Eksaktin elämän utopiassa esitettiin televisio -ohjelmia ja muuta mediaa koskeva kannanotto siitä, miten viihdemaailmassa esitetään usein "arkisen oloista maailmaa", jossa asiat olivat jollain tavalla paremmin. Tämä "Romanttinen realismi" tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että "kuvattu todellisuus muistuttaa omaamme, mutta on kuitenkin jollain tavalla sitä vähintään rahtusen parempi ja ehostetumpi." Toisin sanoen valtaosassa viihteessä on esitetty maailmaa sellaisena kuin se on, joka tarjoaa samastumista, että eräänlaista utopian lähestymistä, eskapistista otetta. Näin katsoja saadaan mukaan, mutta todellisuutta voidaan värittää.
On selvää että tässä todellisuuden ja ihanteen välille isketään kuilua.
1: Tätä kautta ihminen voi tietysti herätä ja löytää pienen "Nietzscheläisen yli -ihmisen" sisältään ja korjata asian. Hän haluaa että hänellä on samanlaista ja puuhaa asian eteen. Toki tästä tulee töitä ja burnoutia ja elämänmuutosta. Tietyllä tavalla kaikki utopioiden ja unelmien jahtaaminen on kuitenkin juuri tätä.
2: Toisaalta tämä voi herättää haluamista ja kasvattaa kateutta ja haluamista. Tämä teema taas on vahvasti esimerkiksi buddhalaisuudessa: Haluaminen yksinkertaisesti järkyttää mielenrauhaa. Länsimaissa - kylläkin kovasti buddhalaismielinen - Schopenhauer korosti juuri sitä miten haluaminen on tuskan lähde, ja viisainta oli elää ikään kuin riskittömästi "paloturvallisessa kaapissa".
3: Ongelmana on tietysti se, että ihanne voi olla käytännössä mahdoton - tai lievennettynä onnistuminen on hyvin epätodennäköistä. Tällöin on odotettavissa vain epäonnistumista, josta taas seuraa pettymyksiä. Idolsissa on toki joka vuosi voittaja, mutta tosiasiassahan sarja on kuitenkin massiivinen, erittäin lukuisien yrittäjien "unelmien toivon antaja ja poisnappaaja".
5: Yksi ilmiö on myös itsensä väärin käsittäminen. Siinä missä lapsi lukee Teräsmiehestä ja leikkii olevansa sellainen, vastaavaa voi pienessä määrin tapahtua myös ihmisille. Eli unelma ei olekaan "miten pitäisi olla", vaan se synnyttää kuvitelmia omista kyvyistä. Jos tämä kohdistuu käsitykseen siitä mitä maailma on, ei ihmisestä välttämättä tule ylpeää. Sen sijaan hän vieraantuu todellisuudesta. Vääristymä on monella tavalla ongelmallinen, koska elämässä onnistumista vaikeuttaa - tai ei ainakaan kovin usein helpota - jos todellisuuskäsitys on kovasti vääristynyt. Toki tietty naivi idealismi siellä täällä voi synnyttää monia hyviäki asioita, esimerkiksi se voi "auttaa hakkaamaan päätä vielä kerran seinään", kun muutoin olisi jo lopettanut. Ja juuri tämä naksaus saattaakin "murtaa sen seinän". Vaihtoehtona on tietysti myös "entistä ankarampi päänsärky" ja epäonnistuminen silti.
Nostin edellisen esiin syystä. Syy on yksi. "modernin populaarikulttuurin tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluu liioittelevuus ja vastaanottajalle tarjotun materiaalin kaikinpuolinen runsaus. sisällön runsaus tekee populaarikulttuurin ideologiakriittisen tarkastelun vaikeaksi, koska samankin tuotteen sisällöstä voidaan löytää aivan päinvastaisia idologisia ideoita. kun ideologiset viestit tavallaan kumoavat toisensa, näyttää tuote käytännössä ideologiavapaalta, rauhoittavalta ja jopa turvalliselta. toisaalta runsasmuotoinen tuote luovuttaa helposti osiaan kuluttajilleen, osaksi heidän omaa kulttuuriaan."
Vaikkapa sama viihdeohjelma voidaan nähdä korostetun eskapistisena, jolloin sen arvo on juuri todellisuudesta irrottavana voimana. Toinen taas korostaa samastumista, ja tarjoaa samaa juttua jopa keinona ratkaista oikean elämän pulmia. Kolmas esittää että tosiasiassahan tässä on esitetty vain erilaisia tapahtumia ja erimielisyyksiä ja konflikteja jotka ovat rauenneet jotenkin tai jääneet raukeamatta, ja niiden arvottaminen tapahtuu itse asiassa vasta katsojan päässä. Neljäs taas muistuttaa että kyseessä on liioiteltu karrikatyyri joka ei ole oikea utopia, vaan kokoelma yhteiskunnan "itsestäänselvyyksiä", jotka on peräti väritetty niin että niiden liioittelevaisuuden voi huomata niistä paremmin kuin oikeasta elämästä.
Ja tämä muistaen voidaan lainata Osmo Tammisaloa ja hänen kantaansa yhteiskuntatieteen tekijöistä: "...alan harrastajat tuottavat markkinatalousrakenteiden kritiikkiä, jonka tehtävä paradoksaalisesti on vain lievittää taloudellisen epätasa-arvon aiheuttamaa pahaa mieltä. Älymystökastin hyvää tarkoittava kriittisyys ei siis johda muutokseen, vaan se tuo kannattajilleen laiskanpulskean tunteen moraalisesta ylemmyydestä..." Tästä saadaan kätevästi tyhjän mutta aktiivisen kritiikin käyttö. Asia ikään kuin vaiennetaan puhumalla, jonka jälkeen asialle ei tarvitse tehdä mitään, kun puhumalla on jo saatu itselle hyvä mieli. Oman unelman ääneenlausuminen ikään kuin korvaa mietinnät siitä miten tätä unelmaa voitaisiin kätevästi ja ihan käytännössä toimivasti lähestyä!
Viihteen rooli on tässä kohden hyvin samanlainen kuin kapitalismin. Esimerkiksi sarjakuvaa on puheissa tuomittu ilmaisumuotonsa, ei sisältönsä vuoksi: Elokuvia tietysti kritisoidaan samalla tavalla, mutta sarjakuvalla on erityinen asema : "kun elokuvakriitikko kirjoittaa filmin henkilöiden olevan sarjakuvamaisia, hän ei tarkoita mitään erityisen positiivista. usein hän jopa auttaa lukijaa asettamaan nämä kaksi taiteenlajia oikean arvojärjestykseen toeamalla, että henkilökuvat ovat sarjakuvamaisen ohuita. siis yksiulotteisia, latteita, ei-motivoituja, ei-eläviä.." Ohjelmat "turmelevat nuorisoa", ja tätä kautta saadaan moraalinen ylemmyydentunne samanaikaisesti kun "niillä pimeillä kanavilla" tapahtuu erilaisia asioita ilman että sille kukaan tekee mitään laajamittaista ostoboikottia.
Toiminta on samanlaista kuin monilla "tiedostavilla". Kaupallisuutta voidaan vastustaa, mutta kuitenkin voidaan lähteä baariin ja ostoksille, ja asua erilaisilla nykyajan mukavuuksilla varustetussa talossa. Tässä suhteessa populaarikulttuuri ja kapitalismi on kuin vanha suosikkilehmä voi olla useilla tiloilla. Sen sairastamisesta motkotetaan ja maidon laadusta ollaan huolestuneita, ja välistä lypsetään erilleen. Mutta tietysti sitä täytyy ruokkia ja pitää hyvänä, eikä pistää teurastamoon niiden ei_niin_rakkaiden lehmien tapaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti