi siis voida kritisoida yhtenä, ja vasta näin tekemällä saataisiin aidosti tietää onko kyseessä tiede vai ei. Ennen tätä status on hänestä vähintään kyseenalainen.
___1.1: Osuipa Tammisalon kritiikki psykoanalyysiin tai ei, se kuitenkin esittää selkeän tilanteen ja toimintastrategian, jossa erilaiset näkemykset ja oppikinat ovatkin aivan muuta kuin "hedelmällistä tutkimusohjelmaa". Se itse asiassa näyttää että ne voivat olla "protective beltin" olennainen osa. Se, mitä luultiin vahvuudeksi olikin heikkous. (Psykoanalyytikot voivat pelastua väitteeltä vain osoittamalla että he eivät harjoita tuollaista strategiaa.)

Eli voidaan sanoa että sosiaalitieteissä näkemyksiä harvoin kumotaan samalla tavalla kuin luonnontieteissä. Ei ole mitään selvää testijoukkoa joka olisi kääntänyt joukkojen päät. Tällä hetkellä sosiaalis-kulttuurillinen paine esimerkiksi voi lisätä ateismin käsittelyä "yli sen mikä ehkä muuten olisi tarpeen". Luonnontiede taas on luonteeltaan erilaista, Flogiston on mennyt eikä se enää palaa. Samoin esimerkiksi avaruuden väliaineen, eetterin, olemassaolo oli aikaisemmin suosittu teoria. Ja on vaikeaa keksiä yhtä koetta joka olisi kumonnut sen. Kuitenkin on selvää mikä yleistutkimusilmiö kumosi sen niin että sitä ei nykyään pidetä lainkaan uskottavana. (Teoria on kuollut ja kuopattu.) Takana ei ollut samanlainen ideologinen vellonta ja suosiosyy, joka mahdollisesti palaa ja ailahtelee.

Ehkä sosiaalitieteiden ei kuitenkaan täydy hylätä toimintatapaansa tämän vuoksi. Sillä hulavanteet tulevat ja menevät. (Sillä on ollut tietääkseni kaksi suosiohuippua, jolloin sitä on ostettu älyttömän paljon.) Silloin kun niitä ostetaan, ilmiön tutkiminen voi olla merkittävää esimerkiksi talousteorian kannalta. 1980 -luvulla oli varmaan ihan hyvä tutkia enemmän He-Man -universumia ja sen oheistuotteita. On se nykyäänkin sallittu aihe, mutta ei suosioltaan varmasti yhtä tutkittu nykyisin. Tätä kautta tähän asiaan voidaan saada uutta väriä.

Ohittamattomuuden, protect beltin välttämisen ja konsilienssin ajatukset yhdessä saisivat minut korostamaan lähdeviittauksia. Sillä lähdeviittausten käyttö on tavallaan liite siihen mitä muiden aikaansaannoksia tekijä pitää jollain lailla ohittamattomina. (Joko vähän tai paljon.) Tätä kautta esimerkiksi huonon tieteen tekijät kenties viittaisivat ohittamattomiin asioihin, mutta heihin itseensä ei viitata. Eli jos vaikkapa eimateriaalista ja ei energiaa olevaa "sielu" -rakennetta tuettaisiin ahkerasti ad hoc -selityksillä esimerkiksi aivotutkimuksen päälle, se kertoisi että aivotutkimus on tämän tahon mielestä ohittamatonta. Mutta jos aivotutkijat voivat lähestyä aihettaan ilman viittauksia sielu aiheeseen, se kertoo siitä että tämä hyötyminen ei ole kaksisuuntaista. Sielu -ajatus ei tuota kokeita, sen parissa työskentelevät vain sisäistävät näkemyksensä valmiisiin tuloksiin. Tämä taas on suorastaan oppikirjamainen "tunnistusohje" protective beltin rakentamiselle. Tämä taas kertoo että tämän tapainen toiminta ei ole Lakatoksen tiedekäsityksen mukainen, Popperista puhumattakaan.

Tämä näkökanta muuttaa viittauksenkäytön ja tukemisen ideaa. Siinä missä ihminen ajattelee rakentavansa omalle työlleen tukea ja arvovaltaa laittamalla siihen viittauksilla, hän samalla näyttääkin omat tieteelliset arvostuksensa ja näkemyksensä siitä mikä on tärkeää. Hän ei siis tuekaan itseään vaan sitä johon hän viittaa. Tätä kautta oman hännän nostaminen olisi vaikeaa, tosin kun ihminen on sosiaalinen olento, tämä on esimerkiksi kaveripyörityksen kautta mahdollista. Ja laajemmin: Tämäkin tapa on kuitenkin mahdollisesti herkkä muoti -ilmiöille. Lähdeviittauksen arvo ei siis selvästikään ole mikään "absoluutti".

---

Kuva:Erkki Hämäläinen.