Modernismille hyvin tyypillistä ja omintakeista on individualismi. Tässä korostetaan ihmisen omaa sisäistä ääntä yli ulkopuolisten velvollisuuksien. Tämä on ehdottomasti moraaliin sidottu kannanotto siitä miten ihmisen tulisi elää. Yksityiskohdat eivät ole normitettuja, joten vääräuskoiseksi tuomitseminen on vaikeaa käytännön tasolla. Mutta tässä keskiöön kuitenkin nousee itsensä toteuttaminen, ei velvollisuuksien täyttäminen itsessään (joka taas on hyvin normitettua ja vääräuskoiset voidaan osoittaa syyttävällä sormella, omista lähtökohdista.)
1: Toki tämä on ollut historiallisesti noudatettu asia muutenkin. Ihmiset ovat luultavasti aina tehneet sellaisia asioita jotka ovat olleet tekoja heidän itsensä mukaan. Itse asiassa vain siksi esimerkiksi "Raamattuun" laitetut kiellot olisivat jotenkin järkeviä. Jos ihmiset eivät (kirjoituksen aikana) lennä, on turha kirjoittaa että "ällös ota itsellesi siipiä ja lennä, Helvetin uhalla". Mutta jos he himoitsevat naapurin autoa, ruohonleikkurua, ydinohjusta ja kaikkea mikä on tämän, tästä on hyvä mainita pari varoituksen sanaa, koska asiaa tapahtuu.
Esimodernit vain häpesivät tätä itsellisyyttä, modernistit eivät.
Mielenkiintoista kyllä, tämä ajatus on teologiassakin melko suosittu. Jokainen on kuullut omastatunnosta. Sen ääntä on monien mukaan hyvä noudattaa. (Toki osa on perisyntiä korostavalla linjalla, jolloin omatunto voikin olla Saatana kuiskuttelemassa korvaan.) Tietenkin myös ateistiset sekulaarit humanistit ja monet muut tahot ovat esittäneet tätä samaa oman itsen valintaa korostavaa asennetta.
Tämän ajatuksen kanssa käsi kädessä kulkee tietysti suvaitsevaisuus: Jos ihmisiä velvoitetaan tiettyyn rooliin, on heidän vaikea toteuttaa itseään. Siksi olisi sallittava että ihmiset saavat haluta ja tehdä erilaisia asioita. Sellaisiakin jotka eivät olisi toisille ikäviä. Tätä kautta syntyy eräänlainen sääntö siitä että pitää tavoitella oman itsen toteuttamista, mutta samalla käytännön syntyy normi siitä että toisten tielle ei pidä mennä liikaa. Ääriversioina suvaitsevaisuudesta on (1) relativismi jossa mitä tahansa saadaan tehdä, koska kaikki on niin hyvää. Ja toisessa päässä (2) ignoraatio, jossa erimielisillä ei ole mitään väliä, koska niitä ei tarvitse ottaa vakavasti, koska kaikki on kuitenkin samanarvoista ideologista ja subjektiivista arvailuroskaa.
Itsensä toteuttaminen on järkevä käsite vain jos siinä voidaan onnistua paremmin ja huonommin - ääritapauksessa tämä tarkoittaa siinä että itsensä toteuttamisessa voi jopa joko onnistua tai epäonnistua. Tätä kautta syntyy pakote jonkinlaiseen mittariin.
1: Ja kun se ei saa tulla ulkoa, syntyy ikään kuin pakote korostaa henkilön omia tavoitteita ja valintoja. Tästä päästään suoraan voluntarismiin, jossa juuri yksilön oma valinta luo merkityksen. Tämä on alkuperää koskeva väittämä, arvon synnyttää se, mistä se on peräisin. Valinnan korostaminen on uskontojen parissa suosittua - ja tässä mielessä fundamentalistit ovat hyvinkin moderneja, koska heillä "uskonratkaisu" on hyvin olennaisessa roolissa.
2: Ja kun tavoitteet ja unelmat tulevat mukaan, on selvää että onnistumisen mittariksi tulee myös saavuttamiskysymykset, ja tätä kautta instrumentalismi eli rationalismi, joka korostaa välineellisyyttä. Eli on valittava toimet jotka järkevästi toteuttavat tavoitteet. Jos haluat olla taiteilija, on sinun valittava tietyt jutut, esimerkiksi se että menet opiskelemaan taiteita Rovaniemelle, koska se tuo tavoitteen lähemmäksi. Valintojen on oltava relevantteja ja toimivia.
Tähän asti tilanne näyttää hankalalta. Jännitteisiin on taatusti monia ratkaisuja, mutta esittelen niistä muutamia, toivottavasti keskenään erilaisia. Koska tavoitteenani ei ole "ratkaista asioita", vaan pikemminkin tarjota keinoja niille joita asioitten pyörittely mahdollisesti kiinnostaa.
1: Jos haluat taiteilijaksi, käytät opettajaa helposti välineenä omissa tavoitteissasi. Itseään toteuttava joka tavoittelee tavoitetta rationaalisesti korostaa helposti ihmisten välineellisyyttä. Tätä jännitettä on korvattava lisäämällä suvaitsevaisuutta, jolloin elämässä voidaan luopua rationaalisuudesta osittain tai osaksi aikaa. Eli ihminen joka tavoittelee taiteutta voi pitää breakia eikä pingottaa koko ajan.
2: Suvaitsevaisuus taas ei sovi kovinkaan hyvin yhteen sen kanssa että valinnalla on arvo. Tämä itse asiassa näkyy siinä miten fundamentalistien valinta tuomitsee tietyt tahot "jumalattomiksi" ja "syntisiksi". Kun valitseminen kohtaa välineellisen ja järkevän toiminnan, syntyy helposti tilanne jossa jotkut asiat ovat kerta kaikkiaan typeriä. (Voluntarismi sanoo että arvo syntyy koska valitaan, relativismi sanoo että "tuo on vain yksi normi".) Tässä kohden voidaan sanoa että relativistikin joutuu joka tapauksessa valitsemaan jotain, ja valitsematta jättäminenkin on valinta, jolloin valinta on aina läsnä. Ongelmaksi jää vain se, että ehkä kaikkien ei tarvitsekaan antaa valinnoille arvoa. Ehkä ainakin joskus valintaa tapahtuukin keskenään samanarvoisten asioiden kesken.
3: Individualismi väittää että ihminen on arvo, ja suvaitsevaisuus taas sanoo että tämä on objektiivinen normi, joka taas on ehdoton absoluutti. Tätä voidaan helpottaa sitä kautta että suvaitsevaisuutta ei ajatella relativismina, vaan että avuksi voidaan ottaa - vaikkapa valitsemalla - jotain normeja, vaikkapa harm principle, joka kieltää toisten vahingoittamisen vaikka se olisi kuinka edullista omalle taiteilijauralle. Tätä kautta mukaan otetaan jotain setin ulkopuolista.
4: Valitsemisen tärkeys taas on ongelmallinen jos se yhdistetään itsen toteuttamiseen. Sillä valinta jäädä sohvalle on yksilön oma valinta. Tätä voidaan kiertää sillä että ihminen haluaa erilaisia asioita, ja että hänellä voi olla pitkäjänteisiä ja lyhytjänteisiä tavoitteita, jotka ovat ristiriidassa. Hän voi tuntea pettymystä valinnasta jäädä sohvalle - tai siitä että menee taidekurssille. Ulkopuolinen ei voi välttämättä sanoa mikä valinta on hyvä, se on heille relativistinen, mutta ihmiselle itselleen se ei ole sitä.
Toki näistä ratkaisuista on seurauksena vaikeuksia jos ne yhdistetään toisiin vaihtoehtoihin. Modernismin hajaannuskysymysten vuoksi osa on jopa astunut esiin dekonstruktion käsitteen kanssa, jossa kaikki on esitystä ja tulkintaa, joka sisältää oman tuhonsa siemenen. Postmodernismin kohdalla ongelmana on oikeastaan se, että kukaan ei oikein näytä tietävän mitä se loppujen lopuksi on. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä että sillä ei ole tunnettuja ja avoimia jännitteitä, eli sen ristiriidat ovat piilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti